Lue keskustelun säännöt.
Äiti ei pistä tytärtään kuriin joten haluaa adhd diagnoosin hänelle.
08.08.2023 |
Voihan tuolla tytöllä olla joku adhdkin , mutta isoin ongelma on ettei äiti osaa laittaa tyttöä kunnolla kuriin. On tottelematon lapsi. Muita tottelee, hoitajaa ja päiväkodissa. Äitiltä repii hiuksia päästä kuvassa. Äiti pelkää 6v lasta, että lapsi räjähtää. Haluaa lääkkeitä tytölle. Sanoo että lapsi vastustaa vaatimuksia, mikä on joku sairaus. No, kyllä siihen keinot on, on tähänkin asti tuommoset tapaukset opetettu ilman lääkeitä. ihan ekana ne kännykät pois molemmilta, äidiltä ja lapselta.
https://www.is.fi/perhe/art-2000009714119.html
Kommentit (588)
Vierailija kirjoitti:
ADHD-lääkkeiden teho häviää muutamassa vuodessa ja sitten ollaankin entistä pahemmissa ongelmissa.
lähde? Vai mihin väite perustuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
PDA on näköjään tulossa muotiin. Onhan tässä jo käyty läpi kaikki mahdollinen kristallilapsista adhd:en ja autismin kirjoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen muutaman kerran ollut tilanteessa että lapsi on ollut ihan jonkun muun syyn takia vastaanotolla ja lapsi on itse siinä kertonut että kun hänellä on se ADHD ja autismia ym. niin siksi voin olla hankala tms.
Missään ei kuitenkaan lue potilaskertomuksissa että diagnoosia olisi koskaan tehty tai edes tutkittu, mutta on käynyt ilmi että vanhemmat ovat lapselle näin sanoneet ja lapsi uskoo siihen itsekkin ja kertoilee näin sitten muille.
Herää vain kysymys mikä on vanhempien vaikutin näissä tilanteissa?Anteeksi mitä? Miten näin edes voi nykyään ajatella? Kaikki disgnoosit kun eivät näy varsinkaan eri järedtelmissä tai ne pitää etikseen etsiä. Varsinkin autismin osalta on tärkeää, että hoito/kuntoutuskäynnillä siitä tiedetään. Lapselle on hyvä, että hän tietää nämä nimet omille haasteilleen. Meillä ainakin lapsi on itsekin vastinut tietää nimen sille, mikä häntä vaivaa ja miksi hänellä on vaikeaa tai toimii niin kuin toimii. On tärkeää myös hoitavan henkilön ymmärtää tietyssä tilanteessa onko kyse ylikuormituksesta vai käytöshäiriöstä, kiulusta kun ovat eri asioita.
Hoitohenkilöstö etsii tietoja juurikin siksi että ymmärtäisi potilasta paremmin. Etenkin lasta. Nyky potilastietojärjestelmä näyttää hoitohenkilökunnalle kaikki potilaan käynnit niin lääkärin, hoitajan, neuvolan tms. vastaanotoilla olipa käynnit missä päin tahansa Suomea tai missä tahansa yksityisellä sektorilla. Tiedonsaanti ei ole ongelma.
Koska neuropsykologiset ongelmat ovat hyvin laajakirjoisia ja tutkimukset kattavia olisi hyvä että asioista on saatu täysi varmuus ja diagnoosi eikä niin että mutu-tuntuman perusteella asioista kerrotaan lapselle. Niinkin on käynyt että lapset ovat olleet varmoja nepsy oireistaan mutta diagnoosi onkin ollut eri. Tästä lapsi hämmentyy entisestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää 3v pikkuveli tarinan äiti on veikeä. Polttaa hihat, kun joku ihmettelee ja kauhistelee pikkuveljen asemaa. Vaatii tietoa mitä olisi joku tehnyt hänen tilallaan. ISOILLA KIRJAIMILLA.
On tarjottu mm.:
* poliisia
* videointia
* vaatehuone tmv. tilaa
* ehdotettu, ettei olisi samassa tilassa pienemmän kanssaSilti aina sama hyökkäys. Miksi kysyt, jos soittaa ei voinut, videokameraa ei halunnut hankkia (niitä oli jo 30v sitten ja kelpoja olivatkin), ei ollut apuna kuin 3v, yksin ei olisi selvinnyt ja taas sama selitys.
