Millaiselta tuntuu olla suhteessa, kun tajuatkin olevasi varavaihtoehto, joku johon tyydyttiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille kaikille, jotka olette vastanneet, olen tuo, kenelle tämä haaveilu tuli puskista. Antoi paljon ajattelun aihetta teidän vastaukset.

Siihen kysymykseen, että onko suhteessa muutakin rajojen rikkomista, niin tosiaankaan ei. Siksihän tämä niin puskista tuli. Ajattelin meillä olevan ihan tavallinen, vakaa suhde, etten sanoisi normaali.

Kai se on sitä vieläkin, mutta en vaan nyt pääse tästä ajatuksesta. Mies tosiaankin nyt lipsautti pahemman kerran. Näin hänestä, että jotenkin ihan leijui pilvissä tämän kohtaamisen jälkeen. Tuli siis samat fibat kuin tuolle, joka kertoi, miten miehen koko olemus muuttui exän kanssa.

En usko, että mies on tätä naista mitenkään aktiivisesti ajatellut joka päivä näiden vuosien aikana, mutta selvästikin naisen näkeminen nosti taas vanhat tunteet esiin. Nyt kun muistelen, niin tämä nainen oli joskus laittanut jonkun peukun tai neutraalin "onnea synttäripäivänä"-viestin facessa, jota nyt voi kuvitella entisten työkaverien laittavankin, niin mies oli siitäkin niin otettu, että kommentoi, että katsopas, Xkin muisti tms. Silloin laitoin sen siihen piikkiin, että miehellä nyt ei kontakteja niin paljon ole. Nyt katson sitäkin eri tavalla.

Toisin sanoen, luulen, että mies ei tosiaankaan haikaile twentyfourseven tämän naisen perään, mutta nähdessään naisen kyllä taas. Ja nyt tämä itselle sitten herättää kysymyksen, että onko tässä ruvettava pelkäämään miehen menoja jonnekin paikallisille festareille tms. jossa nainenkin voi olla (ei asu enää meidän paikkakunnalla, mutta käy toki kotipaikkakunnallaan).

Eroa en nyt suorilta tämän takia harkitse, en ole muutoinkaan mikään temperamentikas raivokkaasti suuttuva. En myöskään haluaisi alkaa jauhaa tästä ihan sillä, että jos mies nyt olisi naisen unohtamassa, niin enkö minä itse pidä liekkiä yllä jos alan tämän arkeemme voimalla tuomaan ja muistuttelemaan ja keskustelemaan?

Olen aidosti nyt ymmälläni.

Samantyyppistä oirehdintaa, mies tosiaan sekosi tällaisen pakkomiellenaisen neutraalista huomionosoituksesta niin paljon, että _vuosia_ peukutti ja kommentoi ensimmäisenä tämän jokaista julkaisua somessa. Mutta koska pakkomielteisyys, tämä ei jäänyt tähän. Jossakin kohtaa ilmeni, että *hankkiutui* samoihin paikkoihin joissa voisi törmätä naiseen. Sitten näitä onnelliseksi tuottavia *postissa törmättiin, menen jutulle* - tapauksia alkoi ilmetä. Seuraisin todellakin herkin aistein tuota menoa.

Pitää tulla kertomaan omat kokemukset vastaavasta aiheesta joku kerta.

Täällä kanssa kokemusta niistä ketkä sanoo olevansa kilttejä.

Tuli lunta tupaan nuorempana miesjutuissa, joten päätin ottaa "kiltin pojan" joka ei ollut aikaisemmin naista nähnyt. Ei ollut ulkoisesti tasoani, mutta elin jossain haavemaailmassa, että nyt on jotain oikeeta kun se toinen on niin kiltti.

Opin tuntemaan hänen perusluonnettaan, eikä ollut kiltti sitten yhtään. Ennemmin huomasin, että minähän se kiltti olen. Huonolla tavalla. Poika vaati esimerkiksi rahaa lainaksi, ärisi siivoamaan ja laittamaan ruokaa, kontrolloi menemisiäni, minä hypin hänen pillinsä mukaan. Aina sitten perusteli kaikkia noita vaatimuksiaan sillä, kun on niin kiltti. Joo todella hämmentävää.

Jätin hänet sitten ja roikkui perässäni lähes 10 vuotta, kunnes menin naimisiin.

Laittoi kaipaavia viestejä, joihin oli tungettu jotain hänen mukamas kiltteyttään ylistäviä juttuja "harvassa kuitenkin on aidot ja kiltit ihmiset" tms

Itse tyydyin ja oikestaanhan käytin häntä hyväksi :( en ollut oikeasti ihastunut häneen, minua vain imarteli hänen kiinnostuksensa. Se ei ollut hänellekään reilua. Nostin myös hänen rimaansa niin, ettei tajua ettei enää saa tasoistani naista eikä löydä seuraa.

Hyi kun inhottaa lukeakin tätä. Kadun ja häpeän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tälläkin palstalla pitkiä kaipausketjuja, joissa parisuhteessakin olevat ihmiset ikävöivät nuoruuden rakkauksiaan tms. Kenelläpä ei tällaisia olisi, mutta kai se juttu on siinä miten niihin suhtautuu. Itsekin kirjoitin niihin ketjuihin, mutta siinä tarkoituksessa, että se auttaisi minua pääsemään irti kaipauksestani. Ja asiasta kirjoittaminen ja sen jakaminen muille auttoi minua kaiken muun ohella. En ole enää miettinyt sitä ihmistä enkä koe tarvetta tavata häntä ja puhua selviksi joitakin asioita. Ymmärsin, että tämä on minun ihan oma prosessin, johon ei pidä sotkea ketään muita ihmisiä.

Ymmärrän kyllä, että tällaisia suuria tunteita ja vanhoja kaipauksia voi olla vaikea käsitellä ja päästä niistä irti. Kyllä minullakin meni tosi pitkään, että pääsin tunnetasolla irti eroon siitä ihmisestä. Koin nuorena sen miten pahalta tuntuu kun seurustelukumppanini haaveili toisesta ihmisestä, eikä oikein voinut itselleen mitään. Lopetin sen suhteen.

En tunne ketään, jolla tuollaisia olisi. Lienee aivan oma ihmistyyppinsä. 

Kukaan mies ei ole vastannut kysymyksiini, jotka koskivat tuollaista pitkää haaveilua saavuttamattomasta ihastuksesta, joten ehkä sinä voit vastata? Mistä arvelet, että tuollainen pakkomielle on kehittynyt sinulle? Oletko hyvin itsepäinen ihminen, jonka on vaikea hyväksyä sen toisen osapuolen tai muiden näkemyksiä suhteestanne? Onko sinulla muita asioita, joihin jäät "jumiin" niin että se todellinen ja oikea elämä jää jalkoihin? Haavekuva ehkä auttaa väistämään ongelmia ja asioita, joihin ei ole ratkaisua ja toimii jonkinlaisena turvanallena ja fantasiaolentona?

Luin juuri Hannu Lauerman haastattelukirjaa, missä sanottiin, että aivojen tasolla rakkaus ei muistuta hulluutta (mielisairautta), vaan pakko-oireista häiriötä. 

Sinullako ei ole lapsuudenihastusta, jota joskus mietit humoristisenkin kaihoten? Eiköhän kaikilla ole ensi-ihastuksia, eri asia sitten, jos siitä tulee pakkomielle.

Ei ole sellaista enkä tunne muitakaan, joilla olisi. Varsinkin ensirakkaus ja seurustelu hänen kanssaan oli ihanaa, mutta en millään tavalla kaipaa miestä takaisin enkä ketään muitakaan, joiden kanssa olen seurustellut. 

Olen sillä tavalla rakennettu, että kiinnostukseni laantuu välittömästi, jos koen, etten saa vastakaikua tunteelleni. Siksi on aika vaikea ymmärtää tuollaista "jumittamista".  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille kaikille, jotka olette vastanneet, olen tuo, kenelle tämä haaveilu tuli puskista. Antoi paljon ajattelun aihetta teidän vastaukset.

Siihen kysymykseen, että onko suhteessa muutakin rajojen rikkomista, niin tosiaankaan ei. Siksihän tämä niin puskista tuli. Ajattelin meillä olevan ihan tavallinen, vakaa suhde, etten sanoisi normaali.

Kai se on sitä vieläkin, mutta en vaan nyt pääse tästä ajatuksesta. Mies tosiaankin nyt lipsautti pahemman kerran. Näin hänestä, että jotenkin ihan leijui pilvissä tämän kohtaamisen jälkeen. Tuli siis samat fibat kuin tuolle, joka kertoi, miten miehen koko olemus muuttui exän kanssa.

