Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Äiti ei pistä tytärtään kuriin joten haluaa adhd diagnoosin hänelle.
08.08.2023 |
Voihan tuolla tytöllä olla joku adhdkin , mutta isoin ongelma on ettei äiti osaa laittaa tyttöä kunnolla kuriin. On tottelematon lapsi. Muita tottelee, hoitajaa ja päiväkodissa. Äitiltä repii hiuksia päästä kuvassa. Äiti pelkää 6v lasta, että lapsi räjähtää. Haluaa lääkkeitä tytölle. Sanoo että lapsi vastustaa vaatimuksia, mikä on joku sairaus. No, kyllä siihen keinot on, on tähänkin asti tuommoset tapaukset opetettu ilman lääkeitä. ihan ekana ne kännykät pois molemmilta, äidiltä ja lapselta.
https://www.is.fi/perhe/art-2000009714119.html
Kommentit (588)
Vierailija kirjoitti:
Itsellä, puolisolla, lapsella, tuttavalla, sukulaisella nepsy. Jollakin on ja lisäksi tuntee ehkä muutamia.
Tämäkö tekee tällä palstalla kirjoittavat neuropsykiatriksi nyt vähintään kun täällä heittelette ja ehdottelette ihan diagnoosejakin tuosta noin vaan ja esiinnytte alan asiantuntijoina.
Eiköhän jätetä dignoosien teko ihan niille ketkä ovat siihen oikeasti päteviä.
Kyllä se vähän asiantuntijaks tekee. Ketjun aloittajako se sitten on asiantuntija, kun diagnosoi koko jutun äidin kyvyttömyydeksi asettaa rajoja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopettakaan nämä maskaamisjutut ihan alkuunsa. Kiitos. Asperger tai ADHD ei voi tahdonalaisesti poistaa tai piilottaa oireitaan sen enempää kuin diabeetikko voi hallita tahdonvoimallaan verensokeriaan.
Jos ihminen pystyy olemaan tietyissä ympäristöissä pidemmän aikaa oireeton esim. koulussa koko päivän, hänellä ei ole nepsy-kirjon sairautta. Nepsy-piirteitä löytyy kaikista, jos suurennuslasilla etsii.
Esim. aspergerin diagnostisissa kriteereissä vaaditaan että on merkittäviä sosiaalisia tai ammatillisia vaikeuksia. Eli jos ihmisellä on sekä parisuhde että työpaikka, hän ei ole asperger. Merkittävät ammatilliset vaikeudet tarkoittavat, että et pysty pitämään työpaikkaa. Merkittävät sosiaaliset vaikeudet on suljettu pois, jos sinulla on pitkä parisuhde.
Jos lapsi pystyy piilottamaan oireensa päiväkodissa tai koulussa, hänellä ei ole nepsy-pulmaa. Ylipäätään nepsy-lapsen on vaikea ymmärtää, miksi oireita pitäisi piilottaa, kun hän ei edes ymmärrä, miten muut ajattelevat. Jos lapsi on niin taitava, että pystyy "maskaamaan", kyseessä ei ole nepsy-lapsi.
Nepsy-ongelmat ovat aivorakenteissa ja aivokemiassa. Niitä ei voi tahdon voimalla hallita tai poistaa. Aikuinen voi oppia hetkittäin piilottamaan oireitaan, mutta vain hetkittäin. Ei esim. koko työpäivää, tai edes puolikasta päivää. Vähänkin pidemmässä yhdessäolossa nepsy-oireiston kyllä huomaa, jos siitä on oikeasti kyse.
Hetkonen...väititkö sä just oikeasti, että jos ihmisellä on parisuhde tai työpaikka, niin kyseinen ihminen ei voi olla asperger? 😮😮😮
Nyt oot kyllä luonut aivan omat diagnostiset kriteerisi, joista lääketiede ei tiedä mitään.
Mä olin kans tosta niin hämmästynyt etten tiennyt edes mitä voisi tollaseen kommentoida! :D ihan kun me nepsyt oltais jotain avaruusolioita, sinkkuja ja työttömiä kaikki! Tuolle kommentoijalle nyt kuitenkin tiedoksi, että työelämä on useimmille meistä tosiaan vähintään vaikeaa, siksi työttömyys meillä on surullisen korkeaa. Siellä nimittäin on niitä diagnoosi kriteereihin vaadittavia sosiaalisia ongelmia, ja siellä maskaa ne ketkä osaa, mutta siitä seuraa uupumus ja ylikuormittuminen. Ei läheisille, kuten kumppanille tarvitse maskata, joten kyllä meilläkin parisuhteita on.
Näinpä. Itse en kykene siihen työelämään, mutta parisuhteisiin olen kyllä kyennyt, ja ystävyyssuhteisiin. Kumppanini pystyy kyllä myös siihen työelämään, vaikka se kuormittaakin häntä tosi paljon.
Ehkä se, mikä monelta jää tajuamatta, on se, ettei näissä oo ensisijaisesti kyse siitä, mitä meistä ulospäin näkyy, vaan siitä, millainen meidän sisäinen kokemusmaailma on.
Eiköhän tuossa ole osaselityksenä se että vain oman äidin seurassa on niin turvallinen olo että lapsi pystyy näyttämämään pahan olonsa, jonka perimmäinen syy ei ole kuitenkaan tuossa vuorovaikutussuhteessa.
Tavallaan vastaava mutta vastakkainen tilanne voi syntyä äidin ja tyttären välille äidin sairastuessa esim. muistisairauteen, johon liittyy käytöshäiriöitä. Jos tytär on läheinen ja turvalliseksi koettu, käytöshäiriöt ilmenevät alkuun ehkä vain hänen seurassaan ja tämä vaihe voi kestää vuosia ennen äidin diagnoosia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopettakaan nämä maskaamisjutut ihan alkuunsa. Kiitos. Asperger tai ADHD ei voi tahdonalaisesti poistaa tai piilottaa oireitaan sen enempää kuin diabeetikko voi hallita tahdonvoimallaan verensokeriaan.
Jos ihminen pystyy olemaan tietyissä ympäristöissä pidemmän aikaa oireeton esim. koulussa koko päivän, hänellä ei ole nepsy-kirjon sairautta. Nepsy-piirteitä löytyy kaikista, jos suurennuslasilla etsii.
Esim. aspergerin diagnostisissa kriteereissä vaaditaan että on merkittäviä sosiaalisia tai ammatillisia vaikeuksia. Eli jos ihmisellä on sekä parisuhde että työpaikka, hän ei ole asperger. Merkittävät ammatilliset vaikeudet tarkoittavat, että et pysty pitämään työpaikkaa. Merkittävät sosiaaliset vaikeudet on suljettu pois, jos sinulla on pitkä parisuhde.
Jos lapsi pystyy piilottamaan oireensa päiväkodissa tai koulussa, hänellä ei ole nepsy-pulmaa. Ylipäätään nepsy-lapsen on vaikea ymmärtää, miksi oireita pitäisi piilottaa, kun hän ei edes ymmärrä, miten muut ajattelevat. Jos lapsi on niin taitava, että pystyy "maskaamaan", kyseessä ei ole nepsy-lapsi.
Nepsy-ongelmat ovat aivorakenteissa ja aivokemiassa. Niitä ei voi tahdon voimalla hallita tai poistaa. Aikuinen voi oppia hetkittäin piilottamaan oireitaan, mutta vain hetkittäin. Ei esim. koko työpäivää, tai edes puolikasta päivää. Vähänkin pidemmässä yhdessäolossa nepsy-oireiston kyllä huomaa, jos siitä on oikeasti kyse.
