Lue keskustelun säännöt.
Äiti ei pistä tytärtään kuriin joten haluaa adhd diagnoosin hänelle.
08.08.2023 |
Voihan tuolla tytöllä olla joku adhdkin , mutta isoin ongelma on ettei äiti osaa laittaa tyttöä kunnolla kuriin. On tottelematon lapsi. Muita tottelee, hoitajaa ja päiväkodissa. Äitiltä repii hiuksia päästä kuvassa. Äiti pelkää 6v lasta, että lapsi räjähtää. Haluaa lääkkeitä tytölle. Sanoo että lapsi vastustaa vaatimuksia, mikä on joku sairaus. No, kyllä siihen keinot on, on tähänkin asti tuommoset tapaukset opetettu ilman lääkeitä. ihan ekana ne kännykät pois molemmilta, äidiltä ja lapselta.
https://www.is.fi/perhe/art-2000009714119.html
Kommentit (588)
Minulla vastaavanlainen lapsi.En ole hakenut diagnooseja tai vienyt tutkimuksiin koulu sujuu ihan hyvin kun otan raivarit vastaan iltapäivisin. Tyttö menee 4 luokalle. Kouluaikana käytän tunteja läksyissä auttamiseen ja tukemiseen jne. Olen jäänyt töistä pois kokonaan ja elämme toimeentulotuella.Koulussa ei kuulemma ole ongelmia ja tyttö itse sanoo ettei uskalla kysyä opettajalta apua. Ope luulee että osaa vaikka osa tehtävistä aina tekemättä.
Isänsä on teknillisen fysiikan tohtori ja autistinen, sanoin tätinsä. En jaksa hakea mitää tutkimuksia tms kun tunnen että käytös on minun vikani. Olin masentunut raskausaikana ja synnytys meni pieleen ja sitten tuli synnytksen jälkeinen masennus. Neuvolassa yritin pyytää apua kun lapsi oli 4 v ja juoksi ympyrää huutaen pari tuntia esim.pukemist7lanteissa,meni kaarelle sylissä itkiessä jne. Olen lastenhoitaja päiväkodissa ollut 10v ja tiesin ettei käytös ole normaalia mutta terveydenhoitaja ei uskonut. Jäimme usein esim.muskarib tai jumpan jälkeen kaksin tilaan kun lapsi vaan juoksi ympyrää tms eikä suostunut rauhoittumaan. On aina saanut raivarit jos vaikka sukka on huonosti.
Nyt olen uupunut. Olen yh, isänsä ei lapsen kanssa pärjää oman ongelmansa takia ollenkaan. Yritän jaksaa päivästä 9äivääm ja hyvien hetkien voimalla. Joka tapauksessa rakastan lastani vaikka tuntuu että olen niin huono äiti etten lasta ansaitse.
Kaikki ei näy aina päiväkodissa tai koulussa, esim.ex miehestä ei kukaan työkaveri usko että.on asperger vaikka outo tyyppi onkin. Parisuhteessa taas oli aivan mahdoton ei tullut perhe- elämästä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Poikani sai 4v diagnoosin ADHD:stä ja tilille napsahtaa joka kuukausi 240 e vammaistukea verottomana. Joten diagnoosista on hyötyä rahallisesti ja lapsi saa tukitoimia päiväkotiin ja puhe-ja toimintaterapiaa.
Onko teillä muutakin kuin adhd? Olen erityislasten omaisten tukiryhmässä ja päässyt jakamaan paljon tietoa useiden muiden perheiden kanssa ja tuollaista ei usein kuule. Melko harvinaista, että noin nuorella ylipäänsä diagnosoidaan adhd:ta[/quote
On lisäksi lievä autismikirjon häiriö ja lievä kielellinen kehityshäiriö. Mutta hakemuksen tekemiseen käytin paljon aikaa ja tein sen tosi huolellisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut tuota juttua, tulin vain sanomaan, ettei kaikkia lapsia niin vain kuriin laiteta. Minulla oli tällainen poika. Jouduin opettamaan 3-vuotiaallle pikkuveljelle, että jos äiti käskee, niin tule istumaan isonveljen jalkojen päälle. Hän istui, ettei poika päässyt potkimaan ja minä pidin ylävartalosta kiinni.
Raivokohtausten ulkopuolella hän oli oikea enkeli.Kokeilin vuosien aikana kaiken. Ihan kaiken tarroista, positiivisesta palautteesta siihen, että kaikki tavarat takavarikoitiin. Kaikki kielteinen pakaute lisäsi uhmaa ja taistelutahtia, mistään positiivisesta ei ollut mitään hyötyä.
Nyt poika on jo aikuinen.
Onko yhtä mulkero nyt aikuisenakin?
Hän edelleen enkeli ja piru samassa paketissa. Joko tosi mulkero jos ei kiinnosta, tai fiksu tai filmaattinen, kun jotain haluaa.
Eli narsisti-tapaus. Kohtelee muita ihmisiä sen mukaan mikä on oma fiilis milläkin hetkellä. Onko saanut pidettyä suhteet läheisiin?
Joo, kohtelee muita fiiliksensä mukaan, ei vastaa viesteihin, mutta ei hän ole ihan narsistikaan. Hän ei ole koskaan, ei edes teininä haistatellut minulle. Kaikki tuntemattomatkin mummot ihastelevat, kun on niinnfiksu poika. Ihmiset tykkäävät hänestä ja on kaikkien kanssa väleissä. Osaa siis keskustella. Jos siis haluaa. Hänen ongelmansa eivät ole ihmissuhteissa.