En usko, että mies on tätä naista mitenkään aktiivisesti ajatellut joka päivä näiden vuosien aikana, mutta selvästikin naisen näkeminen nosti taas vanhat tunteet esiin. Nyt kun muistelen, niin tämä nainen oli joskus laittanut jonkun peukun tai neutraalin "onnea synttäripäivänä"-viestin facessa, jota nyt voi kuvitella entisten työkaverien laittavankin, niin mies oli siitäkin niin otettu, että kommentoi, että katsopas, Xkin muisti tms. Silloin laitoin sen siihen piikkiin, että miehellä nyt ei kontakteja niin paljon ole. Nyt katson sitäkin eri tavalla.

Toisin sanoen, luulen, että mies ei tosiaankaan haikaile twentyfourseven tämän naisen perään, mutta nähdessään naisen kyllä taas. Ja nyt tämä itselle sitten herättää kysymyksen, että onko tässä ruvettava pelkäämään miehen menoja jonnekin paikallisille festareille tms. jossa nainenkin voi olla (ei asu enää meidän paikkakunnalla, mutta käy toki kotipaikkakunnallaan).

Eroa en nyt suorilta tämän takia harkitse, en ole muutoinkaan mikään temperamentikas raivokkaasti suuttuva. En myöskään haluaisi alkaa jauhaa tästä ihan sillä, että jos mies nyt olisi naisen unohtamassa, niin enkö minä itse pidä liekkiä yllä jos alan tämän arkeemme voimalla tuomaan ja muistuttelemaan ja keskustelemaan?

Olen aidosti nyt ymmälläni.

Kannattaa olla ns. varpaillaan kyllä. Kauanko olittekaan olleet yhdessä? Oletko sinä siis se, jonka mies oli baarissa nähnyt yllättäen tämän naisen 20 vuoden takaa ja paljasti sinulle sitten kännissä tullessaan kotiin, että on miettinyt  kaikki nämä vuodet, että mitäpä jos olisi silloin aikoinaan uskaltanut lähestyä naista? Ja just että nainen on suuri rakkaus.

Joo olen, yhdessä on oltu jo 8 vuotta. Omituista tässä asiassa on sekin, että mikä suuri rakkaus semmoinen muka voi olla, jonka tuntee vain työkaverina, mutta se on varmaan turhaa päänvaivaa ja ehkä liian semanttisia tulkintoja.

Jotenkin niin kännispäissään asian ilmaisi, että on aina miettinyt, että jos olisi ollut rohkeampi ja sellaisen naisen saanut, niin miten olisi elämä mennyt tms. Sen kyllä sanoi, että jätti silloisen naisystävänsä tämän naisen takia, siis naisen, joka oli naimisiin just mennyt ja ei takuulla hyvä kun mieheeni vilkaisi työasioita hoitaessaan.

Tiedän, että mietin tätä nyt ihan liikaa ja liioittelenkin varmaan. Sekin tässä, että tietysti olisi pitänyt heti aamulla ottaa puheeksi, että mitä helvetin jorinoita nuo oli, mutta en jotenkin osannut. Tuntui pikkumaiselta ja typerältä. Mutta voi kai sitä vieläkin sanoa, että jäi jurppimaan ja näemmä jurppii aina vain enemmän. Hyvä vai huonoko, että tuli tämä ketju nähtyä...

Eli laskelmieni mukaan olette noin 40+ ikäisiä, mikäli mies on ollut jo työelämässä 20 vuotta sitten. Eli menit yhteen miehesi kanssa, kun aikaa oli kulunut noin 12 vuotta siitä hänen hullaantumisestaan. Mitä mies teki tuon 12 vuoden aikana, ennenkuin tapasi sinut? Oli suhteessa vai sinkkuna?

Et sä mun mielestä mitenkään liioittele, että sulla on pa*ska fiilis tosta.

Se, että mies jopa silloin aikoinaan 20 vuotta sitten jätti silloisen tyttöystävänsä tämän työpaikkanaisen takia, kertoo jo itse asiassa kaiken, kuinka tosissaan hän sisimmissään oli, vaikkei sitä uskaltanut työpaikkanaiselle ikinä kertoakaan.

Minusta pahinta tässä on se, että tunteet yhä vieläkin roihuaa, siis 20 vuoden jälkeen! Pahinta ei ole se, että tällainen hullaantuminen oli silloin 20 vuotta sitten, vaan se, että se näköjään yhä jatkuu.

Ihmettelet, mikä se sellainen rakkaus on, kun oli vain työkaveri eikä mies tuntenut naista kunnolla. No, ihmismielihän on sellainen, että juuri tuollaisista tuleekin monesti niitä pakkomielteen kohteita, kun ei tiedetä niitä huonoja puolia ja vikoja, ei ole jaettu arkea yms. Kaikki mitä hullaantumisen kohteestaan ei tiedä, niin täyttää omilla fantasioilla ja kuvittelee kohteen juuri itselleen sopivaksi. Luo sellaisen harhakuvan päästään, millainen se tyyppi on. Luo siis sellaisen liian positiivisen ja täydellisen harhakuvan omaan päähän.

Ja peruspsykologiaa on myös se, että sitä haluaa, ketä ei voi saada.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tälläkin palstalla pitkiä kaipausketjuja, joissa parisuhteessakin olevat ihmiset ikävöivät nuoruuden rakkauksiaan tms. Kenelläpä ei tällaisia olisi, mutta kai se juttu on siinä miten niihin suhtautuu. Itsekin kirjoitin niihin ketjuihin, mutta siinä tarkoituksessa, että se auttaisi minua pääsemään irti kaipauksestani. Ja asiasta kirjoittaminen ja sen jakaminen muille auttoi minua kaiken muun ohella. En ole enää miettinyt sitä ihmistä enkä koe tarvetta tavata häntä ja puhua selviksi joitakin asioita. Ymmärsin, että tämä on minun ihan oma prosessin, johon ei pidä sotkea ketään muita ihmisiä.

Ymmärrän kyllä, että tällaisia suuria tunteita ja vanhoja kaipauksia voi olla vaikea käsitellä ja päästä niistä irti. Kyllä minullakin meni tosi pitkään, että pääsin tunnetasolla irti eroon siitä ihmisestä. Koin nuorena sen miten pahalta tuntuu kun seurustelukumppanini haaveili toisesta ihmisestä, eikä oikein voinut itselleen mitään. Lopetin sen suhteen.

En tunne ketään, jolla tuollaisia olisi. Lienee aivan oma ihmistyyppinsä. 

Kukaan mies ei ole vastannut kysymyksiini, jotka koskivat tuollaista pitkää haaveilua saavuttamattomasta ihastuksesta, joten ehkä sinä voit vastata? Mistä arvelet, että tuollainen pakkomielle on kehittynyt sinulle? Oletko hyvin itsepäinen ihminen, jonka on vaikea hyväksyä sen toisen osapuolen tai muiden näkemyksiä suhteestanne? Onko sinulla muita asioita, joihin jäät "jumiin" niin että se todellinen ja oikea elämä jää jalkoihin? Haavekuva ehkä auttaa väistämään ongelmia ja asioita, joihin ei ole ratkaisua ja toimii jonkinlaisena turvanallena ja fantasiaolentona?

Luin juuri Hannu Lauerman haastattelukirjaa, missä sanottiin, että aivojen tasolla rakkaus ei muistuta hulluutta (mielisairautta), vaan pakko-oireista häiriötä. 

Sinullako ei ole lapsuudenihastusta, jota joskus mietit humoristisenkin kaihoten? Eiköhän kaikilla ole ensi-ihastuksia, eri asia sitten, jos siitä tulee pakkomielle.

Ei ole sellaista enkä tunne muitakaan, joilla olisi. Varsinkin ensirakkaus ja seurustelu hänen kanssaan oli ihanaa, mutta en millään tavalla kaipaa miestä takaisin enkä ketään muitakaan, joiden kanssa olen seurustellut. 

Olen sillä tavalla rakennettu, että kiinnostukseni laantuu välittömästi, jos koen, etten saa vastakaikua tunteelleni. Siksi on aika vaikea ymmärtää tuollaista "jumittamista".  

Nyt puhut eri asiasta.

Yleensä nämä jumittajat eivät ole edes kertoneet rakkauden kohteelleen tunteistaan eli eivät ole saaneet pakkeja eivätkä ole siten joutuneet tilanteeseen, jossa eivät olisi saaneet vastakaikua tunteilleen. 

Sinä puhut tilanteesta, jossa rakkaudenkohde tietää toisen tunteet ja antaa pakit tai ei anna vastakaikua ja silti jumittaja jumittaa.

Vierailija kirjoitti:

Täällä kanssa kokemusta niistä ketkä sanoo olevansa kilttejä.

Tuli lunta tupaan nuorempana miesjutuissa, joten päätin ottaa "kiltin pojan" joka ei ollut aikaisemmin naista nähnyt. Ei ollut ulkoisesti tasoani, mutta elin jossain haavemaailmassa, että nyt on jotain oikeeta kun se toinen on niin kiltti.

