Lue keskustelun säännöt.
Millaiselta tuntuu olla suhteessa, kun tajuatkin olevasi varavaihtoehto, joku johon tyydyttiin?
05.08.2023 |
Kuinka pitkään olit tällaisessa suhteessa ja miten se lopulta päättyi? Vai oletko vieläkin tällaisessa suhteessa? Mistä tajusit, että olitkin varavaihtoehto tai sellainen, jonka kanssa nyt vain ollaan, kun ei muutakaan saanut?
Kommentit (501)
Vierailija kirjoitti:
Avioliittoni veteli viimeisiään, kun ihastuin mieheen, joka tarjosi myötätuntoa siinä kriisissä. Nyt mietin, että aloinkohan hänen kanssaan suhteeseen siinä erovaiheessa vain siksi, ettei ollutkaan uskallusta tehdä niin isoa elämänmuutosta yksin. Mies on monin tavoin kiva, mutta tosikompi kuin minä, ja enemmän mukava kuin sytyttävä. Sellaisia ajatuksia on tullut, että olenko tässä suhteessa vielä vuoden päästä, ja jos olen, niin velvollisuudentunnostako?
Tunnetko intohimoa? Tunnetko rakkautta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvistä hetkistä huolimatta tuntuu todella kuluttavalta. Mieheni on juuri niitä miehiä, joita pidetään joka naisen unelmina. Eli hän on huomaavainen, empaattinen, komea ja menestyvä. Hän seurusteli naispuolisen vastineensa kanssa, mutta tuli jätetyksi. Sen jälkeen aloimme seurustella ja päädyimme lopulta naimisiin asti. Jokin aika sitten erittäin kaunis eksänsä tuli sattumalta vastaan ja mieheni oli kuin kokonaan eri ihminen hänen kanssaan jutellessaan. Sellainen, että hänen koko olemuksensa oli yhtä hymyä. Kotiin tultuamme tämä mieliala muuttui sitten hiljaisuudeksi ja poissaolevaisuudeksi.
Mä en usko, että tuollainen muutos käytöksessä/olemuksessa on pelkästään toisen kauneudesta/ulkonäöstä kiinni vaan siinä ihmisessä on jotain sellaista, joka saa miehen ns heräämään eloon ja kuin toiseksi ihmiseksi.
Toisten ihmisten seurassa sitä kukoistaa ja toisten seurassa taasen ei vaikka sinällään siinä ei mitään syytä alakuloon ja sellaiseen kitukasvuisuuteen olekaan.
Joopa joo. Minä tiedän miehen, jolla tämä muutos tapahtuu aina aasialaisten naisten seurassa.
Ällöööö
Kun biologinen kello tikittää, monet naiset ovat joutuneet tyytymään varavaihtoehtoon. Sitten erotaan, kun lapset on tehty.
Pahalta tuntui olla se varavaihtoehto. Vieläkin tuntuu pahalta koska rakastuin häneen. Tunteet eivät helposti kuole.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on fiksujakin ja vastuuntuntoisia miehiä, jotka arvostavat henkisiä asioita, hyvää keskustelua, ystävyyttä ja huumoria. Älkää valitko niitä huonoja ja sisältä tyhjiä miehiä, jotka arvostavat vain pintaa.
Miksi kuvittelet, että naiset arvostaisivat alussa mainitsemiasi ominaisuuksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se tuntuu uuvuttavalta. Olit miten päin tahansa, niin tiedät sisimmissäsi, ettet kelpaa. Se syö itsetuntoa ja lopulta siinä masentuu.
En ole elämäni suurimman rakkauden kanssa, koska paljastui että hänellä on aika ajoin paheneva mielenterveysongelma ja hän on aggressiivinen siinä pahenemisvaiheessa.
Ei se ole aina niin että suurin rakkaus on se joka kannattaa valita puolisoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
95% miehistä tyytyy puolisoonsa. Vain top 5% pystyy valitsemaan itselleen haluamansa naisen.
Eli 95% miehistä on huijareita...Hyvä tietää näin sinkkuna
95% miehistä siis tyytyy, kun vain 5% naisista on varustettu missin/huippumallin geeneillä ja suurilla rinnoilla ja nekin ikääntyy, eli joutavat sitten tyytymislaariin ja vaihtoon.