Hetkonen...väititkö sä just oikeasti, että jos ihmisellä on parisuhde tai työpaikka, niin kyseinen ihminen ei voi olla asperger? 😮😮😮
Nyt oot kyllä luonut aivan omat diagnostiset kriteerisi, joista lääketiede ei tiedä mitään.
Mä olin kans tosta niin hämmästynyt etten tiennyt edes mitä voisi tollaseen kommentoida! :D ihan kun me nepsyt oltais jotain avaruusolioita, sinkkuja ja työttömiä kaikki! Tuolle kommentoijalle nyt kuitenkin tiedoksi, että työelämä on useimmille meistä tosiaan vähintään vaikeaa, siksi työttömyys meillä on surullisen korkeaa. Siellä nimittäin on niitä diagnoosi kriteereihin vaadittavia sosiaalisia ongelmia, ja siellä maskaa ne ketkä osaa, mutta siitä seuraa uupumus ja ylikuormittuminen. Ei läheisille, kuten kumppanille tarvitse maskata, joten kyllä meilläkin parisuhteita on.
Näinpä. Itse en kykene siihen työelämään, mutta parisuhteisiin olen kyllä kyennyt, ja ystävyyssuhteisiin. Kumppanini pystyy kyllä myös siihen työelämään, vaikka se kuormittaakin häntä tosi paljon.
Ehkä se, mikä monelta jää tajuamatta, on se, ettei näissä oo ensisijaisesti kyse siitä, mitä meistä ulospäin näkyy, vaan siitä, millainen meidän sisäinen kokemusmaailma on.
Kyllä, hyvänä esimerkkinä tästä nepsyistä kertova kirjolla-sarja (kaikkien kannattaisi katsoa!). Siinäkin hänellä joka eniten ensivaikutelmalta vaikutti olevan ns. soiva peli, olikin oikeasti kaikista raskaimmat diagnoosit! Nyt kun maskaamisesta puhutaan, niin nainen tosiaan oli hänkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä, puolisolla, lapsella, tuttavalla, sukulaisella nepsy. Jollakin on ja lisäksi tuntee ehkä muutamia.
Tämäkö tekee tällä palstalla kirjoittavat neuropsykiatriksi nyt vähintään kun täällä heittelette ja ehdottelette ihan diagnoosejakin tuosta noin vaan ja esiinnytte alan asiantuntijoina.
Eiköhän jätetä dignoosien teko ihan niille ketkä ovat siihen oikeasti päteviä.
Kyllä se vähän asiantuntijaks tekee. Ketjun aloittajako se sitten on asiantuntija, kun diagnosoi koko jutun äidin kyvyttömyydeksi asettaa rajoja?
Asiantuntija on alan lääkäri. Se jolla on kokemusta sadoista sairastavista, joka tietää neuropsykologian, lääkitykset, tekee ammatikseen potilastyötä.
Tämmöiset harrastelija asiantuntijat ovat sitten vihon viimeisiä neuvomaan ja omassa pätevyydessään loistaessaan. Pah.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä, puolisolla, lapsella, tuttavalla, sukulaisella nepsy. Jollakin on ja lisäksi tuntee ehkä muutamia.
Tämäkö tekee tällä palstalla kirjoittavat neuropsykiatriksi nyt vähintään kun täällä heittelette ja ehdottelette ihan diagnoosejakin tuosta noin vaan ja esiinnytte alan asiantuntijoina.
Eiköhän jätetä dignoosien teko ihan niille ketkä ovat siihen oikeasti päteviä.
Kyllä se vähän asiantuntijaks tekee. Ketjun aloittajako se sitten on asiantuntija, kun diagnosoi koko jutun äidin kyvyttömyydeksi asettaa rajoja?
Asiantuntija on alan lääkäri. Se jolla on kokemusta sadoista sairastavista, joka tietää neuropsykologian, lääkitykset, tekee ammatikseen potilastyötä.
Tämmöiset harrastelija asiantuntijat ovat sitten vihon viimeisiä neuvomaan ja omassa pätevyydessään loistaessaan. Pah.
Niin ja tää on keskustelufoorumi. Täällä voi ihan rauhassa jakaa diagnooseja, koska ne ei täältä päädy kenenkään omakantaan.
Miks nää kommentit siitä, että ei sais esittää omia oletuksia, kohdistetaan vaan nepsyille ja nepsyjen läheisille, jotka on tunnistavinaan nepsyyttä kuvatussa asioissa, eikä niille neuronormaaleille, nepsyjä tuntemattomille, jotka esittää oletuksiaan huonosta vanhemmuudesta ym.? 🤔
Peruskeinot kokeiltu, kuntoutusta ollut eivätkä saaneet lapselle silti lääkitystä! Kuten äitikin sanoi olisi kuntoutuksesta ollut enemmän hyötyä jos olisi ollut läkitys. Vaihtaisin itse tuossa vaiheessa lääkäriä, jos lääkäri suosittelee lääkityksen sijaan tukiperhettä ja perhetyötä!
Ihan käsittämätöntä. Lääkäri vaihtoon!
Tiedän miten vaikeaa voi olla avun saaminen lapselle ja tiedän, että hoitopaikan vaihtaminen, jossa vaihtuu niin lääkäri kuin se "moniammatillinen tiimi" voi tehdä hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Enemmän tuo kuulostaa minusta tosiaan vuorovaikutusongelmalta ja ongelmalta auktoriteetin kanssa. Lapsi on oppinut viemään äitiään kuin pässiä narussa. Ja jos sitten on moodi jo "palkkaan lapsenvahdin kun en jaksa olla lapseni kanssa" äidillä niin onko tuo ihme, että lapsi räjähtelee. Se on ainoa keino varmaan saada äidiltään totaalinen jakamaton huomio.
Tutullani on tämmöinen poika. Mikään diagnoosi ei täyty, vaikka kaiken maailman testit ja neurologit on kahlattu. Minun mielestäni ongelma on kotona; äiti joko maireasti koittaa piipittää tai huutaa raivoissaan. Välimuotoa ei ole. Ei osaa lukea lastaan; Sitä että turhautuminen on alkanut ja räjähdys tulossa. Itsekin siirtymätilanteissa haahuilee puhelin kädessä, kunnes on kiire ja sitten taas huudetaan.
Ja hän joka kirjoitti, että 3v pikkuveli opetettu jo sisarensa jalkojen päällä potkujen varalle äidin käskystä istumaan. Varmistaudu siihen, että tämä 3v tulee kasvamaan korostetun helpoksi ja reippaaksi ja aina avuksi verrattuna sisarukseensa. Josta varmasti häntä myös muistat kiitellä ja kehua. Tuloksena, että lapsi oppii viimiseen asti välttelemään vaivaksi olemista, miellyttää kaikkia ihmisiä korostetusti, ei opi pitämään rajojaan, vaatimaan huomiotaan. Ja lopulta aikuisena purkaa tätä terapiassa. Oikein perinteinen äidin pikku apuri. Että; Hänen tehtävänsä ei mitenkään ole osallistua raivokohtausten rauhoittamiseen tai muutenkaan "jousta nyt kun olet viisaampi"-periaatteella aina pistämään omat toiveensa ja tarpeensa sivuun, kun sisaren kanssa tulee kinaa.
Tämän viestin loppuosa sai minut itkemään. Se olen kuin minä. Eikä kukaan koskaan tajua. Ei minua edes ole, koska aina on pitänyt olla se fiksumpi. Silloinkin, kun itse ei enää jaksaisi. Kiitosta saa vain, jos jaksaa silti.