Opin tuntemaan hänen perusluonnettaan, eikä ollut kiltti sitten yhtään. Ennemmin huomasin, että minähän se kiltti olen. Huonolla tavalla. Poika vaati esimerkiksi rahaa lainaksi, ärisi siivoamaan ja laittamaan ruokaa, kontrolloi menemisiäni, minä hypin hänen pillinsä mukaan. Aina sitten perusteli kaikkia noita vaatimuksiaan sillä, kun on niin kiltti. Joo todella hämmentävää.

Jätin hänet sitten ja roikkui perässäni lähes 10 vuotta, kunnes menin naimisiin.

Laittoi kaipaavia viestejä, joihin oli tungettu jotain hänen mukamas kiltteyttään ylistäviä juttuja "harvassa kuitenkin on aidot ja kiltit ihmiset" tms

Itse tyydyin ja oikestaanhan käytin häntä hyväksi :( en ollut oikeasti ihastunut häneen, minua vain imarteli hänen kiinnostuksensa. Se ei ollut hänellekään reilua. Nostin myös hänen rimaansa niin, ettei tajua ettei enää saa tasoistani naista eikä löydä seuraa.

Hyi kun inhottaa lukeakin tätä. Kadun ja häpeän.

Miksi naiset ottavat kiltin miehen esimerkiksi aina miehen, joka ei todellakaan ole kiltti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tälläkin palstalla pitkiä kaipausketjuja, joissa parisuhteessakin olevat ihmiset ikävöivät nuoruuden rakkauksiaan tms. Kenelläpä ei tällaisia olisi, mutta kai se juttu on siinä miten niihin suhtautuu. Itsekin kirjoitin niihin ketjuihin, mutta siinä tarkoituksessa, että se auttaisi minua pääsemään irti kaipauksestani. Ja asiasta kirjoittaminen ja sen jakaminen muille auttoi minua kaiken muun ohella. En ole enää miettinyt sitä ihmistä enkä koe tarvetta tavata häntä ja puhua selviksi joitakin asioita. Ymmärsin, että tämä on minun ihan oma prosessin, johon ei pidä sotkea ketään muita ihmisiä.

Ymmärrän kyllä, että tällaisia suuria tunteita ja vanhoja kaipauksia voi olla vaikea käsitellä ja päästä niistä irti. Kyllä minullakin meni tosi pitkään, että pääsin tunnetasolla irti eroon siitä ihmisestä. Koin nuorena sen miten pahalta tuntuu kun seurustelukumppanini haaveili toisesta ihmisestä, eikä oikein voinut itselleen mitään. Lopetin sen suhteen.

En tunne ketään, jolla tuollaisia olisi. Lienee aivan oma ihmistyyppinsä. 

Kukaan mies ei ole vastannut kysymyksiini, jotka koskivat tuollaista pitkää haaveilua saavuttamattomasta ihastuksesta, joten ehkä sinä voit vastata? Mistä arvelet, että tuollainen pakkomielle on kehittynyt sinulle? Oletko hyvin itsepäinen ihminen, jonka on vaikea hyväksyä sen toisen osapuolen tai muiden näkemyksiä suhteestanne? Onko sinulla muita asioita, joihin jäät "jumiin" niin että se todellinen ja oikea elämä jää jalkoihin? Haavekuva ehkä auttaa väistämään ongelmia ja asioita, joihin ei ole ratkaisua ja toimii jonkinlaisena turvanallena ja fantasiaolentona?

Luin juuri Hannu Lauerman haastattelukirjaa, missä sanottiin, että aivojen tasolla rakkaus ei muistuta hulluutta (mielisairautta), vaan pakko-oireista häiriötä. 

Sinullako ei ole lapsuudenihastusta, jota joskus mietit humoristisenkin kaihoten? Eiköhän kaikilla ole ensi-ihastuksia, eri asia sitten, jos siitä tulee pakkomielle.

En mieti yhtäkään mennyttä miestä elämässäni kaihoten. En lapsuuden ihastuksia, en teini-iän ihastuksia, en seurustelukumppaneita.

En kaipaa ketään, kukaan ei ole jäänyt vaivaamaan mieltä. En haikaile kenenkään perään. En siis yhdenkään! Luulin, että tälleen ihmiset elää, että eivät haikaile kenenkään perään. Olenko poikkeus vai?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tälläkin palstalla pitkiä kaipausketjuja, joissa parisuhteessakin olevat ihmiset ikävöivät nuoruuden rakkauksiaan tms. Kenelläpä ei tällaisia olisi, mutta kai se juttu on siinä miten niihin suhtautuu. Itsekin kirjoitin niihin ketjuihin, mutta siinä tarkoituksessa, että se auttaisi minua pääsemään irti kaipauksestani. Ja asiasta kirjoittaminen ja sen jakaminen muille auttoi minua kaiken muun ohella. En ole enää miettinyt sitä ihmistä enkä koe tarvetta tavata häntä ja puhua selviksi joitakin asioita. Ymmärsin, että tämä on minun ihan oma prosessin, johon ei pidä sotkea ketään muita ihmisiä.

Ymmärrän kyllä, että tällaisia suuria tunteita ja vanhoja kaipauksia voi olla vaikea käsitellä ja päästä niistä irti. Kyllä minullakin meni tosi pitkään, että pääsin tunnetasolla irti eroon siitä ihmisestä. Koin nuorena sen miten pahalta tuntuu kun seurustelukumppanini haaveili toisesta ihmisestä, eikä oikein voinut itselleen mitään. Lopetin sen suhteen.

En tunne ketään, jolla tuollaisia olisi. Lienee aivan oma ihmistyyppinsä. 

Kukaan mies ei ole vastannut kysymyksiini, jotka koskivat tuollaista pitkää haaveilua saavuttamattomasta ihastuksesta, joten ehkä sinä voit vastata? Mistä arvelet, että tuollainen pakkomielle on kehittynyt sinulle? Oletko hyvin itsepäinen ihminen, jonka on vaikea hyväksyä sen toisen osapuolen tai muiden näkemyksiä suhteestanne? Onko sinulla muita asioita, joihin jäät "jumiin" niin että se todellinen ja oikea elämä jää jalkoihin? Haavekuva ehkä auttaa väistämään ongelmia ja asioita, joihin ei ole ratkaisua ja toimii jonkinlaisena turvanallena ja fantasiaolentona?

Luin juuri Hannu Lauerman haastattelukirjaa, missä sanottiin, että aivojen tasolla rakkaus ei muistuta hulluutta (mielisairautta), vaan pakko-oireista häiriötä. 

Sinullako ei ole lapsuudenihastusta, jota joskus mietit humoristisenkin kaihoten? Eiköhän kaikilla ole ensi-ihastuksia, eri asia sitten, jos siitä tulee pakkomielle.

Ei ole sellaista enkä tunne muitakaan, joilla olisi. Varsinkin ensirakkaus ja seurustelu hänen kanssaan oli ihanaa, mutta en millään tavalla kaipaa miestä takaisin enkä ketään muitakaan, joiden kanssa olen seurustellut. 

Olen sillä tavalla rakennettu, että kiinnostukseni laantuu välittömästi, jos koen, etten saa vastakaikua tunteelleni. Siksi on aika vaikea ymmärtää tuollaista "jumittamista".  

Nyt puhut eri asiasta.

Yleensä nämä jumittajat eivät ole edes kertoneet rakkauden kohteelleen tunteistaan eli eivät ole saaneet pakkeja eivätkä ole siten joutuneet tilanteeseen, jossa eivät olisi saaneet vastakaikua tunteilleen. 

Sinä puhut tilanteesta, jossa rakkaudenkohde tietää toisen tunteet ja antaa pakit tai ei anna vastakaikua ja silti jumittaja jumittaa.

Niin, minä olen se, jota työkaveri yllättäen kosi monen vuoden jumittamisen jälkeen. Jos en koskaan olisi saanut tietää, niin mies olisi tietysti voinut jäädä jossittelemaan loppuelämäkseen, kukapa tietää. Ehkä hän on tyytyväinen ratkaisuunsa, kun sai tylyt pakit ja tilanne raukesi. Toivotaan niin.

Jos tunteitaan ei edes tunnusta, niin tuossahan on kyse ns. limerinssistä, jolle on olemassa psykiatrinen diagnoosi, harhaluuloisuushäiriö. Kyse ei varsinaisesti edes ole rakastumisesta siten kuin se normaalisti ymmärretään, vaan mukana on psykoottisuutta.