Miehet eivät siis osaa arvostaa naisessa mitään muuta kuin pintaa ja ohikiitävää nuoruutta. Millään henkisillä arvoilla, yhdessä rakennetulla yhteisellä elämällä, muistoilla, millään ei mitään väliä.
Eipä ihme, että tutkimusten mukaan yksin elävät naiset ovat onnellisempia ja elävät pidempään. Parisuhteessa nainen alistetaan miehen kotipalvelijaksi, seksityöntekijäksi, lastensynnyttäjäksi ja viihdetoimistoksi. Mutta jos siitä kaikesta vaivannäöstä ei saa edes rakkautta, vaan heitetään pois kuin roska, niin mikä järki tuohon on lähteä?
Olet asian ytimessä. Silti vain ylivoimaisesti suurin osa on parisuhteessa ja ylivoimaisesti suurin osa naisista haaveilee parisuhteesta niin paljon, että sattuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kamalalta se tuntuu. sellaiselta kuristavalta, ahdistavalta.
Anne Frankin päiväkirjassa oli kuvausta Annen vanhempien avioliitosta. Anne terävänä nuorena kirjailijanalkuna oli huomioinut, että vanhempiensa avioliitossa ei ollut kyse suuresta rakkaudesta, ainakaan isä Oton puolelta.
Annen tätä tiedustellessa isältään, tämä myönsi, että oli nuorena ollut rakastunut toiseen tyttöön ja tapailivatkin jonkun aikaa ja tunne oli ilmeisesti ollut molemminpuolinen.
Mutta - heidän perheillään oli huomattava varallisuusero ja rikkaan tytön vanhemmat eivät hyväksyneet vähävaraisempaa Ottoa sukuun. Otto elätteli toiveita, että tämä ei heidän suhdetta riko, mutta niin siinä kävi. Joko tyttö itsekin tuli toisiin ajatuksiin tai sitten hän antoi periksi vanhempiensa painostukselle.
Myöhemmin Otto Frank meni naimisiin Annen äidin kanssa, koska kuitenkin halusi itselleen perheen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun biologinen kello tikittää, monet naiset ovat joutuneet tyytymään varavaihtoehtoon. Sitten erotaan, kun lapset on tehty.
Ja tuohon varavaihtoehtoon tyytymiseen/ekan edes suunnilleen kelvollisen kelpuuttamiseen johtaa useinkin se, että pitää saada elää villiä sinkkuelämää se reilu vuosikymmen 18-vuotissynttärien jälkeen.
Se kun on ihan tyhmää vakiintua nuorena ja seurustella kaikessa rauhassa ilman hoppua mihinkään, koska eihän sitä ole mikään kiire. Jostain syystä on paljon parempi ottaa sitten hätäpäissään se väärä kumppani, kun aikaa ei enää ole oikein edes tutustumiselle vaan lastenteko on aloitettava heti.
Ja tämä siis pätee tasapuolisesti niin naisiin kuin miehiinkin.
Sydäntäsärkevää lukea näitä. Itselleni ei ole koskaan sattunut mitään tuollaista, koska minun tunteeni sammuvat heti, jos edes vähän epäilen, etteikö mies olisi kiinnostunut. En yksinkertaisesti kiinnostu kenestäkään, joka ei "palvo" minua. En mitenkään voisi olla liitossa, jossa epäilisin olevani "kakkonen".
Kerran kävi niin, että eräs naimisissa oleva mies oli kertonut vaimolleen, että rakastaa minua. Vaimo oli kehottanut kertomaan minulle asiasta ja olin järkyttynyt, koska en voi käsittää kummankaan ajattelutapaa. Miten hitossa tuo mies kuvitteli, että voisin olla hänestä kiinnostunut (hän oli hyvä työkaveri), eihän meillä ole mitään yhteistä ja hänen piti tietää, että olen onnellinen avioliitossani? Ja vielä suurempi mysteeri oli vaimon reaktio. Hän ehkä arvasi, etten ole miehestä kiinnostunut, mutta miten avioliitto yhä jatkui tuosta huolimatta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun biologinen kello tikittää, monet naiset ovat joutuneet tyytymään varavaihtoehtoon. Sitten erotaan, kun lapset on tehty.