No sieltähän tuli vielä lisää tyypillisen narsistin piirteitä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Poikani sai 4v diagnoosin ADHD:stä ja tilille napsahtaa joka kuukausi 240 e vammaistukea verottomana. Joten diagnoosista on hyötyä rahallisesti ja lapsi saa tukitoimia päiväkotiin ja puhe-ja toimintaterapiaa.
Onko teillä muutakin kuin adhd? Olen erityislasten omaisten tukiryhmässä ja päässyt jakamaan paljon tietoa useiden muiden perheiden kanssa ja tuollaista ei usein kuule. Melko harvinaista, että noin nuorella ylipäänsä diagnosoidaan adhd:ta[/quote
On lisäksi lievä autismikirjon häiriö ja lievä kielellinen kehityshäiriö. Mutta hakemuksen tekemiseen käytin paljon aikaa ja tein sen tosi huolellisesti.
Aivan aivan. Ajattelinkin, ettei pelkällä nuorena todetulla adhd:lla tuommoista summaa saada. Ainakin itse olen törmännyt siihen, että mitä nuorempi lapsi, sitä helpommin tuen saa. Tämä täysin oma havainto, en tiedä onko perää. Juu, hakemushan on täytettävä erittäin tarkasti kuvaillen millaista arki ja elämä on. Sitä ei voi täyttää vain ns. Vasemmalla kädellä hutaisten, jos jotain meinaa saada. Itse kuulin sellaisen neuvon, että hakemus kannattaa aina tallentaa myös itselle, jotta seuraavina vuosina sitä voi sitten vain muokata tarvittaessa.
Vierailija kirjoitti:
Tutkimuksista kirjoitti:
Eikö lapsi kannatakin tutkia päiväkoti- ikäisenä, kun kouluiässä jo armotta lapset laitetaan ruotuun. Piirteet menee tuolloin piiloon.
Päiväkoti- ikäinen on vielä enemmän oma itsensä, ja helpompi havainnoida, jos kasvatus ja kohtelu ollut tuohon saakka ok.
Isompana lasta jo eri tavalla komennetaan, joten nuo piirteet ja mahdolliset häiriöt jäisi piiloon, eikä saisi apuja lainkaan. Myös lapsi itse alkaa piilotella piirteitään, kun huomaa vertaisreaktiot.
Ei noita tutkimuksia kannata pelätä. Ei tuossa amatöörit voi neuvoa laittamaan kännykkä pois.Mutta kun tällä lapsella ei ole ongelmia muiden kuin äitinsä kanssa kotona. Päivähoidossa ja hoitajan kanssa ongelmia ei ole. Äidillä hän tässä on syndrooma kun yrittää väkisin saada lapselleen muodikkaan diagnoosin. Tätä sanotaan munchausen sydrome by proxy.
https://www.laakarilehti.fi/tieteessa/katsausartikkeli/lapselle-sepitet…
Ei ollut minun lapsellanikaan mitään ongelmaa vieraiden aikuisten silmissä päiväkodissa, eskarissa, eikä vielä ensimmäisinä kouluvuosinaankaan. Ketään ei oikein kiinnostanut mun huolet lapsen voinnista, ennenkuin lapsi lopetti kouluun menemisen yhtäkkiä kokonaan.
Sitten tietysti epäiltiinkin mun vanhemmuutta lähtökohtaisesti, eikä oikein mitenkään reagoitu mihinkään, mitä mä kerroin lapsen kertoneen mulle siitä, miksi hän ei mene kouluun.
Se autismin kirjo sitten kyllä selitti kaiken, eli ei ollut ADHD/ADD meidän tapauksessa. Mutta niitä mäkin ensin epäilin, kun tiesin ihan oikeasti kyllä itse, että joku mun lasta vaivaa (näin siis, että hänellä ei ole sisäisesti hyvä olla, vaan on paljon ahdistusta ja muuta), enkä tajunnut sitä autismia epäilläkään. Saati, että oisin ikinä mistään PDA -piirteistä kuullutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ne joilla on epäilty adhd tms. Tai diagnosoitu.
Kokeilkaapa käydä lapsen kanssa hermostotestauksessa. Monet primitiivirefleksit jää päälle, mitkä pitäisi iän myötä sammua. Neuvolassa testataan että ne tulevat päälle, mutta ei sitä että ne sammuvat. Niitä voidaan sitten sammuttaa, koska vaikuttavat suoraan lapsen käyttäytymiseen, keskittymiseen, lukemisen ymmärtämiseen tai sen oppimiseen ja niin moneen asiaan.
Googlatkaa primitiivirefleksit. Auttaa monelle eikä mitään adhd lääkkeitä tarvita.
Mitä ihmettä? Kyllä ainakin meidän kolmelta muksulta on tutkittu neuvolassa, sammuvatko varhaisheijasteet, ja kirjattu asia neuvolakorttiinkin. Jos ne eivät sammu normaalissa ajassa, voi olla syytä epäillä kehitysvammaisuutta.
Hieman kuulostaa vuorikristallihoidolta tämä touhu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuossa artikkelin tapauksessa pitäisi ensisijaisesti tutkia se äidin pää.
Ei ole normaalia ADHD eikä autistisen lapsen käyttäytymistä se, että se oireilu ilmenee vain yhden ihmisen seurassa, ja kun toinen aikuinen tulee paikalle, oireet häviävät täysin. Ei se neurologinen poikkeavuus "pidä lomaa" tai "jää kotiin", vaan se on siellä pään sisällä ka kulkee mukana kaikkialle, mihin sen kantaja ikinä meneekin.