Kerran vilkaisin kaipausketjua, joita täällä on ollut, ja siellä oli paljon limerenssin mieleen tuovaa settiä. Eli kuvitellaan jokin yhteys, jota ei oikeasti ole olemassa, epäillään muita kirjoittajia omaksi ihastukseksi, tulkitaan katseita ja tekoja omien harhojen mukaisesti jne. Limerenssiin on lääkitys, jos on sairaudentuntoa. Julkisuuden henkilöön kohdistuva limerenssi on erotomaniaa.

https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00373

Omassa keississäni ei ollut mitään psykoottista mukana. Tai ainakin tuo tuokaveri palasi realiteetteihin nopeasti, kun häneen närkästyin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tälläkin palstalla pitkiä kaipausketjuja, joissa parisuhteessakin olevat ihmiset ikävöivät nuoruuden rakkauksiaan tms. Kenelläpä ei tällaisia olisi, mutta kai se juttu on siinä miten niihin suhtautuu. Itsekin kirjoitin niihin ketjuihin, mutta siinä tarkoituksessa, että se auttaisi minua pääsemään irti kaipauksestani. Ja asiasta kirjoittaminen ja sen jakaminen muille auttoi minua kaiken muun ohella. En ole enää miettinyt sitä ihmistä enkä koe tarvetta tavata häntä ja puhua selviksi joitakin asioita. Ymmärsin, että tämä on minun ihan oma prosessin, johon ei pidä sotkea ketään muita ihmisiä.

Ymmärrän kyllä, että tällaisia suuria tunteita ja vanhoja kaipauksia voi olla vaikea käsitellä ja päästä niistä irti. Kyllä minullakin meni tosi pitkään, että pääsin tunnetasolla irti eroon siitä ihmisestä. Koin nuorena sen miten pahalta tuntuu kun seurustelukumppanini haaveili toisesta ihmisestä, eikä oikein voinut itselleen mitään. Lopetin sen suhteen.

En tunne ketään, jolla tuollaisia olisi. Lienee aivan oma ihmistyyppinsä. 

Kukaan mies ei ole vastannut kysymyksiini, jotka koskivat tuollaista pitkää haaveilua saavuttamattomasta ihastuksesta, joten ehkä sinä voit vastata? Mistä arvelet, että tuollainen pakkomielle on kehittynyt sinulle? Oletko hyvin itsepäinen ihminen, jonka on vaikea hyväksyä sen toisen osapuolen tai muiden näkemyksiä suhteestanne? Onko sinulla muita asioita, joihin jäät "jumiin" niin että se todellinen ja oikea elämä jää jalkoihin? Haavekuva ehkä auttaa väistämään ongelmia ja asioita, joihin ei ole ratkaisua ja toimii jonkinlaisena turvanallena ja fantasiaolentona?

Luin juuri Hannu Lauerman haastattelukirjaa, missä sanottiin, että aivojen tasolla rakkaus ei muistuta hulluutta (mielisairautta), vaan pakko-oireista häiriötä. 

Sinullako ei ole lapsuudenihastusta, jota joskus mietit humoristisenkin kaihoten? Eiköhän kaikilla ole ensi-ihastuksia, eri asia sitten, jos siitä tulee pakkomielle.

En mieti yhtäkään mennyttä miestä elämässäni kaihoten. En lapsuuden ihastuksia, en teini-iän ihastuksia, en seurustelukumppaneita.

En kaipaa ketään, kukaan ei ole jäänyt vaivaamaan mieltä. En haikaile kenenkään perään. En siis yhdenkään! Luulin, että tälleen ihmiset elää, että eivät haikaile kenenkään perään. Olenko poikkeus vai?

Et ole poikkeus, en minäkään tunne ketään tuollaisia eikä itselläni ole mitään kaipailuja kuten jo kerroinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvittavaa, miten moni nainen kuvittelee olevansa joku huolella valittu ykkösvaihtoehto. Suurin osa miehistä on ottanut naisen vain siksi, että tämä yksi nainen on sattunut olemaan juuri tästä miehestä kiinnostunut.

Palstaincelin hupaisa käsitys. Elämä ikuisesti yksin on varmasti surullista. 

Luuletko siis että mies on pakit saatuaan ikuisesti yksin? Se ottaa huonomman vaihtoehdon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

95% miehistä tyytyy puolisoonsa. Vain top 5% pystyy valitsemaan itselleen haluamansa naisen.

Eli 95% miehistä on huijareita...Hyvä tietää näin sinkkuna

95% miehistä siis tyytyy, kun vain 5% naisista on varustettu missin/huippumallin geeneillä ja suurilla rinnoilla ja nekin ikääntyy, eli joutavat sitten tyytymislaariin ja vaihtoon.

Miehet eivät siis osaa arvostaa naisessa mitään muuta kuin pintaa ja ohikiitävää nuoruutta. Millään henkisillä arvoilla, yhdessä rakennetulla yhteisellä elämällä, muistoilla, millään ei mitään väliä.

Eipä ihme, että tutkimusten mukaan yksin elävät naiset ovat onnellisempia ja elävät pidempään. Parisuhteessa nainen alistetaan miehen kotipalvelijaksi, seksityöntekijäksi, lastensynnyttäjäksi ja viihdetoimistoksi. Mutta jos siitä kaikesta vaivannäöstä ei saa edes rakkautta, vaan heitetään pois kuin roska, niin mikä järki tuohon on lähteä?

Henkinen puoli hoituu ihan miesten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tälläkin palstalla pitkiä kaipausketjuja, joissa parisuhteessakin olevat ihmiset ikävöivät nuoruuden rakkauksiaan tms. Kenelläpä ei tällaisia olisi, mutta kai se juttu on siinä miten niihin suhtautuu. Itsekin kirjoitin niihin ketjuihin, mutta siinä tarkoituksessa, että se auttaisi minua pääsemään irti kaipauksestani. Ja asiasta kirjoittaminen ja sen jakaminen muille auttoi minua kaiken muun ohella. En ole enää miettinyt sitä ihmistä enkä koe tarvetta tavata häntä ja puhua selviksi joitakin asioita. Ymmärsin, että tämä on minun ihan oma prosessin, johon ei pidä sotkea ketään muita ihmisiä.

Ymmärrän kyllä, että tällaisia suuria tunteita ja vanhoja kaipauksia voi olla vaikea käsitellä ja päästä niistä irti. Kyllä minullakin meni tosi pitkään, että pääsin tunnetasolla irti eroon siitä ihmisestä. Koin nuorena sen miten pahalta tuntuu kun seurustelukumppanini haaveili toisesta ihmisestä, eikä oikein voinut itselleen mitään. Lopetin sen suhteen.

En tunne ketään, jolla tuollaisia olisi. Lienee aivan oma ihmistyyppinsä. 

Kukaan mies ei ole vastannut kysymyksiini, jotka koskivat tuollaista pitkää haaveilua saavuttamattomasta ihastuksesta, joten ehkä sinä voit vastata? Mistä arvelet, että tuollainen pakkomielle on kehittynyt sinulle? Oletko hyvin itsepäinen ihminen, jonka on vaikea hyväksyä sen toisen osapuolen tai muiden näkemyksiä suhteestanne? Onko sinulla muita asioita, joihin jäät "jumiin" niin että se todellinen ja oikea elämä jää jalkoihin? Haavekuva ehkä auttaa väistämään ongelmia ja asioita, joihin ei ole ratkaisua ja toimii jonkinlaisena turvanallena ja fantasiaolentona?

Luin juuri Hannu Lauerman haastattelukirjaa, missä sanottiin, että aivojen tasolla rakkaus ei muistuta hulluutta (mielisairautta), vaan pakko-oireista häiriötä. 

Sinullako ei ole lapsuudenihastusta, jota joskus mietit humoristisenkin kaihoten? Eiköhän kaikilla ole ensi-ihastuksia, eri asia sitten, jos siitä tulee pakkomielle.

Ei ole sellaista enkä tunne muitakaan, joilla olisi. Varsinkin ensirakkaus ja seurustelu hänen kanssaan oli ihanaa, mutta en millään tavalla kaipaa miestä takaisin enkä ketään muitakaan, joiden kanssa olen seurustellut. 

Olen sillä tavalla rakennettu, että kiinnostukseni laantuu välittömästi, jos koen, etten saa vastakaikua tunteelleni. Siksi on aika vaikea ymmärtää tuollaista "jumittamista".  

Nyt puhut eri asiasta.

Yleensä nämä jumittajat eivät ole edes kertoneet rakkauden kohteelleen tunteistaan eli eivät ole saaneet pakkeja eivätkä ole siten joutuneet tilanteeseen, jossa eivät olisi saaneet vastakaikua tunteilleen. 

Sinä puhut tilanteesta, jossa rakkaudenkohde tietää toisen tunteet ja antaa pakit tai ei anna vastakaikua ja silti jumittaja jumittaa.

Niin, minä olen se, jota työkaveri yllättäen kosi monen vuoden jumittamisen jälkeen. Jos en koskaan olisi saanut tietää, niin mies olisi tietysti voinut jäädä jossittelemaan loppuelämäkseen, kukapa tietää. Ehkä hän on tyytyväinen ratkaisuunsa, kun sai tylyt pakit ja tilanne raukesi. Toivotaan niin.