Eikö ollut naapureita? Ei isovanhempia? Ei kodinhoitajaa, ei mitään, millä olisi voinut asiaa muuttaa? Et keksinyt muuta kuin istua 3v:n kanssa pari tuntia kersan päällä? Useinkin?
Arvaan, purat taas saman lastin tänne. Kun purat, kerrotko myös minkä ikäinen se kiljuva nassikka oli? Oliko pienempi ikuisesti sen kolme?
Miten niin, oliko pienempi ikuisesti sen kolmen? Etkö lukenut äidin vastauksia? Luuletko raivareiden tulevan sovitusti tiettyyn kellonaikaan ja isovanhempien, naapureiden tai sen kuuluisan Jonkun olevan auttamassa juuri silloin? Luuletko, että on aina tiedossa, miten kuormittava päivä on ollut koulussa, tai mikä tapahtuma sattuu, joka saa lapsen tilaan, jossa hän voi vahingoittaa itseään tai muita. Jos teillä olisi edes vähänkin käsitystä noista tilanteista, niin pitäisitte nuo typerät kommenttinne itsellänne. Tuo äiti ei ole saanut yhtään neuvoa, kas kun ei teillä niitä ole. Ei tarvitse olla kovin isokokoinen lapsi, jonka kiinnipitäminen on voimia vaativaa, kun lapsi potkii, puree ja lyö. Yhdellä äidillä on vain yhden äidin voimat ja kaksi kättä, joita molempia tarvitaan tilanteessa. Se ei ole väkivaltaa, eikä pahoinpitelyä. Voi kun ymmärtäisitte. Pari tuntia hyvinkin menee toisinaan rauhoittumiseen. Toisinaan vähemmän. Ellei sinulla ole tällaista lasta tai et ole edes joutunut näkemään tilannetta, niin ole viisastelematta. Eri.
Minä olen lukenut koko ketjua ja ihmettelen myös suuresti tätä viisastelua ja moralisointia. Tuomitseminen on niin helppoa.
Psykologikaverini sanoin: jos minulla olisi vain nuo kaksi vanhempaa lasta, pitäisi itseäni erinomaisena äitinä. Mutta kun minulla on tuo nuorinkin.
Tämän ketjun viisastelijat osoittavat vain oman tietämättömyytensä.
Minulla on ystävä, joka on ammatillinen sijoitusvanhempi. Hänelle tulee siis kaikista vaikeimmat tapaukset, joita ei voi jättää yksin edes vessakäynnin ajaksi. Olen ymmärtänyt, että lähes kaikilla heillä on jonkinlaista nepsytaustaa. Kun lapsi ei osaa, hän ei osaa. Opettaminen on vuosien puuhaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen muutaman kerran ollut tilanteessa että lapsi on ollut ihan jonkun muun syyn takia vastaanotolla ja lapsi on itse siinä kertonut että kun hänellä on se ADHD ja autismia ym. niin siksi voin olla hankala tms.
Missään ei kuitenkaan lue potilaskertomuksissa että diagnoosia olisi koskaan tehty tai edes tutkittu, mutta on käynyt ilmi että vanhemmat ovat lapselle näin sanoneet ja lapsi uskoo siihen itsekkin ja kertoilee näin sitten muille.
Herää vain kysymys mikä on vanhempien vaikutin näissä tilanteissa?Anteeksi mitä? Miten näin edes voi nykyään ajatella? Kaikki disgnoosit kun eivät näy varsinkaan eri järedtelmissä tai ne pitää etikseen etsiä. Varsinkin autismin osalta on tärkeää, että hoito/kuntoutuskäynnillä siitä tiedetään. Lapselle on hyvä, että hän tietää nämä nimet omille haasteilleen. Meillä ainakin lapsi on itsekin vastinut tietää nimen sille, mikä häntä vaivaa ja miksi hänellä on vaikeaa tai toimii niin kuin toimii. On tärkeää myös hoitavan henkilön ymmärtää tietyssä tilanteessa onko kyse ylikuormituksesta vai käytöshäiriöstä, kiulusta kun ovat eri asioita.
