Millaiselta tuntuu olla suhteessa, kun tajuatkin olevasi varavaihtoehto, joku johon tyydyttiin?

Kyllä se tuli yllätyksenä kun mies tunnusti olevansa rakastunut toiseen naiseen. Siihen asti oli esittänyt muuta. Onneksi tunnustus tuli kuitenkin hyvin varhaisessa vaiheessa seurustelua, noin parin viikon sisällä tutustumisesta. Kävi ilmi, että miehen tunteet naista kohtaan oli täysin yksipuoliset. Silti tuollainen satutti nuorena itsetuntoa. Se pakkomielteinen yksipuolinen rakkaus oli vain yksi monista miehen outoudesta kertovista asioista. Siitä suhteesta ei olisi muutenkaan tullut mitään, joten jätin hänet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sydäntäsärkevää lukea näitä. Itselleni ei ole koskaan sattunut mitään tuollaista, koska minun tunteeni sammuvat heti, jos edes vähän epäilen, etteikö mies olisi kiinnostunut. En yksinkertaisesti kiinnostu kenestäkään, joka ei "palvo" minua. En mitenkään voisi olla liitossa, jossa epäilisin olevani "kakkonen".

Kerran kävi niin, että eräs naimisissa oleva mies oli kertonut vaimolleen, että rakastaa minua. Vaimo oli kehottanut kertomaan minulle asiasta ja olin järkyttynyt, koska en voi käsittää kummankaan ajattelutapaa. Miten hitossa tuo mies kuvitteli, että voisin olla hänestä kiinnostunut (hän oli hyvä työkaveri), eihän meillä ole mitään yhteistä ja hänen piti tietää, että olen onnellinen avioliitossani? Ja vielä suurempi mysteeri oli vaimon reaktio. Hän ehkä arvasi, etten ole miehestä kiinnostunut, mutta miten avioliitto yhä jatkui tuosta huolimatta? 

Ehkä mies kusetti sua, ei se mitään vaimolleen ollut kertonut.

Ajatteli ehkä saavansa sut siten, että kun onhan hänellä jopa "vaimon siunaus". Tuskin vaimo parka edes tiesi sun olemassaolosta yhtikäs mitään!

 

Ei kusettanut. Juttelin vaimon kanssa, olin hänenkin tuttavansa.

Sairasta.

Vierailija kirjoitti:

Voipi olla, että elän tällaisessa liitossa. 10 vuotta olemme nyt olleet yhdessä. Suhde alkoi miehen ota tai jätä -asenteella eli minä hyppäsin hänen elämäänsä, muutin hänen taloonsa, vaihdoin opiskelupaikkakuntaa jne., koska halusin niin kovasti olla yhdessä. Hän ei suostunut tekemään mitään muutoksia elämäänsä ja vuoden aikana kävi vain kerran opiskelupaikkakunnallani moikkaamassa. Minä siis aina ajoin hänen luokseen. Nyt 10 v ja kaksi lasta myöhemmin mietin, että mitähän ihmettä minä silloin ajattelin. Toki rakastan miestä kovasti edelleen, mutta vieläkin välillä mietityttää, että halusiko hän edes kanssani suhteeseen vai ajautuiko vaan, kun olin niin innokas.

Erosin lyhyen suhteen jälkeen mielestä, jolla oli vähän sama asenne. Kaikkiin ongelmiin tuli vain vastaus "ota tai jätä, ei sinun tarvitse kestää jos on niin kamalaa".

No, tein työtä käskettyä ja erosin. Suhteen päätyttyä kertoi rakastaneensa minua todella paljon ja ehkä jonain päivänä sen ymmärrän 🙄

Juu, ei ollut käytös ihan sen mukaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sydäntäsärkevää lukea näitä. Itselleni ei ole koskaan sattunut mitään tuollaista, koska minun tunteeni sammuvat heti, jos edes vähän epäilen, etteikö mies olisi kiinnostunut. En yksinkertaisesti kiinnostu kenestäkään, joka ei "palvo" minua. En mitenkään voisi olla liitossa, jossa epäilisin olevani "kakkonen".

