Millaiselta tuntuu olla suhteessa, kun tajuatkin olevasi varavaihtoehto, joku johon tyydyttiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini tutustutti minut vanhaan koulukaveriinsa, "kiltti ja kunnollinen, sillä ei oo oikein koskaan ollut ketään niin osaa arvostaa" astuin oikein kunnolla ansaan :D luulin, että tyyppi olisi jotenkin tosi innoissaan, kun sai nyt vihdoin jonkun ja varmasti pitäisi kuin kukkaa kämmenellä.

Kävi aika nopeasti ilmi, ettei ulkonäköni miellyttänyt häntä. Huomautteli myös pukeutumisestani, ammatistani, puhetyylistäni.

Häpesi myös liikkua kanssani ja selvästi pelkäsi, että joku näkee.

Aina jos piti käydä jossain, vaikka uimassa tai kaupassa, niin hän ehdotti että toinen odottaa autossa. Kun tuli kerran kauppaan kanssani eri paikkakunnalla, hän meni eri jonoon ja piilotteli jossain hyllyjen välissä.

Saattoihan hän olla varattu, mutta vähän kyllä epäilen.

Ei tietenkään esitellyt minua kavereilleen ja keksi jotain tekosyitä, kun itse ehdotin, että saanko tulla mukaan tapaamaan heitä.

Selkeästi ongelma oli, että ulkonäössäni tökki joku. Tapaili selkeästi sillä mielellä, että onpahan joku varalla, kun etsi semmoista joka oikeasti miellyttää. Oli tämmöinen tosi klassinen esimerkki i n c elistä, joka kokee olevansa oikeutettu saamaan sen nuorimman ja laihimman ig-mallin, vaikka oma taso ei riittänyt ilmeisesti muuhun kuin minuun. Minuun sitten myös tuota turhautumistaan purki. Sosiaalisilta taidoiltaan myös aivan onneton. Toisteli puheessaan jotain radiosta ja eri biiseistä kuulemiaan heittoja kuin joku papukaija, ei ollut omia ajatuksia hänellä.

Pari kuukautta tapailin.

Nyt joku tulee öyhöttämään että oon käsittänyt oman tasoni väärin ja tää jätkä oli vaan liian hyvännäkönen mulle tms

Oli tai ei, mut jos toisen ulkonäkö ei nappaa eikä toista hyväksy sellasena kun on niin ei kannattais jatkaa tapailua.

En kyllä saa kertomuksestasi sitä kuvaa että sinäkään olisit tuosta miehestä erityisesti pitänyt vaan olit vain ottamassa jonkun jonka sait. 

Siis lähdin avoimin mielin tutustumaan, uskoin kaveriani että olis joku kiltti tyyppi kyseessä. Muutama viikko meni niin ilmeni millainen on. Ja olin pitkään ollutkin yksin niin ajattelin että lasketaan nyt rimaa vähän ja annetaan mahdollisuus niin ei ole vara valittaa ettei löydy miestä :)

Inhimillistä, ei tartte ottaa niin vakavasti.

Ei haittaa, kunhan se "tyytyjä" ei ole katkera vaan rakastaa sitä kehen on "tyytynyt". Kyllä kakkosvaihtoehtoakin voi rakastaa, ja teot ratkaisee. Saatat käyttäytyä rumasti silloinkin, vaikka se toinen oliskin ykkösvaihtis ja unelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tälläkin palstalla pitkiä kaipausketjuja, joissa parisuhteessakin olevat ihmiset ikävöivät nuoruuden rakkauksiaan tms. Kenelläpä ei tällaisia olisi, mutta kai se juttu on siinä miten niihin suhtautuu. Itsekin kirjoitin niihin ketjuihin, mutta siinä tarkoituksessa, että se auttaisi minua pääsemään irti kaipauksestani. Ja asiasta kirjoittaminen ja sen jakaminen muille auttoi minua kaiken muun ohella. En ole enää miettinyt sitä ihmistä enkä koe tarvetta tavata häntä ja puhua selviksi joitakin asioita. Ymmärsin, että tämä on minun ihan oma prosessin, johon ei pidä sotkea ketään muita ihmisiä.

Ymmärrän kyllä, että tällaisia suuria tunteita ja vanhoja kaipauksia voi olla vaikea käsitellä ja päästä niistä irti. Kyllä minullakin meni tosi pitkään, että pääsin tunnetasolla irti eroon siitä ihmisestä. Koin nuorena sen miten pahalta tuntuu kun seurustelukumppanini haaveili toisesta ihmisestä, eikä oikein voinut itselleen mitään. Lopetin sen suhteen.

En tunne ketään, jolla tuollaisia olisi. Lienee aivan oma ihmistyyppinsä. 

Kukaan mies ei ole vastannut kysymyksiini, jotka koskivat tuollaista pitkää haaveilua saavuttamattomasta ihastuksesta, joten ehkä sinä voit vastata? Mistä arvelet, että tuollainen pakkomielle on kehittynyt sinulle? Oletko hyvin itsepäinen ihminen, jonka on vaikea hyväksyä sen toisen osapuolen tai muiden näkemyksiä suhteestanne? Onko sinulla muita asioita, joihin jäät "jumiin" niin että se todellinen ja oikea elämä jää jalkoihin? Haavekuva ehkä auttaa väistämään ongelmia ja asioita, joihin ei ole ratkaisua ja toimii jonkinlaisena turvanallena ja fantasiaolentona?

Luin juuri Hannu Lauerman haastattelukirjaa, missä sanottiin, että aivojen tasolla rakkaus ei muistuta hulluutta (mielisairautta), vaan pakko-oireista häiriötä. 

Sinullako ei ole lapsuudenihastusta, jota joskus mietit humoristisenkin kaihoten? Eiköhän kaikilla ole ensi-ihastuksia, eri asia sitten, jos siitä tulee pakkomielle.

Eikö valtaosa tavallisten ihmisten suhteista ole tällaisia? Ainakin erotilastojen valossa tuntuisi käsittämättömältä, että ihmisillä olisi jotain twinflames- tyyppistä rakkautta.

Puolet päätyy eroon ja osalta vielä kuolee puoliso. Ne yhdessäpysyvät, molemminpuolin onnelliset ja toisiansa palvovat ovat aika vähissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille kaikille, jotka olette vastanneet, olen tuo, kenelle tämä haaveilu tuli puskista. Antoi paljon ajattelun aihetta teidän vastaukset.

Siihen kysymykseen, että onko suhteessa muutakin rajojen rikkomista, niin tosiaankaan ei. Siksihän tämä niin puskista tuli. Ajattelin meillä olevan ihan tavallinen, vakaa suhde, etten sanoisi normaali.

Kai se on sitä vieläkin, mutta en vaan nyt pääse tästä ajatuksesta. Mies tosiaankin nyt lipsautti pahemman kerran. Näin hänestä, että jotenkin ihan leijui pilvissä tämän kohtaamisen jälkeen. Tuli siis samat fibat kuin tuolle, joka kertoi, miten miehen koko olemus muuttui exän kanssa.