Hoitohenkilöstö etsii tietoja juurikin siksi että ymmärtäisi potilasta paremmin. Etenkin lasta. Nyky potilastietojärjestelmä näyttää hoitohenkilökunnalle kaikki potilaan käynnit niin lääkärin, hoitajan, neuvolan tms. vastaanotoilla olipa käynnit missä päin tahansa Suomea tai missä tahansa yksityisellä sektorilla. Tiedonsaanti ei ole ongelma.
Koska neuropsykologiset ongelmat ovat hyvin laajakirjoisia ja tutkimukset kattavia olisi hyvä että asioista on saatu täysi varmuus ja diagnoosi eikä niin että mutu-tuntuman perusteella asioista kerrotaan lapselle. Niinkin on käynyt että lapset ovat olleet varmoja nepsy oireistaan mutta diagnoosi onkin ollut eri. Tästä lapsi hämmentyy entisestään.
Pitäisi varmaankin näyttää, mutta valitettavasti ei aina näytä kaikille asiakasta hoitaville tahoille. Välillä joutuu jopa paperiversioon turvautmaan
P.s. osa kuntoutusta ja muutenkin on lapsen oikeus ja myös turva, että hän tietää omat "diagnoosit" jos ne vaikuttavat hänen elämäänsä. Lapsella on oikeus ymmärtää ja tiedostaa, miksi hänellä on haasteita tai elämässä tietyt asiat vaiketa ja niihin esim. kuntoutuksessa yritetään auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa kyseiseen artikkeliin, tiedän useampia lapsia, jotka koulussa ovat enkeleitä, mutta vanhempien mukaan saavat kotona kovia raivareita. Ts. pinnistelevät koulussa mukautuakseen ryhmään, ja kuormitus purkautuu kotona.
Kyllä ihan normaalitkin pienet lapset usein kiukuttelevat tulleessa päiväkodista. Se on ollut tunnettua jo vuosi kymmeniä. Kun päivän pinnistelee hyväkäytöksisenä, se purkautuu läheisille.
Ongelmana on vanhempien tietty luonteenpiirre, jossa ei osata ottaa vastaan lasten raivoa. Usein näille vanhemmille kokemus toisen ihmisen raivosta on elämän ensimmäinen, ovat itse rauhallisia ja matala temperamenttisia. Primitiivinen kokemus lapsen raivosta saa aikuisen hätääntymään, pieni lapsi vaistoaa tämän ja ongelmien kehä alkaa olla valmis.
Neuvoloissa pitäisi vanhemmille opettaa kädestä pitäen miten raivoon suhtaudutaan.
Minunlaiselle keskitason temperamentilla varustetulle, temperamenttisessa perheessä kasvaneelle, lapsen raivon vastaanotto oli helppoa, siihen oli tottunut koko ikänsä jostain suunnasta.
Olen 70-luvulla, pienenä lapsena ollut leikkimässä lapsen kanssa, joka puri vanhempiaan. Sen pelon fiiliksen perheessä tunnisti jopa minä, pieni lapsi. Minut oli viety leikkimään lapsen kanssa, jotta se oppisi ennen kouluun menoa sosiaalisia taitoja. Vanhemmat olivat fiksuja nössöjä, ihan kädettömiä komentamaan lastaan ja lapsi kärsi, kun vierellä ei ollut vahvaa, luotettavaa vanhempaa, vaan pelosta sätkiviä, avuttomia isoja ihmisiä. Lapsesta kuitenkin tuli ihan normaali aikuinen, ihme kyllä.
Vierailija kirjoitti:
PDA on näköjään tulossa muotiin. Onhan tässä jo käyty läpi kaikki mahdollinen kristallilapsista adhd:en ja autismin kirjoon.
Miksi kommentoit ja huutelet, jos et edes ymmärrä, mitä kommentoit tai mistä on kyse?
PDA:n katsotaan kuuluvan osaksi autismia autismin alatyyppi.
Monesti ADHD voi olla myös rinakkaisdiagnoosi esim. epilepsian tai autisminkirjon kanssa. Esim. Käypähoito suosittelee, että herkästi kaikki epilepsiaa sairastavat lapset seulotaan ADHD:n osalta. Olisiko sinusta OK jättää nämä lapset ongelmien kanssa yksin ilman tukea, hoitoa ja diagnoosia. Sillä olisi suuret vaikutukset niin lapsen hyvinvointiiin kuin koulunkäyntiin?