Kerran kävi niin, että eräs naimisissa oleva mies oli kertonut vaimolleen, että rakastaa minua. Vaimo oli kehottanut kertomaan minulle asiasta ja olin järkyttynyt, koska en voi käsittää kummankaan ajattelutapaa. Miten hitossa tuo mies kuvitteli, että voisin olla hänestä kiinnostunut (hän oli hyvä työkaveri), eihän meillä ole mitään yhteistä ja hänen piti tietää, että olen onnellinen avioliitossani? Ja vielä suurempi mysteeri oli vaimon reaktio. Hän ehkä arvasi, etten ole miehestä kiinnostunut, mutta miten avioliitto yhä jatkui tuosta huolimatta? 

Ehkä mies kusetti sua, ei se mitään vaimolleen ollut kertonut.

Ajatteli ehkä saavansa sut siten, että kun onhan hänellä jopa "vaimon siunaus". Tuskin vaimo parka edes tiesi sun olemassaolosta yhtikäs mitään!

 

Ei kusettanut. Juttelin vaimon kanssa, olin hänenkin tuttavansa.

Sairasta.

Vahva sana, mutta kyllä se vuosienkin jälkeen askarruttaa mikä tuossa oli homman nimi. Siis tämä mies olisi halunnut mennä kanssani naimisiin - täysin sekopäistä. Sen vuoksi, että kyseessä ei ollut mitenkään yksinkertainen, hullu tai outo mies, vaan älykäs, vaativassa duunissa oleva ihminen, josta en olisi kuuna päivänä uskonut että tekee mitään noin kreisiä. Sain sen käsityksen, että vaimo oli oikein yllyttänyt häntä tunnustukseen, ehkä siksi, että mies saisi oikein kunnolla nenilleen? Vaimon tavoite kyllä toteutui, koska itse asiassa kiukustuin tai närkästyin tuosta tunnustuksesta melko lailla.

Outo kuvio ja pariskunta on vieläkin yhdessä sikäli kun tiedän. Jos joku koettaisi laittaa tämän leffan kässäriin, sen joutuisi poistamaan epäuskottavana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sydäntäsärkevää lukea näitä. Itselleni ei ole koskaan sattunut mitään tuollaista, koska minun tunteeni sammuvat heti, jos edes vähän epäilen, etteikö mies olisi kiinnostunut. En yksinkertaisesti kiinnostu kenestäkään, joka ei "palvo" minua. En mitenkään voisi olla liitossa, jossa epäilisin olevani "kakkonen".

Kerran kävi niin, että eräs naimisissa oleva mies oli kertonut vaimolleen, että rakastaa minua. Vaimo oli kehottanut kertomaan minulle asiasta ja olin järkyttynyt, koska en voi käsittää kummankaan ajattelutapaa. Miten hitossa tuo mies kuvitteli, että voisin olla hänestä kiinnostunut (hän oli hyvä työkaveri), eihän meillä ole mitään yhteistä ja hänen piti tietää, että olen onnellinen avioliitossani? Ja vielä suurempi mysteeri oli vaimon reaktio. Hän ehkä arvasi, etten ole miehestä kiinnostunut, mutta miten avioliitto yhä jatkui tuosta huolimatta? 

Ehkä mies kusetti sua, ei se mitään vaimolleen ollut kertonut.

Ajatteli ehkä saavansa sut siten, että kun onhan hänellä jopa "vaimon siunaus". Tuskin vaimo parka edes tiesi sun olemassaolosta yhtikäs mitään!

 

Ei kusettanut. Juttelin vaimon kanssa, olin hänenkin tuttavansa.

Sairasta.