Kyllä moni autistinen lapsi maskaa kaikkien vieraiden ihmisten seurassa. Itse olen tehnyt niin koko ikäni. Eikä se poikkeavuus joo lomaa pidä, ikinä, mutta voin olla näyttämättä sitä. Toki sit jossain vaiheessa se käy liian raskaaksi, ja sit en oo enää mennyt sinne kouluun/opiskelupaikkaa/sosiaaliseen tilanteeseen. Eli sit oon jättäytynyt kokonaan pois, ennemmin kuin oisin antanut kenenkään nähdä oikeaa itseäni.
Lasta on kuitenkin tutkittu, eikä lääkärien mielestä mitään ongelmaa ole. Neuvolalääkäri diagnosoi lopulta kyllästyttyään äidin rutkutukseen lievän adhdn. Nyt äiti painostaa saadakseen muksulleen lääkityksen ilman mitään näyttöä siitä, että lääkityksestä olisi mitään hyötyä.
Mitä hyötyä se äiti meinaa lääkityksestä muutenkaan olevan? Adhd:ta lääkitään yleensä ns. Koululääkkeillä, eli lääke otetaan aamusta ja se vaikuttaa koulupäivän ajan ja loppuu illaksi. Viikonloppuna siitä pidetään taukoa. Ajatteliko äiti lääkitä lapsen illaksi vai mitä ihmettä? Eikö pitäisi olla onnellinen siitä, että lapsi näyttää piirteet vain kotona? Monet tekevät vuosia töitä sen eteen, että lapsella sujuisi koulu ja kotona saa olla normaalisti. Toki on kotona raskasta, mutta se täytyisi vain kestää lapsen takia.
Nyt kun täällä on sitä PDA:ta vedetty paljonkin keskusteluun mukaan, niin mitenpä ajattelette, että sen saisi maskattua pois päältä? PDA:sta kärsivät eivät välttämättä pysty edes syömään, koska vastustavat omaa nälän tunnettaan. Kertoisiko joku miten ihmeessä siis PDA:sta kärsivä on syömättä lempiruokaansa, vaikka on nälkä ja sitten muka maskaa sen piiloon kun joku muu käskee syödä? Ei se ihan niin mene.
Just minä, joka kerroin maskanneeni koko ikäni ulkomaailmalle, oon PDA.
Mä itseasiassa piilotin syömättömän kouluruokani eri tavoin tarjottimelle lautasliinojen alle, juomamukiin (ja lautasliina peittämään sitä, toki luontevan näköisesti, että ei näytä peitteeksi asetetulta) jne., silloin jos en pystynyt syömään (toki usein pystyinkin, ei tää niin mustavalkoista oo).
Mut tokikaan kaikille juuri tuo syöminen ei oo ongelma PDA:n kanssa, se on vain yksi havainnollistava esimerkki.
Ja toki myöhemmällä iällä jos kuormitus sitten kasvoi liian suureksi siitä jatkuvasta maskaamisesta, niin lopetin vain esim. opiskelut tai harrastuksen seinään, ettei muut näkis niitä piirteitä mussa.
Epäilen, että jos tuo artikkelin lapsi onkin PDA eikä ADHD, niin jossain vaiheessa koulun alettua ei enää pystykään menemään sinne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla vastaavanlainen lapsi.En ole hakenut diagnooseja tai vienyt tutkimuksiin koulu sujuu ihan hyvin kun otan raivarit vastaan iltapäivisin. Tyttö menee 4 luokalle. Kouluaikana käytän tunteja läksyissä auttamiseen ja tukemiseen jne. Olen jäänyt töistä pois kokonaan ja elämme toimeentulotuella.Koulussa ei kuulemma ole ongelmia ja tyttö itse sanoo ettei uskalla kysyä opettajalta apua. Ope luulee että osaa vaikka osa tehtävistä aina tekemättä.
Isänsä on teknillisen fysiikan tohtori ja autistinen, sanoin tätinsä. En jaksa hakea mitää tutkimuksia tms kun tunnen että käytös on minun vikani. Olin masentunut raskausaikana ja synnytys meni pieleen ja sitten tuli synnytksen jälkeinen masennus. Neuvolassa yritin pyytää apua kun lapsi oli 4 v ja juoksi ympyrää huutaen pari tuntia esim.pukemist7lanteissa,meni kaarelle sylissä itkiessä jne. Olen lastenhoitaja päiväkodissa ollut 10v ja tiesin ettei käytös ole normaalia mutta terveydenhoitaja ei uskonut. Jäimme usein esim.muskarib tai jumpan jälkeen kaksin tilaan kun lapsi vaan juoksi ympyrää tms eikä suostunut rauhoittumaan. On aina saanut raivarit jos vaikka sukka on huonosti.
Nyt olen uupunut. Olen yh, isänsä ei lapsen kanssa pärjää oman ongelmansa takia ollenkaan. Yritän jaksaa päivästä 9äivääm ja hyvien hetkien voimalla. Joka tapauksessa rakastan lastani vaikka tuntuu että olen niin huono äiti etten lasta ansaitse.
Kaikki ei näy aina päiväkodissa tai koulussa, esim.ex miehestä ei kukaan työkaveri usko että.on asperger vaikka outo tyyppi onkin. Parisuhteessa taas oli aivan mahdoton ei tullut perhe- elämästä mitään.
Vaadit lääkäriltä lähetteen tutkimuksiin, samalla vpit mainita , että lapsen suvussa autismia. Olisi hyvä jutella opettajan kanssa suoraan siitä kuinka paljon autat häntä läksyissä sekä siitä, lapi ei uskalla kysyä tunneilla apua.
Lapsesi tulevaisuuden kannalta olisi hyvä päästä jatkotutkimuksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuossa artikkelin tapauksessa pitäisi ensisijaisesti tutkia se äidin pää.