En usko, että mies on tätä naista mitenkään aktiivisesti ajatellut joka päivä näiden vuosien aikana, mutta selvästikin naisen näkeminen nosti taas vanhat tunteet esiin. Nyt kun muistelen, niin tämä nainen oli joskus laittanut jonkun peukun tai neutraalin "onnea synttäripäivänä"-viestin facessa, jota nyt voi kuvitella entisten työkaverien laittavankin, niin mies oli siitäkin niin otettu, että kommentoi, että katsopas, Xkin muisti tms. Silloin laitoin sen siihen piikkiin, että miehellä nyt ei kontakteja niin paljon ole. Nyt katson sitäkin eri tavalla.

Toisin sanoen, luulen, että mies ei tosiaankaan haikaile twentyfourseven tämän naisen perään, mutta nähdessään naisen kyllä taas. Ja nyt tämä itselle sitten herättää kysymyksen, että onko tässä ruvettava pelkäämään miehen menoja jonnekin paikallisille festareille tms. jossa nainenkin voi olla (ei asu enää meidän paikkakunnalla, mutta käy toki kotipaikkakunnallaan).

Eroa en nyt suorilta tämän takia harkitse, en ole muutoinkaan mikään temperamentikas raivokkaasti suuttuva. En myöskään haluaisi alkaa jauhaa tästä ihan sillä, että jos mies nyt olisi naisen unohtamassa, niin enkö minä itse pidä liekkiä yllä jos alan tämän arkeemme voimalla tuomaan ja muistuttelemaan ja keskustelemaan?

Olen aidosti nyt ymmälläni.

On saatettu jo mainitakin tämä, mutta silläkin uhalla.

Useimmiten ihastutaan siihen ensimmäiseen kuvitelmaan jostakin ihmisestä. Ei varsinaisesti siihen, millainen tämä ihminen oikeasti on (koska sitä ei vielä tiedä), vaan siihen omassa päässä syntyneeseen "ihanneversioon" hänestä (sekoitus omia toiveita, epävarmuuksia, havaintoja - oikeita sekä väärin tulkittuja). Vasta se pidempi tutustuminen vastaa noihin kysymyksiin. Se, että jää roikkumaan "entä jos" -fiiliksiin, ei varsinaisesti anna kenestäkään kovin hyvää kuvaa (varsinkaan jos on jo parisuhteessa), joten periaatteessa voi kyseenalaistaa sitoutumisen olemassa olevaan suhteeseen. Neuvoja en osaa antaa, muuta kuin sen että harkitse tarkkaan, mitä teet.

Toivottavasti saat sellaisen ratkaisun aikaiseksi, jonka kanssa kykenet elämään, eikä jää omalla kohdallasi jumiin tuohon "entä jos" -tilaan.

M37

Tämä on tosi hyvä huomio, kuten muutkin täällä esitetyt.

Ja luulen tosiaan, että kyse on juuri tuosta, että mieheni siis toki tunsi tämän naisen, oli työkaveri muutaman vuoden, mutta ei mitenkään sillä lailla läheinen, että olisivat vierekkäin koko ajan töitä tehneet. Näki siis varmaan naisesta todellakin aika kapean kuvan. Mitään mahdollisuuksia heidän suhteeseen ei tosiaan koskaan ole naisen puolelta todellakaan ollut.

Pakko kyllä myöntää, että ajattelen nyt minäkin sitä, että mikä hitto se näissä jossain naisissa on, mihin miehet jää koukkuun tuolla lailla, että sekaisin menee vielä vuosien jälkeen jostain lyhyestä baaritapaamisesta. Nainen oli siellä baarissakin ollut sen oman miehensä kanssa vielä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille kaikille, jotka olette vastanneet, olen tuo, kenelle tämä haaveilu tuli puskista. Antoi paljon ajattelun aihetta teidän vastaukset.

Siihen kysymykseen, että onko suhteessa muutakin rajojen rikkomista, niin tosiaankaan ei. Siksihän tämä niin puskista tuli. Ajattelin meillä olevan ihan tavallinen, vakaa suhde, etten sanoisi normaali.

Kai se on sitä vieläkin, mutta en vaan nyt pääse tästä ajatuksesta. Mies tosiaankin nyt lipsautti pahemman kerran. Näin hänestä, että jotenkin ihan leijui pilvissä tämän kohtaamisen jälkeen. Tuli siis samat fibat kuin tuolle, joka kertoi, miten miehen koko olemus muuttui exän kanssa.

En usko, että mies on tätä naista mitenkään aktiivisesti ajatellut joka päivä näiden vuosien aikana, mutta selvästikin naisen näkeminen nosti taas vanhat tunteet esiin. Nyt kun muistelen, niin tämä nainen oli joskus laittanut jonkun peukun tai neutraalin "onnea synttäripäivänä"-viestin facessa, jota nyt voi kuvitella entisten työkaverien laittavankin, niin mies oli siitäkin niin otettu, että kommentoi, että katsopas, Xkin muisti tms. Silloin laitoin sen siihen piikkiin, että miehellä nyt ei kontakteja niin paljon ole. Nyt katson sitäkin eri tavalla.

Toisin sanoen, luulen, että mies ei tosiaankaan haikaile twentyfourseven tämän naisen perään, mutta nähdessään naisen kyllä taas. Ja nyt tämä itselle sitten herättää kysymyksen, että onko tässä ruvettava pelkäämään miehen menoja jonnekin paikallisille festareille tms. jossa nainenkin voi olla (ei asu enää meidän paikkakunnalla, mutta käy toki kotipaikkakunnallaan).

Eroa en nyt suorilta tämän takia harkitse, en ole muutoinkaan mikään temperamentikas raivokkaasti suuttuva. En myöskään haluaisi alkaa jauhaa tästä ihan sillä, että jos mies nyt olisi naisen unohtamassa, niin enkö minä itse pidä liekkiä yllä jos alan tämän arkeemme voimalla tuomaan ja muistuttelemaan ja keskustelemaan?

Olen aidosti nyt ymmälläni.

On saatettu jo mainitakin tämä, mutta silläkin uhalla.

Useimmiten ihastutaan siihen ensimmäiseen kuvitelmaan jostakin ihmisestä. Ei varsinaisesti siihen, millainen tämä ihminen oikeasti on (koska sitä ei vielä tiedä), vaan siihen omassa päässä syntyneeseen "ihanneversioon" hänestä (sekoitus omia toiveita, epävarmuuksia, havaintoja - oikeita sekä väärin tulkittuja). Vasta se pidempi tutustuminen vastaa noihin kysymyksiin. Se, että jää roikkumaan "entä jos" -fiiliksiin, ei varsinaisesti anna kenestäkään kovin hyvää kuvaa (varsinkaan jos on jo parisuhteessa), joten periaatteessa voi kyseenalaistaa sitoutumisen olemassa olevaan suhteeseen. Neuvoja en osaa antaa, muuta kuin sen että harkitse tarkkaan, mitä teet.

Toivottavasti saat sellaisen ratkaisun aikaiseksi, jonka kanssa kykenet elämään, eikä jää omalla kohdallasi jumiin tuohon "entä jos" -tilaan.

M37

Tämä on tosi hyvä huomio, kuten muutkin täällä esitetyt.

