Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Millaiselta tuntuu olla suhteessa, kun tajuatkin olevasi varavaihtoehto, joku johon tyydyttiin?
05.08.2023 |
Kuinka pitkään olit tällaisessa suhteessa ja miten se lopulta päättyi? Vai oletko vieläkin tällaisessa suhteessa? Mistä tajusit, että olitkin varavaihtoehto tai sellainen, jonka kanssa nyt vain ollaan, kun ei muutakaan saanut?
Kommentit (501)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika moni elää tuollaisessa suhteessa, eli ollaan sen kanssa kenet sattuu saamaan.
Top-miehiä on pieni määrä, ja naiset tunnetusti haluavat pariutua tasoaan ylemmäksi, joten lopputulos on mitä on. Joukko kompromisseja.
Biologia on kuitenkin siitä jännä että se usein saa ihmisen ihan aidosti rakastumaan siihen jonka sattuu saamaan, ei vain jos saa jonkun täydellisen haavekuvan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni elää tuollaisessa suhteessa, eli ollaan sen kanssa kenet sattuu saamaan.
Top-miehiä on pieni määrä, ja naiset tunnetusti haluavat pariutua tasoaan ylemmäksi, joten lopputulos on mitä on. Joukko kompromisseja.
En usko hetkeäkään!
Uskon, että ihminen suostuu olemaan vakavasti kimpassa ja asumaan yhdessä vasta kun on kunnon aitoja tunteita, eikä muiden perään haikailla.
Murto-osa on näitä, jotka vain tyytyy siihen kumppaniinsa ja salaa haikailevat muiden perään!
Off topic mutta yhdessä asuminen tuli vasta 70luvun puolivälissä. Siihen asti mentiin naimisiin ennen kuin muutettiin yhteen
Vierailija kirjoitti:
Olette säälittäviä kun ette pysty elämään sinkkuna vaan on pakko saada kumppani. Ettekö osaa elää yksin, olette vastuussa omasta elämästänne ja joudutte hoitamaan asianne itsenäisesti?
Vaikuttaa siltä että suurin osa ei ole vielä todellisuudessa kasvanut vanhemmistaan eroon. Itsenäiset ihmiset ovat sinkkuja.
No olipahan provo kommentti. Voisin yleistää yhtä älykkäästi, että sinkut ovat pelkureita, jotka eivät uskalla astua parisuhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Olin tällainen, johon vain paremman puutteessa tyydyttiin. Olimme tavatessamme jo 3-kymppisiä ja mies kokematon. Kun sain tietää kokemattomuudesta olin laittamassa suhdetta poikki juuri siksi, että pelkäsin kyse olevan epätoivoisesta takertumisesta. Että olin vain joku joka huoli hänet. Tyhmä minä olin kuitenkin ehtinyt jo ihastua ja melko pian rakastuakin. Olimme yhdessä vajaat 10 vuotta, suhde päättyi kun minulla oli paljon vastoinkäymisiä elämässä (läheisen vakava sairastuminen ym.). Tyytyjä siis käänsi selän heti kun ei ollutkaan enää helppoa ja kivaa. Vuosia näytelty rakkauden korttitalo romahti ja mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Nyt se oli helppoa, kun ei ollut enää kokematon vaan vuosien saatossa miehestä oli kehkeytynyt varsin parisuhdekelpoinen ja hyväitsetuntoinen tyyppi.
Minä olin vain harjoitusvaimoke, välivaihe ennen sitä oikeaa jonka kanssa perusti samantien yhteisen kodin ja perheen. Hajosin palasiksi, ja vaikka olen saanut itseni tässä vuosien saatossa jotakuinkin kasaan, ei kerran rikottua täysin ehjäksi saa. Liimausjäljet näkyy arpina aina, ja olen edelleen sinkku. Luultavasti en tule enää koskaan ryhtymään parisuhteeseen.
Ps. Toimittelija on hyvå ja siteeraa vaan.
No kokeneisuus tai kokemattomuus ei ole mikään kypsyyden tai parisuhteen kestävyyden mittari. Ihminen voi ripustautua tai tyytyä ihan siitä riippumatta onko entisiä suhteita nolla tai kaksikymmentä. Se on enemmän luonteesta kiinni että miten helposti ja miten kevein perustein niitä suhteita muodostaa, ei kokeneisuudesta.
Itse olen aika myöhään parisuhde-elämän aloittanut mies ja minua on aina risonut se miten kokemattomat miehet niputetaan yhteen nippuun jossa olemme jotain avuttomia raukkoja jota eivät mitään muuta halua kuin vain jonkun suhteen kenen kanssa tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin tällainen, johon vain paremman puutteessa tyydyttiin. Olimme tavatessamme jo 3-kymppisiä ja mies kokematon. Kun sain tietää kokemattomuudesta olin laittamassa suhdetta poikki juuri siksi, että pelkäsin kyse olevan epätoivoisesta takertumisesta. Että olin vain joku joka huoli hänet. Tyhmä minä olin kuitenkin ehtinyt jo ihastua ja melko pian rakastuakin. Olimme yhdessä vajaat 10 vuotta, suhde päättyi kun minulla oli paljon vastoinkäymisiä elämässä (läheisen vakava sairastuminen ym.). Tyytyjä siis käänsi selän heti kun ei ollutkaan enää helppoa ja kivaa. Vuosia näytelty rakkauden korttitalo romahti ja mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Nyt se oli helppoa, kun ei ollut enää kokematon vaan vuosien saatossa miehestä oli kehkeytynyt varsin parisuhdekelpoinen ja hyväitsetuntoinen tyyppi.