Ei ole normaalia ADHD eikä autistisen lapsen käyttäytymistä se, että se oireilu ilmenee vain yhden ihmisen seurassa, ja kun toinen aikuinen tulee paikalle, oireet häviävät täysin. Ei se neurologinen poikkeavuus "pidä lomaa" tai "jää kotiin", vaan se on siellä pään sisällä ka kulkee mukana kaikkialle, mihin sen kantaja ikinä meneekin.
Kyllä moni autistinen lapsi maskaa kaikkien vieraiden ihmisten seurassa. Itse olen tehnyt niin koko ikäni. Eikä se poikkeavuus joo lomaa pidä, ikinä, mutta voin olla näyttämättä sitä. Toki sit jossain vaiheessa se käy liian raskaaksi, ja sit en oo enää mennyt sinne kouluun/opiskelupaikkaa/sosiaaliseen tilanteeseen. Eli sit oon jättäytynyt kokonaan pois, ennemmin kuin oisin antanut kenenkään nähdä oikeaa itseäni.
Lasta on kuitenkin tutkittu, eikä lääkärien mielestä mitään ongelmaa ole. Neuvolalääkäri diagnosoi lopulta kyllästyttyään äidin rutkutukseen lievän adhdn. Nyt äiti painostaa saadakseen muksulleen lääkityksen ilman mitään näyttöä siitä, että lääkityksestä olisi mitään hyötyä.
Mitä hyötyä se äiti meinaa lääkityksestä muutenkaan olevan? Adhd:ta lääkitään yleensä ns. Koululääkkeillä, eli lääke otetaan aamusta ja se vaikuttaa koulupäivän ajan ja loppuu illaksi. Viikonloppuna siitä pidetään taukoa. Ajatteliko äiti lääkitä lapsen illaksi vai mitä ihmettä? Eikö pitäisi olla onnellinen siitä, että lapsi näyttää piirteet vain kotona? Monet tekevät vuosia töitä sen eteen, että lapsella sujuisi koulu ja kotona saa olla normaalisti. Toki on kotona raskasta, mutta se täytyisi vain kestää lapsen takia.
Nyt kun täällä on sitä PDA:ta vedetty paljonkin keskusteluun mukaan, niin mitenpä ajattelette, että sen saisi maskattua pois päältä? PDA:sta kärsivät eivät välttämättä pysty edes syömään, koska vastustavat omaa nälän tunnettaan. Kertoisiko joku miten ihmeessä siis PDA:sta kärsivä on syömättä lempiruokaansa, vaikka on nälkä ja sitten muka maskaa sen piiloon kun joku muu käskee syödä? Ei se ihan niin mene.
Lukematta koko juttua, lääkityksestä voi olla se hyöty että saa edes siellä koulussa onnistumisenkin elämyksiä joka taas vähentää turhautumisen määrää, joka taas vähentää kuormitusta ja pahoinvoinnin osoituksia perheenjäsenillekin. Pelkkä eka sivu oli jo täynnä sitä ikuista negaa mitä nepsyjen päälle oksennetaan, vaikkei se nyt ainakaan auta yhtään mitään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla vastaavanlainen lapsi.En ole hakenut diagnooseja tai vienyt tutkimuksiin koulu sujuu ihan hyvin kun otan raivarit vastaan iltapäivisin. Tyttö menee 4 luokalle. Kouluaikana käytän tunteja läksyissä auttamiseen ja tukemiseen jne. Olen jäänyt töistä pois kokonaan ja elämme toimeentulotuella.Koulussa ei kuulemma ole ongelmia ja tyttö itse sanoo ettei uskalla kysyä opettajalta apua. Ope luulee että osaa vaikka osa tehtävistä aina tekemättä.
Isänsä on teknillisen fysiikan tohtori ja autistinen, sanoin tätinsä. En jaksa hakea mitää tutkimuksia tms kun tunnen että käytös on minun vikani. Olin masentunut raskausaikana ja synnytys meni pieleen ja sitten tuli synnytksen jälkeinen masennus. Neuvolassa yritin pyytää apua kun lapsi oli 4 v ja juoksi ympyrää huutaen pari tuntia esim.pukemist7lanteissa,meni kaarelle sylissä itkiessä jne. Olen lastenhoitaja päiväkodissa ollut 10v ja tiesin ettei käytös ole normaalia mutta terveydenhoitaja ei uskonut. Jäimme usein esim.muskarib tai jumpan jälkeen kaksin tilaan kun lapsi vaan juoksi ympyrää tms eikä suostunut rauhoittumaan. On aina saanut raivarit jos vaikka sukka on huonosti.
Nyt olen uupunut. Olen yh, isänsä ei lapsen kanssa pärjää oman ongelmansa takia ollenkaan. Yritän jaksaa päivästä 9äivääm ja hyvien hetkien voimalla. Joka tapauksessa rakastan lastani vaikka tuntuu että olen niin huono äiti etten lasta ansaitse.
Kaikki ei näy aina päiväkodissa tai koulussa, esim.ex miehestä ei kukaan työkaveri usko että.on asperger vaikka outo tyyppi onkin. Parisuhteessa taas oli aivan mahdoton ei tullut perhe- elämästä mitään.
Voi ei, sinun kyllä ehdottomasti pitäisi yrittää jostain kaivaa ne voimavarat hakea apua lapselle ja itsellesi! Ei tuo ole sinun syysi, ei sitten millään tavalla, etkä ole huono äiti, mutta valitettavasti tuo tämänhetkinen elämänne ei oikein ole kestävä ratkaisu. Teini-ikä kolkuttelee jo ovella haasteineen, miten jaksat enää silloin? Ja mitä aiemmin lapsi pääsisi tuen piiriin, sitä parempi ennuste hänellä olisi. Isän autismi ja lapsen oireet yhdistettynä pitäisi olla kyllä aivan selvä syy päästä tutkimuksiin. Ja sinun masennus ei taida aivan olla parantunut. Voimia ja tsemppiä!