Vahva sana, mutta kyllä se vuosienkin jälkeen askarruttaa mikä tuossa oli homman nimi. Siis tämä mies olisi halunnut mennä kanssani naimisiin - täysin sekopäistä. Sen vuoksi, että kyseessä ei ollut mitenkään yksinkertainen, hullu tai outo mies, vaan älykäs, vaativassa duunissa oleva ihminen, josta en olisi kuuna päivänä uskonut että tekee mitään noin kreisiä. Sain sen käsityksen, että vaimo oli oikein yllyttänyt häntä tunnustukseen, ehkä siksi, että mies saisi oikein kunnolla nenilleen? Vaimon tavoite kyllä toteutui, koska itse asiassa kiukustuin tai närkästyin tuosta tunnustuksesta melko lailla.

Outo kuvio ja pariskunta on vieläkin yhdessä sikäli kun tiedän. Jos joku koettaisi laittaa tämän leffan kässäriin, sen joutuisi poistamaan epäuskottavana.

Eli sä et ollut millään lailla siitä äijästä kiinnostunut.

Oletko koskaan miettinyt, että jos hän olisikin ollut sun salaisten päiväunelmien kohde, mies olisi ollu täysin sun makuun ulkoisesti ja sisäisesti ja sitten äijä ois tullu selittää sulle tollasta? Niin mitäköhän ois tapahtunu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elän 15. vuotta miehen kanssa joka ei rakasta minua.

Meillä on ihan hyvä suhde, mutta minun tunteistani huolimatta hän ei tunne samoin. Eikä ole koskaan rakastanutkaan.

Miksi? Meillä on yhteinen lapsi ja talo. Meillä on ihan kivaa yhdessä. Tai siis emme ole paljon yhdessä. Olen tyytynyt tähän. En halua lähteä suhteesta. Tämä on kuitenkin parempi kuin yksinolo.

Mä olin 17 vuotta tällaisen kanssa. Sitten jäin lapsinemme kuin nalli kalliolle, kun sopivampi purjehti vastaan. Oletko miettinyt, että miehesi ei ole tuossa kanssasi hamaan loppuun vaan joudut jätetyksi? Kestätkö sen?

Te olitte yhdessä noin kauan, joten mies on ihan hyvin voinut olla alkuun rakastunut ja täysillä mukana. Ihmiset kasvaa ja kehittyy. Ehkä ne tunteet kuoli ajan kanssa.

Se tapahtui kauan sitten nuoruudessani, kun seurustelin vähän aikaa miehen kanssa, joka olikin syvästi ihastunut toiseen naiseen. Hän yllättäen tunnusti asian minulle. Lisäksi oli muutama muukin vastaavanlainen kokemus. Nykyisellä miehelläni, johon tutustuin, ei ollut mitään tarvetta kiusata minua muilla naisilla. Molemmilla oli ollut omat suhteensa ja juttunsa ja kyllä ne jäivät kauas taakse kun aloimme olla yhdessä. Olimme jo ihmisinäkin kypsempiä kuin nuoruuden juttujen aikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olette säälittäviä kun ette pysty elämään sinkkuna vaan on pakko saada kumppani. Ettekö osaa elää yksin, olette vastuussa omasta elämästänne ja joudutte hoitamaan asianne itsenäisesti?

Vaikuttaa siltä että suurin osa ei ole vielä todellisuudessa kasvanut vanhemmistaan eroon. Itsenäiset ihmiset ovat sinkkuja.

Ei siinä ole mitään säälittävää että toivoo rakkautta. Kaikki sitä tarvitsee. Sinkut ja yksinäiset kuolevat nuorempana. Toinen ihminen on perustarve niin kuin kosketus, hellyys, rakastetuksi tuleminen. Kukaan ihminen (paitsi jos on tunnekylmä eli persoonallisuushäiriö) ei koskaan itsenäisty niin paljon, etteikö kaipaisi rakkautta. Ihminen ei kasva ulos rakkauden tarpeesta

Sinkut, lapsettomat naiset elää pisimpään ja onnellisimpina joten naiselle parisuhde on aina luopumista ja riski.