Minä olin vain harjoitusvaimoke, välivaihe ennen sitä oikeaa jonka kanssa perusti samantien yhteisen kodin ja perheen. Hajosin palasiksi, ja vaikka olen saanut itseni tässä vuosien saatossa jotakuinkin kasaan, ei kerran rikottua täysin ehjäksi saa. Liimausjäljet näkyy arpina aina, ja olen edelleen sinkku. Luultavasti en tule enää koskaan ryhtymään parisuhteeseen.
Ps. Toimittelija on hyvå ja siteeraa vaan.
No kokeneisuus tai kokemattomuus ei ole mikään kypsyyden tai parisuhteen kestävyyden mittari. Ihminen voi ripustautua tai tyytyä ihan siitä riippumatta onko entisiä suhteita nolla tai kaksikymmentä. Se on enemmän luonteesta kiinni että miten helposti ja miten kevein perustein niitä suhteita muodostaa, ei kokeneisuudesta.
Itse olen aika myöhään parisuhde-elämän aloittanut mies ja minua on aina risonut se miten kokemattomat miehet niputetaan yhteen nippuun jossa olemme jotain avuttomia raukkoja jota eivät mitään muuta halua kuin vain jonkun suhteen kenen kanssa tahansa.
Ymmärrän, mutta aika harvassa tuntuu olevan ne kokemattomat miehet, jotka olisivat sitä omasta halustaan eivätkä olisi lainkaan epätoivoisia. Kuten tämäkin tapaus kautta osoitti, ei olisi kannattanut ryhtyä suhteeseen, johon toisen osapuolen motiivi oli pääasiassa kokemattomuudesta eroon pääseminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin tällainen, johon vain paremman puutteessa tyydyttiin. Olimme tavatessamme jo 3-kymppisiä ja mies kokematon. Kun sain tietää kokemattomuudesta olin laittamassa suhdetta poikki juuri siksi, että pelkäsin kyse olevan epätoivoisesta takertumisesta. Että olin vain joku joka huoli hänet. Tyhmä minä olin kuitenkin ehtinyt jo ihastua ja melko pian rakastuakin. Olimme yhdessä vajaat 10 vuotta, suhde päättyi kun minulla oli paljon vastoinkäymisiä elämässä (läheisen vakava sairastuminen ym.). Tyytyjä siis käänsi selän heti kun ei ollutkaan enää helppoa ja kivaa. Vuosia näytelty rakkauden korttitalo romahti ja mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Nyt se oli helppoa, kun ei ollut enää kokematon vaan vuosien saatossa miehestä oli kehkeytynyt varsin parisuhdekelpoinen ja hyväitsetuntoinen tyyppi.
Minä olin vain harjoitusvaimoke, välivaihe ennen sitä oikeaa jonka kanssa perusti samantien yhteisen kodin ja perheen. Hajosin palasiksi, ja vaikka olen saanut itseni tässä vuosien saatossa jotakuinkin kasaan, ei kerran rikottua täysin ehjäksi saa. Liimausjäljet näkyy arpina aina, ja olen edelleen sinkku. Luultavasti en tule enää koskaan ryhtymään parisuhteeseen.
Ps. Toimittelija on hyvå ja siteeraa vaan.
No kokeneisuus tai kokemattomuus ei ole mikään kypsyyden tai parisuhteen kestävyyden mittari. Ihminen voi ripustautua tai tyytyä ihan siitä riippumatta onko entisiä suhteita nolla tai kaksikymmentä. Se on enemmän luonteesta kiinni että miten helposti ja miten kevein perustein niitä suhteita muodostaa, ei kokeneisuudesta.
Itse olen aika myöhään parisuhde-elämän aloittanut mies ja minua on aina risonut se miten kokemattomat miehet niputetaan yhteen nippuun jossa olemme jotain avuttomia raukkoja jota eivät mitään muuta halua kuin vain jonkun suhteen kenen kanssa tahansa.
Ymmärrän, mutta aika harvassa tuntuu olevan ne kokemattomat miehet, jotka olisivat sitä omasta halustaan eivätkä olisi lainkaan epätoivoisia. Kuten tämäkin tapaus kautta osoitti, ei olisi kannattanut ryhtyä suhteeseen, johon toisen osapuolen motiivi oli pääasiassa kokemattomuudesta eroon pääseminen.