Olen muutaman kerran ollut tilanteessa että lapsi on ollut ihan jonkun muun syyn takia vastaanotolla ja lapsi on itse siinä kertonut että kun hänellä on se ADHD ja autismia ym. niin siksi voin olla hankala tms.
Missään ei kuitenkaan lue potilaskertomuksissa että diagnoosia olisi koskaan tehty tai edes tutkittu, mutta on käynyt ilmi että vanhemmat ovat lapselle näin sanoneet ja lapsi uskoo siihen itsekkin ja kertoilee näin sitten muille.
Herää vain kysymys mikä on vanhempien vaikutin näissä tilanteissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pojallani on lieviä autisminkirjon piirteitä. Nämä otettiin puheeksi aikanaan päiväkodissa, jossa ongelma oli suurin. Kun poika meni kouluun, niin opettajat eivät nähneet mitään poikkeavaa ja piirteitä näkyy nykyään enää kotona. Tämä on meille kuin lottovoitto. On sata kertaa parempi, että muualla käyttäytyy hyvin ja kotona purkaa. Täytyy myös muistaa, että piirteet saattavat olla merkittäviäkin lapsuudessa ja lieventyä todella paljon lapsen kasvaessa. Tietysti kasvatuksella ja kuntoutuksella on suuri merkitys. Meillä on aina ollut tarkat säännöt ja kuria on ollut pakko pitää valitettavankin paljon, jotta ollaan selvitty. Siitä on tullut vain positiivista palautetta oikeastaan joka paikasta, kun ollaan palavereita pidetty.
Se mikä itselläni pisti tuossa lehtijutussa silmään on se, että äiti ei todella uskalla käyttää mitään rankaisu keinoja. Hän pelkää raivokohtauksia, vaikka lasta pitäisi pitää kiinni kunnes rauhoittuu. Jos kerta lätinät on lätisty, niin kova kovaa vasten. Tuntuu, että juuri tyttö lapsia ei oikein uskalleta kasvattaa. Ainakin omista tutuista huomaa kuinka tyttöjä pidetään pienempinä kuin he ovatkaan ja kaikesta neuvotellaan ja keskustellaan. En väitä etteikö tätä tehtäisi ollenkaan poikien kanssa, mutta oma havaintoni on näin päin.
Itsekin epäilin aikanaan pojallani tuota vaatimusten vastustamista ja ymmärrän että ns.pakottaminen lisää sitä ainakin aluksi. Vanhemmilla on hankala katsoa lapsen ahdistusta, kun näyttää että lapsi jo fyysisesti oireilee pakottamisen seurauksena. Omasta lapsestani täytyy sanoa, että hän varsinkin aiemmin oli todella hyvä näyttelemään. Yritti ihan kaikki hämäyskeinot, jotta lähdettäisi taas sille keskustelu/neuvottelu linjalle. Huomasin tämän itsekin aika myöhään ja tosiaan tuntuu, että hänestä on tullut joustavampi ajan myötä, kun on vain ollut pakko olla. Maailma ei vain toimi niin, että jokainen huomioidaan yksilönä, vaan yksilön täytyy sopeutua maailmaan. Jos siis pärjätä meinaa.
Kiva tarina, mutta lievät aspergerpiirteet ei kerro mitään. Lähes tulkoon kaikilla on lieviä aspergerpiirteitä tai adhd-piirteitä ja se on täysin normaalia. Olen myös kanssasi eri mieltä tuosta, että yksilön täytyy sopeutua maailmaan. Jos siis mietitään ihan puhtaasti sellaista, että kaikkien täytyy olla lähiopetuksessa ja töissä 8-16. Maailma ei voi pyöriä siten, että kaikkien yksilölliset tarpeet toteutetaan, mutta siihen voidaan pyrkiä. Nyt jo osa työnantajista palkkaa esimerkiksi vain nepsyjä. Varhainen tuki on kaiken a ja o. Ja se, että pyritään löytämään luontaiset tavat toimia. Esimerkiksi itselläni se on (90 %).etätyö ja joustava työaika.
Puhut ihanteesta, johon todella olisi hyvä pyrkiä. Lasta kasvattava vanhempi joutuu silti ajattelemaan asiaa siltä kannalta, että lasta sopeuttaa maailmaan. Jos maailmaa yrittää sopeuttaa lapsen piirteisiin, niin tekee lapselle karhun palveluksen. Todella todella harvoilla ihmisillä on mahdollisuutta tuollaiseen työaikaan kuin sinulla. Hyvä, jos jotkut työnantajat ottavat vain nepsyjä töihin, mutta varmasti hekin vain marginaalinen porukka. Ihan jo senkin takia, että nepsyjen valkkaaminen on syrjimistä muita kohtaan. Se taas on laitonta.
Tottakai joutuu. Ja nepsyn vanhempana tämä korostuukin. Pointtina on se, että yhteiskuntamme hukkaa valtavan määrän potentiaalia, kun nepsyt eivät saa ajoissa diagnoosia, apua ja tukea, jonka myötä ongelmat kerääntyvät ja kärjistyvät. Nykyään on onneksi parhaimmillaan monenlaisia tapoja opiskella ja tehdä töitä. Oikeastaan joka ikisellä tuntemallani toimistotyöläisellä on jossain määrin joustava työaika. Sehän ei tarkoita sitä, että töitä tehdään oman mielen mukaan vaan esimerkiksi aamu- ja iltapäiväliukumia, joka on ainakin minulle nepsynä pelastus.
