Mies ei selkeästi ole tarpeeksi kiinnostunut minusta. Silti roikun suhteessa. Voiko joku kertoa mikä minua vaivaa ja miten päästä siitä eroo...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskustelut ajautui sivuraiteelle ja ihan jankkaukseksi nähtävästi. Aloittajalle sanoisin, että nyt kun olet havahtunut huomaamaan, että toiveesi ja todellisuus ovat liian kaukana toisistaan niin samalla olet havahtunut huomaamaan, että mies ei rakasta sinua.  Kestääkö itsekunnioituksesi ja omanarvontunteesi vielä toisen vuoden vai teetkö radikaalin ratkaisun ja lopetat suhteen?

Sinun päätös ja sinun elämäsi. Ei kannata sysätä ratkaisua vain miehen suuntaan, sillä kyse on sinusta ja mitä sinä haluat.

Itse tein vastaavassa tilanteessa niin, että listasin kaikki ongelmakohdat ja ilmoitin, että jos näihin ei tule muutosta, niin lähdetään eri teille.

Mies ilmoitti, ettei muutosta tule. Joten ero tuli.

Kipeää, mutta tuolla sain sen varmistuksen, että asia oli kuten tunsin, eli en ollut miehelle tärkeä. Jos olisin ollut, olisi kaikin keinoin keksitty, miten päästä haasteista yli ja luoda suhde, jossa molemmilla hyvä olla.

Mutta saamani tylyt vastaukset, ettei hänen kanssaan tarvitse olla kerran on niin kauhea, ja ettei ala vakuutella mitään.

Sehän oli sitten selkeä kohta, ettei suhteessa ole mitään järkeä.

Minä en tuosta kyllä vetäisi johtopäätöstä, ettei mies välittänyt. Ajoit vaan nurkkaan ja aloit vaatimaan ihmistä muuttamaan, minusta vastaan haraaminen on siihen terve reaktio.

Ennen tuota toki yritin monet kerrat puhua ongelmista, mutta niitä ei haluttu kuulla, eikä niistä puhua.

Itse otan eron mahdollisuuden puheeksi vasta kun oikeasti sitä tarkoitan, ja sisäisesti olin jo hyväksynyt sen mahdollisuuden, että tilanne päättyy eroon.

Eihän siinä muita vaihtoehtoja ole, jos ongelmakohtia ei haluta muuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tuossa on jotain patologista taustalla. Tätä varmaan useampi muukin on jo kommentoinut, itse en ole vielä koko ketjua lukenut. Minulla on myös vähän samanlainen tilanne päällä, joskin pyristelen siitä nyt eroon. Olen jo vuosia seurustellut miehen kanssa, jolle minä merkitsen paljon vähemmän kuin hän minulle. Itse haluaisin hänen kanssaan naimisiin, muuttaa yhteen ja perustaa perheen. Hän on eronnut, ei halua enää naimisiin, haluaa pitää oman asuntonsa, ei päästä minua hänen kotiinsa kuin harvakseltaan, nähdään lähinnä kaupungilla tai minun luona. Lapsensa olen tavannut ohimennen vain muutamia kertoja ja heille mies on luvannut, ettei minusta tule mitään äitipuolta tms. vakavaa. 

Kaikki järki sanoisi, että minun pitää erota. Kun on omaa traumataustaa lapsuudesta, ja ydinuskomus siitä, että en ole rakkauden arvoinen, enkä ikinä tule löytämään ketään joka välittäisi minusta, on kuitenkin todella vaikea irtautua. Yritän kyllä, ja olen tajunnut että miehestä henkisesti eroon pääsemiseksi minun on parasta vaihtaa ihan paikkakuntaakin, että en heikkoina ja ahdistuneina hetkinä taas päädy hänen kanssaan tekemisiin. 

Sinä sabotoit omia mahdollisuuksiasi tulla rakastetuksi roikkumalla ihmisessä, joka ei rakasta.

Rakkaus pitää muutenkin löytää itsensä sisältä eikä etsiä sitä muualta. Uskotko sinä, että sinä voisit rakastaa itseäsi? Ja rakastatko itseäsi?

T. Toinen lapsuustraumatisoitunut, joka on kasvamassa siitä ulos

En ole Ap, mutta saanko kysyä miten olet päässyt kasvussa eteenpäin? Luitko jotain kirjallisuutta tai seurasitko jonkun nettivalmentajan videoita esim? Painin itse samojen asioiden kanssa kuin Ap, en siis ajankohtaisesti koska elän nyt aikaa hylkäyksen jälkeen ennen seuraavaa tuhoon tuomittua suhdetta, mutta haluaisin epätoivoisesti kierteestä eroon. Tunnistan pitkälti traumat ja niiden aiheuttamat tunnelukot, mutten osaa itse korjata niitä.