Ja luulen tosiaan, että kyse on juuri tuosta, että mieheni siis toki tunsi tämän naisen, oli työkaveri muutaman vuoden, mutta ei mitenkään sillä lailla läheinen, että olisivat vierekkäin koko ajan töitä tehneet. Näki siis varmaan naisesta todellakin aika kapean kuvan. Mitään mahdollisuuksia heidän suhteeseen ei tosiaan koskaan ole naisen puolelta todellakaan ollut.

Pakko kyllä myöntää, että ajattelen nyt minäkin sitä, että mikä hitto se näissä jossain naisissa on, mihin miehet jää koukkuun tuolla lailla, että sekaisin menee vielä vuosien jälkeen jostain lyhyestä baaritapaamisesta. Nainen oli siellä baarissakin ollut sen oman miehensä kanssa vielä.

Ei sen tarvitse kummoista olla. Erään tiedän, jota riivaa ns keltakuume, vaikka naimisissa onkin ihan suomalaisen persjalan kanssa. Sekosi kiinalaisesta leskestä totaalisesti, ja paino sanalla totaalisesti. Ei juuri mitään yhteistä, pari pientä juttukertaa. Tästä vuosien pakotus ja fanitus. Pakkomielle voi aktivoitua tosi pienestä.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille kaikille, jotka olette vastanneet, olen tuo, kenelle tämä haaveilu tuli puskista. Antoi paljon ajattelun aihetta teidän vastaukset.

Siihen kysymykseen, että onko suhteessa muutakin rajojen rikkomista, niin tosiaankaan ei. Siksihän tämä niin puskista tuli. Ajattelin meillä olevan ihan tavallinen, vakaa suhde, etten sanoisi normaali.

Kai se on sitä vieläkin, mutta en vaan nyt pääse tästä ajatuksesta. Mies tosiaankin nyt lipsautti pahemman kerran. Näin hänestä, että jotenkin ihan leijui pilvissä tämän kohtaamisen jälkeen. Tuli siis samat fibat kuin tuolle, joka kertoi, miten miehen koko olemus muuttui exän kanssa.

En usko, että mies on tätä naista mitenkään aktiivisesti ajatellut joka päivä näiden vuosien aikana, mutta selvästikin naisen näkeminen nosti taas vanhat tunteet esiin. Nyt kun muistelen, niin tämä nainen oli joskus laittanut jonkun peukun tai neutraalin "onnea synttäripäivänä"-viestin facessa, jota nyt voi kuvitella entisten työkaverien laittavankin, niin mies oli siitäkin niin otettu, että kommentoi, että katsopas, Xkin muisti tms. Silloin laitoin sen siihen piikkiin, että miehellä nyt ei kontakteja niin paljon ole. Nyt katson sitäkin eri tavalla.

Toisin sanoen, luulen, että mies ei tosiaankaan haikaile twentyfourseven tämän naisen perään, mutta nähdessään naisen kyllä taas. Ja nyt tämä itselle sitten herättää kysymyksen, että onko tässä ruvettava pelkäämään miehen menoja jonnekin paikallisille festareille tms. jossa nainenkin voi olla (ei asu enää meidän paikkakunnalla, mutta käy toki kotipaikkakunnallaan).

Eroa en nyt suorilta tämän takia harkitse, en ole muutoinkaan mikään temperamentikas raivokkaasti suuttuva. En myöskään haluaisi alkaa jauhaa tästä ihan sillä, että jos mies nyt olisi naisen unohtamassa, niin enkö minä itse pidä liekkiä yllä jos alan tämän arkeemme voimalla tuomaan ja muistuttelemaan ja keskustelemaan?

Olen aidosti nyt ymmälläni.

Kannattaa olla ns. varpaillaan kyllä. Kauanko olittekaan olleet yhdessä? Oletko sinä siis se, jonka mies oli baarissa nähnyt yllättäen tämän naisen 20 vuoden takaa ja paljasti sinulle sitten kännissä tullessaan kotiin, että on miettinyt  kaikki nämä vuodet, että mitäpä jos olisi silloin aikoinaan uskaltanut lähestyä naista? Ja just että nainen on suuri rakkaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille kaikille, jotka olette vastanneet, olen tuo, kenelle tämä haaveilu tuli puskista. Antoi paljon ajattelun aihetta teidän vastaukset.

Siihen kysymykseen, että onko suhteessa muutakin rajojen rikkomista, niin tosiaankaan ei. Siksihän tämä niin puskista tuli. Ajattelin meillä olevan ihan tavallinen, vakaa suhde, etten sanoisi normaali.

Kai se on sitä vieläkin, mutta en vaan nyt pääse tästä ajatuksesta. Mies tosiaankin nyt lipsautti pahemman kerran. Näin hänestä, että jotenkin ihan leijui pilvissä tämän kohtaamisen jälkeen. Tuli siis samat fibat kuin tuolle, joka kertoi, miten miehen koko olemus muuttui exän kanssa.

En usko, että mies on tätä naista mitenkään aktiivisesti ajatellut joka päivä näiden vuosien aikana, mutta selvästikin naisen näkeminen nosti taas vanhat tunteet esiin. Nyt kun muistelen, niin tämä nainen oli joskus laittanut jonkun peukun tai neutraalin "onnea synttäripäivänä"-viestin facessa, jota nyt voi kuvitella entisten työkaverien laittavankin, niin mies oli siitäkin niin otettu, että kommentoi, että katsopas, Xkin muisti tms. Silloin laitoin sen siihen piikkiin, että miehellä nyt ei kontakteja niin paljon ole. Nyt katson sitäkin eri tavalla.

Toisin sanoen, luulen, että mies ei tosiaankaan haikaile twentyfourseven tämän naisen perään, mutta nähdessään naisen kyllä taas. Ja nyt tämä itselle sitten herättää kysymyksen, että onko tässä ruvettava pelkäämään miehen menoja jonnekin paikallisille festareille tms. jossa nainenkin voi olla (ei asu enää meidän paikkakunnalla, mutta käy toki kotipaikkakunnallaan).

Eroa en nyt suorilta tämän takia harkitse, en ole muutoinkaan mikään temperamentikas raivokkaasti suuttuva. En myöskään haluaisi alkaa jauhaa tästä ihan sillä, että jos mies nyt olisi naisen unohtamassa, niin enkö minä itse pidä liekkiä yllä jos alan tämän arkeemme voimalla tuomaan ja muistuttelemaan ja keskustelemaan?

Olen aidosti nyt ymmälläni.

Kannattaa olla ns. varpaillaan kyllä. Kauanko olittekaan olleet yhdessä? Oletko sinä siis se, jonka mies oli baarissa nähnyt yllättäen tämän naisen 20 vuoden takaa ja paljasti sinulle sitten kännissä tullessaan kotiin, että on miettinyt  kaikki nämä vuodet, että mitäpä jos olisi silloin aikoinaan uskaltanut lähestyä naista? Ja just että nainen on suuri rakkaus.

En jaksaisi sekuntiakaan tuollaista paskanlässyttäjää. Jäänyt jotakin vaille kymmeniä vuosia sitten, ja yhäkin haikailee perään. Potku perseelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille kaikille, jotka olette vastanneet, olen tuo, kenelle tämä haaveilu tuli puskista. Antoi paljon ajattelun aihetta teidän vastaukset.