Miksi näistä nepsylapsista tehdään yhteiskunnan ongelmia? Eikö se ole vanhempien tehtävä hoitaa lapsensa kuntoon ja hankkia apua siinä kohtaa, kun itse ei enää pysty? Jos julkisen puolen diagnoosit ovat tukossa, mikä estää keskiluokkaista ihmistä viemästä lastaan yksityislääkärille?
En nyt saa kiinni, että mitä oikein haet takaa? Yhteiskunta=me. Esimerkkinä voin kertoa, että oma elämäni oli täysin retuperällä, kunnes sain diagnoosin vasta aikuisena. Itselläni onneksi lääkkeet auttaa. Nettosaajasta nettomaksajaksi hyvinkin nopeasti. Tätä tarkoitan potentiaalin hukkaamisella. Toki tiedän, ettei kaikille käy näin hyvin. Ensin kysyt, että miksi lapsista tehdään yhteiskunnan ongelma, mutta seuraavaksi käsky vanhempia hoitamaan lapsen kuntoon? Mitä siis mielestäsi näille nepsylapsille tulisi tehdä, jotka eivät kuulu olla yhteiskunnan ongelma?
Vaikka se diagnoosi saataisiin yksityiseltä, ei se pelkkä diagnoosi ongelmia poista. Myös nepsylapsilla on oikeus ja velvollisuus esimerkiksi koulunkäyntiin ja lain mukaan koululla on velvollisuus tarjota apua. Vaikka vanhemmat yrittäisivät kaikkensa, me emme ole psykologeja, psykiatreja tai opettajia emmekä kykene kaikkeen ilman yhteiskunnan tukea. Ja usko pois, noita kaikkea on tullut vuosien aikana harjoitettua. Myös muun muassa kotikoulua.
Vierailija kirjoitti:
Minulla vastaavanlainen lapsi.En ole hakenut diagnooseja tai vienyt tutkimuksiin koulu sujuu ihan hyvin kun otan raivarit vastaan iltapäivisin. Tyttö menee 4 luokalle. Kouluaikana käytän tunteja läksyissä auttamiseen ja tukemiseen jne. Olen jäänyt töistä pois kokonaan ja elämme toimeentulotuella.Koulussa ei kuulemma ole ongelmia ja tyttö itse sanoo ettei uskalla kysyä opettajalta apua. Ope luulee että osaa vaikka osa tehtävistä aina tekemättä.
Isänsä on teknillisen fysiikan tohtori ja autistinen, sanoin tätinsä. En jaksa hakea mitää tutkimuksia tms kun tunnen että käytös on minun vikani. Olin masentunut raskausaikana ja synnytys meni pieleen ja sitten tuli synnytksen jälkeinen masennus. Neuvolassa yritin pyytää apua kun lapsi oli 4 v ja juoksi ympyrää huutaen pari tuntia esim.pukemist7lanteissa,meni kaarelle sylissä itkiessä jne. Olen lastenhoitaja päiväkodissa ollut 10v ja tiesin ettei käytös ole normaalia mutta terveydenhoitaja ei uskonut. Jäimme usein esim.muskarib tai jumpan jälkeen kaksin tilaan kun lapsi vaan juoksi ympyrää tms eikä suostunut rauhoittumaan. On aina saanut raivarit jos vaikka sukka on huonosti.
Nyt olen uupunut. Olen yh, isänsä ei lapsen kanssa pärjää oman ongelmansa takia ollenkaan. Yritän jaksaa päivästä 9äivääm ja hyvien hetkien voimalla. Joka tapauksessa rakastan lastani vaikka tuntuu että olen niin huono äiti etten lasta ansaitse.
Kaikki ei näy aina päiväkodissa tai koulussa, esim.ex miehestä ei kukaan työkaveri usko että.on asperger vaikka outo tyyppi onkin. Parisuhteessa taas oli aivan mahdoton ei tullut perhe- elämästä mitään.
Voi, tästä tulee aivan mieleen jotkut tarinat mitä olen työn kautta kuullut. Miten nepsyperheen vanhemmilla saattaa aivan hämärtyä se, mikä on normaalia perhe-elämää (ja ihmekös tuo) ja milloin tilanne on niin paha, ettei sen kanssa kenenkään pitäisi joutua enää pärjäämään yksin, ja toisaalta miten yksin he saattavat ongelmiensa kanssa olla. Ja näitä joissa vanhemmat ei edes halua lapselle diagnoosia löytyy myös, sitten jossain kohtaa tilanne kriisiytyy täysin ja voi käydä ilmi vaikka mitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen muutaman kerran ollut tilanteessa että lapsi on ollut ihan jonkun muun syyn takia vastaanotolla ja lapsi on itse siinä kertonut että kun hänellä on se ADHD ja autismia ym. niin siksi voin olla hankala tms.
Missään ei kuitenkaan lue potilaskertomuksissa että diagnoosia olisi koskaan tehty tai edes tutkittu, mutta on käynyt ilmi että vanhemmat ovat lapselle näin sanoneet ja lapsi uskoo siihen itsekkin ja kertoilee näin sitten muille.
Herää vain kysymys mikä on vanhempien vaikutin näissä tilanteissa?
Kyllä mäkin mun lapsille oon kertonut mistä epäilen olevan kyse ennenkuin oon yrittänyt lähteä asiaa mistään selvittämään. Vaikuttimena, että eivät syyttäisi itseään, ja ymmärtäisivät itseään paremmin ja sitä kautta voisivat paremmin.
Sitten voi hyvin olla, että vanhemmat ei oo saanet lastaan tutkimuksiin. En mäkään meinannut saada ensimmäistä millään.