ADHD ja autismi kuuluvat neuurokirjon/neurokehityksen häiriöihin. Niihin kuuluvat myös Tourette, kehitykselliset kielihäiriöt, oppimishäiriöt, OCD jne.
Mitä sairauksia, kehityksellisiä häiiöitä jne saa sinun mielestäsi sitten diagnosoida tai mistä saa puhua, jotta ne eivät ole halventavasti "muodissa". On vain hyvä asia, että näistä puhutaan julkisuudessa ja täälläkin...auttaa lisäämään ymmärtystä. Näinhän on toimittu pitkään myös vaikka Ms-taudinkin kohdalla, mutta ei siitä huudella, että se on muodissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Järkyttävää tuo diagnoosien metsästys. Ehkä vanhemmat jotenkin kokevat, etteivät olekaan epäonnistuneita kasvatuksessa, kun lapsi saa diagnoosin. Lisäksi joitakin se tilille tuleva ylimääräinen raha motivoi.
Lapsi on se joka diagnoosista tulevaisuudessa kärsii. Parikin seikkaa tiedossa, mutta en viitsi tässä avata. Ja olen aivan varma, että lääkkeillä on sivuvaikutuksia, joista puhutaan vuosien päästä. Kaikilla lääkkeillä on, aina, enemmän tai vähemmän.
Toki on tapauksia, joissa diagnoosi on paikallaan, mutta useimmissa tapauksissa vanhemmat ovat vaan niin kädettömiä kasvattajia, aivan liian nössöjä.
Vierailija kirjoitti:
En lukenut tuota juttua, tulin vain sanomaan, ettei kaikkia lapsia niin vain kuriin laiteta. Minulla oli tällainen poika. Jouduin opettamaan 3-vuotiaallle pikkuveljelle, että jos äiti käskee, niin tule istumaan isonveljen jalkojen päälle. Hän istui, ettei poika päässyt potkimaan ja minä pidin ylävartalosta kiinni.
Raivokohtausten ulkopuolella hän oli oikea enkeli.Kokeilin vuosien aikana kaiken. Ihan kaiken tarroista, positiivisesta palautteesta siihen, että kaikki tavarat takavarikoitiin. Kaikki kielteinen pakaute lisäsi uhmaa ja taistelutahtia, mistään positiivisesta ei ollut mitään hyötyä.
Nyt poika on jo aikuinen.
Minulla samanlainen poika, kaikki siirtymät oli yhtä helvettiä, raivokohtaukset rajuja, mikään ei mennyt perille, ei uhkaus, kiristys tai lahojominen. Nyt on jo aikuinen työssäkäyvä, edelleen hänellä välillä outoja raivokohtauksia minua kohtaan, muutoin vaikuttaa melko fiksulta. Olen ajatellut, että joku autismi tai adhd hänellä on. Harmittaa, kun äitiys oli niin hankalaa tuon kanssa etten harkinnut hetkeäkään lisälapsia. Onnenhetket ja tasapainoinen perhe-elämä oli satunnaista.
Miten sinun poikasi pärjää tällä hetkellä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa kyseiseen artikkeliin, tiedän useampia lapsia, jotka koulussa ovat enkeleitä, mutta vanhempien mukaan saavat kotona kovia raivareita. Ts. pinnistelevät koulussa mukautuakseen ryhmään, ja kuormitus purkautuu kotona.
Kyllä ihan normaalitkin pienet lapset usein kiukuttelevat tulleessa päiväkodista. Se on ollut tunnettua jo vuosi kymmeniä. Kun päivän pinnistelee hyväkäytöksisenä, se purkautuu läheisille.
Ongelmana on vanhempien tietty luonteenpiirre, jossa ei osata ottaa vastaan lasten raivoa. Usein näille vanhemmille kokemus toisen ihmisen raivosta on elämän ensimmäinen, ovat itse rauhallisia ja matala temperamenttisia. Primitiivinen kokemus lapsen raivosta saa aikuisen hätääntymään, pieni lapsi vaistoaa tämän ja ongelmien kehä alkaa olla valmis.
Neuvoloissa pitäisi vanhemmille opettaa kädestä pitäen miten raivoon suhtaudutaan.