Olin tällainen, johon vain paremman puutteessa tyydyttiin. Olimme tavatessamme jo 3-kymppisiä ja mies kokematon. Kun sain tietää kokemattomuudesta olin laittamassa suhdetta poikki juuri siksi, että pelkäsin kyse olevan epätoivoisesta takertumisesta. Että olin vain joku joka huoli hänet. Tyhmä minä olin kuitenkin ehtinyt jo ihastua ja melko pian rakastuakin. Olimme yhdessä vajaat 10 vuotta, suhde päättyi kun minulla oli paljon vastoinkäymisiä elämässä (läheisen vakava sairastuminen ym.). Tyytyjä siis käänsi selän heti kun ei ollutkaan enää helppoa ja kivaa. Vuosia näytelty rakkauden korttitalo romahti ja mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Nyt se oli helppoa, kun ei ollut enää kokematon vaan vuosien saatossa miehestä oli kehkeytynyt varsin parisuhdekelpoinen ja hyväitsetuntoinen tyyppi.

Minä olin vain harjoitusvaimoke, välivaihe ennen sitä oikeaa jonka kanssa perusti samantien yhteisen kodin ja perheen. Hajosin palasiksi, ja vaikka olen saanut itseni tässä vuosien saatossa jotakuinkin kasaan, ei kerran rikottua täysin ehjäksi saa. Liimausjäljet näkyy arpina aina, ja olen edelleen sinkku. Luultavasti en tule enää koskaan ryhtymään parisuhteeseen.

Ps. Toimittelija on hyvå ja siteeraa vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni meni tällaisen miehen kanssa naimisiin ja teki lapset. Mies petti koko avioliiton ajan,ja lopulta sitten vielä jätti toisen naisen takia. Mies jopa sanoi, että ei halua naimisiin vielä,kun odottaa,jos jotain parempaa tulisi vastaan. Älkää, naiset, suostuko tuommoiseen suhteeseen, mieluummin ilman.

Siis mies sanoi tolle kumppanilleen, jonka kaa meni lopulta naimisiin, niin sanoi siis että odottaa, jos tulee parempaa vastaan???? Miten sun kaveris suostu tollasen möläytyksen jälkeen menee ton äijän kaa naimisiin?

Oma kokemukseni on se kun löysin exäni tekemän deitti ilmoituksen netistä ja katsoin päiväystä koska se oli tehty. Vain muutama päivä sen jälkeen kun oli kosinut minua ja olin vastannut myöntävästi. Kertoi siinä etsivänsä elämäänsä rakkautta ja että juoksut oli juostu, että hän on nyt valmis sitoutumaan vakavasti :D

Olen ollut kaikissa suhteissani varavaihtoehto, pari eksää jätti kun löytyi parempi, kahdelle olin vaan "se joku" ja erottiin mun tahdosta muutaman vuoden kuluttua kun en vaan jaksanut enää kaverisuhdetta. Yhdelle yksinhuoltajalle kelpasin kun se kyllästyi saamaan pakit lasten takia.

Lapsia en halua enää, kun ikääkin on jo yli 40v, juna meni jo.

Suhteissa en ole ollut paljon muuta kun lompakko, ja kyllähän se välillä ketuttaa aika paljon.

