Millaiselta tuntuu olla suhteessa, kun tajuatkin olevasi varavaihtoehto, joku johon tyydyttiin?

Vierailija kirjoitti:

Ap, mihin pyrit näillä katkerilla aloituksillasi?

Miksi syyttelet ap:ta katkeraksi ja haluat tukahduttaa keskustelun? Oletko sinä sellainen tyytyjämies...Ja pelkäät että se nainen, kehen tyydyit, tajuaakin että et ole koskaan oikeasti rakastanut häntä

Vierailija kirjoitti:

Aika moni elää tuollaisessa suhteessa, eli ollaan sen kanssa kenet sattuu saamaan.

Top-miehiä on pieni määrä, ja naiset tunnetusti haluavat pariutua tasoaan ylemmäksi, joten lopputulos on mitä on. Joukko kompromisseja.

Tuohan on puolison tietoista huijaamista: annetaan ymmärtää että muka oikeasti rakastetaan vaikka ei rakasteta. Viedään siltä toiselta mahdollisuus oikeaan, aitoon rakkauteen, jonka voisi saavuttaa ehkä jonkun toisen kanssa...

Vierailija kirjoitti:

95% miehistä tyytyy puolisoonsa. Vain top 5% pystyy valitsemaan itselleen haluamansa naisen.

Eli 95% miehistä on huijareita...Hyvä tietää näin sinkkuna

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, mihin pyrit näillä katkerilla aloituksillasi?

Miksi syyttelet ap:ta katkeraksi ja haluat tukahduttaa keskustelun? Oletko sinä sellainen tyytyjämies...Ja pelkäät että se nainen, kehen tyydyit, tajuaakin että et ole koskaan oikeasti rakastanut häntä

Tämä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

95% miehistä tyytyy puolisoonsa. Vain top 5% pystyy valitsemaan itselleen haluamansa naisen.

Eli 95% miehistä on huijareita...Hyvä tietää näin sinkkuna

95% miehistä siis tyytyy, kun vain 5% naisista on varustettu missin/huippumallin geeneillä ja suurilla rinnoilla ja nekin ikääntyy, eli joutavat sitten tyytymislaariin ja vaihtoon.

Miehet eivät siis osaa arvostaa naisessa mitään muuta kuin pintaa ja ohikiitävää nuoruutta. Millään henkisillä arvoilla, yhdessä rakennetulla yhteisellä elämällä, muistoilla, millään ei mitään väliä.

Eipä ihme, että tutkimusten mukaan yksin elävät naiset ovat onnellisempia ja elävät pidempään. Parisuhteessa nainen alistetaan miehen kotipalvelijaksi, seksityöntekijäksi, lastensynnyttäjäksi ja viihdetoimistoksi. Mutta jos siitä kaikesta vaivannäöstä ei saa edes rakkautta, vaan heitetään pois kuin roska, niin mikä järki tuohon on lähteä?

Kyllä on fiksujakin ja vastuuntuntoisia miehiä, jotka arvostavat henkisiä asioita, hyvää keskustelua, ystävyyttä ja huumoria. Älkää valitko niitä huonoja ja sisältä tyhjiä miehiä, jotka arvostavat vain pintaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on fiksujakin ja vastuuntuntoisia miehiä, jotka arvostavat henkisiä asioita, hyvää keskustelua, ystävyyttä ja huumoria. Älkää valitko niitä huonoja ja sisältä tyhjiä miehiä, jotka arvostavat vain pintaa.

Joo, mutta kun niitä miehiä on vain viisi prosenttia kaikista miehistä.

Vierailija kirjoitti:

Eipä ihme, että tutkimusten mukaan yksin elävät naiset ovat onnellisempia ja elävät pidempään. Parisuhteessa nainen alistetaan miehen kotipalvelijaksi, seksityöntekijäksi, lastensynnyttäjäksi ja viihdetoimistoksi. Mutta jos siitä kaikesta vaivannäöstä ei saa edes rakkautta, vaan heitetään pois kuin roska, niin mikä järki tuohon on lähteä?

Tämä

Vierailija kirjoitti:

Hyvistä hetkistä huolimatta tuntuu todella kuluttavalta. Mieheni on juuri niitä miehiä, joita pidetään joka naisen unelmina. Eli hän on huomaavainen, empaattinen, komea ja menestyvä. Hän seurusteli naispuolisen vastineensa kanssa, mutta tuli jätetyksi. Sen jälkeen aloimme seurustella ja päädyimme lopulta naimisiin asti. Jokin aika sitten erittäin kaunis eksänsä tuli sattumalta vastaan ja mieheni oli kuin kokonaan eri ihminen hänen kanssaan jutellessaan. Sellainen, että hänen koko olemuksensa oli yhtä hymyä. Kotiin tultuamme tämä mieliala muuttui sitten hiljaisuudeksi ja poissaolevaisuudeksi.