Olen eri, mutta minulle tuohon on auttanut yksinkertaisesti se että alkaa tehdä asioita toisin. Jokainen teko ja valinta vahvistaa jotain käsitystä itsestäsi. Ja se käsitys voi alkaa muuttua yllättävän nopeasti kun tekee itseään arvostavia tekoja. Ihan siitä alkaen, millaisia ihmisiä alkaa tapailla. Kun mietin millaisia niiden epätoivoisten suhteiden alut ovat olleet, niin kyllä kaikki merkit ovat olleet nähtävissä. Sitten on vaan noudattanut vanhaa, tuttua kaavaa ja heittäytynyt maahan kynnysmatoksi. Useimmat ovat sanoneet jo ensitreffeilllä etteivät halua sitoutua. Ja siihen mä oon ollut että se on ihan okei, tottahan mä sen ymmärrän ettei kukaan nyt muhun halua sitoutua. Tää oli mulle ensimmäinen muutos, kun aloin sanoa että ok, siinä tapauksessa me etsitään eri asioita koska mä haluan sitoutuneen suhteen. Sellainen mulla nykyään sitten on.

On siis pitänyt tehdä toiselle selväksi mitä haluaa, mutta myös itselle. Voin myöntää että nuo epätoivoiset suhteet on kummunneet pitkälti siitä että en ole itse halunnut tai siis uskaltanut sitoutua. Se on ollut hirveän pelottavaa. Yksi mies rakastui minuun syvästi ja olisi halunnut kanssani kaiken. Häntä en halunnut vaan vaihdoin sellaiseen, joka roikotti paremman puutteessa. Yksi tärkeimmistä asioista mulle on siis ollut tarkistaa sitä että mitä haluan ja miksi. Haluanko sitä (esim. parisuhdetta) todella ja mitä siinä pelkään.

Tää on mun viisipenninen asiaan, mutta itsekin kuulisin mielelläni myös muiden kokemuksia tällaisen vahingollisen kaavan korjaamisesta. Sillä kyllä mullakin vielä työtä itseni kanssa on.

Olen se jolle vastasit ja paljon samoja ajatuksia itsellänikin. Että pohjimmiltaan se epätoivoisiin juttuihin takertuminen kertoo omasta arvottomuuden tunteesta ja toisaalta sitoutumispelosta, kyvyttömyydestä vastaanottaa aitoa kiintymystä ja läheisyyttä.

Itsekin olen miettinyt tuota, että pitäisi seuraavan kerran olla fiksumpi. Mutta sitten lähden tähän typeryyteen, että yritän päästä yhdestä yli ja "teen mitä tahansa" unohtaakseni - eli isken sen seuraavan mahdottoman kohteen, koska siihen turvalliseen en ole vielä valmis ja sitäpaitsi se on tylsä enkä yksinkään osaa oikein olla. Tai osaan, mutta kunhan pääsisin ensin ikävästä irti.

Mikä niissä turvallisissa on tylsää? Sekö, että haluaa draamaa eikä saa sitä, vaikka se draama rikkoo kuitenkin?

Olen tehnyt itseni kanssa ison duunin, että olen muuttunut reaktiivisesta turvalliseksi ja mulle tämä on ollut jotenkin valtaisa yllätys, että jotkut kokevat sen negatiivisena. No, ehkä ei vaan sovita yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Mikä niissä turvallisissa on tylsää? Sekö, että haluaa draamaa eikä saa sitä, vaikka se draama rikkoo kuitenkin?

Olen tehnyt itseni kanssa ison duunin, että olen muuttunut reaktiivisesta turvalliseksi ja mulle tämä on ollut jotenkin valtaisa yllätys, että jotkut kokevat sen negatiivisena. No, ehkä ei vaan sovita yhteen.

Ei kai kukaan tasapainoinen niin koekaan. Mutta tietynlaisella traumapohjaisella tunnelukolla varustettu ihminen etsii alitajuiset aina samalla tavalla satuttavaa kumppania ja toivoo, että tarina päättyisi toisin ja samalla korjaisi ne kaikki menneetkin torjunnat ja hylkäykset.

Todennäköisesti tämä mies on komeampi kuin ne miehet joita yleensä pystyt saamaan.

Jollain tasolla tiedostat sen että jos laitat homman poikki, et tule todennäköisesti enää tuollaista miestä saamaan, joten roikut hänessä kiinni vaikka tiedät miten loppujen lopuksi tuossa tulee käymään.