Epätoivoisuus ei tarkoita että ei ymmärtäisi mitään parisuhteista. Itsekin tapailin naisia pari kertaa "epätoivosta" ennen sitä varsinaista parisuhdetta mutta kyllä minä hyvin nopeasti tajusin että niissä ei ollut minun puoleltani sitä tunnetta mitä olisi pitänyt ja ne jäivätkin sitten tapailuasteelle (eikä seksiä ollut) vaikka ne naiset varmaan olisivat muutakin halunneet. Sitten tuli vastaan se joka ihan oikeasti kolahti ja sitten se oli menoa eikä ollut minulle mitenkään epäselvää että nyt on tapahtunut jotain ihan erityistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin tällainen, johon vain paremman puutteessa tyydyttiin. Olimme tavatessamme jo 3-kymppisiä ja mies kokematon. Kun sain tietää kokemattomuudesta olin laittamassa suhdetta poikki juuri siksi, että pelkäsin kyse olevan epätoivoisesta takertumisesta. Että olin vain joku joka huoli hänet. Tyhmä minä olin kuitenkin ehtinyt jo ihastua ja melko pian rakastuakin. Olimme yhdessä vajaat 10 vuotta, suhde päättyi kun minulla oli paljon vastoinkäymisiä elämässä (läheisen vakava sairastuminen ym.). Tyytyjä siis käänsi selän heti kun ei ollutkaan enää helppoa ja kivaa. Vuosia näytelty rakkauden korttitalo romahti ja mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Nyt se oli helppoa, kun ei ollut enää kokematon vaan vuosien saatossa miehestä oli kehkeytynyt varsin parisuhdekelpoinen ja hyväitsetuntoinen tyyppi.
Minä olin vain harjoitusvaimoke, välivaihe ennen sitä oikeaa jonka kanssa perusti samantien yhteisen kodin ja perheen. Hajosin palasiksi, ja vaikka olen saanut itseni tässä vuosien saatossa jotakuinkin kasaan, ei kerran rikottua täysin ehjäksi saa. Liimausjäljet näkyy arpina aina, ja olen edelleen sinkku. Luultavasti en tule enää koskaan ryhtymään parisuhteeseen.
Ps. Toimittelija on hyvå ja siteeraa vaan.
No kokeneisuus tai kokemattomuus ei ole mikään kypsyyden tai parisuhteen kestävyyden mittari. Ihminen voi ripustautua tai tyytyä ihan siitä riippumatta onko entisiä suhteita nolla tai kaksikymmentä. Se on enemmän luonteesta kiinni että miten helposti ja miten kevein perustein niitä suhteita muodostaa, ei kokeneisuudesta.
Itse olen aika myöhään parisuhde-elämän aloittanut mies ja minua on aina risonut se miten kokemattomat miehet niputetaan yhteen nippuun jossa olemme jotain avuttomia raukkoja jota eivät mitään muuta halua kuin vain jonkun suhteen kenen kanssa tahansa.
Ymmärrän, mutta aika harvassa tuntuu olevan ne kokemattomat miehet, jotka olisivat sitä omasta halustaan eivätkä olisi lainkaan epätoivoisia. Kuten tämäkin tapaus kautta osoitti, ei olisi kannattanut ryhtyä suhteeseen, johon toisen osapuolen motiivi oli pääasiassa kokemattomuudesta eroon pääseminen.
Epätoivoisuus ei tarkoita että ei ymmärtäisi mitään parisuhteista. Itsekin tapailin naisia pari kertaa "epätoivosta" ennen sitä varsinaista parisuhdetta mutta kyllä minä hyvin nopeasti tajusin että niissä ei ollut minun puoleltani sitä tunnetta mitä olisi pitänyt ja ne jäivätkin sitten tapailuasteelle (eikä seksiä ollut) vaikka ne naiset varmaan olisivat muutakin halunneet. Sitten tuli vastaan se joka ihan oikeasti kolahti ja sitten se oli menoa eikä ollut minulle mitenkään epäselvää että nyt on tapahtunut jotain ihan erityistä.
Samaa mieltä. Ihmisen henkinen kypsyys ei riipu siitä onko sitä seksiä tullut harrastettua vai ei. Oma mieheni oli kokematon kun tapasimme mutta täytyy sanoa että hän oli kypsempi ja tasapainoisempi kuin kukaan miehistä jonka kanssa olin sitä ennen seurustellut. Varmasti hän oli innokas saamaan kokemusta mutta hän oli myös hyvin avoin omista ajatuksistaan ja tunteistaan eikä minulle ollut hetkeäkään epäselvää oliko hän suhteessa täysillä mukana vai ei.
Nyt yhteisiä vuosia täynnä yli 20 joten näköjään oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sydäntäsärkevää lukea näitä. Itselleni ei ole koskaan sattunut mitään tuollaista, koska minun tunteeni sammuvat heti, jos edes vähän epäilen, etteikö mies olisi kiinnostunut. En yksinkertaisesti kiinnostu kenestäkään, joka ei "palvo" minua. En mitenkään voisi olla liitossa, jossa epäilisin olevani "kakkonen".