Minunlaiselle keskitason temperamentilla varustetulle, temperamenttisessa perheessä kasvaneelle, lapsen raivon vastaanotto oli helppoa, siihen oli tottunut koko ikänsä jostain suunnasta.
Olen 70-luvulla, pienenä lapsena ollut leikkimässä lapsen kanssa, joka puri vanhempiaan. Sen pelon fiiliksen perheessä tunnisti jopa minä, pieni lapsi. Minut oli viety leikkimään lapsen kanssa, jotta se oppisi ennen kouluun menoa sosiaalisia taitoja. Vanhemmat olivat fiksuja nössöjä, ihan kädettömiä komentamaan lastaan ja lapsi kärsi, kun vierellä ei ollut vahvaa, luotettavaa vanhempaa, vaan pelosta sätkiviä, avuttomia isoja ihmisiä. Lapsesta kuitenkin tuli ihan normaali aikuinen, ihme kyllä.
Minä kyllä kestän niin lasten kuin aikuisten raivon, niin kauan kuin se on pelkkää huutamista. Olisin kyllä itsekin aivan kädetön, kun lapsi alkaisi puremaan, potkimaan tai rikkomaan tavaroita.
Kokemuksesta tiedän, ettei raivoavalle lapselle kannata edes yrittää puhua. Ja tästä ketjusta olen oppinut, että kaikenlainen kiinni pitäminen ja lapsen estäminen on väkivaltaa. Minulla ei myöskään ole naapurissa tukiverkkoa, joka voisi tulla kesken työpäivän lopettamaan työnteon ja auttamaan lapsen kanssa - lapsen, johon ei siis saa koskea. Poliisille soittaminen olisi enemmän kuin kornia.
Enpä siis itse tietäisi, mitä noissa tilanteissa tekisin.
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää tuo diagnoosien metsästys. Ehkä vanhemmat jotenkin kokevat, etteivät olekaan epäonnistuneita kasvatuksessa, kun lapsi saa diagnoosin. Lisäksi joitakin se tilille tuleva ylimääräinen raha motivoi.
Lapsi on se joka diagnoosista tulevaisuudessa kärsii. Parikin seikkaa tiedossa, mutta en viitsi tässä avata. Ja olen aivan varma, että lääkkeillä on sivuvaikutuksia, joista puhutaan vuosien päästä. Kaikilla lääkkeillä on, aina, enemmän tai vähemmän.
Toki on tapauksia, joissa diagnoosi on paikallaan, mutta useimmissa tapauksissa vanhemmat ovat vaan niin kädettömiä kasvattajia, aivan liian nössöjä.
Järkyttävää on kyseenalaistaa miksi diagnoosi tarvitaan! Kerran eräs hoitaja kysyi, että mihin tarvitsette diagnoosia? Ssnoin, että siihen, että lapsi saa riittävän avun ja tuen kouluun kuin muutenkin tarvittavat kuntoutukset ja siihen, että myös terveydenhuollossa ymmärtetään haasteet oikein, vältytään väärinymmärryksiltä ja väärältä hoidolta, mitkä kuluttavat vain yhteiskunnan resursseja.
Turha sanoa, että diagnoosia ei tarvita, jotta kouluun saisi muutenkin tarvittavan tuen. Ei miuten saa, sillä riittämättömistä resursseista eli tarpeeksi vahvasta tuesta taistelee liian moni lapsi.
Lapselle itselleen myös tärkeää ymmärtää omat haasteensa ja miksi näin on.
Jos ja kun itse sairastut ja haet lääkäriltä tutkimuksia ja apua (usein tarvittavaa hoitoa ei saa ilman diagnoosia), niin haluatko, että sinulle huudellaan kuinka järkyttävää on tuo sinun diagnoosin metsästys ja toivotaan, että kärsit hiljaa sairauden, vaivojen kanssa etkä saa niihin tarvittavaa hoitoa tai apua. Mietipä uudelleen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa kyseiseen artikkeliin, tiedän useampia lapsia, jotka koulussa ovat enkeleitä, mutta vanhempien mukaan saavat kotona kovia raivareita. Ts. pinnistelevät koulussa mukautuakseen ryhmään, ja kuormitus purkautuu kotona.