Ihanaa lukea, että joku ymmärtää tällaista olevan.
Olen loppu.
Tuohan on perinteinen kiltin tytön syndrooma. Ihmisiä, jotka ovat oppineet miellyttämään ja laittamaan omat tarpeensa sivuun on Suomessa pilvin pimein. Varsinkin vanhemmassa sukupolvessa ja varsinkin naisia.
Siirtymät voi olla kyllä oikeasti vaikeita. Mulle aikuisena siirtymät on vieläkin vaikeita. Siihen auttaa ennen kaikkea päivästä toiseen samanlaisena toistuvat rutiinit ja se että varaa siirtymään tarpeeksi aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut tuota juttua, tulin vain sanomaan, ettei kaikkia lapsia niin vain kuriin laiteta. Minulla oli tällainen poika. Jouduin opettamaan 3-vuotiaallle pikkuveljelle, että jos äiti käskee, niin tule istumaan isonveljen jalkojen päälle. Hän istui, ettei poika päässyt potkimaan ja minä pidin ylävartalosta kiinni.
Raivokohtausten ulkopuolella hän oli oikea enkeli.Kokeilin vuosien aikana kaiken. Ihan kaiken tarroista, positiivisesta palautteesta siihen, että kaikki tavarat takavarikoitiin. Kaikki kielteinen pakaute lisäsi uhmaa ja taistelutahtia, mistään positiivisesta ei ollut mitään hyötyä.
Nyt poika on jo aikuinen.
Tulit vaan kertomaan ettet osannut kasvattaa lastasi niin turvauduit väkivaltaan. Oletko ylpeä?
Kerro toki, miten minun olisi pitänyt toimia hänen kanssaan. Faktat ovat:
- kun hän ei saanut tahtoaan läpi, hän alkoi riehumaan. Jerran olimme ruokapöydässä, ja hän ensimmäiseksi kaatoi maitolasinsa ja tämän jälkeen koko kattilan nurinperin. Sitten lähti etsimäön muuta
- riehumista kesti 1-2 tuntia
- kotona ei ollut pehmustettua huonetta.En halua kuulla yhtään sanomista, ettei noin pidä tehdä, vaan haluan kuulla, mitä ihmettä tuossa tilanteessa olisi pitänyt tehdä?
No ihan jotakin muuta, kuin istuttaa 3v riekkujan päällä.
Riehujalle oma tila, missä saa parkua, vaan ei särkeä. Rauhoittuessa kunnollinen keskustelu, mikä tuollaisesta käytöksestä on seuraus. Eli siivoamaan omat sotkut ja miettimään, miten korvaa homman. Eli laittamaan ruokaa ja muuten esim. kotitöillä keräämään rahat siihen mitä särki.
Hyvällä käytöksellä etuja, huonolla niitä ei tule.
Jos ei olisi toiminut parissa kuukaudessa, niin riehumiset videolle ja pojan kanssa lääkäriin/lastensuojeluun/neuvolaan/kallonkutistajalle. Siellä sitten yhdessä miettien eteenpäin.
Itse olen saanut kärsiä vanhemman sisarukseni takia. En voi sulattaa, että lapsia pidetään eri arvoisina niin, että toisen on aina joustettava ja oltava se fiksu. Sisarukseni osaa temppunsa vielä aikuisena ja virnuilee minulle/puolisolleen (tosin nyt tämä vihdoin nosti kytkintä) selän takana. Ikuinen kuspää.
En ole mikään ekspertti mutta mun nuorin lapsi on tällainen piru halutessaan. Ei siinä auttanut siivoukset, rangaistukset, rauhoitustilat jne. Hän yksinkertaisesti totesi että tekee mitä haluaa ja tietää että en mahda hänelle mitään. Nelivuotiaan suusta oli aika pysäyttävää tekstiä. Koska lapsi osasi olla enkeli neuvolassa, minua ei otettu tosissaan. Nyt on aikuinen ja sama meno jatkuu. Hän on tosissaan sitä mieltä että tekee mitä haluaa eikä kukaan mahda hänelle mitään.
Ja lopulta kuitenkin voi, viimeistään poliisi ja oikeuslaitos.
Mutta jos mulla olisi tuollainen pentu, niin on ihan varmaa, että mä en noihin oikkuihin lähtisi mukaan. Jättäisin pennun täysin huomiotta, täysin emotionaalisesti yksin niin pitkäksi aikaa että ymmärtää että myöskään hän ei mahda sitten minulle mitään. Yhtään mitään ei saisi ( tottakai ruokaa, mutta ei millään vaatimuksilla vaan ainoastaan sitä mitä mua huvittaa antaa) tolla meiningillä. Jos rikkoisi asioita, omansa menettäisi, ja jos muiden, niin taas menettäisi vastaavasti omansa.
Ja jos ei tokenisi, lähtisi laitokseen asumaan. Mua ei yksikään pentu kotonani pompota. Vaan eipä ole koskaan yrittäneetkään ihmeemmin, ei omat eikä hyvinkin moniongelmaiset lapset ja nuoret, joiden kanssa olen tehnyt töitä. Ehkä tämä asia sitten huokuu musta sen verran, että se on selvä juttu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopettakaan nämä maskaamisjutut ihan alkuunsa. Kiitos. Asperger tai ADHD ei voi tahdonalaisesti poistaa tai piilottaa oireitaan sen enempää kuin diabeetikko voi hallita tahdonvoimallaan verensokeriaan.
Jos ihminen pystyy olemaan tietyissä ympäristöissä pidemmän aikaa oireeton esim. koulussa koko päivän, hänellä ei ole nepsy-kirjon sairautta. Nepsy-piirteitä löytyy kaikista, jos suurennuslasilla etsii.
Esim. aspergerin diagnostisissa kriteereissä vaaditaan että on merkittäviä sosiaalisia tai ammatillisia vaikeuksia. Eli jos ihmisellä on sekä parisuhde että työpaikka, hän ei ole asperger. Merkittävät ammatilliset vaikeudet tarkoittavat, että et pysty pitämään työpaikkaa. Merkittävät sosiaaliset vaikeudet on suljettu pois, jos sinulla on pitkä parisuhde.
Jos lapsi pystyy piilottamaan oireensa päiväkodissa tai koulussa, hänellä ei ole nepsy-pulmaa. Ylipäätään nepsy-lapsen on vaikea ymmärtää, miksi oireita pitäisi piilottaa, kun hän ei edes ymmärrä, miten muut ajattelevat. Jos lapsi on niin taitava, että pystyy "maskaamaan", kyseessä ei ole nepsy-lapsi.
Nepsy-ongelmat ovat aivorakenteissa ja aivokemiassa. Niitä ei voi tahdon voimalla hallita tai poistaa. Aikuinen voi oppia hetkittäin piilottamaan oireitaan, mutta vain hetkittäin. Ei esim. koko työpäivää, tai edes puolikasta päivää. Vähänkin pidemmässä yhdessäolossa nepsy-oireiston kyllä huomaa, jos siitä on oikeasti kyse.
Hetkonen...väititkö sä just oikeasti, että jos ihmisellä on parisuhde tai työpaikka, niin kyseinen ihminen ei voi olla asperger? 😮😮😮
Nyt oot kyllä luonut aivan omat diagnostiset kriteerisi, joista lääketiede ei tiedä mitään.