Mullekin mies tunnusti heti kihlautumisen jälkeen olleensa jo pitkään rakastunut toiseen naiseen, yhteiseen tuttuumme. Se nainen ei ollut yhtään kiinnostunut miesystävästäni, vaan päinvastoin. Tulin siihen tulokseen, että sellaisen ihmisen täytyy olla henkisesti sairas, joka tekee tällaisia tunnustuksia ja liikkeitä heti kihlautumisen ja sitoutumisen jälkeen. Totta se olikin. Tässä tapauksessa miehellä oli erittäin vakavia mielenterveyden ongelmia, myöhemmin tuli raskaita diagnooseja ja meno oli sen mukaista. Vika ei ollut minussa, mutta oli se kauhea kokemus. Purin kihlauksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni meni tällaisen miehen kanssa naimisiin ja teki lapset. Mies petti koko avioliiton ajan,ja lopulta sitten vielä jätti toisen naisen takia. Mies jopa sanoi, että ei halua naimisiin vielä,kun odottaa,jos jotain parempaa tulisi vastaan. Älkää, naiset, suostuko tuommoiseen suhteeseen, mieluummin ilman.

Siis mies sanoi tolle kumppanilleen, jonka kaa meni lopulta naimisiin, niin sanoi siis että odottaa, jos tulee parempaa vastaan???? Miten sun kaveris suostu tollasen möläytyksen jälkeen menee ton äijän kaa naimisiin?

Oma kokemukseni on se kun löysin exäni tekemän deitti ilmoituksen netistä ja katsoin päiväystä koska se oli tehty. Vain muutama päivä sen jälkeen kun oli kosinut minua ja olin vastannut myöntävästi. Kertoi siinä etsivänsä elämäänsä rakkautta ja että juoksut oli juostu, että hän on nyt valmis sitoutumaan vakavasti :D

No mitä sitten tapahtui? Menitte muina miehinä naimisiin vai?

Vierailija kirjoitti:

Mullekin mies tunnusti heti kihlautumisen jälkeen olleensa jo pitkään rakastunut toiseen naiseen, yhteiseen tuttuumme. Se nainen ei ollut yhtään kiinnostunut miesystävästäni, vaan päinvastoin. Tulin siihen tulokseen, että sellaisen ihmisen täytyy olla henkisesti sairas, joka tekee tällaisia tunnustuksia ja liikkeitä heti kihlautumisen ja sitoutumisen jälkeen. Totta se olikin. Tässä tapauksessa miehellä oli erittäin vakavia mielenterveyden ongelmia, myöhemmin tuli raskaita diagnooseja ja meno oli sen mukaista. Vika ei ollut minussa, mutta oli se kauhea kokemus. Purin kihlauksen.

Saanko kysyä, mitkä mielenterveydenongelmat tän aiheutti? Narsismi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elän 15. vuotta miehen kanssa joka ei rakasta minua.

Meillä on ihan hyvä suhde, mutta minun tunteistani huolimatta hän ei tunne samoin. Eikä ole koskaan rakastanutkaan.

Miksi? Meillä on yhteinen lapsi ja talo. Meillä on ihan kivaa yhdessä. Tai siis emme ole paljon yhdessä. Olen tyytynyt tähän. En halua lähteä suhteesta. Tämä on kuitenkin parempi kuin yksinolo.

Mä olin 17 vuotta tällaisen kanssa. Sitten jäin lapsinemme kuin nalli kalliolle, kun sopivampi purjehti vastaan. Oletko miettinyt, että miehesi ei ole tuossa kanssasi hamaan loppuun vaan joudut jätetyksi? Kestätkö sen?

Te olitte yhdessä noin kauan, joten mies on ihan hyvin voinut olla alkuun rakastunut ja täysillä mukana. Ihmiset kasvaa ja kehittyy. Ehkä ne tunteet kuoli ajan kanssa.

Suhteen alkuaikoina jäi kiinni pelehtimisestä muiden naisten kanssa, mutta annoin anteeksi. En kylläkään sen jälkeen koskaan kokenut olevani the one, vaan joku johon tyydyttiin.