Toisen kohdalla mua jo kuunneltiin, kun vanhemmalla sisaruksella oli jo nepsy-diagnoosi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyky äidit..
Sitä ollaan taas maalla viisaita, kun merellä sattuu. Jo v. 1902 on lääketieteessä kuvailtu lapsia, joilla oli keskittymisvaikeuksia ja ylivilkkautta. ADHD diagnoosia ei silloin osattu antaa. Ei vielä pitkään aikaan. Ei ole montakaan vuosikymmentä siitä, kun kouluissakin opettajat näitä ns. *tottelemattomia* lapsia pahoinpitelivät mm. lyömällä karttakepillä sormille, ellei lapsi pystynyt istumaan pulpetissa suorana, hiljaa ja liikehtimättä. Kipu opetti maskaamaan, niitä jotka siihen pystyivät.
Jotkut (monet) nepsylapset maskaavat eli käyttävät valtavasti voimavarojaan, siihen, että jaksavat käyttäytyä oppimiensa odotusten mukaan. Heidän maailmassaan voi olla vain muutama, tai vain yksi ihminen, jonka seurassa lapsi pystyy illalla purkamaan päivän patoutuneet paineet. Älkää luulko, että yksikään näistä lapsista tai vanhemmista ei ilomielin luovuttaisi teille *hyville kasvattajille* ADHD:n tuomaa kuormaa.
Tuet ovat todella pienet, sikäli kun niitä saa. Jos niitä onnistuu saamaan, se on uuvuttavan ja usein monivuotisen taistelun tulos, alkaen avustajan saamisesta päiväkotiin, päättyen hovioikeuteen joskus yläasteella. Lapsi ehtii siinä jo teiniksi ilman mitään apuja. Vaatii vanhemmilta tietoa, taitoa, aikaa, hermoja taistelutahtoa, hyvän oikeusavustajan jne. saada lapselleen lakiin kirjoitettu subjektiivinen oikeus esim kouluavustajaan. Eikä sittenkään saa, kun se budjetti! Jos nepsylapsia on nykyään enemmän kuin ennen, ei ole näiden lasten, tai heidän vanhempiensa syy. Jos oireilu on todellakin lisääntynyt, syy siihen pitäisi selvittää ja äkkiä. Tuskaisaa on kuulla lapsen kysyvän itkien, miksen voi olla niinkuin muut? Suru lapsen puolesta on raskas kantaa. Tämä ei todellakaan ole asia, jota teidän kannattaa kadehtia.Kahteen asiaan kiinnittäisin tässä huomiota. On hyvä, että lapsi oppii "maskaamaan" jos se "maskaaminen" on edellytys sille, että lapsi-nuori-aikuinen pystyy toimimaan yhteiskunnassa siinä määrin, kuin itsensä elättäminen vaatii. Se, että nepsylapsia on nykyään enemmän kuin ennen ei tietenkään ole näiden lasten syy, mutta on liian yksioikoista sanoa, ettei se olisi heidän vanhempiensa syy. Jos jommallakummalla vanhemmalla tai näiden lähipiirillä on nepsypiirteitä, on suuri todennäköisyys, että lapsellakin niitä on. Näin ollen vanhemmat ovat ottaneet tietoisen riskin lisääntyessään. Jossain kohtaa tästä aiheesta aletaan varmastikin puhua enemmän, kun tietoisuus lisääntyy.
Tottakai yhteiskunnan etu on, että ihmiset yleensäkin käyttäytyvät rauhallisesti, hyvin, sivistyneesti jne. Nepsyillä se vie valtavasti voimavaroja.
Näitä sivuraiteelle joutuneita, ilman apua jääneitä on yhteiskunnasta syrjäytyneinä, laitoksissa ja vankiloissa. Enkä tarkoita, että kaikki edellämainitut olivat nepsyjä. Nepsy ihmisissä on yhtälailla korkeakouluttautuneita, mm lääkäreitä; on taiteilijoita, poliitikkoja jne. Millä vain elämänalueilla. Nepsyys ei poissulje älykkyyttä.
Esittämäsi ajatus vanhempien ottamasta tietoisesta riskistä, kuulostaa lisääntymisen oikeudesta ja se estämisestä. Ajatushan ei ole uusi. Ei ole kauankaan, kun ihmisroskasta ja sen lisääntymisestä puhuttiin täälläkin. Eräässä -ismissähän tuo tietyn laisen väestönosan lisääntyminen haluttiin/halutaan estää ja näyttää saavan kannatusta edelleen. Mitenköhän käy, jos arpa lankeaakin omalle kohdalle jostain muusta, kuin mahdollisesta perimästä johtuen. Tai jos ei omassa, niin puolison suvussa voikin aiheuttaja olla piilevänä tai piilotettuna. Aina ei voi olla varma paremmissakaan piireissä. ADHD:n syy ja syntykään ei ole tietääkseni tieteelle selkeä, vaan esim saasteilla ym. ympäristötekijöillä voi olla osansa asiassa. Sitä spekulaatiota tukee tämä tapausten raju lisääntyminen.
Niin surullista, toisaalta aika tavallista kai tänä päivänä. Ongelma on ihan selvästi äidissä, tai isästähän ei kerrottu mutta kuka tietää vaikka hänet olisi savustettu ulos perheen elämästä jos ei ole ollut samoilla linjoilla äidin kanssa. Toivottavasti isä on kuitenkin kuvioissa mukana ja tervehenkisempi. Jos olisi jotain todellista haastetta niin ne nimenomaan ilmenisi siellä päivähoidossa, kun onhan se kuitenkin kotia stressaavampi ympäristö.