Siihen kysymykseen, että onko suhteessa muutakin rajojen rikkomista, niin tosiaankaan ei. Siksihän tämä niin puskista tuli. Ajattelin meillä olevan ihan tavallinen, vakaa suhde, etten sanoisi normaali.

Kai se on sitä vieläkin, mutta en vaan nyt pääse tästä ajatuksesta. Mies tosiaankin nyt lipsautti pahemman kerran. Näin hänestä, että jotenkin ihan leijui pilvissä tämän kohtaamisen jälkeen. Tuli siis samat fibat kuin tuolle, joka kertoi, miten miehen koko olemus muuttui exän kanssa.

En usko, että mies on tätä naista mitenkään aktiivisesti ajatellut joka päivä näiden vuosien aikana, mutta selvästikin naisen näkeminen nosti taas vanhat tunteet esiin. Nyt kun muistelen, niin tämä nainen oli joskus laittanut jonkun peukun tai neutraalin "onnea synttäripäivänä"-viestin facessa, jota nyt voi kuvitella entisten työkaverien laittavankin, niin mies oli siitäkin niin otettu, että kommentoi, että katsopas, Xkin muisti tms. Silloin laitoin sen siihen piikkiin, että miehellä nyt ei kontakteja niin paljon ole. Nyt katson sitäkin eri tavalla.

Toisin sanoen, luulen, että mies ei tosiaankaan haikaile twentyfourseven tämän naisen perään, mutta nähdessään naisen kyllä taas. Ja nyt tämä itselle sitten herättää kysymyksen, että onko tässä ruvettava pelkäämään miehen menoja jonnekin paikallisille festareille tms. jossa nainenkin voi olla (ei asu enää meidän paikkakunnalla, mutta käy toki kotipaikkakunnallaan).

Eroa en nyt suorilta tämän takia harkitse, en ole muutoinkaan mikään temperamentikas raivokkaasti suuttuva. En myöskään haluaisi alkaa jauhaa tästä ihan sillä, että jos mies nyt olisi naisen unohtamassa, niin enkö minä itse pidä liekkiä yllä jos alan tämän arkeemme voimalla tuomaan ja muistuttelemaan ja keskustelemaan?

Olen aidosti nyt ymmälläni.

Kannattaa olla ns. varpaillaan kyllä. Kauanko olittekaan olleet yhdessä? Oletko sinä siis se, jonka mies oli baarissa nähnyt yllättäen tämän naisen 20 vuoden takaa ja paljasti sinulle sitten kännissä tullessaan kotiin, että on miettinyt  kaikki nämä vuodet, että mitäpä jos olisi silloin aikoinaan uskaltanut lähestyä naista? Ja just että nainen on suuri rakkaus.

Joo olen, yhdessä on oltu jo 8 vuotta. Omituista tässä asiassa on sekin, että mikä suuri rakkaus semmoinen muka voi olla, jonka tuntee vain työkaverina, mutta se on varmaan turhaa päänvaivaa ja ehkä liian semanttisia tulkintoja.

Jotenkin niin kännispäissään asian ilmaisi, että on aina miettinyt, että jos olisi ollut rohkeampi ja sellaisen naisen saanut, niin miten olisi elämä mennyt tms. Sen kyllä sanoi, että jätti silloisen naisystävänsä tämän naisen takia, siis naisen, joka oli naimisiin just mennyt ja ei takuulla hyvä kun mieheeni vilkaisi työasioita hoitaessaan.

Tiedän, että mietin tätä nyt ihan liikaa ja liioittelenkin varmaan. Sekin tässä, että tietysti olisi pitänyt heti aamulla ottaa puheeksi, että mitä helvetin jorinoita nuo oli, mutta en jotenkin osannut. Tuntui pikkumaiselta ja typerältä. Mutta voi kai sitä vieläkin sanoa, että jäi jurppimaan ja näemmä jurppii aina vain enemmän. Hyvä vai huonoko, että tuli tämä ketju nähtyä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tälläkin palstalla pitkiä kaipausketjuja, joissa parisuhteessakin olevat ihmiset ikävöivät nuoruuden rakkauksiaan tms. Kenelläpä ei tällaisia olisi, mutta kai se juttu on siinä miten niihin suhtautuu. Itsekin kirjoitin niihin ketjuihin, mutta siinä tarkoituksessa, että se auttaisi minua pääsemään irti kaipauksestani. Ja asiasta kirjoittaminen ja sen jakaminen muille auttoi minua kaiken muun ohella. En ole enää miettinyt sitä ihmistä enkä koe tarvetta tavata häntä ja puhua selviksi joitakin asioita. Ymmärsin, että tämä on minun ihan oma prosessin, johon ei pidä sotkea ketään muita ihmisiä.

Ymmärrän kyllä, että tällaisia suuria tunteita ja vanhoja kaipauksia voi olla vaikea käsitellä ja päästä niistä irti. Kyllä minullakin meni tosi pitkään, että pääsin tunnetasolla irti eroon siitä ihmisestä. Koin nuorena sen miten pahalta tuntuu kun seurustelukumppanini haaveili toisesta ihmisestä, eikä oikein voinut itselleen mitään. Lopetin sen suhteen.

En tunne ketään, jolla tuollaisia olisi. Lienee aivan oma ihmistyyppinsä. 

Kukaan mies ei ole vastannut kysymyksiini, jotka koskivat tuollaista pitkää haaveilua saavuttamattomasta ihastuksesta, joten ehkä sinä voit vastata? Mistä arvelet, että tuollainen pakkomielle on kehittynyt sinulle? Oletko hyvin itsepäinen ihminen, jonka on vaikea hyväksyä sen toisen osapuolen tai muiden näkemyksiä suhteestanne? Onko sinulla muita asioita, joihin jäät "jumiin" niin että se todellinen ja oikea elämä jää jalkoihin? Haavekuva ehkä auttaa väistämään ongelmia ja asioita, joihin ei ole ratkaisua ja toimii jonkinlaisena turvanallena ja fantasiaolentona?

Luin juuri Hannu Lauerman haastattelukirjaa, missä sanottiin, että aivojen tasolla rakkaus ei muistuta hulluutta (mielisairautta), vaan pakko-oireista häiriötä. 

Sinullako ei ole lapsuudenihastusta, jota joskus mietit humoristisenkin kaihoten? Eiköhän kaikilla ole ensi-ihastuksia, eri asia sitten, jos siitä tulee pakkomielle.

Ei jokaisen lapsuudenihastus ole ollut mikään erityinen kokemus. Se on voinut olla kokemus joka on päättynyt siihen että on tajunnut sen ihastuksen olevankin ääliö tai on voinut sattua muutakin josta on jäänyt arvet sieluun.

Noi tuttavista vuosikausia haaveilevat: kyse on ihan mielikuvitusleikistä, ei se ole mitään oikeaa ja totta. Osa ihmisistä purkaa stressiä tällaiseen haaveiluun uppoutumisern ja jotkut jää jumiin siihen. Puolisolle asiasta avautuminen on tosi lapsellista. Ja epäempaattista myös.