Ap toisaalta jos et oo koskaan esittänyt toivetta muusta niin ehkä hän ei ole tajunnutniin tai näin, juttutuokiolle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä niissä turvallisissa on tylsää? Sekö, että haluaa draamaa eikä saa sitä, vaikka se draama rikkoo kuitenkin?

Olen tehnyt itseni kanssa ison duunin, että olen muuttunut reaktiivisesta turvalliseksi ja mulle tämä on ollut jotenkin valtaisa yllätys, että jotkut kokevat sen negatiivisena. No, ehkä ei vaan sovita yhteen.

Ei kai kukaan tasapainoinen niin koekaan. Mutta tietynlaisella traumapohjaisella tunnelukolla varustettu ihminen etsii alitajuiset aina samalla tavalla satuttavaa kumppania ja toivoo, että tarina päättyisi toisin ja samalla korjaisi ne kaikki menneetkin torjunnat ja hylkäykset.

Joo. Olen itsekin traumapohjainen ja kuvittelen, että se korjaisi asiat, jos saisin tervepäisen kumppanin ja käyttäytyisin itse samoin. Sitä aina kuvittelee, että muut toimivat samalla logiikalla, kunnes tajuaa etteivät toimi.

Eksä on nyt sitten draamaa tarjoilevan epävakaan kanssa, kun osoittautui ettei eksä olekaan ihan niin fiksu ja tasapainossa mitä alkuun esitti olevansa. Hyvä heille, ja mulle. Jokainen saa mitä haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti tämä mies on komeampi kuin ne miehet joita yleensä pystyt saamaan.

Jollain tasolla tiedostat sen että jos laitat homman poikki, et tule todennäköisesti enää tuollaista miestä saamaan, joten roikut hänessä kiinni vaikka tiedät miten loppujen lopuksi tuossa tulee käymään.

Ketä kiinnostaa roikkua jossain komeassa tampiossa?

Ala katsella vähän ympärillesi ja käy treffeillä muidenkin kanssa, niin mieskin taatusti tekee.

Tietysti parempi, jos voisit kerrasta lempata jätkän, mutta jos ei onnistu, niin tää antaa vähän perspektiiviä ja muuta tekemistä, niin ei ole koko viikon adrenaliinit kiinni ihmisessä, joka ei ole sinusta kiinnostunut.

Tietysti jos kysyy, kerrot avoimesti tapailevasi muita, kun odotat vähän enemmän siltä vakikumppanilta, kuin mitä nykyiseltä äijältäsi saat. Tuskin olette mistään seurustelusta sopineet.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelisin teitä keskustelemaan asiasta keskenään. Yleensä on hyvä muistaa pitkässäkin parisuhteessa välillä pysähtyä keskustelemaan sen puolison kanssa, että missä mennään ja millaiset on tulevaisuuden suunnitelmat ja, että oletteko molemmat vielä niissä yhdessä mukana. Eli sellainen on esimerkiksi hyvä aloitus, kun kysyy: "Missä sinä näet itsesi 5 vuoden päässä"  Tai vaikka vuoden päästä. Ja kuunnelkaa oletteko edelleen molemmat niissä suunitelmissa/haaveissa mukana yhdessä. Näin voi myös kysyä itseltä rehellisesti.

Itse tiesin siitä, että 10 vuoden pituinen parisuhde alkoi olla lopuillaan, kun ehdotin (oltiin silloin 35 vuotiaita molemmat), että säästetäänkö yhdessä 40 vuotis synttäreitä varten new yorkin matkaa. Laitettaisiin joka kk molemmat 50 euroo sivuun niin 5 vuoden päästä meillä olisi 6000 euroa matkaa varten säästössä niin puolisoni oli tästä hieman vastahakoinen. Kuitenkin oltiin haaveiltu new yourkin matkasta aina ihan alusta saakka. Silloin tiesin, että nyt on puolisolla ero mielessä ja niin kävikin 2kk myöhemmin.

Keskustelu on aina hyvä idea, mutta tuo kysymyksenasettelu kuulostaa aivan huonolta työhaastattelulta :D

Vierailija kirjoitti:

Sulla on syntynyt traumaside ja saat dopamiiniryöpyn aina, kun mies huomaa sinut. Googlaa ja tutustu aiheeseen. Enkuksi trauma bonding.

Epäterve suhde, etkä ole miehelle tärkeä. Heivaa se menemään. Syö sinun itsetuntosi ja kehosi kemiallisen tasapainon.

Tämä.