Järkyttäviä stooreja.

ujpupup

Olin pitkän avioliiton, tajusin asian merkityksen vasta uuden kumppanin kanssa, nyt olen tärkeä ja mielipiteilläni on merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voipi olla, että elän tällaisessa liitossa. 10 vuotta olemme nyt olleet yhdessä. Suhde alkoi miehen ota tai jätä -asenteella eli minä hyppäsin hänen elämäänsä, muutin hänen taloonsa, vaihdoin opiskelupaikkakuntaa jne., koska halusin niin kovasti olla yhdessä. Hän ei suostunut tekemään mitään muutoksia elämäänsä ja vuoden aikana kävi vain kerran opiskelupaikkakunnallani moikkaamassa. Minä siis aina ajoin hänen luokseen. Nyt 10 v ja kaksi lasta myöhemmin mietin, että mitähän ihmettä minä silloin ajattelin. Toki rakastan miestä kovasti edelleen, mutta vieläkin välillä mietityttää, että halusiko hän edes kanssani suhteeseen vai ajautuiko vaan, kun olin niin innokas.

Ehkäpä minunkin olisi pitänyt ottaa vinkistä vaari, kun miehet eivät viihtyneet minun luonani ja minulle mieleisissä tekemisissä, eivätkä oikein joustaneet. Ihan alun jälkeen nähtiin lähes aina heidän luonaan, minä venkslasin työvuoroja ja yhden vuoksi jopa vaihdoin työni osa-aikaiseen, jotta ehtisimme nähdä hänen työaikojensa puitteissa. Juuri tuo viimeksi mainittu vielä valitti minulle, ettei elämässäni ole muuta kuin työ! työ! työ! ja raha. Voi kuinka epätoivoiselta kuulostankaan, kun nyt kirjoittaessani kuuntelen itseäni.

Siis valittiko mies työnteosta niin, että otit osa-aikaisen työn ja silti mies jätti?

Vai valittiko mies työnteosta, vaikka olit jopa ottanut osa-aikaisen?

Miten ero siis tapahtui?

Olin jo tehnyt osa-aikatyötä jonkin aikaa ja ihmettelin hänelle, ettei yhteinen aikamme siitä huolimatta ollut lisääntynyt lainkaan. Siinä vaiheessa käsitin, että vaikka jäisin kokonaan pois töistä, olisi miehellä aina jotakin muita kiireitä.

Vierailija kirjoitti:

Hyvistä hetkistä huolimatta tuntuu todella kuluttavalta. Mieheni on juuri niitä miehiä, joita pidetään joka naisen unelmina. Eli hän on huomaavainen, empaattinen, komea ja menestyvä. Hän seurusteli naispuolisen vastineensa kanssa, mutta tuli jätetyksi. Sen jälkeen aloimme seurustella ja päädyimme lopulta naimisiin asti. Jokin aika sitten erittäin kaunis eksänsä tuli sattumalta vastaan ja mieheni oli kuin kokonaan eri ihminen hänen kanssaan jutellessaan. Sellainen, että hänen koko olemuksensa oli yhtä hymyä. Kotiin tultuamme tämä mieliala muuttui sitten hiljaisuudeksi ja poissaolevaisuudeksi.

Tapailin hetken miestä jolla tapahtui tuo olemuksen muuttuminen jo pelkästään siitä, kun muisteli eksäänsä. Hän siis kolmansilla treffeillämme yllättäin alkoi kertomaan minulle asioita eksästään ja puhui hänestä hyvin kauniisti. Miehen silmät alkoivat loistaa ja ääni muuttui korkeammaksi, ilme muuttui sellaiseksi "haaveelliseksi" (en keksi parempaa sanaa).

Tosi kivaa olla deittinä miehen seurassa, jonka ajatuksissa pyörii selvästi vain eksä. Olin vielä matkustanut suht pitkän matkan miehen luokse, ja sitten sain tuollaista paskaa. En tiedä mihin näiden suhde oli päättynyt mutta vahva veikkaus, että mies oli itse sössinyt sen jotenkin. Tyypistä tuli vahvat häntäheikkivibat.