Mä olin kans tosta niin hämmästynyt etten tiennyt edes mitä voisi tollaseen kommentoida! :D ihan kun me nepsyt oltais jotain avaruusolioita, sinkkuja ja työttömiä kaikki! Tuolle kommentoijalle nyt kuitenkin tiedoksi, että työelämä on useimmille meistä tosiaan vähintään vaikeaa, siksi työttömyys meillä on surullisen korkeaa. Siellä nimittäin on niitä diagnoosi kriteereihin vaadittavia sosiaalisia ongelmia, ja siellä maskaa ne ketkä osaa, mutta siitä seuraa uupumus ja ylikuormittuminen. Ei läheisille, kuten kumppanille tarvitse maskata, joten kyllä meilläkin parisuhteita on.
Näinpä. Itse en kykene siihen työelämään, mutta parisuhteisiin olen kyllä kyennyt, ja ystävyyssuhteisiin. Kumppanini pystyy kyllä myös siihen työelämään, vaikka se kuormittaakin häntä tosi paljon.
Ehkä se, mikä monelta jää tajuamatta, on se, ettei näissä oo ensisijaisesti kyse siitä, mitä meistä ulospäin näkyy, vaan siitä, millainen meidän sisäinen kokemusmaailma on.
Kyllä, hyvänä esimerkkinä tästä nepsyistä kertova kirjolla-sarja (kaikkien kannattaisi katsoa!). Siinäkin hänellä joka eniten ensivaikutelmalta vaikutti olevan ns. soiva peli, olikin oikeasti kaikista raskaimmat diagnoosit! Nyt kun maskaamisesta puhutaan, niin nainen tosiaan oli hänkin.
Se Kiri ärsytti mua ensisekunneista asti niin paljon, että en pystyisi olemaan hetkeäkään hänen kanssaan samassa tilassa. Hiton vahanaamainen vaativa narisija, josta ei ole eikä tule ikinä olemaan mitään hyötyä kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut tuota juttua, tulin vain sanomaan, ettei kaikkia lapsia niin vain kuriin laiteta. Minulla oli tällainen poika. Jouduin opettamaan 3-vuotiaallle pikkuveljelle, että jos äiti käskee, niin tule istumaan isonveljen jalkojen päälle. Hän istui, ettei poika päässyt potkimaan ja minä pidin ylävartalosta kiinni.
Raivokohtausten ulkopuolella hän oli oikea enkeli.Kokeilin vuosien aikana kaiken. Ihan kaiken tarroista, positiivisesta palautteesta siihen, että kaikki tavarat takavarikoitiin. Kaikki kielteinen pakaute lisäsi uhmaa ja taistelutahtia, mistään positiivisesta ei ollut mitään hyötyä.
Nyt poika on jo aikuinen.
Tulit vaan kertomaan ettet osannut kasvattaa lastasi niin turvauduit väkivaltaan. Oletko ylpeä?
Kerro toki, miten minun olisi pitänyt toimia hänen kanssaan. Faktat ovat:
- kun hän ei saanut tahtoaan läpi, hän alkoi riehumaan. Jerran olimme ruokapöydässä, ja hän ensimmäiseksi kaatoi maitolasinsa ja tämän jälkeen koko kattilan nurinperin. Sitten lähti etsimäön muuta
- riehumista kesti 1-2 tuntia
- kotona ei ollut pehmustettua huonetta.En halua kuulla yhtään sanomista, ettei noin pidä tehdä, vaan haluan kuulla, mitä ihmettä tuossa tilanteessa olisi pitänyt tehdä?
No ihan jotakin muuta, kuin istuttaa 3v riekkujan päällä.
Riehujalle oma tila, missä saa parkua, vaan ei särkeä. Rauhoittuessa kunnollinen keskustelu, mikä tuollaisesta käytöksestä on seuraus. Eli siivoamaan omat sotkut ja miettimään, miten korvaa homman. Eli laittamaan ruokaa ja muuten esim. kotitöillä keräämään rahat siihen mitä särki.
Hyvällä käytöksellä etuja, huonolla niitä ei tule.
Jos ei olisi toiminut parissa kuukaudessa, niin riehumiset videolle ja pojan kanssa lääkäriin/lastensuojeluun/neuvolaan/kallonkutistajalle. Siellä sitten yhdessä miettien eteenpäin.
Itse olen saanut kärsiä vanhemman sisarukseni takia. En voi sulattaa, että lapsia pidetään eri arvoisina niin, että toisen on aina joustettava ja oltava se fiksu. Sisarukseni osaa temppunsa vielä aikuisena ja virnuilee minulle/puolisolleen (tosin nyt tämä vihdoin nosti kytkintä) selän takana. Ikuinen kuspää.
En ole mikään ekspertti mutta mun nuorin lapsi on tällainen piru halutessaan. Ei siinä auttanut siivoukset, rangaistukset, rauhoitustilat jne. Hän yksinkertaisesti totesi että tekee mitä haluaa ja tietää että en mahda hänelle mitään. Nelivuotiaan suusta oli aika pysäyttävää tekstiä. Koska lapsi osasi olla enkeli neuvolassa, minua ei otettu tosissaan. Nyt on aikuinen ja sama meno jatkuu. Hän on tosissaan sitä mieltä että tekee mitä haluaa eikä kukaan mahda hänelle mitään.
Ja lopulta kuitenkin voi, viimeistään poliisi ja oikeuslaitos.
Mutta jos mulla olisi tuollainen pentu, niin on ihan varmaa, että mä en noihin oikkuihin lähtisi mukaan. Jättäisin pennun täysin huomiotta, täysin emotionaalisesti yksin niin pitkäksi aikaa että ymmärtää että myöskään hän ei mahda sitten minulle mitään. Yhtään mitään ei saisi ( tottakai ruokaa, mutta ei millään vaatimuksilla vaan ainoastaan sitä mitä mua huvittaa antaa) tolla meiningillä. Jos rikkoisi asioita, omansa menettäisi, ja jos muiden, niin taas menettäisi vastaavasti omansa.
Ja jos ei tokenisi, lähtisi laitokseen asumaan. Mua ei yksikään pentu kotonani pompota. Vaan eipä ole koskaan yrittäneetkään ihmeemmin, ei omat eikä hyvinkin moniongelmaiset lapset ja nuoret, joiden kanssa olen tehnyt töitä. Ehkä tämä asia sitten huokuu musta sen verran, että se on selvä juttu.
Ikävää että olet sellaisessa työssä, kielenkäyttösi on vastenmielistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut tuota juttua, tulin vain sanomaan, ettei kaikkia lapsia niin vain kuriin laiteta. Minulla oli tällainen poika. Jouduin opettamaan 3-vuotiaallle pikkuveljelle, että jos äiti käskee, niin tule istumaan isonveljen jalkojen päälle. Hän istui, ettei poika päässyt potkimaan ja minä pidin ylävartalosta kiinni.
Raivokohtausten ulkopuolella hän oli oikea enkeli.Kokeilin vuosien aikana kaiken. Ihan kaiken tarroista, positiivisesta palautteesta siihen, että kaikki tavarat takavarikoitiin. Kaikki kielteinen pakaute lisäsi uhmaa ja taistelutahtia, mistään positiivisesta ei ollut mitään hyötyä.
Nyt poika on jo aikuinen.
Tulit vaan kertomaan ettet osannut kasvattaa lastasi niin turvauduit väkivaltaan. Oletko ylpeä?
Kerro toki, miten minun olisi pitänyt toimia hänen kanssaan. Faktat ovat:
- kun hän ei saanut tahtoaan läpi, hän alkoi riehumaan. Jerran olimme ruokapöydässä, ja hän ensimmäiseksi kaatoi maitolasinsa ja tämän jälkeen koko kattilan nurinperin. Sitten lähti etsimäön muuta
- riehumista kesti 1-2 tuntia
- kotona ei ollut pehmustettua huonetta.En halua kuulla yhtään sanomista, ettei noin pidä tehdä, vaan haluan kuulla, mitä ihmettä tuossa tilanteessa olisi pitänyt tehdä?