Kyllä ihan normaalitkin pienet lapset usein kiukuttelevat tulleessa päiväkodista. Se on ollut tunnettua jo vuosi kymmeniä. Kun päivän pinnistelee hyväkäytöksisenä, se purkautuu läheisille.
Ongelmana on vanhempien tietty luonteenpiirre, jossa ei osata ottaa vastaan lasten raivoa. Usein näille vanhemmille kokemus toisen ihmisen raivosta on elämän ensimmäinen, ovat itse rauhallisia ja matala temperamenttisia. Primitiivinen kokemus lapsen raivosta saa aikuisen hätääntymään, pieni lapsi vaistoaa tämän ja ongelmien kehä alkaa olla valmis.
Neuvoloissa pitäisi vanhemmille opettaa kädestä pitäen miten raivoon suhtaudutaan.
Minunlaiselle keskitason temperamentilla varustetulle, temperamenttisessa perheessä kasvaneelle, lapsen raivon vastaanotto oli helppoa, siihen oli tottunut koko ikänsä jostain suunnasta.
Olen 70-luvulla, pienenä lapsena ollut leikkimässä lapsen kanssa, joka puri vanhempiaan. Sen pelon fiiliksen perheessä tunnisti jopa minä, pieni lapsi. Minut oli viety leikkimään lapsen kanssa, jotta se oppisi ennen kouluun menoa sosiaalisia taitoja. Vanhemmat olivat fiksuja nössöjä, ihan kädettömiä komentamaan lastaan ja lapsi kärsi, kun vierellä ei ollut vahvaa, luotettavaa vanhempaa, vaan pelosta sätkiviä, avuttomia isoja ihmisiä. Lapsesta kuitenkin tuli ihan normaali aikuinen, ihme kyllä.
Minä kyllä kestän niin lasten kuin aikuisten raivon, niin kauan kuin se on pelkkää huutamista. Olisin kyllä itsekin aivan kädetön, kun lapsi alkaisi puremaan, potkimaan tai rikkomaan tavaroita.
Kokemuksesta tiedän, ettei raivoavalle lapselle kannata edes yrittää puhua. Ja tästä ketjusta olen oppinut, että kaikenlainen kiinni pitäminen ja lapsen estäminen on väkivaltaa. Minulla ei myöskään ole naapurissa tukiverkkoa, joka voisi tulla kesken työpäivän lopettamaan työnteon ja auttamaan lapsen kanssa - lapsen, johon ei siis saa koskea. Poliisille soittaminen olisi enemmän kuin kornia.
Enpä siis itse tietäisi, mitä noissa tilanteissa tekisin.
Jos lapsella on autismiin liittyvä ylikuormitustila, jolloin hän ei voi kontrolloida omaa käytöstään tai vaikka kehitysvamma tms, niin kyllä terveydenhollonkin kautta tarvittaessa neuvotaan miten lasta estetään silloin turvallistesti satuttamatta itseään tai muita kuten myös tällöin koulussa (tietyt erityiskoulut jme). Siihen neuvotaan turvalliset otteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
PDA on näköjään tulossa muotiin. Onhan tässä jo käyty läpi kaikki mahdollinen kristallilapsista adhd:en ja autismin kirjoon.
Miksi kommentoit ja huutelet, jos et edes ymmärrä, mitä kommentoit tai mistä on kyse?
PDA:n katsotaan kuuluvan osaksi autismia autismin alatyyppi.
Monesti ADHD voi olla myös rinakkaisdiagnoosi esim. epilepsian tai autisminkirjon kanssa. Esim. Käypähoito suosittelee, että herkästi kaikki epilepsiaa sairastavat lapset seulotaan ADHD:n osalta. Olisiko sinusta OK jättää nämä lapset ongelmien kanssa yksin ilman tukea, hoitoa ja diagnoosia. Sillä olisi suuret vaikutukset niin lapsen hyvinvointiiin kuin koulunkäyntiin?
ADHD ja autismi kuuluvat neuurokirjon/neurokehityksen häiriöihin. Niihin kuuluvat myös Tourette, kehitykselliset kielihäiriöt, oppimishäiriöt, OCD jne.