Kerran kävi niin, että eräs naimisissa oleva mies oli kertonut vaimolleen, että rakastaa minua. Vaimo oli kehottanut kertomaan minulle asiasta ja olin järkyttynyt, koska en voi käsittää kummankaan ajattelutapaa. Miten hitossa tuo mies kuvitteli, että voisin olla hänestä kiinnostunut (hän oli hyvä työkaveri), eihän meillä ole mitään yhteistä ja hänen piti tietää, että olen onnellinen avioliitossani? Ja vielä suurempi mysteeri oli vaimon reaktio. Hän ehkä arvasi, etten ole miehestä kiinnostunut, mutta miten avioliitto yhä jatkui tuosta huolimatta?
Ehkä mies kusetti sua, ei se mitään vaimolleen ollut kertonut.
Ajatteli ehkä saavansa sut siten, että kun onhan hänellä jopa "vaimon siunaus". Tuskin vaimo parka edes tiesi sun olemassaolosta yhtikäs mitään!
Ei kusettanut. Juttelin vaimon kanssa, olin hänenkin tuttavansa.
Sairasta.
Vahva sana, mutta kyllä se vuosienkin jälkeen askarruttaa mikä tuossa oli homman nimi. Siis tämä mies olisi halunnut mennä kanssani naimisiin - täysin sekopäistä. Sen vuoksi, että kyseessä ei ollut mitenkään yksinkertainen, hullu tai outo mies, vaan älykäs, vaativassa duunissa oleva ihminen, josta en olisi kuuna päivänä uskonut että tekee mitään noin kreisiä. Sain sen käsityksen, että vaimo oli oikein yllyttänyt häntä tunnustukseen, ehkä siksi, että mies saisi oikein kunnolla nenilleen? Vaimon tavoite kyllä toteutui, koska itse asiassa kiukustuin tai närkästyin tuosta tunnustuksesta melko lailla.
Outo kuvio ja pariskunta on vieläkin yhdessä sikäli kun tiedän. Jos joku koettaisi laittaa tämän leffan kässäriin, sen joutuisi poistamaan epäuskottavana.
Eli sä et ollut millään lailla siitä äijästä kiinnostunut.
Oletko koskaan miettinyt, että jos hän olisikin ollut sun salaisten päiväunelmien kohde, mies olisi ollu täysin sun makuun ulkoisesti ja sisäisesti ja sitten äijä ois tullu selittää sulle tollasta? Niin mitäköhän ois tapahtunu?
No kyllä ihastus olisi kaikonnut siihen paikkaan. Millainen romeo perustelee rakkauden tunteiden tunnustamista sillä, että vaimo käski kertoa? Se esitettiin ikään kuin puolusteluna, kun en reagoinut toivotusti.
En arvosta miehiä, jotka millään tavalla mollaavat vaimojaan minulle tai muuten moittivat muiden läsnä ollessa. En ole niin tyhmä ettenkö käsittäisi, että se on noiden miesten tapa olla suhteessa ja joutuisin samalla tavalla kohdelluksi, jos olisin heidän kanssaan. (Mieheni ei ole ikinä loukannut minua, ei kertaakaan. Ei julkisesti eikä kahden kesken.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin tällainen, johon vain paremman puutteessa tyydyttiin. Olimme tavatessamme jo 3-kymppisiä ja mies kokematon. Kun sain tietää kokemattomuudesta olin laittamassa suhdetta poikki juuri siksi, että pelkäsin kyse olevan epätoivoisesta takertumisesta. Että olin vain joku joka huoli hänet. Tyhmä minä olin kuitenkin ehtinyt jo ihastua ja melko pian rakastuakin. Olimme yhdessä vajaat 10 vuotta, suhde päättyi kun minulla oli paljon vastoinkäymisiä elämässä (läheisen vakava sairastuminen ym.). Tyytyjä siis käänsi selän heti kun ei ollutkaan enää helppoa ja kivaa. Vuosia näytelty rakkauden korttitalo romahti ja mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Nyt se oli helppoa, kun ei ollut enää kokematon vaan vuosien saatossa miehestä oli kehkeytynyt varsin parisuhdekelpoinen ja hyväitsetuntoinen tyyppi.
Minä olin vain harjoitusvaimoke, välivaihe ennen sitä oikeaa jonka kanssa perusti samantien yhteisen kodin ja perheen. Hajosin palasiksi, ja vaikka olen saanut itseni tässä vuosien saatossa jotakuinkin kasaan, ei kerran rikottua täysin ehjäksi saa. Liimausjäljet näkyy arpina aina, ja olen edelleen sinkku. Luultavasti en tule enää koskaan ryhtymään parisuhteeseen.
Ps. Toimittelija on hyvå ja siteeraa vaan.
No kokeneisuus tai kokemattomuus ei ole mikään kypsyyden tai parisuhteen kestävyyden mittari. Ihminen voi ripustautua tai tyytyä ihan siitä riippumatta onko entisiä suhteita nolla tai kaksikymmentä. Se on enemmän luonteesta kiinni että miten helposti ja miten kevein perustein niitä suhteita muodostaa, ei kokeneisuudesta.
Itse olen aika myöhään parisuhde-elämän aloittanut mies ja minua on aina risonut se miten kokemattomat miehet niputetaan yhteen nippuun jossa olemme jotain avuttomia raukkoja jota eivät mitään muuta halua kuin vain jonkun suhteen kenen kanssa tahansa.