No ihan jotakin muuta, kuin istuttaa 3v riekkujan päällä.
Riehujalle oma tila, missä saa parkua, vaan ei särkeä. Rauhoittuessa kunnollinen keskustelu, mikä tuollaisesta käytöksestä on seuraus. Eli siivoamaan omat sotkut ja miettimään, miten korvaa homman. Eli laittamaan ruokaa ja muuten esim. kotitöillä keräämään rahat siihen mitä särki.
Hyvällä käytöksellä etuja, huonolla niitä ei tule.
Jos ei olisi toiminut parissa kuukaudessa, niin riehumiset videolle ja pojan kanssa lääkäriin/lastensuojeluun/neuvolaan/kallonkutistajalle. Siellä sitten yhdessä miettien eteenpäin.
Itse olen saanut kärsiä vanhemman sisarukseni takia. En voi sulattaa, että lapsia pidetään eri arvoisina niin, että toisen on aina joustettava ja oltava se fiksu. Sisarukseni osaa temppunsa vielä aikuisena ja virnuilee minulle/puolisolleen (tosin nyt tämä vihdoin nosti kytkintä) selän takana. Ikuinen kuspää.
En ole mikään ekspertti mutta mun nuorin lapsi on tällainen piru halutessaan. Ei siinä auttanut siivoukset, rangaistukset, rauhoitustilat jne. Hän yksinkertaisesti totesi että tekee mitä haluaa ja tietää että en mahda hänelle mitään. Nelivuotiaan suusta oli aika pysäyttävää tekstiä. Koska lapsi osasi olla enkeli neuvolassa, minua ei otettu tosissaan. Nyt on aikuinen ja sama meno jatkuu. Hän on tosissaan sitä mieltä että tekee mitä haluaa eikä kukaan mahda hänelle mitään.
Ja lopulta kuitenkin voi, viimeistään poliisi ja oikeuslaitos.
Mutta jos mulla olisi tuollainen pentu, niin on ihan varmaa, että mä en noihin oikkuihin lähtisi mukaan. Jättäisin pennun täysin huomiotta, täysin emotionaalisesti yksin niin pitkäksi aikaa että ymmärtää että myöskään hän ei mahda sitten minulle mitään. Yhtään mitään ei saisi ( tottakai ruokaa, mutta ei millään vaatimuksilla vaan ainoastaan sitä mitä mua huvittaa antaa) tolla meiningillä. Jos rikkoisi asioita, omansa menettäisi, ja jos muiden, niin taas menettäisi vastaavasti omansa.
Ja jos ei tokenisi, lähtisi laitokseen asumaan. Mua ei yksikään pentu kotonani pompota. Vaan eipä ole koskaan yrittäneetkään ihmeemmin, ei omat eikä hyvinkin moniongelmaiset lapset ja nuoret, joiden kanssa olen tehnyt töitä. Ehkä tämä asia sitten huokuu musta sen verran, että se on selvä juttu.
Ikävää että olet sellaisessa työssä, kielenkäyttösi on vastenmielistä.
Nämä tyypit ovat itse usein persoonallisuushäiriöisiä. Harmi, että pääsevät työskentelemään nuorten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut tuota juttua, tulin vain sanomaan, ettei kaikkia lapsia niin vain kuriin laiteta. Minulla oli tällainen poika. Jouduin opettamaan 3-vuotiaallle pikkuveljelle, että jos äiti käskee, niin tule istumaan isonveljen jalkojen päälle. Hän istui, ettei poika päässyt potkimaan ja minä pidin ylävartalosta kiinni.
Raivokohtausten ulkopuolella hän oli oikea enkeli.Kokeilin vuosien aikana kaiken. Ihan kaiken tarroista, positiivisesta palautteesta siihen, että kaikki tavarat takavarikoitiin. Kaikki kielteinen pakaute lisäsi uhmaa ja taistelutahtia, mistään positiivisesta ei ollut mitään hyötyä.
Nyt poika on jo aikuinen.
Tulit vaan kertomaan ettet osannut kasvattaa lastasi niin turvauduit väkivaltaan. Oletko ylpeä?
Kerro toki, miten minun olisi pitänyt toimia hänen kanssaan. Faktat ovat:
- kun hän ei saanut tahtoaan läpi, hän alkoi riehumaan. Jerran olimme ruokapöydässä, ja hän ensimmäiseksi kaatoi maitolasinsa ja tämän jälkeen koko kattilan nurinperin. Sitten lähti etsimäön muuta
- riehumista kesti 1-2 tuntia
- kotona ei ollut pehmustettua huonetta.En halua kuulla yhtään sanomista, ettei noin pidä tehdä, vaan haluan kuulla, mitä ihmettä tuossa tilanteessa olisi pitänyt tehdä?
No ihan jotakin muuta, kuin istuttaa 3v riekkujan päällä.
Riehujalle oma tila, missä saa parkua, vaan ei särkeä. Rauhoittuessa kunnollinen keskustelu, mikä tuollaisesta käytöksestä on seuraus. Eli siivoamaan omat sotkut ja miettimään, miten korvaa homman. Eli laittamaan ruokaa ja muuten esim. kotitöillä keräämään rahat siihen mitä särki.
Hyvällä käytöksellä etuja, huonolla niitä ei tule.
Jos ei olisi toiminut parissa kuukaudessa, niin riehumiset videolle ja pojan kanssa lääkäriin/lastensuojeluun/neuvolaan/kallonkutistajalle. Siellä sitten yhdessä miettien eteenpäin.
Itse olen saanut kärsiä vanhemman sisarukseni takia. En voi sulattaa, että lapsia pidetään eri arvoisina niin, että toisen on aina joustettava ja oltava se fiksu. Sisarukseni osaa temppunsa vielä aikuisena ja virnuilee minulle/puolisolleen (tosin nyt tämä vihdoin nosti kytkintä) selän takana. Ikuinen kuspää.
En ole mikään ekspertti mutta mun nuorin lapsi on tällainen piru halutessaan. Ei siinä auttanut siivoukset, rangaistukset, rauhoitustilat jne. Hän yksinkertaisesti totesi että tekee mitä haluaa ja tietää että en mahda hänelle mitään. Nelivuotiaan suusta oli aika pysäyttävää tekstiä. Koska lapsi osasi olla enkeli neuvolassa, minua ei otettu tosissaan. Nyt on aikuinen ja sama meno jatkuu. Hän on tosissaan sitä mieltä että tekee mitä haluaa eikä kukaan mahda hänelle mitään.
Ja lopulta kuitenkin voi, viimeistään poliisi ja oikeuslaitos.
Mutta jos mulla olisi tuollainen pentu, niin on ihan varmaa, että mä en noihin oikkuihin lähtisi mukaan. Jättäisin pennun täysin huomiotta, täysin emotionaalisesti yksin niin pitkäksi aikaa että ymmärtää että myöskään hän ei mahda sitten minulle mitään. Yhtään mitään ei saisi ( tottakai ruokaa, mutta ei millään vaatimuksilla vaan ainoastaan sitä mitä mua huvittaa antaa) tolla meiningillä. Jos rikkoisi asioita, omansa menettäisi, ja jos muiden, niin taas menettäisi vastaavasti omansa.
Ja jos ei tokenisi, lähtisi laitokseen asumaan. Mua ei yksikään pentu kotonani pompota. Vaan eipä ole koskaan yrittäneetkään ihmeemmin, ei omat eikä hyvinkin moniongelmaiset lapset ja nuoret, joiden kanssa olen tehnyt töitä. Ehkä tämä asia sitten huokuu musta sen verran, että se on selvä juttu.