Mä en usko, että tuollainen muutos käytöksessä/olemuksessa on pelkästään toisen kauneudesta/ulkonäöstä kiinni vaan siinä ihmisessä on jotain sellaista, joka saa miehen ns heräämään eloon ja kuin toiseksi ihmiseksi.

Toisten ihmisten seurassa sitä kukoistaa ja toisten seurassa taasen ei vaikka sinällään siinä ei mitään syytä alakuloon ja sellaiseen kitukasvuisuuteen olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Olette säälittäviä kun ette pysty elämään sinkkuna vaan on pakko saada kumppani. Ettekö osaa elää yksin, olette vastuussa omasta elämästänne ja joudutte hoitamaan asianne itsenäisesti?

Vaikuttaa siltä että suurin osa ei ole vielä todellisuudessa kasvanut vanhemmistaan eroon. Itsenäiset ihmiset ovat sinkkuja.

Ei ole kovin kypsää tuomita muiden tapoja elää ja arvostella heidän heikkouksiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on fiksujakin ja vastuuntuntoisia miehiä, jotka arvostavat henkisiä asioita, hyvää keskustelua, ystävyyttä ja huumoria. Älkää valitko niitä huonoja ja sisältä tyhjiä miehiä, jotka arvostavat vain pintaa.

Joo, mutta kun niitä miehiä on vain viisi prosenttia kaikista miehistä.

Lol

Olen ollut useamman kerran suhteessa, jossa kävi ilmi, että mies olisi ottanut kenet vaan muunkin joka olisi vaan ollut tarjolla. Nämä olivat suhteita, joissa tein itse aloitteen.

Yksi sanoi nelivuotisen suhteen lopussa, että jos Emma (paras ystäväni) olisi tehnyt aloitteen sijaani, hän seurustelisi nyt tämän kanssa. Toinen kehui minulle muita naisia näteiksi koko ajan ja leveili naishistoriallaan, ja sanoessani että tuo käytös harmittaa, totesi että minun ulkonäölläni hänelle ei ole väliä. Kolmas koetti muuttaa minua ihannenaisekseen, ehdotteli hiustenvärjäyksiä, meikkiä, vaatteita, harrastuksia jotka olivat minulle kaikkea muuta kuin ominaisia. Eri luonteinenkin olisi pitänyt olla. Oli myös kavereilleen valitellut ja he olleet yhtä mieltä, että kun olen niin harmaahiirulainen.

Mitä tästä opin? En lähesty enää miehiä, kun eivät osaa sanoa ei, jos ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Voipi olla, että elän tällaisessa liitossa. 10 vuotta olemme nyt olleet yhdessä. Suhde alkoi miehen ota tai jätä -asenteella eli minä hyppäsin hänen elämäänsä, muutin hänen taloonsa, vaihdoin opiskelupaikkakuntaa jne., koska halusin niin kovasti olla yhdessä. Hän ei suostunut tekemään mitään muutoksia elämäänsä ja vuoden aikana kävi vain kerran opiskelupaikkakunnallani moikkaamassa. Minä siis aina ajoin hänen luokseen. Nyt 10 v ja kaksi lasta myöhemmin mietin, että mitähän ihmettä minä silloin ajattelin. Toki rakastan miestä kovasti edelleen, mutta vieläkin välillä mietityttää, että halusiko hän edes kanssani suhteeseen vai ajautuiko vaan, kun olin niin innokas.

Ehkäpä minunkin olisi pitänyt ottaa vinkistä vaari, kun miehet eivät viihtyneet minun luonani ja minulle mieleisissä tekemisissä, eivätkä oikein joustaneet. Ihan alun jälkeen nähtiin lähes aina heidän luonaan, minä venkslasin työvuoroja ja yhden vuoksi jopa vaihdoin työni osa-aikaiseen, jotta ehtisimme nähdä hänen työaikojensa puitteissa. Juuri tuo viimeksi mainittu vielä valitti minulle, ettei elämässäni ole muuta kuin työ! työ! työ! ja raha. Voi kuinka epätoivoiselta kuulostankaan, kun nyt kirjoittaessani kuuntelen itseäni.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut useamman kerran suhteessa, jossa kävi ilmi, että mies olisi ottanut kenet vaan muunkin joka olisi vaan ollut tarjolla. Nämä olivat suhteita, joissa tein itse aloitteen.

Yksi sanoi nelivuotisen suhteen lopussa, että jos Emma (paras ystäväni) olisi tehnyt aloitteen sijaani, hän seurustelisi nyt tämän kanssa. Toinen kehui minulle muita naisia näteiksi koko ajan ja leveili naishistoriallaan, ja sanoessani että tuo käytös harmittaa, totesi että minun ulkonäölläni hänelle ei ole väliä. Kolmas koetti muuttaa minua ihannenaisekseen, ehdotteli hiustenvärjäyksiä, meikkiä, vaatteita, harrastuksia jotka olivat minulle kaikkea muuta kuin ominaisia. Eri luonteinenkin olisi pitänyt olla. Oli myös kavereilleen valitellut ja he olleet yhtä mieltä, että kun olen niin harmaahiirulainen.