Jos tunteitaan ei edes tunnusta, niin tuossahan on kyse ns. limerinssistä, jolle on olemassa psykiatrinen diagnoosi, harhaluuloisuushäiriö. Kyse ei varsinaisesti edes ole rakastumisesta siten kuin se normaalisti ymmärretään, vaan mukana on psykoottisuutta.

Kerran vilkaisin kaipausketjua, joita täällä on ollut, ja siellä oli paljon limerenssin mieleen tuovaa settiä. Eli kuvitellaan jokin yhteys, jota ei oikeasti ole olemassa, epäillään muita kirjoittajia omaksi ihastukseksi, tulkitaan katseita ja tekoja omien harhojen mukaisesti jne. Limerenssiin on lääkitys, jos on sairaudentuntoa. Julkisuuden henkilöön kohdistuva limerenssi on erotomaniaa.

https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00373

Omassa keississäni ei ollut mitään psykoottista mukana. Tai ainakin tuo tuokaveri palasi realiteetteihin nopeasti, kun häneen närkästyin. 

Juuri näin homma on.

Toivottavasti työkaveri pääsi limerenssistään eroon pakkiesi ansiosta.

Limerenssihän voi kestää vuosikymmeniä, jos siihen ei saa selkeää stoppia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille kaikille, jotka olette vastanneet, olen tuo, kenelle tämä haaveilu tuli puskista. Antoi paljon ajattelun aihetta teidän vastaukset.

Siihen kysymykseen, että onko suhteessa muutakin rajojen rikkomista, niin tosiaankaan ei. Siksihän tämä niin puskista tuli. Ajattelin meillä olevan ihan tavallinen, vakaa suhde, etten sanoisi normaali.

Kai se on sitä vieläkin, mutta en vaan nyt pääse tästä ajatuksesta. Mies tosiaankin nyt lipsautti pahemman kerran. Näin hänestä, että jotenkin ihan leijui pilvissä tämän kohtaamisen jälkeen. Tuli siis samat fibat kuin tuolle, joka kertoi, miten miehen koko olemus muuttui exän kanssa.

En usko, että mies on tätä naista mitenkään aktiivisesti ajatellut joka päivä näiden vuosien aikana, mutta selvästikin naisen näkeminen nosti taas vanhat tunteet esiin. Nyt kun muistelen, niin tämä nainen oli joskus laittanut jonkun peukun tai neutraalin "onnea synttäripäivänä"-viestin facessa, jota nyt voi kuvitella entisten työkaverien laittavankin, niin mies oli siitäkin niin otettu, että kommentoi, että katsopas, Xkin muisti tms. Silloin laitoin sen siihen piikkiin, että miehellä nyt ei kontakteja niin paljon ole. Nyt katson sitäkin eri tavalla.

Toisin sanoen, luulen, että mies ei tosiaankaan haikaile twentyfourseven tämän naisen perään, mutta nähdessään naisen kyllä taas. Ja nyt tämä itselle sitten herättää kysymyksen, että onko tässä ruvettava pelkäämään miehen menoja jonnekin paikallisille festareille tms. jossa nainenkin voi olla (ei asu enää meidän paikkakunnalla, mutta käy toki kotipaikkakunnallaan).

Eroa en nyt suorilta tämän takia harkitse, en ole muutoinkaan mikään temperamentikas raivokkaasti suuttuva. En myöskään haluaisi alkaa jauhaa tästä ihan sillä, että jos mies nyt olisi naisen unohtamassa, niin enkö minä itse pidä liekkiä yllä jos alan tämän arkeemme voimalla tuomaan ja muistuttelemaan ja keskustelemaan?

Olen aidosti nyt ymmälläni.

Kannattaa olla ns. varpaillaan kyllä. Kauanko olittekaan olleet yhdessä? Oletko sinä siis se, jonka mies oli baarissa nähnyt yllättäen tämän naisen 20 vuoden takaa ja paljasti sinulle sitten kännissä tullessaan kotiin, että on miettinyt  kaikki nämä vuodet, että mitäpä jos olisi silloin aikoinaan uskaltanut lähestyä naista? Ja just että nainen on suuri rakkaus.

Joo olen, yhdessä on oltu jo 8 vuotta. Omituista tässä asiassa on sekin, että mikä suuri rakkaus semmoinen muka voi olla, jonka tuntee vain työkaverina, mutta se on varmaan turhaa päänvaivaa ja ehkä liian semanttisia tulkintoja.

Jotenkin niin kännispäissään asian ilmaisi, että on aina miettinyt, että jos olisi ollut rohkeampi ja sellaisen naisen saanut, niin miten olisi elämä mennyt tms. Sen kyllä sanoi, että jätti silloisen naisystävänsä tämän naisen takia, siis naisen, joka oli naimisiin just mennyt ja ei takuulla hyvä kun mieheeni vilkaisi työasioita hoitaessaan.

Tiedän, että mietin tätä nyt ihan liikaa ja liioittelenkin varmaan. Sekin tässä, että tietysti olisi pitänyt heti aamulla ottaa puheeksi, että mitä helvetin jorinoita nuo oli, mutta en jotenkin osannut. Tuntui pikkumaiselta ja typerältä. Mutta voi kai sitä vieläkin sanoa, että jäi jurppimaan ja näemmä jurppii aina vain enemmän. Hyvä vai huonoko, että tuli tämä ketju nähtyä...

Eli laskelmieni mukaan olette noin 40+ ikäisiä, mikäli mies on ollut jo työelämässä 20 vuotta sitten. Eli menit yhteen miehesi kanssa, kun aikaa oli kulunut noin 12 vuotta siitä hänen hullaantumisestaan. Mitä mies teki tuon 12 vuoden aikana, ennenkuin tapasi sinut? Oli suhteessa vai sinkkuna?

Et sä mun mielestä mitenkään liioittele, että sulla on pa*ska fiilis tosta.

Se, että mies jopa silloin aikoinaan 20 vuotta sitten jätti silloisen tyttöystävänsä tämän työpaikkanaisen takia, kertoo jo itse asiassa kaiken, kuinka tosissaan hän sisimmissään oli, vaikkei sitä uskaltanut työpaikkanaiselle ikinä kertoakaan.

Minusta pahinta tässä on se, että tunteet yhä vieläkin roihuaa, siis 20 vuoden jälkeen! Pahinta ei ole se, että tällainen hullaantuminen oli silloin 20 vuotta sitten, vaan se, että se näköjään yhä jatkuu.

Ihmettelet, mikä se sellainen rakkaus on, kun oli vain työkaveri eikä mies tuntenut naista kunnolla. No, ihmismielihän on sellainen, että juuri tuollaisista tuleekin monesti niitä pakkomielteen kohteita, kun ei tiedetä niitä huonoja puolia ja vikoja, ei ole jaettu arkea yms. Kaikki mitä hullaantumisen kohteestaan ei tiedä, niin täyttää omilla fantasioilla ja kuvittelee kohteen juuri itselleen sopivaksi. Luo sellaisen harhakuvan päästään, millainen se tyyppi on. Luo siis sellaisen liian positiivisen ja täydellisen harhakuvan omaan päähän.

Ja peruspsykologiaa on myös se, että sitä haluaa, ketä ei voi saada.

No ollaan jo 50+, olivat jotain kolmekymppisiä alle päälle, kun olivat samassa työpaikassa. Ollaan ns. toisella kierroksella, eli mies on kerinnyt olemaan naimisissa, lapsiakin on ja eronnut. Minä en liittynyt heidän eroonsa mitenkään.

En tiedä, taisihan se yllättää miehenkin ja varmaan viinakin asiaa auttoi, mies ottaa todella harvoin mitään ja erittäin harvoin känniin asti. Tätä en tarkoita miksikään puolustukseksi, vaan likinnä siten, että olisi ehkä osannut muuten olla sanomatta mitään.Vaikka eihän se asiaa tietysti miksikään muuta.

Hitto kun ottaa päästä.

Eiköhän suurin osa ihmisistä päädy yhteen joknu muun kuin sen suuren ensirakkauden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

95% miehistä tyytyy puolisoonsa. Vain top 5% pystyy valitsemaan itselleen haluamansa naisen.

Eli 95% miehistä on huijareita...Hyvä tietää näin sinkkuna

95% miehistä siis tyytyy, kun vain 5% naisista on varustettu missin/huippumallin geeneillä ja suurilla rinnoilla ja nekin ikääntyy, eli joutavat sitten tyytymislaariin ja vaihtoon.

Miehet eivät siis osaa arvostaa naisessa mitään muuta kuin pintaa ja ohikiitävää nuoruutta. Millään henkisillä arvoilla, yhdessä rakennetulla yhteisellä elämällä, muistoilla, millään ei mitään väliä.