Vierailija kirjoitti:

Noi tuttavista vuosikausia haaveilevat: kyse on ihan mielikuvitusleikistä, ei se ole mitään oikeaa ja totta. Osa ihmisistä purkaa stressiä tällaiseen haaveiluun uppoutumisern ja jotkut jää jumiin siihen. Puolisolle asiasta avautuminen on tosi lapsellista. Ja epäempaattista myös.

Ei ole. Jos minun tuntemallani miehellä olisi ollut edes millinen tsäänssi fanituksensa kohteeseen, olisi siinä jäänyt niin vaimot kuin lapsetkin. Hetkeäkään miettimättä. Tällaisen pakkomielteisyys tekee aina omastan kumppanista Plan B:n - olipa se sitten vakavaa tai ei. Minä en haluaisi hukata elämääni tuollaisessa asemassa, tuskin kukaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaverini tutustutti minut vanhaan koulukaveriinsa, "kiltti ja kunnollinen, sillä ei oo oikein koskaan ollut ketään niin osaa arvostaa" astuin oikein kunnolla ansaan :D luulin, että tyyppi olisi jotenkin tosi innoissaan, kun sai nyt vihdoin jonkun ja varmasti pitäisi kuin kukkaa kämmenellä.

Kävi aika nopeasti ilmi, ettei ulkonäköni miellyttänyt häntä. Huomautteli myös pukeutumisestani, ammatistani, puhetyylistäni.

Häpesi myös liikkua kanssani ja selvästi pelkäsi, että joku näkee.

Aina jos piti käydä jossain, vaikka uimassa tai kaupassa, niin hän ehdotti että toinen odottaa autossa. Kun tuli kerran kauppaan kanssani eri paikkakunnalla, hän meni eri jonoon ja piilotteli jossain hyllyjen välissä.

Saattoihan hän olla varattu, mutta vähän kyllä epäilen.

Ei tietenkään esitellyt minua kavereilleen ja keksi jotain tekosyitä, kun itse ehdotin, että saanko tulla mukaan tapaamaan heitä.

Selkeästi ongelma oli, että ulkonäössäni tökki joku. Tapaili selkeästi sillä mielellä, että onpahan joku varalla, kun etsi semmoista joka oikeasti miellyttää. Oli tämmöinen tosi klassinen esimerkki i n c elistä, joka kokee olevansa oikeutettu saamaan sen nuorimman ja laihimman ig-mallin, vaikka oma taso ei riittänyt ilmeisesti muuhun kuin minuun. Minuun sitten myös tuota turhautumistaan purki. Sosiaalisilta taidoiltaan myös aivan onneton. Toisteli puheessaan jotain radiosta ja eri biiseistä kuulemiaan heittoja kuin joku papukaija, ei ollut omia ajatuksia hänellä.

Pari kuukautta tapailin.

Nyt joku tulee öyhöttämään että oon käsittänyt oman tasoni väärin ja tää jätkä oli vaan liian hyvännäkönen mulle tms

Oli tai ei, mut jos toisen ulkonäkö ei nappaa eikä toista hyväksy sellasena kun on niin ei kannattais jatkaa tapailua.

Jotenkin niin tuttua. Muutaman kerran nuorempana olen antanut mahdollisuuden juuri tällaiselle "kiltille" miehelle jolla ei ole juuri vientiä. Lopputulos täysi katastrofi. Juuri nämä mielestään kiltit miehet on ilkeitä, arvostelee ulkonäköä, tekemistä ja olemista ja mikä kummallisinta, häpeää sitä tavallista, perusnättiä tyttöystävää! Minulla juuri tuo kokemus, että nämä miehet ei halunneet esitellä lähipiirilleen, menivät vaikeaksi jos piti näyttäytyä kanssasi kauppakeskuksessa jne. Ja sitten olen seurustellut hyvännäköisten supliikkimiesten kanssa (joita palstamiehet aina kehottaa varomaan) ja he ovat kävelleet ylpeänä käsi kädessä kaupungilla, tutustuttaneet sukulaisiinsa ja eivät koskaan, siis koskaan, sanoneet mitään rumaa tai arvostelevaa ulkonäöstäni vaikken mikään missi olekaan. Nyt siis ollut jo vuosia naimisissa tämän jälkimmäisen miestyypin kanssa, mutta jännä huomata miten monella on samanlainen kokemus: kiltti ja kokematon mies ei todellakaan ole hyvä kumppani, vaan sellaisen kanssa olo saa itsetunnon pohjamutiin ja miettimään, mikä minussa on vikana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini tutustutti minut vanhaan koulukaveriinsa, "kiltti ja kunnollinen, sillä ei oo oikein koskaan ollut ketään niin osaa arvostaa" astuin oikein kunnolla ansaan :D luulin, että tyyppi olisi jotenkin tosi innoissaan, kun sai nyt vihdoin jonkun ja varmasti pitäisi kuin kukkaa kämmenellä.

Kävi aika nopeasti ilmi, ettei ulkonäköni miellyttänyt häntä. Huomautteli myös pukeutumisestani, ammatistani, puhetyylistäni.

Häpesi myös liikkua kanssani ja selvästi pelkäsi, että joku näkee.

Aina jos piti käydä jossain, vaikka uimassa tai kaupassa, niin hän ehdotti että toinen odottaa autossa. Kun tuli kerran kauppaan kanssani eri paikkakunnalla, hän meni eri jonoon ja piilotteli jossain hyllyjen välissä.

Saattoihan hän olla varattu, mutta vähän kyllä epäilen.

Ei tietenkään esitellyt minua kavereilleen ja keksi jotain tekosyitä, kun itse ehdotin, että saanko tulla mukaan tapaamaan heitä.

Selkeästi ongelma oli, että ulkonäössäni tökki joku. Tapaili selkeästi sillä mielellä, että onpahan joku varalla, kun etsi semmoista joka oikeasti miellyttää. Oli tämmöinen tosi klassinen esimerkki i n c elistä, joka kokee olevansa oikeutettu saamaan sen nuorimman ja laihimman ig-mallin, vaikka oma taso ei riittänyt ilmeisesti muuhun kuin minuun. Minuun sitten myös tuota turhautumistaan purki. Sosiaalisilta taidoiltaan myös aivan onneton. Toisteli puheessaan jotain radiosta ja eri biiseistä kuulemiaan heittoja kuin joku papukaija, ei ollut omia ajatuksia hänellä.

Pari kuukautta tapailin.

Nyt joku tulee öyhöttämään että oon käsittänyt oman tasoni väärin ja tää jätkä oli vaan liian hyvännäkönen mulle tms

Oli tai ei, mut jos toisen ulkonäkö ei nappaa eikä toista hyväksy sellasena kun on niin ei kannattais jatkaa tapailua.