Ja tuohon varavaihtoehtoon tyytymiseen/ekan edes suunnilleen kelvollisen kelpuuttamiseen johtaa useinkin se, että pitää saada elää villiä sinkkuelämää se reilu vuosikymmen 18-vuotissynttärien jälkeen.
Se kun on ihan tyhmää vakiintua nuorena ja seurustella kaikessa rauhassa ilman hoppua mihinkään, koska eihän sitä ole mikään kiire. Jostain syystä on paljon parempi ottaa sitten hätäpäissään se väärä kumppani, kun aikaa ei enää ole oikein edes tutustumiselle vaan lastenteko on aloitettava heti.
Ja tämä siis pätee tasapuolisesti niin naisiin kuin miehiinkin.
Tuskinpa kukaan noin ajattelee. He eivät vain ole nuorena löytäneet sopivaa? Itse löysin parikymppisenä, jolloin en kyllä järkeillyt asiaa yhtään. Tuurilla meni kerralla oikein, nyt olemme olleet yhdessä 34 vuotta onnellisina.
Vierailija kirjoitti:
Sydäntäsärkevää lukea näitä. Itselleni ei ole koskaan sattunut mitään tuollaista, koska minun tunteeni sammuvat heti, jos edes vähän epäilen, etteikö mies olisi kiinnostunut. En yksinkertaisesti kiinnostu kenestäkään, joka ei "palvo" minua. En mitenkään voisi olla liitossa, jossa epäilisin olevani "kakkonen".
Kerran kävi niin, että eräs naimisissa oleva mies oli kertonut vaimolleen, että rakastaa minua. Vaimo oli kehottanut kertomaan minulle asiasta ja olin järkyttynyt, koska en voi käsittää kummankaan ajattelutapaa. Miten hitossa tuo mies kuvitteli, että voisin olla hänestä kiinnostunut (hän oli hyvä työkaveri), eihän meillä ole mitään yhteistä ja hänen piti tietää, että olen onnellinen avioliitossani? Ja vielä suurempi mysteeri oli vaimon reaktio. Hän ehkä arvasi, etten ole miehestä kiinnostunut, mutta miten avioliitto yhä jatkui tuosta huolimatta?
Ehkä mies kusetti sua, ei se mitään vaimolleen ollut kertonut.
Ajatteli ehkä saavansa sut siten, että kun onhan hänellä jopa "vaimon siunaus". Tuskin vaimo parka edes tiesi sun olemassaolosta yhtikäs mitään!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun biologinen kello tikittää, monet naiset ovat joutuneet tyytymään varavaihtoehtoon. Sitten erotaan, kun lapset on tehty.
Ja tuohon varavaihtoehtoon tyytymiseen/ekan edes suunnilleen kelvollisen kelpuuttamiseen johtaa useinkin se, että pitää saada elää villiä sinkkuelämää se reilu vuosikymmen 18-vuotissynttärien jälkeen.
Se kun on ihan tyhmää vakiintua nuorena ja seurustella kaikessa rauhassa ilman hoppua mihinkään, koska eihän sitä ole mikään kiire. Jostain syystä on paljon parempi ottaa sitten hätäpäissään se väärä kumppani, kun aikaa ei enää ole oikein edes tutustumiselle vaan lastenteko on aloitettava heti.
Ja tämä siis pätee tasapuolisesti niin naisiin kuin miehiinkin.
Tuskinpa kukaan noin ajattelee. He eivät vain ole nuorena löytäneet sopivaa? Itse löysin parikymppisenä, jolloin en kyllä järkeillyt asiaa yhtään. Tuurilla meni kerralla oikein, nyt olemme olleet yhdessä 34 vuotta onnellisina.
Tajuat varmaan, että sulla on käyny ihan törkee tuuri tossa.
Sopivaa kumppania on tosi vaikea löytää, vaikka kävis sata ehdokasta läpi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sydäntäsärkevää lukea näitä. Itselleni ei ole koskaan sattunut mitään tuollaista, koska minun tunteeni sammuvat heti, jos edes vähän epäilen, etteikö mies olisi kiinnostunut. En yksinkertaisesti kiinnostu kenestäkään, joka ei "palvo" minua. En mitenkään voisi olla liitossa, jossa epäilisin olevani "kakkonen".