Eipä ihme, että tutkimusten mukaan yksin elävät naiset ovat onnellisempia ja elävät pidempään. Parisuhteessa nainen alistetaan miehen kotipalvelijaksi, seksityöntekijäksi, lastensynnyttäjäksi ja viihdetoimistoksi. Mutta jos siitä kaikesta vaivannäöstä ei saa edes rakkautta, vaan heitetään pois kuin roska, niin mikä järki tuohon on lähteä?

Henkinen puoli hoituu ihan miesten kanssa.

Höhöö, niinhän ne miehet tosi hyvin näyttävät hoitavan henkisen puolen, uskoutumisen ja huolista ja murheista puhumisen keskenään :D 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille kaikille, jotka olette vastanneet, olen tuo, kenelle tämä haaveilu tuli puskista. Antoi paljon ajattelun aihetta teidän vastaukset.

Siihen kysymykseen, että onko suhteessa muutakin rajojen rikkomista, niin tosiaankaan ei. Siksihän tämä niin puskista tuli. Ajattelin meillä olevan ihan tavallinen, vakaa suhde, etten sanoisi normaali.

Kai se on sitä vieläkin, mutta en vaan nyt pääse tästä ajatuksesta. Mies tosiaankin nyt lipsautti pahemman kerran. Näin hänestä, että jotenkin ihan leijui pilvissä tämän kohtaamisen jälkeen. Tuli siis samat fibat kuin tuolle, joka kertoi, miten miehen koko olemus muuttui exän kanssa.

En usko, että mies on tätä naista mitenkään aktiivisesti ajatellut joka päivä näiden vuosien aikana, mutta selvästikin naisen näkeminen nosti taas vanhat tunteet esiin. Nyt kun muistelen, niin tämä nainen oli joskus laittanut jonkun peukun tai neutraalin "onnea synttäripäivänä"-viestin facessa, jota nyt voi kuvitella entisten työkaverien laittavankin, niin mies oli siitäkin niin otettu, että kommentoi, että katsopas, Xkin muisti tms. Silloin laitoin sen siihen piikkiin, että miehellä nyt ei kontakteja niin paljon ole. Nyt katson sitäkin eri tavalla.

Toisin sanoen, luulen, että mies ei tosiaankaan haikaile twentyfourseven tämän naisen perään, mutta nähdessään naisen kyllä taas. Ja nyt tämä itselle sitten herättää kysymyksen, että onko tässä ruvettava pelkäämään miehen menoja jonnekin paikallisille festareille tms. jossa nainenkin voi olla (ei asu enää meidän paikkakunnalla, mutta käy toki kotipaikkakunnallaan).

Eroa en nyt suorilta tämän takia harkitse, en ole muutoinkaan mikään temperamentikas raivokkaasti suuttuva. En myöskään haluaisi alkaa jauhaa tästä ihan sillä, että jos mies nyt olisi naisen unohtamassa, niin enkö minä itse pidä liekkiä yllä jos alan tämän arkeemme voimalla tuomaan ja muistuttelemaan ja keskustelemaan?

Olen aidosti nyt ymmälläni.

Kannattaa olla ns. varpaillaan kyllä. Kauanko olittekaan olleet yhdessä? Oletko sinä siis se, jonka mies oli baarissa nähnyt yllättäen tämän naisen 20 vuoden takaa ja paljasti sinulle sitten kännissä tullessaan kotiin, että on miettinyt  kaikki nämä vuodet, että mitäpä jos olisi silloin aikoinaan uskaltanut lähestyä naista? Ja just että nainen on suuri rakkaus.

Joo olen, yhdessä on oltu jo 8 vuotta. Omituista tässä asiassa on sekin, että mikä suuri rakkaus semmoinen muka voi olla, jonka tuntee vain työkaverina, mutta se on varmaan turhaa päänvaivaa ja ehkä liian semanttisia tulkintoja.

Jotenkin niin kännispäissään asian ilmaisi, että on aina miettinyt, että jos olisi ollut rohkeampi ja sellaisen naisen saanut, niin miten olisi elämä mennyt tms. Sen kyllä sanoi, että jätti silloisen naisystävänsä tämän naisen takia, siis naisen, joka oli naimisiin just mennyt ja ei takuulla hyvä kun mieheeni vilkaisi työasioita hoitaessaan.

Tiedän, että mietin tätä nyt ihan liikaa ja liioittelenkin varmaan. Sekin tässä, että tietysti olisi pitänyt heti aamulla ottaa puheeksi, että mitä helvetin jorinoita nuo oli, mutta en jotenkin osannut. Tuntui pikkumaiselta ja typerältä. Mutta voi kai sitä vieläkin sanoa, että jäi jurppimaan ja näemmä jurppii aina vain enemmän. Hyvä vai huonoko, että tuli tämä ketju nähtyä...

Eli laskelmieni mukaan olette noin 40+ ikäisiä, mikäli mies on ollut jo työelämässä 20 vuotta sitten. Eli menit yhteen miehesi kanssa, kun aikaa oli kulunut noin 12 vuotta siitä hänen hullaantumisestaan. Mitä mies teki tuon 12 vuoden aikana, ennenkuin tapasi sinut? Oli suhteessa vai sinkkuna?

Et sä mun mielestä mitenkään liioittele, että sulla on pa*ska fiilis tosta.

Se, että mies jopa silloin aikoinaan 20 vuotta sitten jätti silloisen tyttöystävänsä tämän työpaikkanaisen takia, kertoo jo itse asiassa kaiken, kuinka tosissaan hän sisimmissään oli, vaikkei sitä uskaltanut työpaikkanaiselle ikinä kertoakaan.

Minusta pahinta tässä on se, että tunteet yhä vieläkin roihuaa, siis 20 vuoden jälkeen! Pahinta ei ole se, että tällainen hullaantuminen oli silloin 20 vuotta sitten, vaan se, että se näköjään yhä jatkuu.

Ihmettelet, mikä se sellainen rakkaus on, kun oli vain työkaveri eikä mies tuntenut naista kunnolla. No, ihmismielihän on sellainen, että juuri tuollaisista tuleekin monesti niitä pakkomielteen kohteita, kun ei tiedetä niitä huonoja puolia ja vikoja, ei ole jaettu arkea yms. Kaikki mitä hullaantumisen kohteestaan ei tiedä, niin täyttää omilla fantasioilla ja kuvittelee kohteen juuri itselleen sopivaksi. Luo sellaisen harhakuvan päästään, millainen se tyyppi on. Luo siis sellaisen liian positiivisen ja täydellisen harhakuvan omaan päähän.

Ja peruspsykologiaa on myös se, että sitä haluaa, ketä ei voi saada.

No ollaan jo 50+, olivat jotain kolmekymppisiä alle päälle, kun olivat samassa työpaikassa. Ollaan ns. toisella kierroksella, eli mies on kerinnyt olemaan naimisissa, lapsiakin on ja eronnut. Minä en liittynyt heidän eroonsa mitenkään.

En tiedä, taisihan se yllättää miehenkin ja varmaan viinakin asiaa auttoi, mies ottaa todella harvoin mitään ja erittäin harvoin känniin asti. Tätä en tarkoita miksikään puolustukseksi, vaan likinnä siten, että olisi ehkä osannut muuten olla sanomatta mitään.Vaikka eihän se asiaa tietysti miksikään muuta.

Hitto kun ottaa päästä.

Et varmaan ikinä voi olla huolettomasti miehesi kanssa, kun hänellä on tällainen 20 vuotta kestänyt raju ihastumisen / rakkauden tunne tuollaista saavuttamatonta naista kohtaan.

Jos otat asian puheeksi, mies taatusti vähättelee asiaa. Mutta asia jää sua taatusti vaivaamaan.

Tuliko tää 20 vuotta kestänyt rakkaudentunne ihan puskista sulle, koskaan mies ei oo tollasta siis sanonu?

Mikä sua vaivaa tossa eniten siis? Mitä mies siis oikein puhui ja mikä oli hänen olemuksensa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

95% miehistä tyytyy puolisoonsa. Vain top 5% pystyy valitsemaan itselleen haluamansa naisen.

Eli 95% miehistä on huijareita...Hyvä tietää näin sinkkuna

95% miehistä siis tyytyy, kun vain 5% naisista on varustettu missin/huippumallin geeneillä ja suurilla rinnoilla ja nekin ikääntyy, eli joutavat sitten tyytymislaariin ja vaihtoon.

Miehet eivät siis osaa arvostaa naisessa mitään muuta kuin pintaa ja ohikiitävää nuoruutta. Millään henkisillä arvoilla, yhdessä rakennetulla yhteisellä elämällä, muistoilla, millään ei mitään väliä.

Eipä ihme, että tutkimusten mukaan yksin elävät naiset ovat onnellisempia ja elävät pidempään. Parisuhteessa nainen alistetaan miehen kotipalvelijaksi, seksityöntekijäksi, lastensynnyttäjäksi ja viihdetoimistoksi. Mutta jos siitä kaikesta vaivannäöstä ei saa edes rakkautta, vaan heitetään pois kuin roska, niin mikä järki tuohon on lähteä?