Mitä sairauksia, kehityksellisiä häiiöitä jne saa sinun mielestäsi sitten diagnosoida tai mistä saa puhua, jotta ne eivät ole halventavasti "muodissa". On vain hyvä asia, että näistä puhutaan julkisuudessa ja täälläkin...auttaa lisäämään ymmärtystä. Näinhän on toimittu pitkään myös vaikka Ms-taudinkin kohdalla, mutta ei siitä huudella, että se on muodissa.
Miten kuvittelet, että ymmärrystä lisää tuollaiset artikkelin kaltaiset jutut, joissa syyllinen on lähinnä äiti ja hänen asenteensa?
Jos lapsella ei ole missään muualla mitään ongelmia kuin äitinsä kanssa, niin kyseessä ei luultavasti ole muu kuin ongelmia äidin kanssa.
Yleensä nuo lapset käyttävät poikkeavasti muuallakin, eivät vain yhden ihmisen kanssa. Mutta kun itse ollaan kädettömiä, niin diagnoosi on saatava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En lukenut tuota juttua, tulin vain sanomaan, ettei kaikkia lapsia niin vain kuriin laiteta. Minulla oli tällainen poika. Jouduin opettamaan 3-vuotiaallle pikkuveljelle, että jos äiti käskee, niin tule istumaan isonveljen jalkojen päälle. Hän istui, ettei poika päässyt potkimaan ja minä pidin ylävartalosta kiinni.
Raivokohtausten ulkopuolella hän oli oikea enkeli.Kokeilin vuosien aikana kaiken. Ihan kaiken tarroista, positiivisesta palautteesta siihen, että kaikki tavarat takavarikoitiin. Kaikki kielteinen pakaute lisäsi uhmaa ja taistelutahtia, mistään positiivisesta ei ollut mitään hyötyä
Nyt poika on jo aikuinen.
Niin? Poika on aikuinen ja mikä on tilanne nyt?
Meillä on adhd tyttö joka koulussa on kun enkeli.
Kotiin päästyään kuormitus purkautuu ja räjähtää
Läksykirjat ja muut tavarat lentää,häntä päin ei saa edes vilkaista tai alkaa "ÄLÄ KYTTÄÄ"-kirkuminen. Onneksi ei enää hyökkää yllättäen päälle ja pure tai lyö jollain esineellä(kerran tein ruokaa ja sain kenkälusikasta takaraivoon)..
Tietysti sekin vaikuttaa ettå adhd lääkkeen vaikutus loppui siihen mennessä kun tulee koulusta kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut tuota juttua, tulin vain sanomaan, ettei kaikkia lapsia niin vain kuriin laiteta. Minulla oli tällainen poika. Jouduin opettamaan 3-vuotiaallle pikkuveljelle, että jos äiti käskee, niin tule istumaan isonveljen jalkojen päälle. Hän istui, ettei poika päässyt potkimaan ja minä pidin ylävartalosta kiinni.
Raivokohtausten ulkopuolella hän oli oikea enkeli.Kokeilin vuosien aikana kaiken. Ihan kaiken tarroista, positiivisesta palautteesta siihen, että kaikki tavarat takavarikoitiin. Kaikki kielteinen pakaute lisäsi uhmaa ja taistelutahtia, mistään positiivisesta ei ollut mitään hyötyä.
Nyt poika on jo aikuinen.
Minulla samanlainen poika, kaikki siirtymät oli yhtä helvettiä, raivokohtaukset rajuja, mikään ei mennyt perille, ei uhkaus, kiristys tai lahojominen. Nyt on jo aikuinen työssäkäyvä, edelleen hänellä välillä outoja raivokohtauksia minua kohtaan, muutoin vaikuttaa melko fiksulta. Olen ajatellut, että joku autismi tai adhd hänellä on. Harmittaa, kun äitiys oli niin hankalaa tuon kanssa etten harkinnut hetkeäkään lisälapsia. Onnenhetket ja tasapainoinen perhe-elämä oli satunnaista.
Miten sinun poikasi pärjää tällä hetkellä?
Juuri nyt poika pärjää hyvin, mutta hän on edelleen impulsiivinen ja ailahtelevainen, ja nämä ovat hänen huonoimmat piirteensä sen ohella, ettei hän kunnioita sääntöjä. Tunnollisuus-akseli hänellä on hyvin matala.