Jotenkin niin tuttua. Muutaman kerran nuorempana olen antanut mahdollisuuden juuri tällaiselle "kiltille" miehelle jolla ei ole juuri vientiä. Lopputulos täysi katastrofi. Juuri nämä mielestään kiltit miehet on ilkeitä, arvostelee ulkonäköä, tekemistä ja olemista ja mikä kummallisinta, häpeää sitä tavallista, perusnättiä tyttöystävää! Minulla juuri tuo kokemus, että nämä miehet ei halunneet esitellä lähipiirilleen, menivät vaikeaksi jos piti näyttäytyä kanssasi kauppakeskuksessa jne. Ja sitten olen seurustellut hyvännäköisten supliikkimiesten kanssa (joita palstamiehet aina kehottaa varomaan) ja he ovat kävelleet ylpeänä käsi kädessä kaupungilla, tutustuttaneet sukulaisiinsa ja eivät koskaan, siis koskaan, sanoneet mitään rumaa tai arvostelevaa ulkonäöstäni vaikken mikään missi olekaan. Nyt siis ollut jo vuosia naimisissa tämän jälkimmäisen miestyypin kanssa, mutta jännä huomata miten monella on samanlainen kokemus: kiltti ja kokematon mies ei todellakaan ole hyvä kumppani, vaan sellaisen kanssa olo saa itsetunnon pohjamutiin ja miettimään, mikä minussa on vikana. 

Tämä! Tämä todellakin 😳

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini tutustutti minut vanhaan koulukaveriinsa, "kiltti ja kunnollinen, sillä ei oo oikein koskaan ollut ketään niin osaa arvostaa" astuin oikein kunnolla ansaan :D luulin, että tyyppi olisi jotenkin tosi innoissaan, kun sai nyt vihdoin jonkun ja varmasti pitäisi kuin kukkaa kämmenellä.

Kävi aika nopeasti ilmi, ettei ulkonäköni miellyttänyt häntä. Huomautteli myös pukeutumisestani, ammatistani, puhetyylistäni.

Häpesi myös liikkua kanssani ja selvästi pelkäsi, että joku näkee.

Aina jos piti käydä jossain, vaikka uimassa tai kaupassa, niin hän ehdotti että toinen odottaa autossa. Kun tuli kerran kauppaan kanssani eri paikkakunnalla, hän meni eri jonoon ja piilotteli jossain hyllyjen välissä.

Saattoihan hän olla varattu, mutta vähän kyllä epäilen.

Ei tietenkään esitellyt minua kavereilleen ja keksi jotain tekosyitä, kun itse ehdotin, että saanko tulla mukaan tapaamaan heitä.

Selkeästi ongelma oli, että ulkonäössäni tökki joku. Tapaili selkeästi sillä mielellä, että onpahan joku varalla, kun etsi semmoista joka oikeasti miellyttää. Oli tämmöinen tosi klassinen esimerkki i n c elistä, joka kokee olevansa oikeutettu saamaan sen nuorimman ja laihimman ig-mallin, vaikka oma taso ei riittänyt ilmeisesti muuhun kuin minuun. Minuun sitten myös tuota turhautumistaan purki. Sosiaalisilta taidoiltaan myös aivan onneton. Toisteli puheessaan jotain radiosta ja eri biiseistä kuulemiaan heittoja kuin joku papukaija, ei ollut omia ajatuksia hänellä.

Pari kuukautta tapailin.

Nyt joku tulee öyhöttämään että oon käsittänyt oman tasoni väärin ja tää jätkä oli vaan liian hyvännäkönen mulle tms

Oli tai ei, mut jos toisen ulkonäkö ei nappaa eikä toista hyväksy sellasena kun on niin ei kannattais jatkaa tapailua.

Jotenkin niin tuttua. Muutaman kerran nuorempana olen antanut mahdollisuuden juuri tällaiselle "kiltille" miehelle jolla ei ole juuri vientiä. Lopputulos täysi katastrofi. Juuri nämä mielestään kiltit miehet on ilkeitä, arvostelee ulkonäköä, tekemistä ja olemista ja mikä kummallisinta, häpeää sitä tavallista, perusnättiä tyttöystävää! Minulla juuri tuo kokemus, että nämä miehet ei halunneet esitellä lähipiirilleen, menivät vaikeaksi jos piti näyttäytyä kanssasi kauppakeskuksessa jne. Ja sitten olen seurustellut hyvännäköisten supliikkimiesten kanssa (joita palstamiehet aina kehottaa varomaan) ja he ovat kävelleet ylpeänä käsi kädessä kaupungilla, tutustuttaneet sukulaisiinsa ja eivät koskaan, siis koskaan, sanoneet mitään rumaa tai arvostelevaa ulkonäöstäni vaikken mikään missi olekaan. Nyt siis ollut jo vuosia naimisissa tämän jälkimmäisen miestyypin kanssa, mutta jännä huomata miten monella on samanlainen kokemus: kiltti ja kokematon mies ei todellakaan ole hyvä kumppani, vaan sellaisen kanssa olo saa itsetunnon pohjamutiin ja miettimään, mikä minussa on vikana. 

* Juuri nämä mielestään kiltit miehet on ilkeitä, arvostelee ulkonäköä, tekemistä ja olemista ja mikä kummallisinta, häpeää sitä tavallista, perusnättiä tyttöystävää!*

Bravo! Kyllä! *Ihan tavallinen suomalainen mies* tekee järkyttävää jälkeä huonoine itsetuntoineen ja ties mistä hankittuine fantasioineen ja kuvitelmineen unelmiensa naisesta. Hyi saatana!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini tutustutti minut vanhaan koulukaveriinsa, "kiltti ja kunnollinen, sillä ei oo oikein koskaan ollut ketään niin osaa arvostaa" astuin oikein kunnolla ansaan :D luulin, että tyyppi olisi jotenkin tosi innoissaan, kun sai nyt vihdoin jonkun ja varmasti pitäisi kuin kukkaa kämmenellä.

Kävi aika nopeasti ilmi, ettei ulkonäköni miellyttänyt häntä. Huomautteli myös pukeutumisestani, ammatistani, puhetyylistäni.

Häpesi myös liikkua kanssani ja selvästi pelkäsi, että joku näkee.

Aina jos piti käydä jossain, vaikka uimassa tai kaupassa, niin hän ehdotti että toinen odottaa autossa. Kun tuli kerran kauppaan kanssani eri paikkakunnalla, hän meni eri jonoon ja piilotteli jossain hyllyjen välissä.

Saattoihan hän olla varattu, mutta vähän kyllä epäilen.

Ei tietenkään esitellyt minua kavereilleen ja keksi jotain tekosyitä, kun itse ehdotin, että saanko tulla mukaan tapaamaan heitä.

Selkeästi ongelma oli, että ulkonäössäni tökki joku. Tapaili selkeästi sillä mielellä, että onpahan joku varalla, kun etsi semmoista joka oikeasti miellyttää. Oli tämmöinen tosi klassinen esimerkki i n c elistä, joka kokee olevansa oikeutettu saamaan sen nuorimman ja laihimman ig-mallin, vaikka oma taso ei riittänyt ilmeisesti muuhun kuin minuun. Minuun sitten myös tuota turhautumistaan purki. Sosiaalisilta taidoiltaan myös aivan onneton. Toisteli puheessaan jotain radiosta ja eri biiseistä kuulemiaan heittoja kuin joku papukaija, ei ollut omia ajatuksia hänellä.

Pari kuukautta tapailin.