Henkinen puoli hoituu ihan miesten kanssa.

Höhöö, niinhän ne miehet tosi hyvin näyttävät hoitavan henkisen puolen, uskoutumisen ja huolista ja murheista puhumisen keskenään :D 

Sellaista ei tarvitakaan.

Itselläni on tuttu, jonka poikaystävä jätti toisen naisen vuoksi opiskeluaikoina "elämänsä naisen" takia. Oli sitten tämän toisen naisen kanssa vuosia, kunnes nainen jätti hänet. Mies oli romuna ja palasi sitten lähes heti yhteen tämän tuttuni kanssa perustaen sitten myöhemmin perheen hänen kanssaan. Jokainen ajattelee, että tuttuni oli miehelle vain kakkosvaihtoehto ja ihmettelee, miten hän otti tuon miehen takaisin kaiken jälkeen. Itsekin suhtaudun häneen vähän säälien, vaikka itse kokee saanensa elämänsä miehen. Kaikki tietävät, että jos tuo miehen ex päättäisi haluta hänet takaisin, hän lähtisi heti. Tämäkään ei näytä tätä tuttuani häiritsevän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille kaikille, jotka olette vastanneet, olen tuo, kenelle tämä haaveilu tuli puskista. Antoi paljon ajattelun aihetta teidän vastaukset.

Siihen kysymykseen, että onko suhteessa muutakin rajojen rikkomista, niin tosiaankaan ei. Siksihän tämä niin puskista tuli. Ajattelin meillä olevan ihan tavallinen, vakaa suhde, etten sanoisi normaali.

Kai se on sitä vieläkin, mutta en vaan nyt pääse tästä ajatuksesta. Mies tosiaankin nyt lipsautti pahemman kerran. Näin hänestä, että jotenkin ihan leijui pilvissä tämän kohtaamisen jälkeen. Tuli siis samat fibat kuin tuolle, joka kertoi, miten miehen koko olemus muuttui exän kanssa.

En usko, että mies on tätä naista mitenkään aktiivisesti ajatellut joka päivä näiden vuosien aikana, mutta selvästikin naisen näkeminen nosti taas vanhat tunteet esiin. Nyt kun muistelen, niin tämä nainen oli joskus laittanut jonkun peukun tai neutraalin "onnea synttäripäivänä"-viestin facessa, jota nyt voi kuvitella entisten työkaverien laittavankin, niin mies oli siitäkin niin otettu, että kommentoi, että katsopas, Xkin muisti tms. Silloin laitoin sen siihen piikkiin, että miehellä nyt ei kontakteja niin paljon ole. Nyt katson sitäkin eri tavalla.

Toisin sanoen, luulen, että mies ei tosiaankaan haikaile twentyfourseven tämän naisen perään, mutta nähdessään naisen kyllä taas. Ja nyt tämä itselle sitten herättää kysymyksen, että onko tässä ruvettava pelkäämään miehen menoja jonnekin paikallisille festareille tms. jossa nainenkin voi olla (ei asu enää meidän paikkakunnalla, mutta käy toki kotipaikkakunnallaan).

Eroa en nyt suorilta tämän takia harkitse, en ole muutoinkaan mikään temperamentikas raivokkaasti suuttuva. En myöskään haluaisi alkaa jauhaa tästä ihan sillä, että jos mies nyt olisi naisen unohtamassa, niin enkö minä itse pidä liekkiä yllä jos alan tämän arkeemme voimalla tuomaan ja muistuttelemaan ja keskustelemaan?

Olen aidosti nyt ymmälläni.

Kannattaa olla ns. varpaillaan kyllä. Kauanko olittekaan olleet yhdessä? Oletko sinä siis se, jonka mies oli baarissa nähnyt yllättäen tämän naisen 20 vuoden takaa ja paljasti sinulle sitten kännissä tullessaan kotiin, että on miettinyt  kaikki nämä vuodet, että mitäpä jos olisi silloin aikoinaan uskaltanut lähestyä naista? Ja just että nainen on suuri rakkaus.

Joo olen, yhdessä on oltu jo 8 vuotta. Omituista tässä asiassa on sekin, että mikä suuri rakkaus semmoinen muka voi olla, jonka tuntee vain työkaverina, mutta se on varmaan turhaa päänvaivaa ja ehkä liian semanttisia tulkintoja.

Jotenkin niin kännispäissään asian ilmaisi, että on aina miettinyt, että jos olisi ollut rohkeampi ja sellaisen naisen saanut, niin miten olisi elämä mennyt tms. Sen kyllä sanoi, että jätti silloisen naisystävänsä tämän naisen takia, siis naisen, joka oli naimisiin just mennyt ja ei takuulla hyvä kun mieheeni vilkaisi työasioita hoitaessaan.

Tiedän, että mietin tätä nyt ihan liikaa ja liioittelenkin varmaan. Sekin tässä, että tietysti olisi pitänyt heti aamulla ottaa puheeksi, että mitä helvetin jorinoita nuo oli, mutta en jotenkin osannut. Tuntui pikkumaiselta ja typerältä. Mutta voi kai sitä vieläkin sanoa, että jäi jurppimaan ja näemmä jurppii aina vain enemmän. Hyvä vai huonoko, että tuli tämä ketju nähtyä...

Eli laskelmieni mukaan olette noin 40+ ikäisiä, mikäli mies on ollut jo työelämässä 20 vuotta sitten. Eli menit yhteen miehesi kanssa, kun aikaa oli kulunut noin 12 vuotta siitä hänen hullaantumisestaan. Mitä mies teki tuon 12 vuoden aikana, ennenkuin tapasi sinut? Oli suhteessa vai sinkkuna?

Et sä mun mielestä mitenkään liioittele, että sulla on pa*ska fiilis tosta.

Se, että mies jopa silloin aikoinaan 20 vuotta sitten jätti silloisen tyttöystävänsä tämän työpaikkanaisen takia, kertoo jo itse asiassa kaiken, kuinka tosissaan hän sisimmissään oli, vaikkei sitä uskaltanut työpaikkanaiselle ikinä kertoakaan.

Minusta pahinta tässä on se, että tunteet yhä vieläkin roihuaa, siis 20 vuoden jälkeen! Pahinta ei ole se, että tällainen hullaantuminen oli silloin 20 vuotta sitten, vaan se, että se näköjään yhä jatkuu.

Ihmettelet, mikä se sellainen rakkaus on, kun oli vain työkaveri eikä mies tuntenut naista kunnolla. No, ihmismielihän on sellainen, että juuri tuollaisista tuleekin monesti niitä pakkomielteen kohteita, kun ei tiedetä niitä huonoja puolia ja vikoja, ei ole jaettu arkea yms. Kaikki mitä hullaantumisen kohteestaan ei tiedä, niin täyttää omilla fantasioilla ja kuvittelee kohteen juuri itselleen sopivaksi. Luo sellaisen harhakuvan päästään, millainen se tyyppi on. Luo siis sellaisen liian positiivisen ja täydellisen harhakuvan omaan päähän.

Ja peruspsykologiaa on myös se, että sitä haluaa, ketä ei voi saada.

No ollaan jo 50+, olivat jotain kolmekymppisiä alle päälle, kun olivat samassa työpaikassa. Ollaan ns. toisella kierroksella, eli mies on kerinnyt olemaan naimisissa, lapsiakin on ja eronnut. Minä en liittynyt heidän eroonsa mitenkään.

En tiedä, taisihan se yllättää miehenkin ja varmaan viinakin asiaa auttoi, mies ottaa todella harvoin mitään ja erittäin harvoin känniin asti. Tätä en tarkoita miksikään puolustukseksi, vaan likinnä siten, että olisi ehkä osannut muuten olla sanomatta mitään.Vaikka eihän se asiaa tietysti miksikään muuta.

Hitto kun ottaa päästä.

Et varmaan ikinä voi olla huolettomasti miehesi kanssa, kun hänellä on tällainen 20 vuotta kestänyt raju ihastumisen / rakkauden tunne tuollaista saavuttamatonta naista kohtaan.

Jos otat asian puheeksi, mies taatusti vähättelee asiaa. Mutta asia jää sua taatusti vaivaamaan.

Tuliko tää 20 vuotta kestänyt rakkaudentunne ihan puskista sulle, koskaan mies ei oo tollasta siis sanonu?

Mikä sua vaivaa tossa eniten siis? Mitä mies siis oikein puhui ja mikä oli hänen olemuksensa?

Tuli tosiaankin puskista, en ikinä osannut ajatella. Nainen on puolituttu, tunsin ja tunnen tietysti miehen muitakin työkavereita. Ja tiedän, että mieheni ei suinkaan ole ainut hänen ihailijakaartissaan.