Ymmärrän, mutta aika harvassa tuntuu olevan ne kokemattomat miehet, jotka olisivat sitä omasta halustaan eivätkä olisi lainkaan epätoivoisia. Kuten tämäkin tapaus kautta osoitti, ei olisi kannattanut ryhtyä suhteeseen, johon toisen osapuolen motiivi oli pääasiassa kokemattomuudesta eroon pääseminen.
Sivusta kommentoin, että kokemattomia miehiä on monenlaisia. Vaikka se varmaan totta onkin, että jos mies ei ole päässyt eroon neitsyydestään vielä lähemmäs kolmekymppisenäkään tai nainen yhtähyvin, niin se alkaa häntä itseään ehkä häiritä. Ellei kyse ole tietoisesta valinnasta.
Kynnys harrastaa seksiä voi nousta hyvin korkeaksi tai vaihtoehtoisesti voi epätoivoisesti ottaa kenet tahansa vähänkin sopivan. Ehkä ensinmainittu todennäköisemmin, koska hyvin todennäköisesti kyseessä on ihminen, jolla on jonkinlaisia vaikeuksia sosiaalisissa suhteissa, ujoutta tms. jotka liittyvät erilaisiin pelkoihin ja epävarmuuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin tällainen, johon vain paremman puutteessa tyydyttiin. Olimme tavatessamme jo 3-kymppisiä ja mies kokematon. Kun sain tietää kokemattomuudesta olin laittamassa suhdetta poikki juuri siksi, että pelkäsin kyse olevan epätoivoisesta takertumisesta. Että olin vain joku joka huoli hänet. Tyhmä minä olin kuitenkin ehtinyt jo ihastua ja melko pian rakastuakin. Olimme yhdessä vajaat 10 vuotta, suhde päättyi kun minulla oli paljon vastoinkäymisiä elämässä (läheisen vakava sairastuminen ym.). Tyytyjä siis käänsi selän heti kun ei ollutkaan enää helppoa ja kivaa. Vuosia näytelty rakkauden korttitalo romahti ja mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Nyt se oli helppoa, kun ei ollut enää kokematon vaan vuosien saatossa miehestä oli kehkeytynyt varsin parisuhdekelpoinen ja hyväitsetuntoinen tyyppi.
Minä olin vain harjoitusvaimoke, välivaihe ennen sitä oikeaa jonka kanssa perusti samantien yhteisen kodin ja perheen. Hajosin palasiksi, ja vaikka olen saanut itseni tässä vuosien saatossa jotakuinkin kasaan, ei kerran rikottua täysin ehjäksi saa. Liimausjäljet näkyy arpina aina, ja olen edelleen sinkku. Luultavasti en tule enää koskaan ryhtymään parisuhteeseen.
Ps. Toimittelija on hyvå ja siteeraa vaan.
No kokeneisuus tai kokemattomuus ei ole mikään kypsyyden tai parisuhteen kestävyyden mittari. Ihminen voi ripustautua tai tyytyä ihan siitä riippumatta onko entisiä suhteita nolla tai kaksikymmentä. Se on enemmän luonteesta kiinni että miten helposti ja miten kevein perustein niitä suhteita muodostaa, ei kokeneisuudesta.
Itse olen aika myöhään parisuhde-elämän aloittanut mies ja minua on aina risonut se miten kokemattomat miehet niputetaan yhteen nippuun jossa olemme jotain avuttomia raukkoja jota eivät mitään muuta halua kuin vain jonkun suhteen kenen kanssa tahansa.
Ymmärrän, mutta aika harvassa tuntuu olevan ne kokemattomat miehet, jotka olisivat sitä omasta halustaan eivätkä olisi lainkaan epätoivoisia. Kuten tämäkin tapaus kautta osoitti, ei olisi kannattanut ryhtyä suhteeseen, johon toisen osapuolen motiivi oli pääasiassa kokemattomuudesta eroon pääseminen.
Sivusta kommentoin, että kokemattomia miehiä on monenlaisia. Vaikka se varmaan totta onkin, että jos mies ei ole päässyt eroon neitsyydestään vielä lähemmäs kolmekymppisenäkään tai nainen yhtähyvin, niin se alkaa häntä itseään ehkä häiritä. Ellei kyse ole tietoisesta valinnasta.
Kynnys harrastaa seksiä voi nousta hyvin korkeaksi tai vaihtoehtoisesti voi epätoivoisesti ottaa kenet tahansa vähänkin sopivan. Ehkä ensinmainittu todennäköisemmin, koska hyvin todennäköisesti kyseessä on ihminen, jolla on jonkinlaisia vaikeuksia sosiaalisissa suhteissa, ujoutta tms. jotka liittyvät erilaisiin pelkoihin ja epävarmuuksiin.