Nyt joku tulee öyhöttämään että oon käsittänyt oman tasoni väärin ja tää jätkä oli vaan liian hyvännäkönen mulle tms

Oli tai ei, mut jos toisen ulkonäkö ei nappaa eikä toista hyväksy sellasena kun on niin ei kannattais jatkaa tapailua.

Jotenkin niin tuttua. Muutaman kerran nuorempana olen antanut mahdollisuuden juuri tällaiselle "kiltille" miehelle jolla ei ole juuri vientiä. Lopputulos täysi katastrofi. Juuri nämä mielestään kiltit miehet on ilkeitä, arvostelee ulkonäköä, tekemistä ja olemista ja mikä kummallisinta, häpeää sitä tavallista, perusnättiä tyttöystävää! Minulla juuri tuo kokemus, että nämä miehet ei halunneet esitellä lähipiirilleen, menivät vaikeaksi jos piti näyttäytyä kanssasi kauppakeskuksessa jne. Ja sitten olen seurustellut hyvännäköisten supliikkimiesten kanssa (joita palstamiehet aina kehottaa varomaan) ja he ovat kävelleet ylpeänä käsi kädessä kaupungilla, tutustuttaneet sukulaisiinsa ja eivät koskaan, siis koskaan, sanoneet mitään rumaa tai arvostelevaa ulkonäöstäni vaikken mikään missi olekaan. Nyt siis ollut jo vuosia naimisissa tämän jälkimmäisen miestyypin kanssa, mutta jännä huomata miten monella on samanlainen kokemus: kiltti ja kokematon mies ei todellakaan ole hyvä kumppani, vaan sellaisen kanssa olo saa itsetunnon pohjamutiin ja miettimään, mikä minussa on vikana. 

Se että mies on omasta mielestään kiltti ei tarkoita mitään. Ihan kuten jokainen on mielestään fiksu, huumorintajuinen ja muutenkin hyvä kumppani vaikka ei olisi mitään niistä.

Ihmisen kiltteyden huomaa teoista, ei siitä mitä hän itse sanoo tai millaisena hänet sinulle esitellään. Erityinen redflag on jos joku itse erikseen kertoo olevansa kiltti.

T. oikeasti kiltin miehen vaimo

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini tutustutti minut vanhaan koulukaveriinsa, "kiltti ja kunnollinen, sillä ei oo oikein koskaan ollut ketään niin osaa arvostaa" astuin oikein kunnolla ansaan :D luulin, että tyyppi olisi jotenkin tosi innoissaan, kun sai nyt vihdoin jonkun ja varmasti pitäisi kuin kukkaa kämmenellä.

Kävi aika nopeasti ilmi, ettei ulkonäköni miellyttänyt häntä. Huomautteli myös pukeutumisestani, ammatistani, puhetyylistäni.

Häpesi myös liikkua kanssani ja selvästi pelkäsi, että joku näkee.

Aina jos piti käydä jossain, vaikka uimassa tai kaupassa, niin hän ehdotti että toinen odottaa autossa. Kun tuli kerran kauppaan kanssani eri paikkakunnalla, hän meni eri jonoon ja piilotteli jossain hyllyjen välissä.

Saattoihan hän olla varattu, mutta vähän kyllä epäilen.

Ei tietenkään esitellyt minua kavereilleen ja keksi jotain tekosyitä, kun itse ehdotin, että saanko tulla mukaan tapaamaan heitä.

Selkeästi ongelma oli, että ulkonäössäni tökki joku. Tapaili selkeästi sillä mielellä, että onpahan joku varalla, kun etsi semmoista joka oikeasti miellyttää. Oli tämmöinen tosi klassinen esimerkki i n c elistä, joka kokee olevansa oikeutettu saamaan sen nuorimman ja laihimman ig-mallin, vaikka oma taso ei riittänyt ilmeisesti muuhun kuin minuun. Minuun sitten myös tuota turhautumistaan purki. Sosiaalisilta taidoiltaan myös aivan onneton. Toisteli puheessaan jotain radiosta ja eri biiseistä kuulemiaan heittoja kuin joku papukaija, ei ollut omia ajatuksia hänellä.

Pari kuukautta tapailin.

Nyt joku tulee öyhöttämään että oon käsittänyt oman tasoni väärin ja tää jätkä oli vaan liian hyvännäkönen mulle tms

Oli tai ei, mut jos toisen ulkonäkö ei nappaa eikä toista hyväksy sellasena kun on niin ei kannattais jatkaa tapailua.

Jotenkin niin tuttua. Muutaman kerran nuorempana olen antanut mahdollisuuden juuri tällaiselle "kiltille" miehelle jolla ei ole juuri vientiä. Lopputulos täysi katastrofi. Juuri nämä mielestään kiltit miehet on ilkeitä, arvostelee ulkonäköä, tekemistä ja olemista ja mikä kummallisinta, häpeää sitä tavallista, perusnättiä tyttöystävää! Minulla juuri tuo kokemus, että nämä miehet ei halunneet esitellä lähipiirilleen, menivät vaikeaksi jos piti näyttäytyä kanssasi kauppakeskuksessa jne. Ja sitten olen seurustellut hyvännäköisten supliikkimiesten kanssa (joita palstamiehet aina kehottaa varomaan) ja he ovat kävelleet ylpeänä käsi kädessä kaupungilla, tutustuttaneet sukulaisiinsa ja eivät koskaan, siis koskaan, sanoneet mitään rumaa tai arvostelevaa ulkonäöstäni vaikken mikään missi olekaan. Nyt siis ollut jo vuosia naimisissa tämän jälkimmäisen miestyypin kanssa, mutta jännä huomata miten monella on samanlainen kokemus: kiltti ja kokematon mies ei todellakaan ole hyvä kumppani, vaan sellaisen kanssa olo saa itsetunnon pohjamutiin ja miettimään, mikä minussa on vikana. 

Mistä on tullut tapa sekoittaa keskenää kiltteys ja kypsymättömyys? Ei tuollainen mies ole kilttiä nähnytkään vaan kyse on vain keskenkasvuisesta, huonolla itsetunnolla vatustetusta miehestä jolla ei ole sosiaalisten tilanteiden hallintaa lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini tutustutti minut vanhaan koulukaveriinsa, "kiltti ja kunnollinen, sillä ei oo oikein koskaan ollut ketään niin osaa arvostaa" astuin oikein kunnolla ansaan :D luulin, että tyyppi olisi jotenkin tosi innoissaan, kun sai nyt vihdoin jonkun ja varmasti pitäisi kuin kukkaa kämmenellä.

Kävi aika nopeasti ilmi, ettei ulkonäköni miellyttänyt häntä. Huomautteli myös pukeutumisestani, ammatistani, puhetyylistäni.

Häpesi myös liikkua kanssani ja selvästi pelkäsi, että joku näkee.

Aina jos piti käydä jossain, vaikka uimassa tai kaupassa, niin hän ehdotti että toinen odottaa autossa. Kun tuli kerran kauppaan kanssani eri paikkakunnalla, hän meni eri jonoon ja piilotteli jossain hyllyjen välissä.

Saattoihan hän olla varattu, mutta vähän kyllä epäilen.