Kerran kävi niin, että eräs naimisissa oleva mies oli kertonut vaimolleen, että rakastaa minua. Vaimo oli kehottanut kertomaan minulle asiasta ja olin järkyttynyt, koska en voi käsittää kummankaan ajattelutapaa. Miten hitossa tuo mies kuvitteli, että voisin olla hänestä kiinnostunut (hän oli hyvä työkaveri), eihän meillä ole mitään yhteistä ja hänen piti tietää, että olen onnellinen avioliitossani? Ja vielä suurempi mysteeri oli vaimon reaktio. Hän ehkä arvasi, etten ole miehestä kiinnostunut, mutta miten avioliitto yhä jatkui tuosta huolimatta?
Ehkä mies kusetti sua, ei se mitään vaimolleen ollut kertonut.
Ajatteli ehkä saavansa sut siten, että kun onhan hänellä jopa "vaimon siunaus". Tuskin vaimo parka edes tiesi sun olemassaolosta yhtikäs mitään!
Ei kusettanut. Juttelin vaimon kanssa, olin hänenkin tuttavansa.
Vierailija kirjoitti:
Tuo ei ole totta. Enemmistö miehistä kasaa päävastuun kotitöistä naisille. Ylivoimainen enemmistö miehistä ei osallistu tasapuolisesti lastensa hoitoon. Miehet ovat paljon naisia haluttomanpia hoitamaan mielenterveyttään, joten lähipiiri kärsii miehen holtittomasta käytöksestä. Miehet juovat enemmän kuin naiset, ovat lihavampia kuin naiset ja harrastavat vähemmän liikuntaa kuin naiset.
Listaa voisi jatkaa pitkään. Miehet ovat vain huonompia kumppaneita kuin naiset. Miesten kanssa on vaikea elää, ja se johtuu miehistä itsestään. Tämä tarkoittaa että naiset joutuvat ihan tilastollisen todennäköisyyden perusteella tyytymään huonompaan kuin itse ovat.
Tämä, niin tämä!!! Lisätään listaan, että miehet ovat keskimäärin vähemmän empaattisempia ja mm. oikeistolaisempia kuin naiset, sekä matalammin koulutettuja.
Tässäpä tiivistettynä kohtaanto-ongelman juurisyy. Naiset ovat alkaneet tajuta tämän ja pysyvät mieluummin sinkkuina. Minä mukaan lukien.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun biologinen kello tikittää, monet naiset ovat joutuneet tyytymään varavaihtoehtoon. Sitten erotaan, kun lapset on tehty.
Ja tuohon varavaihtoehtoon tyytymiseen/ekan edes suunnilleen kelvollisen kelpuuttamiseen johtaa useinkin se, että pitää saada elää villiä sinkkuelämää se reilu vuosikymmen 18-vuotissynttärien jälkeen.
Se kun on ihan tyhmää vakiintua nuorena ja seurustella kaikessa rauhassa ilman hoppua mihinkään, koska eihän sitä ole mikään kiire. Jostain syystä on paljon parempi ottaa sitten hätäpäissään se väärä kumppani, kun aikaa ei enää ole oikein edes tutustumiselle vaan lastenteko on aloitettava heti.
Ja tämä siis pätee tasapuolisesti niin naisiin kuin miehiinkin.
Tuskinpa kukaan noin ajattelee. He eivät vain ole nuorena löytäneet sopivaa? Itse löysin parikymppisenä, jolloin en kyllä järkeillyt asiaa yhtään. Tuurilla meni kerralla oikein, nyt olemme olleet yhdessä 34 vuotta onnellisina.
Tajuat varmaan, että sulla on käyny ihan törkee tuuri tossa.
Sopivaa kumppania on tosi vaikea löytää, vaikka kävis sata ehdokasta läpi.
Siinä mielessä kyllä, että löysin noin nuorena. Suurin osa kavereista löysi omansa 25-26v. jolloin ollaan jo vähän kypsempiä, ollaan työelämässä jne.
Joopa joo. Minä tiedän miehen, jolla tämä muutos tapahtuu aina aasialaisten naisten seurassa.