Vierailija kirjoitti:
Olen muutaman kerran ollut tilanteessa että lapsi on ollut ihan jonkun muun syyn takia vastaanotolla ja lapsi on itse siinä kertonut että kun hänellä on se ADHD ja autismia ym. niin siksi voin olla hankala tms.
Missään ei kuitenkaan lue potilaskertomuksissa että diagnoosia olisi koskaan tehty tai edes tutkittu, mutta on käynyt ilmi että vanhemmat ovat lapselle näin sanoneet ja lapsi uskoo siihen itsekkin ja kertoilee näin sitten muille.
Herää vain kysymys mikä on vanhempien vaikutin näissä tilanteissa?
Anteeksi mitä? Miten näin edes voi nykyään ajatella? Kaikki disgnoosit kun eivät näy varsinkaan eri järedtelmissä tai ne pitää etikseen etsiä. Varsinkin autismin osalta on tärkeää, että hoito/kuntoutuskäynnillä siitä tiedetään. Lapselle on hyvä, että hän tietää nämä nimet omille haasteilleen. Meillä ainakin lapsi on itsekin vastinut tietää nimen sille, mikä häntä vaivaa ja miksi hänellä on vaikeaa tai toimii niin kuin toimii. On tärkeää myös hoitavan henkilön ymmärtää tietyssä tilanteessa onko kyse ylikuormituksesta vai käytöshäiriöstä, kiulusta kun ovat eri asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää 3v pikkuveli tarinan äiti on veikeä. Polttaa hihat, kun joku ihmettelee ja kauhistelee pikkuveljen asemaa. Vaatii tietoa mitä olisi joku tehnyt hänen tilallaan. ISOILLA KIRJAIMILLA.
On tarjottu mm.:
* poliisia
* videointia
* vaatehuone tmv. tilaa
* ehdotettu, ettei olisi samassa tilassa pienemmän kanssaSilti aina sama hyökkäys. Miksi kysyt, jos soittaa ei voinut, videokameraa ei halunnut hankkia (niitä oli jo 30v sitten ja kelpoja olivatkin), ei ollut apuna kuin 3v, yksin ei olisi selvinnyt ja taas sama selitys.
Eikö ollut naapureita? Ei isovanhempia? Ei kodinhoitajaa, ei mitään, millä olisi voinut asiaa muuttaa? Et keksinyt muuta kuin istua 3v:n kanssa pari tuntia kersan päällä? Useinkin?
Arvaan, purat taas saman lastin tänne. Kun purat, kerrotko myös minkä ikäinen se kiljuva nassikka oli? Oliko pienempi ikuisesti sen kolme?
Miten niin, oliko pienempi ikuisesti sen kolmen? Etkö lukenut äidin vastauksia? Luuletko raivareiden tulevan sovitusti tiettyyn kellonaikaan ja isovanhempien, naapureiden tai sen kuuluisan Jonkun olevan auttamassa juuri silloin? Luuletko, että on aina tiedossa, miten kuormittava päivä on ollut koulussa, tai mikä tapahtuma sattuu, joka saa lapsen tilaan, jossa hän voi vahingoittaa itseään tai muita. Jos teillä olisi edes vähänkin käsitystä noista tilanteista, niin pitäisitte nuo typerät kommenttinne itsellänne. Tuo äiti ei ole saanut yhtään neuvoa, kas kun ei teillä niitä ole. Ei tarvitse olla kovin isokokoinen lapsi, jonka kiinnipitäminen on voimia vaativaa, kun lapsi potkii, puree ja lyö. Yhdellä äidillä on vain yhden äidin voimat ja kaksi kättä, joita molempia tarvitaan tilanteessa. Se ei ole väkivaltaa, eikä pahoinpitelyä. Voi kun ymmärtäisitte. Pari tuntia hyvinkin menee toisinaan rauhoittumiseen. Toisinaan vähemmän. Ellei sinulla ole tällaista lasta tai et ole edes joutunut näkemään tilannetta, niin ole viisastelematta. Eri.
Minä olen lukenut koko ketjua ja ihmettelen myös suuresti tätä viisastelua ja moralisointia. Tuomitseminen on niin helppoa.
Psykologikaverini sanoin: jos minulla olisi vain nuo kaksi vanhempaa lasta, pitäisi itseäni erinomaisena äitinä. Mutta kun minulla on tuo nuorinkin.
ADHD-lääkkeiden teho häviää muutamassa vuodessa ja sitten ollaankin entistä pahemmissa ongelmissa.
Mitä hyötyä se äiti meinaa lääkityksestä muutenkaan olevan? Adhd:ta lääkitään yleensä ns. Koululääkkeillä, eli lääke otetaan aamusta ja se vaikuttaa koulupäivän ajan ja loppuu illaksi. Viikonloppuna siitä pidetään taukoa. Ajatteliko äiti lääkitä lapsen illaksi vai mitä ihmettä? Eikö pitäisi olla onnellinen siitä, että lapsi näyttää piirteet vain kotona? Monet tekevät vuosia töitä sen eteen, että lapsella sujuisi koulu ja kotona saa olla normaalisti. Toki on kotona raskasta, mutta se täytyisi vain kestää lapsen takia.
Nyt kun täällä on sitä PDA:ta vedetty paljonkin keskusteluun mukaan, niin mitenpä ajattelette, että sen saisi maskattua pois päältä? PDA:sta kärsivät eivät välttämättä pysty edes syömään, koska vastustavat omaa nälän tunnettaan. Kertoisiko joku miten ihmeessä siis PDA:sta kärsivä on syömättä lempiruokaansa, vaikka on nälkä ja sitten muka maskaa sen piiloon kun joku muu käskee syödä? Ei se ihan niin mene.