Ei tietenkään esitellyt minua kavereilleen ja keksi jotain tekosyitä, kun itse ehdotin, että saanko tulla mukaan tapaamaan heitä.

Selkeästi ongelma oli, että ulkonäössäni tökki joku. Tapaili selkeästi sillä mielellä, että onpahan joku varalla, kun etsi semmoista joka oikeasti miellyttää. Oli tämmöinen tosi klassinen esimerkki i n c elistä, joka kokee olevansa oikeutettu saamaan sen nuorimman ja laihimman ig-mallin, vaikka oma taso ei riittänyt ilmeisesti muuhun kuin minuun. Minuun sitten myös tuota turhautumistaan purki. Sosiaalisilta taidoiltaan myös aivan onneton. Toisteli puheessaan jotain radiosta ja eri biiseistä kuulemiaan heittoja kuin joku papukaija, ei ollut omia ajatuksia hänellä.

Pari kuukautta tapailin.

Nyt joku tulee öyhöttämään että oon käsittänyt oman tasoni väärin ja tää jätkä oli vaan liian hyvännäkönen mulle tms

Oli tai ei, mut jos toisen ulkonäkö ei nappaa eikä toista hyväksy sellasena kun on niin ei kannattais jatkaa tapailua.

Jotenkin niin tuttua. Muutaman kerran nuorempana olen antanut mahdollisuuden juuri tällaiselle "kiltille" miehelle jolla ei ole juuri vientiä. Lopputulos täysi katastrofi. Juuri nämä mielestään kiltit miehet on ilkeitä, arvostelee ulkonäköä, tekemistä ja olemista ja mikä kummallisinta, häpeää sitä tavallista, perusnättiä tyttöystävää! Minulla juuri tuo kokemus, että nämä miehet ei halunneet esitellä lähipiirilleen, menivät vaikeaksi jos piti näyttäytyä kanssasi kauppakeskuksessa jne. Ja sitten olen seurustellut hyvännäköisten supliikkimiesten kanssa (joita palstamiehet aina kehottaa varomaan) ja he ovat kävelleet ylpeänä käsi kädessä kaupungilla, tutustuttaneet sukulaisiinsa ja eivät koskaan, siis koskaan, sanoneet mitään rumaa tai arvostelevaa ulkonäöstäni vaikken mikään missi olekaan. Nyt siis ollut jo vuosia naimisissa tämän jälkimmäisen miestyypin kanssa, mutta jännä huomata miten monella on samanlainen kokemus: kiltti ja kokematon mies ei todellakaan ole hyvä kumppani, vaan sellaisen kanssa olo saa itsetunnon pohjamutiin ja miettimään, mikä minussa on vikana. 

Se että mies on omasta mielestään kiltti ei tarkoita mitään. Ihan kuten jokainen on mielestään fiksu, huumorintajuinen ja muutenkin hyvä kumppani vaikka ei olisi mitään niistä.

Ihmisen kiltteyden huomaa teoista, ei siitä mitä hän itse sanoo tai millaisena hänet sinulle esitellään. Erityinen redflag on jos joku itse erikseen kertoo olevansa kiltti.

T. oikeasti kiltin miehen vaimo

Ja erottakaa nyt hyvät ihmiset oikeasti kiltit miehet näistä tän palstan "kilttimiehistä"...

Pidin itseäni "kilttinä miehenä", siihen asti kun luin näitä tän paikan "kilttimiesten" juttuja. Enkä enää edes vahingossa kutsuisi itseäni kiltiksi mieheksi. Koskaan. Sen verran ala-arvoista roskaa täällä "kiltit miehet" jakaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noi tuttavista vuosikausia haaveilevat: kyse on ihan mielikuvitusleikistä, ei se ole mitään oikeaa ja totta. Osa ihmisistä purkaa stressiä tällaiseen haaveiluun uppoutumisern ja jotkut jää jumiin siihen. Puolisolle asiasta avautuminen on tosi lapsellista. Ja epäempaattista myös.

Ei ole. Jos minun tuntemallani miehellä olisi ollut edes millinen tsäänssi fanituksensa kohteeseen, olisi siinä jäänyt niin vaimot kuin lapsetkin. Hetkeäkään miettimättä. Tällaisen pakkomielteisyys tekee aina omastan kumppanista Plan B:n - olipa se sitten vakavaa tai ei. Minä en haluaisi hukata elämääni tuollaisessa asemassa, tuskin kukaan.

Näinpä. Samanlaisia tiedän minäkin ja kyllä siinä on tietty kaava näissä fanituksissa. Se on hyvin usein se koulun, lukion tai työpaikan kaunotar, kuten joku sanoi. Tätä ketjua lueskellessa olen myös miettinyt, että se muuten hyvin usein on juuri se kaunotar, jolla on ollut älyä ottaa se hyvä mies, jonka kanssa on edelleen kimpassa. Ei se huonolla itsetunnolla varustettu, jonka olisi ehkä voinut saadakin, vaan se, joka takuulla oli ankkuroitu jo omaan suhteeseensa ja ihan onnellinenkin siinä varmaan.

Mistä tulee mieleen, että jotain samaa näissä tosiaan on kuin julkkisrakastumisessa, eli semmoinen turvallinen kohde, johon kohdistaa just semmoinen, että elämä olisi jotenkin parempaa ja tässä ko, naisessahan se ratkaisu piilee.

Kamalan kiusallista sitten, jos näitä mennään hölöttämään mihinkään suuntaan, sen kummemmin fanitusnaiselle tai kavereille, omasta puolisosta nyt puhumattakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen verran huonolta, että teen lähtöä. Sain unelmamieheni 5 vuotta sitten. Parin vuoden jälkeen tajusin, että hänen unelmanaisensa on hänen hyvä ystävänsä. Naispuolinen tietysti. Vielä kun oli rakkauden alkuhuumaa jäljellä, niin ajattelin että mitäpä tuosta, sillä tuo nainen on ollut viimeiset 20 vuotta suhteessa oman aviomiehensä kanssa. Olen tavannut heidät ja koko perheenkin ja takuulla tuo nainen ei ole lähdössä liitostaan mihinkään, vaan on umpirakastunut omaansa. Mieheni ja naisen ystävyys tuskin on naiselle muuta kuin kevyt tuttavuus, mutta miehelleni se tuntuu olevan henki ja elämä, jos muutaman viestin vaihtavat kuukaudessa. Eihän se periaatteessa minun arjessani mitään muuta ja olen sillä mielellä, että ihastumisiin silloin tällöin täytyy varautua puolin ja toisin pitkässä parisuhteessa. Mutta ei tästä mitään pidemmän päälle tule, kun tämä vain pysyy tämmöisenä. Tekisi mieli kysyä miehen exältä, että lähtikö hän samasta syystä.

Ärsyttävää vielä, että kaverinainen on tosi mukava. Ei ole muita keille vihoitella, kuin oma idiootti ukko, joka haikailee vuodesta toiseen turhia.

Mistä sä varmuudella tiedät, että hänen unelmanaisensa on tuo 20 vuotta naimisissa ollut kaverinainen??? Mitä jos vain kuvittelet?

Kyllä sen vain tietää. -ohis