Minusta tämä on liian yksioikoinen käsitys. Siis se että ihminen jotenkin automaattisesti osaisi pariutumisen kaikki kuviot ja jos ei osaa niin pitää olla jotain erityisiä vaikeuksia. Jos mietin vaikkapa itseäni (sain siis ensimmäisen suhteeni vasta 27 vuotiaan) niin kyse ei ollut ollenkaan siitä että olisin ollut erityisen ujo tai epävarma. Minulla oli paljonkin kavereita eivätkä naisetkaan minua karkuun juosseet. Jäin vain aina sille kuuluisalle kaveritasolle naistenkin kanssa. Ja mikä oli se vika? Ei sen kummempi kuin että en vain ihan tiennyt miten sitä viedään siitä eteenpäin. Enkä usko että kovinkaan moni mies tuntee sen aloitteen tekemisen helpoksi, osa vain pääsee sosiaalisen paineen, alkoholin tai muun vastaavan turvin yli siitä. Minä en nuorempana päässyt. Myöhemmin sitten onneksi kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut voimakkaammin rakastunut johonkin toiseen kuin mieheeni ja mieheni on ollut rakastuneempi johonkin muuhun kuin minuun. Rakastuimme kuitenkin toisiimme myös, mutta eri tavalla. Enemmän jonkinlaista kumppanuutta ja ystävyyttä kuin tulenpalavaa rakkautta. Voi kai sitä sanoa tyytymiseksikin.
No. Haluaisitko vielä tuntea tulenpalavaa rakkautta? Jos haluaisit niin sitten lienet tyytynyt.
Itse haluaisin nimenomaan intohimottoman, tasaisen, hyvän elämän jonkun kanssa. En kokisi tyytyväni kumppanuuteen ja ystävyyteen kun nimenomaan ne ovat ne mitkä valitsisin, vaikka vieressä olisi vaihtoehtona kiihkeä, seikkailullinen tulenpalava rakkaus. Mutta kumppanin olisi haluttava samaa ja tehtävä sama valinta. Olen keski-ikäinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin tällainen, johon vain paremman puutteessa tyydyttiin. Olimme tavatessamme jo 3-kymppisiä ja mies kokematon. Kun sain tietää kokemattomuudesta olin laittamassa suhdetta poikki juuri siksi, että pelkäsin kyse olevan epätoivoisesta takertumisesta. Että olin vain joku joka huoli hänet. Tyhmä minä olin kuitenkin ehtinyt jo ihastua ja melko pian rakastuakin. Olimme yhdessä vajaat 10 vuotta, suhde päättyi kun minulla oli paljon vastoinkäymisiä elämässä (läheisen vakava sairastuminen ym.). Tyytyjä siis käänsi selän heti kun ei ollutkaan enää helppoa ja kivaa. Vuosia näytelty rakkauden korttitalo romahti ja mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Nyt se oli helppoa, kun ei ollut enää kokematon vaan vuosien saatossa miehestä oli kehkeytynyt varsin parisuhdekelpoinen ja hyväitsetuntoinen tyyppi.
Minä olin vain harjoitusvaimoke, välivaihe ennen sitä oikeaa jonka kanssa perusti samantien yhteisen kodin ja perheen. Hajosin palasiksi, ja vaikka olen saanut itseni tässä vuosien saatossa jotakuinkin kasaan, ei kerran rikottua täysin ehjäksi saa. Liimausjäljet näkyy arpina aina, ja olen edelleen sinkku. Luultavasti en tule enää koskaan ryhtymään parisuhteeseen.
Ps. Toimittelija on hyvå ja siteeraa vaan.
No kokeneisuus tai kokemattomuus ei ole mikään kypsyyden tai parisuhteen kestävyyden mittari. Ihminen voi ripustautua tai tyytyä ihan siitä riippumatta onko entisiä suhteita nolla tai kaksikymmentä. Se on enemmän luonteesta kiinni että miten helposti ja miten kevein perustein niitä suhteita muodostaa, ei kokeneisuudesta.
Itse olen aika myöhään parisuhde-elämän aloittanut mies ja minua on aina risonut se miten kokemattomat miehet niputetaan yhteen nippuun jossa olemme jotain avuttomia raukkoja jota eivät mitään muuta halua kuin vain jonkun suhteen kenen kanssa tahansa.
Ymmärrän, mutta aika harvassa tuntuu olevan ne kokemattomat miehet, jotka olisivat sitä omasta halustaan eivätkä olisi lainkaan epätoivoisia. Kuten tämäkin tapaus kautta osoitti, ei olisi kannattanut ryhtyä suhteeseen, johon toisen osapuolen motiivi oli pääasiassa kokemattomuudesta eroon pääseminen.
Sivusta kommentoin, että kokemattomia miehiä on monenlaisia. Vaikka se varmaan totta onkin, että jos mies ei ole päässyt eroon neitsyydestään vielä lähemmäs kolmekymppisenäkään tai nainen yhtähyvin, niin se alkaa häntä itseään ehkä häiritä. Ellei kyse ole tietoisesta valinnasta.