Ei hän saa enää raivokohtauksia, mutta voi minulle ärsyyntyä. Muiden ihmisten kanssa hän on aina pärjännyt hyvin, koska hänellä on hyvät vuorovaikutus- ja itseilmaisutaidot. Harrastaa ja ymmärtää fysiikkaa ja astrofysiikkaa. Opiskelualana on tietotekniikka.
Itse hän ajattelee olevansa asperger, mikä taas on ristiriidassa tuon ihmisten kanssa hyvin toimeentulemisen kanssa. Minä olen uskonut hänen olevan adhd, mutta toisaalta, hän ei ole levoton. Mies ja veli ajattelevat hänen olevan bipo, mutta diagnoosia hänelle ei ole annettu, vaikka muutamaan kertaan tutkittu. Tässä ketjussa on ehdotettu narsistia ja sosiopaattia, joihin kaikkiin istuu muutama piirre, mutta ei riittävästi piirteitä diagnoosiin asti.
Kyllä meillä paljon onnenhetkiä oli, mutta ainahan niitä varjosti tietoa siitä, että tilanteet voivat salamannopeasti muuttua.
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää tuo diagnoosien metsästys. Ehkä vanhemmat jotenkin kokevat, etteivät olekaan epäonnistuneita kasvatuksessa, kun lapsi saa diagnoosin. Lisäksi joitakin se tilille tuleva ylimääräinen raha motivoi.
Lapsi on se joka diagnoosista tulevaisuudessa kärsii. Parikin seikkaa tiedossa, mutta en viitsi tässä avata. Ja olen aivan varma, että lääkkeillä on sivuvaikutuksia, joista puhutaan vuosien päästä. Kaikilla lääkkeillä on, aina, enemmän tai vähemmän.
Toki on tapauksia, joissa diagnoosi on paikallaan, mutta useimmissa tapauksissa vanhemmat ovat vaan niin kädettömiä kasvattajia, aivan liian nössöjä.
Vähän samoilla linjoilla olen. Tänä vuonna uutisoitiin siitä, että ADHD diagnoosia on ilmeisesti annettu liian kevyin perustein.
Diagnoosilla on iso merkitys lapsen tulevaisuudelle. Tietyillä aloilla diagnoosi on este ja romuttaa haaveet ehkä nuoren unelma-ammatista. Armeijaan pääsee, mutta jos on lääkitys niin C:n paperit saa.
HUS:in psykiatrian erikoislääkäri on jo ollut tilanteissa joissa diagnoosin purkua on pyydetty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää tuo diagnoosien metsästys. Ehkä vanhemmat jotenkin kokevat, etteivät olekaan epäonnistuneita kasvatuksessa, kun lapsi saa diagnoosin. Lisäksi joitakin se tilille tuleva ylimääräinen raha motivoi.
Lapsi on se joka diagnoosista tulevaisuudessa kärsii. Parikin seikkaa tiedossa, mutta en viitsi tässä avata. Ja olen aivan varma, että lääkkeillä on sivuvaikutuksia, joista puhutaan vuosien päästä. Kaikilla lääkkeillä on, aina, enemmän tai vähemmän.
Toki on tapauksia, joissa diagnoosi on paikallaan, mutta useimmissa tapauksissa vanhemmat ovat vaan niin kädettömiä kasvattajia, aivan liian nössöjä.
Vähän samoilla linjoilla olen. Tänä vuonna uutisoitiin siitä, että ADHD diagnoosia on ilmeisesti annettu liian kevyin perustein.
Diagnoosilla on iso merkitys lapsen tulevaisuudelle. Tietyillä aloilla diagnoosi on este ja romuttaa haaveet ehkä nuoren unelma-ammatista. Armeijaan pääsee, mutta jos on lääkitys niin C:n paperit saa.
HUS:in psykiatrian erikoislääkäri on jo ollut tilanteissa joissa diagnoosin purkua on pyydetty.
Millä aloilla diagnoosi on este? Varmaan lentäjäksi ei pääse, mutta mikä muu?
Miten ap ei tajua, että artikkelin kuva on kuvapankista ostettu kuvituskuva? Se on valittu toimittajan mielikuvan perusteella. Kuvan henkilöt ovat malleja.
Narsistilla nimenomaan on ongelmia ihmissuhteissa.
ohis