Mikä aiheuttaa tollasta pahuutta?
Eihän sun kaltaisia ihmisiä pitäis päästää lähellekään lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on asperger. Ihan julkisesta terveydenhuollosta saatu. Ei siis mikään osto-diagnoosi. En ole koskaan maskannut, enkä edes tiedä, miten se pitäisi tehdä. En usko maskaamiseen. Itselläni on lapsi, jolla asperger-diagnoosi. Myös julkisesta terveydenhuollosta, ei siis osto-diagnoosi yksityiseltä. Lapseni ei ole koskaan maskannut missään. Ei ymmärrä, miksi näin pitäisi tehdä.
Jos mennään vaikka 15 vuotta taaksepäin, kun nepsy-diagnoosit eivät olleet vielä muotia, kukaan ei puhunut maskaamisesta mitään. Eikä sitä löydy ammattikirjallisuudestakaan. Maskaaminen on tullut uutena kuvioihin nyt, kun diagnooseja on ruvettu ostamaan yksityispuolelta. Maskaamisella sitten selitetään oireiden puuttuminen.
Jos on astma, on astma kaikkialla. Jos on nepsy on nepsy kaikkialla. Jos joku muuta väittää, ei tiedä mistä puhuu.
Minulla on poika, joka itse 19-vuotiaana sanoi epäilevänsä itsellään add:ta. En uskonut, mutta vein testeihin, kun halusi. Neuropsykologin mukaan add on selkeä.
Miten hän pääsi seulan läpi? Tietämättäni toimin hänen kanssaan siten kuin nepsyjen kanssa pitää toimia. Esim puhuin päälausein. Kyse ei ole maskaamisests, vaan Psykologi sanoi, että kasvuympäristö on ollut suotuisa. Koulussa oli ongelmia, niin luulimme kouluongelmien johtuvan toisesta perussairaudesta johtuvista poissaoloista tai ehkä kiusaamisesta.
ADD menee helposti läpi koko peruskoulun. Ongelmat nousevat esiin kuormituksen kasvaessa vasta lukiossa tai yliopistossa.
Niin. Oma lukunsa sekin, onko diagnoosin paikka jos kaikki eivät kestä kuormitusta kaikilla yliopistoaloilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut tuota juttua, tulin vain sanomaan, ettei kaikkia lapsia niin vain kuriin laiteta. Minulla oli tällainen poika. Jouduin opettamaan 3-vuotiaallle pikkuveljelle, että jos äiti käskee, niin tule istumaan isonveljen jalkojen päälle. Hän istui, ettei poika päässyt potkimaan ja minä pidin ylävartalosta kiinni.
Raivokohtausten ulkopuolella hän oli oikea enkeli.Kokeilin vuosien aikana kaiken. Ihan kaiken tarroista, positiivisesta palautteesta siihen, että kaikki tavarat takavarikoitiin. Kaikki kielteinen pakaute lisäsi uhmaa ja taistelutahtia, mistään positiivisesta ei ollut mitään hyötyä.
Nyt poika on jo aikuinen.
Tulit vaan kertomaan ettet osannut kasvattaa lastasi niin turvauduit väkivaltaan. Oletko ylpeä?
Kerro toki, miten minun olisi pitänyt toimia hänen kanssaan. Faktat ovat:
- kun hän ei saanut tahtoaan läpi, hän alkoi riehumaan. Jerran olimme ruokapöydässä, ja hän ensimmäiseksi kaatoi maitolasinsa ja tämän jälkeen koko kattilan nurinperin. Sitten lähti etsimäön muuta
- riehumista kesti 1-2 tuntia
- kotona ei ollut pehmustettua huonetta.En halua kuulla yhtään sanomista, ettei noin pidä tehdä, vaan haluan kuulla, mitä ihmettä tuossa tilanteessa olisi pitänyt tehdä?
No ihan jotakin muuta, kuin istuttaa 3v riekkujan päällä.
Riehujalle oma tila, missä saa parkua, vaan ei särkeä. Rauhoittuessa kunnollinen keskustelu, mikä tuollaisesta käytöksestä on seuraus. Eli siivoamaan omat sotkut ja miettimään, miten korvaa homman. Eli laittamaan ruokaa ja muuten esim. kotitöillä keräämään rahat siihen mitä särki.
Hyvällä käytöksellä etuja, huonolla niitä ei tule.
Jos ei olisi toiminut parissa kuukaudessa, niin riehumiset videolle ja pojan kanssa lääkäriin/lastensuojeluun/neuvolaan/kallonkutistajalle. Siellä sitten yhdessä miettien eteenpäin.
Itse olen saanut kärsiä vanhemman sisarukseni takia. En voi sulattaa, että lapsia pidetään eri arvoisina niin, että toisen on aina joustettava ja oltava se fiksu. Sisarukseni osaa temppunsa vielä aikuisena ja virnuilee minulle/puolisolleen (tosin nyt tämä vihdoin nosti kytkintä) selän takana. Ikuinen kuspää.
En ole mikään ekspertti mutta mun nuorin lapsi on tällainen piru halutessaan. Ei siinä auttanut siivoukset, rangaistukset, rauhoitustilat jne. Hän yksinkertaisesti totesi että tekee mitä haluaa ja tietää että en mahda hänelle mitään. Nelivuotiaan suusta oli aika pysäyttävää tekstiä. Koska lapsi osasi olla enkeli neuvolassa, minua ei otettu tosissaan. Nyt on aikuinen ja sama meno jatkuu. Hän on tosissaan sitä mieltä että tekee mitä haluaa eikä kukaan mahda hänelle mitään.
Ja lopulta kuitenkin voi, viimeistään poliisi ja oikeuslaitos.
Mutta jos mulla olisi tuollainen pentu, niin on ihan varmaa, että mä en noihin oikkuihin lähtisi mukaan. Jättäisin pennun täysin huomiotta, täysin emotionaalisesti yksin niin pitkäksi aikaa että ymmärtää että myöskään hän ei mahda sitten minulle mitään. Yhtään mitään ei saisi ( tottakai ruokaa, mutta ei millään vaatimuksilla vaan ainoastaan sitä mitä mua huvittaa antaa) tolla meiningillä. Jos rikkoisi asioita, omansa menettäisi, ja jos muiden, niin taas menettäisi vastaavasti omansa.
Ja jos ei tokenisi, lähtisi laitokseen asumaan. Mua ei yksikään pentu kotonani pompota. Vaan eipä ole koskaan yrittäneetkään ihmeemmin, ei omat eikä hyvinkin moniongelmaiset lapset ja nuoret, joiden kanssa olen tehnyt töitä. Ehkä tämä asia sitten huokuu musta sen verran, että se on selvä juttu.
Ikävää että olet sellaisessa työssä, kielenkäyttösi on vastenmielistä.
Nämä tyypit ovat itse usein persoonallisuushäiriöisiä. Harmi, että pääsevät työskentelemään nuorten kanssa.
Tulihan sieltä taas diagnoosi tuollekin kirjoittajalle.
Onko palstan asiantuntijoilla kaikille ihmisille jokin diagnoosi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut tuota juttua, tulin vain sanomaan, ettei kaikkia lapsia niin vain kuriin laiteta. Minulla oli tällainen poika. Jouduin opettamaan 3-vuotiaallle pikkuveljelle, että jos äiti käskee, niin tule istumaan isonveljen jalkojen päälle. Hän istui, ettei poika päässyt potkimaan ja minä pidin ylävartalosta kiinni.