Kynnys harrastaa seksiä voi nousta hyvin korkeaksi tai vaihtoehtoisesti voi epätoivoisesti ottaa kenet tahansa vähänkin sopivan. Ehkä ensinmainittu todennäköisemmin, koska hyvin todennäköisesti kyseessä on ihminen, jolla on jonkinlaisia vaikeuksia sosiaalisissa suhteissa, ujoutta tms. jotka liittyvät erilaisiin pelkoihin ja epävarmuuksiin.
Minusta tämä on liian yksioikoinen käsitys. Siis se että ihminen jotenkin automaattisesti osaisi pariutumisen kaikki kuviot ja jos ei osaa niin pitää olla jotain erityisiä vaikeuksia. Jos mietin vaikkapa itseäni (sain siis ensimmäisen suhteeni vasta 27 vuotiaan) niin kyse ei ollut ollenkaan siitä että olisin ollut erityisen ujo tai epävarma. Minulla oli paljonkin kavereita eivätkä naisetkaan minua karkuun juosseet. Jäin vain aina sille kuuluisalle kaveritasolle naistenkin kanssa. Ja mikä oli se vika? Ei sen kummempi kuin että en vain ihan tiennyt miten sitä viedään siitä eteenpäin. Enkä usko että kovinkaan moni mies tuntee sen aloitteen tekemisen helpoksi, osa vain pääsee sosiaalisen paineen, alkoholin tai muun vastaavan turvin yli siitä. Minä en nuorempana päässyt. Myöhemmin sitten onneksi kyllä.
Eikö tuo kuvaamasi asia kuitenkin ole erityinen vaikeus? En tarkoittanut, että erityinen vaikeus olisi välttämättä mitään kovin negatiivista. Se on vain syy, joka aiheuttaa vaikeutta jossain kohtaa pariutumista. Esimerkiksi harkitsevaisuus ja kohteliaisuus ovat erittäin myönteisiä ominaisuuksia, mutta ne voivat viivyttää miehen kohdalla pariutumista, jos sopiva nainen ei tee aloitetta.
On tärkeää ymmärtää, että vika ei ollut sinussa, jos kumppanisi haaveili jonkun toisen perään. Henkisesti ja tunne-elämältään terve ja fiksu ihminen ei tee tuollaista temppua ja yllätystä seurustelukumppanilleen.
Oltiin nuoria, päälle 20v, kun alettiin tapailla. Olin miehen ensimmäinen tyttöystävä, enkä minäkään ollut sen kokeneempi, mutta yksi tapailusuhde ennen häntä.
Mies alkoi jossain kohtaa kertoa kuinka aikanaan päätti hankkia tyttöystävän, koska parilla kaverilla oli. Että hän ei halunnut olla se luuseri ilman naista. Kävi ennen minua treffeillä ihan kenen vain kanssa, vaikkei nainen häntä oikeasti yhtään kiinnostanut. Kerran kuulemma seuraili treffiseuraansa tämän kotiin naisen tietämättä, vaikka tämä nainen oli sanonut jo heipat ja ettei kiinnosta enää nähdä. Piti saada tietää, odottiko sitä joku mies, siitä huolimatta, ettei se nainen kuulemma kiinnostanutkaan.
Kertoili ihailevansa kaiken maailman PUA tyyppejä. Käytti kuulemma minuunkin niitä tekniikoita. Hän siis suoraan esitti jotain muuta mitä on, valehteli mielenkiinnonkohteitaan ja harrastuksiaan. Sain pikku hiljaa selville hänen todellista luontoaan, kun naamio alkoi rakoilla. Olin valitettavasti niin ihastunut ja nuori hölmö, etten tajunnut lähteä heti kun valheita alkoi tulla ilmi.
Hän kosikin minua ja senkin sain myöhemmin tietää olevan vain siksi, koska kuulemma pitää ja kaverikin kosi. Suunnittelimme häitämme, kun yhtäkkiä jätti ja kertoi löytäneensä jonkun toisen. Tämän toisen kanssa menikin puolen vuoden päästä naimisiin ja teki heti lapsia. Somea stalkattuani näin, kuinka oli käyttänyt meidän hääsuunnitelmistamme leijonanosan ihan samanlaisena, mitä nyt morsian vaihtui.
Kyllä tuli tuon jälkeen tunne, että ei hän minusta aidosti välittänyt. Kunhan oli joku nainen statuspalkintona. Ja heti vaihdettiin, kun joku muu lämpeni.
Onneksi löysin hänen jälkeensä ihanan ja sydämellisen miehen, joka rakastaa juuri minua eikä vain tyydy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni elää tuollaisessa suhteessa, eli ollaan sen kanssa kenet sattuu saamaan.
Top-miehiä on pieni määrä, ja naiset tunnetusti haluavat pariutua tasoaan ylemmäksi, joten lopputulos on mitä on. Joukko kompromisseja.
En usko hetkeäkään!
Uskon, että ihminen suostuu olemaan vakavasti kimpassa ja asumaan yhdessä vasta kun on kunnon aitoja tunteita, eikä muiden perään haikailla.
Murto-osa on näitä, jotka vain tyytyy siihen kumppaniinsa ja salaa haikailevat muiden perään!
Taidat olla a) nainen ja b) naivi romantikko.