Mitä tästä opin? En lähesty enää miehiä, kun eivät osaa sanoa ei, jos ei kiinnosta.

Ai kauheeta. Miten ees kykenit tollaisten tollojen kanssa sänkyyn?? Toihan on törkeetä itsetunnon musertamista noilta miehiltä.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voipi olla, että elän tällaisessa liitossa. 10 vuotta olemme nyt olleet yhdessä. Suhde alkoi miehen ota tai jätä -asenteella eli minä hyppäsin hänen elämäänsä, muutin hänen taloonsa, vaihdoin opiskelupaikkakuntaa jne., koska halusin niin kovasti olla yhdessä. Hän ei suostunut tekemään mitään muutoksia elämäänsä ja vuoden aikana kävi vain kerran opiskelupaikkakunnallani moikkaamassa. Minä siis aina ajoin hänen luokseen. Nyt 10 v ja kaksi lasta myöhemmin mietin, että mitähän ihmettä minä silloin ajattelin. Toki rakastan miestä kovasti edelleen, mutta vieläkin välillä mietityttää, että halusiko hän edes kanssani suhteeseen vai ajautuiko vaan, kun olin niin innokas.

Ehkäpä minunkin olisi pitänyt ottaa vinkistä vaari, kun miehet eivät viihtyneet minun luonani ja minulle mieleisissä tekemisissä, eivätkä oikein joustaneet. Ihan alun jälkeen nähtiin lähes aina heidän luonaan, minä venkslasin työvuoroja ja yhden vuoksi jopa vaihdoin työni osa-aikaiseen, jotta ehtisimme nähdä hänen työaikojensa puitteissa. Juuri tuo viimeksi mainittu vielä valitti minulle, ettei elämässäni ole muuta kuin työ! työ! työ! ja raha. Voi kuinka epätoivoiselta kuulostankaan, kun nyt kirjoittaessani kuuntelen itseäni.

Siis valittiko mies työnteosta niin, että otit osa-aikaisen työn ja silti mies jätti?

Vai valittiko mies työnteosta, vaikka olit jopa ottanut osa-aikaisen?

Miten ero siis tapahtui?

Hän myönsi 9 kk seurustelun jälkeen, että voitaisiin olla vaikka loppuelämä yhdessä, jos minulle kelpaa, että hän ei voi ehkä ikinä rakastua minuun. No, ei kelvannut, se loppui siihen.

Avioliittoni veteli viimeisiään, kun ihastuin mieheen, joka tarjosi myötätuntoa siinä kriisissä. Nyt mietin, että aloinkohan hänen kanssaan suhteeseen siinä erovaiheessa vain siksi, ettei ollutkaan uskallusta tehdä niin isoa elämänmuutosta yksin. Mies on monin tavoin kiva, mutta tosikompi kuin minä, ja enemmän mukava kuin sytyttävä. Sellaisia ajatuksia on tullut, että olenko tässä suhteessa vielä vuoden päästä, ja jos olen, niin velvollisuudentunnostako?

Tajusin sen siinä vaiheessa, kun huomasin että vaimo (nyt onneksi jo ex vaimo) itse asiassa flirttaili välillä muille miehille aika räikeästi.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut useamman kerran suhteessa, jossa kävi ilmi, että mies olisi ottanut kenet vaan muunkin joka olisi vaan ollut tarjolla. Nämä olivat suhteita, joissa tein itse aloitteen.

Yksi sanoi nelivuotisen suhteen lopussa, että jos Emma (paras ystäväni) olisi tehnyt aloitteen sijaani, hän seurustelisi nyt tämän kanssa. Toinen kehui minulle muita naisia näteiksi koko ajan ja leveili naishistoriallaan, ja sanoessani että tuo käytös harmittaa, totesi että minun ulkonäölläni hänelle ei ole väliä. Kolmas koetti muuttaa minua ihannenaisekseen, ehdotteli hiustenvärjäyksiä, meikkiä, vaatteita, harrastuksia jotka olivat minulle kaikkea muuta kuin ominaisia. Eri luonteinenkin olisi pitänyt olla. Oli myös kavereilleen valitellut ja he olleet yhtä mieltä, että kun olen niin harmaahiirulainen.

Mitä tästä opin? En lähesty enää miehiä, kun eivät osaa sanoa ei, jos ei kiinnosta.

Voi jumalauta. Ihmiset ovat kyllä kuvottavia.

Vierailija kirjoitti:

Hän myönsi 9 kk seurustelun jälkeen, että voitaisiin olla vaikka loppuelämä yhdessä, jos minulle kelpaa, että hän ei voi ehkä ikinä rakastua minuun. No, ei kelvannut, se loppui siihen.

Yyyyyh, oikeesti?

Löysitkö paremman miehen?

Entä löysikö mies paremman naisen?