Erityislapsen vanhemmat, miksi teette näin?

Menee nyt vähän ohis, mutta miten usein te terveet sisarukset tapaatte vammaista sisarustanne?

Entä aikanaan kun vanhempia ei enää ole tai eivät jaksa, aiotteko ryhtyä sisaruksenne edunvalvojaksi?

Oletteko yleensä aikoneet olla mukana hänen elämässään mitenkään, koska onhan niin ellei vanhempi enää ole pitämässä erityisen lapsensa puolia, ei virkaedunvalvoja hoida kuin raha-asiat. Muuten hänen etuaan ei hoida kukaan. Asumisyksiköissä hoitajat ajattelevat helposti sitä, miten itse pääsisivät helpommalla.

Äiti ja isä ovat ne jotka ovat sydämestään mukana, mutta sisarussuhde on erilainen ja kuitenkin elinikäinen suhde erityissisarukseenkin. Yksin siellä ryhmäkodissa vanhemmat kehitysvammaiset ovat, ellei sisarukset pidä yhteyttä. Tämän tietävät varmasti ne, ketkä näissä asumisyksiköissä käyvät. Siellä asukkailla on aika pienet piirit.

Ei siinä oikeastaan ole vaihtoehtoja. Mutta "terve" lapsi kyllä kärsii ja muu perhe myös. Puolisoni isoveli on erityinen, ja koko puolisoni lapsuus meni siihen, että hän yritti olla mahdollisimman kiltti, tunnollinen ja harmiton, koska veljestä oli vanhemmille niin paljon harmia ja huolta. Se lapsuuden "olen mahdollisimman näkymätön ja vaivaton" -tyyli on vaikuttanut koko hänen elämäänsä ja on ollut taakkana hartioilla koko ajan ja vaikuttanut kaikkeen käytökseen ja toimintaan elämässä. Puolisoni on nyt 44-vuotias, ja vasta nyt hän on mennyt terapiaan keskustelemaan lapsuudestaan ja siitä, että hänkin saa olla ja elää.

Kyllä se siis vaikuttaa paljonkin, mutta eihän vanhemmilla ole muuta vaihtoehtoa. Vai onko?