Voin ihan rehellisesti sanoa että tyydyin vaimooni. En minä mitään salaa haikaile, hän on parasta mitä minulla on realistista saada.
Useimmat miehet ovat niin kelvottoman huonoja, että heillä ei ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia valita. Ja tämä ei ole trollausta vaan tilastollinen fakta. Miehet ovat kautta linjan huonompia ihmisinä kuin naiset.
Tämä tietysti tarkoittaa sitä että hyvin moni nainen otti miehensä koska kunnollista ei mitenkään riitä kaikille. Tätä naisen huonoon mieheen tyytymistä kutsutaan kaikkialla maailmassa realismiksi ja prinsessahaaveista pois kasvamiseksi. Jos mies ei ole fyysisesti väkivaltainen eikä juoppo, mies on kaikkien mielestä riittävän hyvä. Henkinen väkivalta ja epätasa-arvo on ihan perusjuttu, ja niistä nillittävä nainen nyt on vaan miesvihaaja.
Missä kumman vääristyneessä todellisuudessa sinä elät? Ihmiset on ihmisiä, hyviä ja huonoja löytyy naisista, miehistä ja muista ihan yhtä paljon.
Tuo ei ole totta. Enemmistö miehistä kasaa päävastuun kotitöistä naisille. Ylivoimainen enemmistö miehistä ei osallistu tasapuolisesti lastensa hoitoon. Miehet ovat paljon naisia haluttomanpia hoitamaan mielenterveyttään, joten lähipiiri kärsii miehen holtittomasta käytöksestä. Miehet juovat enemmän kuin naiset, ovat lihavampia kuin naiset ja harrastavat vähemmän liikuntaa kuin naiset.
Listaa voisi jatkaa pitkään. Miehet ovat vain huonompia kumppaneita kuin naiset. Miesten kanssa on vaikea elää, ja se johtuu miehistä itsestään. Tämä tarkoittaa että naiset joutuvat ihan tilastollisen todennäköisyyden perusteella tyytymään huonompaan kuin itse ovat.
Tässä piilee totuuden siemen - tunnistan tämän miehenä.
Mielestäni jotkut miehet jankkaavat "tasoista", koska itse tunnistavat tämän asian - sekä sen, että jotkut miehet ovat vain kiistattomasti parempia kumppaneina ja puolisoina kuin he itse.
Itse jakaisin miehet karkeasti parisuhdemielessä kolmeen ryhmään:
1) Ne miehet, jotka ovat absoluuttisesti tarkasteltuna kelvottomia tai lähes kelvottomia parisuhteeseen: päihdeongelmia, rahaongelmia, väkivaltaisuutta, sairaalloista mustasukkaisuutta, epävakaisuutta, ei työtä ja koulutusta, ei pysty huolehtimaan edes itsestään.
2) Ne miehet, jotka eivät ole absoluuttisesti kelvottomia, mutta eivät hyviäkään: kotitöitä laiskasti tekevät, henkisesti väkivaltaiset, naisiin epätasa-arvoisesti suhtautuvat, eivätkä ulkoisesti tai sisäisesti muutenkaan kovin hohdokkaat miehet.
3) Ihan aikuisten oikeasti hyvät miehet: itsestään huolta pitävät, kumppaniaan rakastavat ja arvostavat, lapsia ja kotia oikeasti hoitavat, tunne-elämältään aikuisiksi kasvaneet, huumorintajuiset ja fiksut miehet.
Jos miehiä ajatellaan objektiivisesti, niin ykkösryhmään sijoittuvat (ihan ansaitusti) elämäm_koululaiset ja muut ongelmamiehet, jotka eivät muodosta pitävää parisuhdetta. Ehkä 5-10% miehistä on tässä ryhmässä.
Kakkosryhmässä on ehkä yli puolet miehistä: ovat ihan objektiivisesti rimaa hipoen kykeneviä parisuhteeseen, mutta eivät mitään kultakimpaleita tosiaankaan.
Kolmosryhmästä löytyy ehkä 1/3 miehistä. Sellaiset miellyttävät anttiholmat, joita on toki heteroissakin. Nämä ovat niitä miehiä, joilla on pitkä parisuhde, jotka ovat onnellisia, ja joiden puolisot ovat onnellisia.
Naisista sen sijaan ani harva voisi mennä ryhmään 1). Korkeintaan 1-2% naisista menee tähän ryhmään.
Ja jonkin verran enemmän lienee myös naisia, jotka voi lukea ryhmään 2), eli emotionaalisesti epäkypsiä, vihamielisiä, eivät sisäisesti eivätkä ulkoisesti itsestään huolta pitäviä jne. Heitä on ehkä enintään 5-10% naisista.
Sen sijaan ryhmään 3) laskisin 85-90% naisista, eli sellaiset naiset, jotka ovat kaikin puolin objektiivisesti hyviä kumppaneita.
Traagista tässä mielestäni on juuri se, että miehistä sellaisia on paljon pienempi osa.
Alue: Aihe vapaa
No enpä ole jäänyt tuollaisiin suhteisiin. Miksi sunkaan pitäisi jäädä?