Raivokohtausten ulkopuolella hän oli oikea enkeli.Kokeilin vuosien aikana kaiken. Ihan kaiken tarroista, positiivisesta palautteesta siihen, että kaikki tavarat takavarikoitiin. Kaikki kielteinen pakaute lisäsi uhmaa ja taistelutahtia, mistään positiivisesta ei ollut mitään hyötyä.
Nyt poika on jo aikuinen.
Tulit vaan kertomaan ettet osannut kasvattaa lastasi niin turvauduit väkivaltaan. Oletko ylpeä?
Kerro toki, miten minun olisi pitänyt toimia hänen kanssaan. Faktat ovat:
- kun hän ei saanut tahtoaan läpi, hän alkoi riehumaan. Jerran olimme ruokapöydässä, ja hän ensimmäiseksi kaatoi maitolasinsa ja tämän jälkeen koko kattilan nurinperin. Sitten lähti etsimäön muuta
- riehumista kesti 1-2 tuntia
- kotona ei ollut pehmustettua huonetta.En halua kuulla yhtään sanomista, ettei noin pidä tehdä, vaan haluan kuulla, mitä ihmettä tuossa tilanteessa olisi pitänyt tehdä?
No ihan jotakin muuta, kuin istuttaa 3v riekkujan päällä.
Riehujalle oma tila, missä saa parkua, vaan ei särkeä. Rauhoittuessa kunnollinen keskustelu, mikä tuollaisesta käytöksestä on seuraus. Eli siivoamaan omat sotkut ja miettimään, miten korvaa homman. Eli laittamaan ruokaa ja muuten esim. kotitöillä keräämään rahat siihen mitä särki.
Hyvällä käytöksellä etuja, huonolla niitä ei tule.
Jos ei olisi toiminut parissa kuukaudessa, niin riehumiset videolle ja pojan kanssa lääkäriin/lastensuojeluun/neuvolaan/kallonkutistajalle. Siellä sitten yhdessä miettien eteenpäin.
Itse olen saanut kärsiä vanhemman sisarukseni takia. En voi sulattaa, että lapsia pidetään eri arvoisina niin, että toisen on aina joustettava ja oltava se fiksu. Sisarukseni osaa temppunsa vielä aikuisena ja virnuilee minulle/puolisolleen (tosin nyt tämä vihdoin nosti kytkintä) selän takana. Ikuinen kuspää.
En ole mikään ekspertti mutta mun nuorin lapsi on tällainen piru halutessaan. Ei siinä auttanut siivoukset, rangaistukset, rauhoitustilat jne. Hän yksinkertaisesti totesi että tekee mitä haluaa ja tietää että en mahda hänelle mitään. Nelivuotiaan suusta oli aika pysäyttävää tekstiä. Koska lapsi osasi olla enkeli neuvolassa, minua ei otettu tosissaan. Nyt on aikuinen ja sama meno jatkuu. Hän on tosissaan sitä mieltä että tekee mitä haluaa eikä kukaan mahda hänelle mitään.
Ja lopulta kuitenkin voi, viimeistään poliisi ja oikeuslaitos.
Mutta jos mulla olisi tuollainen pentu, niin on ihan varmaa, että mä en noihin oikkuihin lähtisi mukaan. Jättäisin pennun täysin huomiotta, täysin emotionaalisesti yksin niin pitkäksi aikaa että ymmärtää että myöskään hän ei mahda sitten minulle mitään. Yhtään mitään ei saisi ( tottakai ruokaa, mutta ei millään vaatimuksilla vaan ainoastaan sitä mitä mua huvittaa antaa) tolla meiningillä. Jos rikkoisi asioita, omansa menettäisi, ja jos muiden, niin taas menettäisi vastaavasti omansa.
Ja jos ei tokenisi, lähtisi laitokseen asumaan. Mua ei yksikään pentu kotonani pompota. Vaan eipä ole koskaan yrittäneetkään ihmeemmin, ei omat eikä hyvinkin moniongelmaiset lapset ja nuoret, joiden kanssa olen tehnyt töitä. Ehkä tämä asia sitten huokuu musta sen verran, että se on selvä juttu.
Ikävää että olet sellaisessa työssä, kielenkäyttösi on vastenmielistä.
Nämä tyypit ovat itse usein persoonallisuushäiriöisiä. Harmi, että pääsevät työskentelemään nuorten kanssa.
Tulihan sieltä taas diagnoosi tuollekin kirjoittajalle.
Onko palstan asiantuntijoilla kaikille ihmisille jokin diagnoosi?
No ton asteinen kusipäisyys ei mee oikein enää minkään normaalin ihmisyyden rajoihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut tuota juttua, tulin vain sanomaan, ettei kaikkia lapsia niin vain kuriin laiteta. Minulla oli tällainen poika. Jouduin opettamaan 3-vuotiaallle pikkuveljelle, että jos äiti käskee, niin tule istumaan isonveljen jalkojen päälle. Hän istui, ettei poika päässyt potkimaan ja minä pidin ylävartalosta kiinni.
Raivokohtausten ulkopuolella hän oli oikea enkeli.Kokeilin vuosien aikana kaiken. Ihan kaiken tarroista, positiivisesta palautteesta siihen, että kaikki tavarat takavarikoitiin. Kaikki kielteinen pakaute lisäsi uhmaa ja taistelutahtia, mistään positiivisesta ei ollut mitään hyötyä.
Nyt poika on jo aikuinen.
Tulit vaan kertomaan ettet osannut kasvattaa lastasi niin turvauduit väkivaltaan. Oletko ylpeä?
Kerro toki, miten minun olisi pitänyt toimia hänen kanssaan. Faktat ovat:
- kun hän ei saanut tahtoaan läpi, hän alkoi riehumaan. Jerran olimme ruokapöydässä, ja hän ensimmäiseksi kaatoi maitolasinsa ja tämän jälkeen koko kattilan nurinperin. Sitten lähti etsimäön muuta
- riehumista kesti 1-2 tuntia
- kotona ei ollut pehmustettua huonetta.En halua kuulla yhtään sanomista, ettei noin pidä tehdä, vaan haluan kuulla, mitä ihmettä tuossa tilanteessa olisi pitänyt tehdä?
No ihan jotakin muuta, kuin istuttaa 3v riekkujan päällä.
Riehujalle oma tila, missä saa parkua, vaan ei särkeä. Rauhoittuessa kunnollinen keskustelu, mikä tuollaisesta käytöksestä on seuraus. Eli siivoamaan omat sotkut ja miettimään, miten korvaa homman. Eli laittamaan ruokaa ja muuten esim. kotitöillä keräämään rahat siihen mitä särki.
Hyvällä käytöksellä etuja, huonolla niitä ei tule.
Jos ei olisi toiminut parissa kuukaudessa, niin riehumiset videolle ja pojan kanssa lääkäriin/lastensuojeluun/neuvolaan/kallonkutistajalle. Siellä sitten yhdessä miettien eteenpäin.
Itse olen saanut kärsiä vanhemman sisarukseni takia. En voi sulattaa, että lapsia pidetään eri arvoisina niin, että toisen on aina joustettava ja oltava se fiksu. Sisarukseni osaa temppunsa vielä aikuisena ja virnuilee minulle/puolisolleen (tosin nyt tämä vihdoin nosti kytkintä) selän takana. Ikuinen kuspää.