Se ehkä vaivaa eniten, että tavallaan ymmärrän miestäni tai siis. Nainen on todella mukava, hersyvä, yli viiskymppisenä kaunis ja niin kiva kaikille mihinkään arvoihin tms. katsomatta. Työkaverina oli tosi pidetty ja ihan murtuivat, kun lähti muualle.

Saakeli alkaa tuntua, että en edes uskalla ottaa puheeksi, entä jos mies ei vähättelekään vaan asia paisuu.

Kiitos kumminkin tosiaan teille kaikille, jotka olette kiinnostuneet tästä ja antaneet vinkkejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille kaikille, jotka olette vastanneet, olen tuo, kenelle tämä haaveilu tuli puskista. Antoi paljon ajattelun aihetta teidän vastaukset.

Siihen kysymykseen, että onko suhteessa muutakin rajojen rikkomista, niin tosiaankaan ei. Siksihän tämä niin puskista tuli. Ajattelin meillä olevan ihan tavallinen, vakaa suhde, etten sanoisi normaali.

Kai se on sitä vieläkin, mutta en vaan nyt pääse tästä ajatuksesta. Mies tosiaankin nyt lipsautti pahemman kerran. Näin hänestä, että jotenkin ihan leijui pilvissä tämän kohtaamisen jälkeen. Tuli siis samat fibat kuin tuolle, joka kertoi, miten miehen koko olemus muuttui exän kanssa.

En usko, että mies on tätä naista mitenkään aktiivisesti ajatellut joka päivä näiden vuosien aikana, mutta selvästikin naisen näkeminen nosti taas vanhat tunteet esiin. Nyt kun muistelen, niin tämä nainen oli joskus laittanut jonkun peukun tai neutraalin "onnea synttäripäivänä"-viestin facessa, jota nyt voi kuvitella entisten työkaverien laittavankin, niin mies oli siitäkin niin otettu, että kommentoi, että katsopas, Xkin muisti tms. Silloin laitoin sen siihen piikkiin, että miehellä nyt ei kontakteja niin paljon ole. Nyt katson sitäkin eri tavalla.

Toisin sanoen, luulen, että mies ei tosiaankaan haikaile twentyfourseven tämän naisen perään, mutta nähdessään naisen kyllä taas. Ja nyt tämä itselle sitten herättää kysymyksen, että onko tässä ruvettava pelkäämään miehen menoja jonnekin paikallisille festareille tms. jossa nainenkin voi olla (ei asu enää meidän paikkakunnalla, mutta käy toki kotipaikkakunnallaan).

Eroa en nyt suorilta tämän takia harkitse, en ole muutoinkaan mikään temperamentikas raivokkaasti suuttuva. En myöskään haluaisi alkaa jauhaa tästä ihan sillä, että jos mies nyt olisi naisen unohtamassa, niin enkö minä itse pidä liekkiä yllä jos alan tämän arkeemme voimalla tuomaan ja muistuttelemaan ja keskustelemaan?

Olen aidosti nyt ymmälläni.

Kannattaa olla ns. varpaillaan kyllä. Kauanko olittekaan olleet yhdessä? Oletko sinä siis se, jonka mies oli baarissa nähnyt yllättäen tämän naisen 20 vuoden takaa ja paljasti sinulle sitten kännissä tullessaan kotiin, että on miettinyt  kaikki nämä vuodet, että mitäpä jos olisi silloin aikoinaan uskaltanut lähestyä naista? Ja just että nainen on suuri rakkaus.

Joo olen, yhdessä on oltu jo 8 vuotta. Omituista tässä asiassa on sekin, että mikä suuri rakkaus semmoinen muka voi olla, jonka tuntee vain työkaverina, mutta se on varmaan turhaa päänvaivaa ja ehkä liian semanttisia tulkintoja.

Jotenkin niin kännispäissään asian ilmaisi, että on aina miettinyt, että jos olisi ollut rohkeampi ja sellaisen naisen saanut, niin miten olisi elämä mennyt tms. Sen kyllä sanoi, että jätti silloisen naisystävänsä tämän naisen takia, siis naisen, joka oli naimisiin just mennyt ja ei takuulla hyvä kun mieheeni vilkaisi työasioita hoitaessaan.

Tiedän, että mietin tätä nyt ihan liikaa ja liioittelenkin varmaan. Sekin tässä, että tietysti olisi pitänyt heti aamulla ottaa puheeksi, että mitä helvetin jorinoita nuo oli, mutta en jotenkin osannut. Tuntui pikkumaiselta ja typerältä. Mutta voi kai sitä vieläkin sanoa, että jäi jurppimaan ja näemmä jurppii aina vain enemmän. Hyvä vai huonoko, että tuli tämä ketju nähtyä...

Eli laskelmieni mukaan olette noin 40+ ikäisiä, mikäli mies on ollut jo työelämässä 20 vuotta sitten. Eli menit yhteen miehesi kanssa, kun aikaa oli kulunut noin 12 vuotta siitä hänen hullaantumisestaan. Mitä mies teki tuon 12 vuoden aikana, ennenkuin tapasi sinut? Oli suhteessa vai sinkkuna?

Et sä mun mielestä mitenkään liioittele, että sulla on pa*ska fiilis tosta.

Se, että mies jopa silloin aikoinaan 20 vuotta sitten jätti silloisen tyttöystävänsä tämän työpaikkanaisen takia, kertoo jo itse asiassa kaiken, kuinka tosissaan hän sisimmissään oli, vaikkei sitä uskaltanut työpaikkanaiselle ikinä kertoakaan.

Minusta pahinta tässä on se, että tunteet yhä vieläkin roihuaa, siis 20 vuoden jälkeen! Pahinta ei ole se, että tällainen hullaantuminen oli silloin 20 vuotta sitten, vaan se, että se näköjään yhä jatkuu.

Ihmettelet, mikä se sellainen rakkaus on, kun oli vain työkaveri eikä mies tuntenut naista kunnolla. No, ihmismielihän on sellainen, että juuri tuollaisista tuleekin monesti niitä pakkomielteen kohteita, kun ei tiedetä niitä huonoja puolia ja vikoja, ei ole jaettu arkea yms. Kaikki mitä hullaantumisen kohteestaan ei tiedä, niin täyttää omilla fantasioilla ja kuvittelee kohteen juuri itselleen sopivaksi. Luo sellaisen harhakuvan päästään, millainen se tyyppi on. Luo siis sellaisen liian positiivisen ja täydellisen harhakuvan omaan päähän.

Ja peruspsykologiaa on myös se, että sitä haluaa, ketä ei voi saada.

No ollaan jo 50+, olivat jotain kolmekymppisiä alle päälle, kun olivat samassa työpaikassa. Ollaan ns. toisella kierroksella, eli mies on kerinnyt olemaan naimisissa, lapsiakin on ja eronnut. Minä en liittynyt heidän eroonsa mitenkään.

En tiedä, taisihan se yllättää miehenkin ja varmaan viinakin asiaa auttoi, mies ottaa todella harvoin mitään ja erittäin harvoin känniin asti. Tätä en tarkoita miksikään puolustukseksi, vaan likinnä siten, että olisi ehkä osannut muuten olla sanomatta mitään.Vaikka eihän se asiaa tietysti miksikään muuta.

Hitto kun ottaa päästä.

Kerran jo kehotinkin ottamaan asian rauhallisesti puheeksi, jos se häiritsee. Älä maalaa piruja seinille, onhan kova känni hyvä boosteri kaikenlaisille nostalgia- ja liioittelujutuille, joissa ei päivänvalossa sitten ole juuri mitään perää. Älä liioittele asiaa mielessäsi älkääkä muutkaan lietsoko tuollaista turhaan. 

Kuten jo aiemmin sanoin, niin olen miettinyt, että työkaverini vaimo kyllä teki miehelleen aika källin, kun hän kehotti puhumaan minulle tunteista ja sai toivottavasti miehensä palaamaan realiteetteihin. Vain hyvin pieni osa miehistä on sairaita. Limerenssihän on sairaus. Se että kerran kännissä höpöttää jotain tuollaista ei vielä tarkoita mitään, mutta pitäähän sinun kuulla se mieheltä itseltään. En jaksa uskoa, että olet dorkan kanssa naimisissa. Ei niitä nyt ihan joka oksalla sentään kasva.

Mutta jos sieltä jotain outoa paljastuisi, niin pidä napakasti puolesi. Älä rupea ymmärtämään miestä liikaa, se on monen naisen sudenkuoppa ja siinä vain särkee itsensä. Sen takia minua hirvitti tuo työkaverin vaimo. Hän oli selkeästi ryhtynyt miehensä äiteeksi ja terapeutiksi. Miksi hitossa? Oma miehenikin totesi vain, kun selitin hänelle todella kiukkuisena tilannetta, että "miesparka". Mitä parkaa tuollaisessa on, kysyn vain! Mokoma ilkimys!