En ole mikään ekspertti mutta mun nuorin lapsi on tällainen piru halutessaan. Ei siinä auttanut siivoukset, rangaistukset, rauhoitustilat jne. Hän yksinkertaisesti totesi että tekee mitä haluaa ja tietää että en mahda hänelle mitään. Nelivuotiaan suusta oli aika pysäyttävää tekstiä. Koska lapsi osasi olla enkeli neuvolassa, minua ei otettu tosissaan. Nyt on aikuinen ja sama meno jatkuu. Hän on tosissaan sitä mieltä että tekee mitä haluaa eikä kukaan mahda hänelle mitään.
Ja lopulta kuitenkin voi, viimeistään poliisi ja oikeuslaitos.
Mutta jos mulla olisi tuollainen pentu, niin on ihan varmaa, että mä en noihin oikkuihin lähtisi mukaan. Jättäisin pennun täysin huomiotta, täysin emotionaalisesti yksin niin pitkäksi aikaa että ymmärtää että myöskään hän ei mahda sitten minulle mitään. Yhtään mitään ei saisi ( tottakai ruokaa, mutta ei millään vaatimuksilla vaan ainoastaan sitä mitä mua huvittaa antaa) tolla meiningillä. Jos rikkoisi asioita, omansa menettäisi, ja jos muiden, niin taas menettäisi vastaavasti omansa.
Ja jos ei tokenisi, lähtisi laitokseen asumaan. Mua ei yksikään pentu kotonani pompota. Vaan eipä ole koskaan yrittäneetkään ihmeemmin, ei omat eikä hyvinkin moniongelmaiset lapset ja nuoret, joiden kanssa olen tehnyt töitä. Ehkä tämä asia sitten huokuu musta sen verran, että se on selvä juttu.
Eli sinä hylkäisit lapset. Vähintään emotionaalisella tasolla.
Kuinka mieleltään terveitä luulet hylätyistä lapsista kasvavan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut tuota juttua, tulin vain sanomaan, ettei kaikkia lapsia niin vain kuriin laiteta. Minulla oli tällainen poika. Jouduin opettamaan 3-vuotiaallle pikkuveljelle, että jos äiti käskee, niin tule istumaan isonveljen jalkojen päälle. Hän istui, ettei poika päässyt potkimaan ja minä pidin ylävartalosta kiinni.
Raivokohtausten ulkopuolella hän oli oikea enkeli.Kokeilin vuosien aikana kaiken. Ihan kaiken tarroista, positiivisesta palautteesta siihen, että kaikki tavarat takavarikoitiin. Kaikki kielteinen pakaute lisäsi uhmaa ja taistelutahtia, mistään positiivisesta ei ollut mitään hyötyä.
Nyt poika on jo aikuinen.
Tulit vaan kertomaan ettet osannut kasvattaa lastasi niin turvauduit väkivaltaan. Oletko ylpeä?
Kerro toki, miten minun olisi pitänyt toimia hänen kanssaan. Faktat ovat:
- kun hän ei saanut tahtoaan läpi, hän alkoi riehumaan. Jerran olimme ruokapöydässä, ja hän ensimmäiseksi kaatoi maitolasinsa ja tämän jälkeen koko kattilan nurinperin. Sitten lähti etsimäön muuta
- riehumista kesti 1-2 tuntia
- kotona ei ollut pehmustettua huonetta.En halua kuulla yhtään sanomista, ettei noin pidä tehdä, vaan haluan kuulla, mitä ihmettä tuossa tilanteessa olisi pitänyt tehdä?
No ihan jotakin muuta, kuin istuttaa 3v riekkujan päällä.
Riehujalle oma tila, missä saa parkua, vaan ei särkeä. Rauhoittuessa kunnollinen keskustelu, mikä tuollaisesta käytöksestä on seuraus. Eli siivoamaan omat sotkut ja miettimään, miten korvaa homman. Eli laittamaan ruokaa ja muuten esim. kotitöillä keräämään rahat siihen mitä särki.
Hyvällä käytöksellä etuja, huonolla niitä ei tule.
Jos ei olisi toiminut parissa kuukaudessa, niin riehumiset videolle ja pojan kanssa lääkäriin/lastensuojeluun/neuvolaan/kallonkutistajalle. Siellä sitten yhdessä miettien eteenpäin.
Itse olen saanut kärsiä vanhemman sisarukseni takia. En voi sulattaa, että lapsia pidetään eri arvoisina niin, että toisen on aina joustettava ja oltava se fiksu. Sisarukseni osaa temppunsa vielä aikuisena ja virnuilee minulle/puolisolleen (tosin nyt tämä vihdoin nosti kytkintä) selän takana. Ikuinen kuspää.
En ole mikään ekspertti mutta mun nuorin lapsi on tällainen piru halutessaan. Ei siinä auttanut siivoukset, rangaistukset, rauhoitustilat jne. Hän yksinkertaisesti totesi että tekee mitä haluaa ja tietää että en mahda hänelle mitään. Nelivuotiaan suusta oli aika pysäyttävää tekstiä. Koska lapsi osasi olla enkeli neuvolassa, minua ei otettu tosissaan. Nyt on aikuinen ja sama meno jatkuu. Hän on tosissaan sitä mieltä että tekee mitä haluaa eikä kukaan mahda hänelle mitään.
Ja lopulta kuitenkin voi, viimeistään poliisi ja oikeuslaitos.
Mutta jos mulla olisi tuollainen pentu, niin on ihan varmaa, että mä en noihin oikkuihin lähtisi mukaan. Jättäisin pennun täysin huomiotta, täysin emotionaalisesti yksin niin pitkäksi aikaa että ymmärtää että myöskään hän ei mahda sitten minulle mitään. Yhtään mitään ei saisi ( tottakai ruokaa, mutta ei millään vaatimuksilla vaan ainoastaan sitä mitä mua huvittaa antaa) tolla meiningillä. Jos rikkoisi asioita, omansa menettäisi, ja jos muiden, niin taas menettäisi vastaavasti omansa.
Ja jos ei tokenisi, lähtisi laitokseen asumaan. Mua ei yksikään pentu kotonani pompota. Vaan eipä ole koskaan yrittäneetkään ihmeemmin, ei omat eikä hyvinkin moniongelmaiset lapset ja nuoret, joiden kanssa olen tehnyt töitä. Ehkä tämä asia sitten huokuu musta sen verran, että se on selvä juttu.
Ikävää että olet sellaisessa työssä, kielenkäyttösi on vastenmielistä.
Nämä tyypit ovat itse usein persoonallisuushäiriöisiä. Harmi, että pääsevät työskentelemään nuorten kanssa.
Tulihan sieltä taas diagnoosi tuollekin kirjoittajalle.
Onko palstan asiantuntijoilla kaikille ihmisille jokin diagnoosi?No ton asteinen kusipäisyys ei mee oikein enää minkään normaalin ihmisyyden rajoihin.
Jospa se on vain kusipäisyyttä. Pitääkö heti diagnosoida?
Alue: Aihe vapaa
Mä olin kans tosta niin hämmästynyt etten tiennyt edes mitä voisi tollaseen kommentoida! :D ihan kun me nepsyt oltais jotain avaruusolioita, sinkkuja ja työttömiä kaikki! Tuolle kommentoijalle nyt kuitenkin tiedoksi, että työelämä on useimmille meistä tosiaan vähintään vaikeaa, siksi työttömyys meillä on surullisen korkeaa. Siellä nimittäin on niitä diagnoosi kriteereihin vaadittavia sosiaalisia ongelmia, ja siellä maskaa ne ketkä osaa, mutta siitä seuraa uupumus ja ylikuormittuminen. Ei läheisille, kuten kumppanille tarvitse maskata, joten kyllä meilläkin parisuhteita on.