Olen katsonut tästä aiheesta satoja Youtube videoita. Liittyy usein myös narsistiseen suhteeseen eli tässä ap:n tapauksessa miehessä on narskun piirteitä ja ap on uhri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tuossa on jotain patologista taustalla. Tätä varmaan useampi muukin on jo kommentoinut, itse en ole vielä koko ketjua lukenut. Minulla on myös vähän samanlainen tilanne päällä, joskin pyristelen siitä nyt eroon. Olen jo vuosia seurustellut miehen kanssa, jolle minä merkitsen paljon vähemmän kuin hän minulle. Itse haluaisin hänen kanssaan naimisiin, muuttaa yhteen ja perustaa perheen. Hän on eronnut, ei halua enää naimisiin, haluaa pitää oman asuntonsa, ei päästä minua hänen kotiinsa kuin harvakseltaan, nähdään lähinnä kaupungilla tai minun luona. Lapsensa olen tavannut ohimennen vain muutamia kertoja ja heille mies on luvannut, ettei minusta tule mitään äitipuolta tms. vakavaa. 

Kaikki järki sanoisi, että minun pitää erota. Kun on omaa traumataustaa lapsuudesta, ja ydinuskomus siitä, että en ole rakkauden arvoinen, enkä ikinä tule löytämään ketään joka välittäisi minusta, on kuitenkin todella vaikea irtautua. Yritän kyllä, ja olen tajunnut että miehestä henkisesti eroon pääsemiseksi minun on parasta vaihtaa ihan paikkakuntaakin, että en heikkoina ja ahdistuneina hetkinä taas päädy hänen kanssaan tekemisiin. 

Sinä sabotoit omia mahdollisuuksiasi tulla rakastetuksi roikkumalla ihmisessä, joka ei rakasta.

Rakkaus pitää muutenkin löytää itsensä sisältä eikä etsiä sitä muualta. Uskotko sinä, että sinä voisit rakastaa itseäsi? Ja rakastatko itseäsi?

T. Toinen lapsuustraumatisoitunut, joka on kasvamassa siitä ulos

En ole Ap, mutta saanko kysyä miten olet päässyt kasvussa eteenpäin? Luitko jotain kirjallisuutta tai seurasitko jonkun nettivalmentajan videoita esim? Painin itse samojen asioiden kanssa kuin Ap, en siis ajankohtaisesti koska elän nyt aikaa hylkäyksen jälkeen ennen seuraavaa tuhoon tuomittua suhdetta, mutta haluaisin epätoivoisesti kierteestä eroon. Tunnistan pitkälti traumat ja niiden aiheuttamat tunnelukot, mutten osaa itse korjata niitä.

Youtube-videoita, kirjoja ja hoitokontakti eli keskusteluapua. En ole aloittanut enkä aloita yhtään uutta parisuhdetta, hädin tuskin edes ystävyyssuhdetta (sen voin, tarkan harkinnan jälkeen) ennen kuin olen kuivalla maalla tämän homman kanssa. Nyt keskityn vain ja ainoastaan itseeni, ei riitä energiaa (huonoille) suhteille. Olen edistynyt aika hyvin, mutten vielä maalissa.

Patrick Teahan on yksi youtuben suosikeista. Sitten on Crappy Childhood Fairy ja monia muita. Narsismiin olen tutustunut myös, koska niihin aina lankean ja saan osumaa. Ja läheisriippuvuuteen, ylikiltteyteen, häpeään, masennukseen, uupumukseen, tunnelukkoihin... joo, hoh hoijaa, kunnon työmaa.

Olennaisin tähän mennessä on rajat, terve viha ja aggressio, jolla rajoja suojataan ja validaation löytäminen sisältä eikä ulkoa. Ei voi ulkoistaa sisäisiä toimintojaan muille ja rajat saa ja pitää määritellä ja saa aiheuttaa konfliktin ja olla vihainen ja pistää itsensä toisen edelle.

Tsemppiä sulle! <3

Minulla ehkä pikkuisen eri spektri ongelmia. En ole erityisen kiltti enkä vältä konflikteja, itseasiassa vähän päinvastoin, minussa istuu hyvin syvällä identiteetti pahana ihmisenä. Mutta häpeää ja arvottomuuden tunteita on paljon. Ja ajatus, että minä ansaitsen tämän kaiken.

Olen itsekin ajatellut etten aloita mitään tähän konkurssiin enää, mutta välillä se on haastavaa, kun edellinen vielä kummittelee sitkeästi mielessä ja tiedän että tehokkain keino ylipääsyyn on uusi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama homma täällä. En vaan millään jaksaisi alottaa taas kaikkea nollasta, olen niin tottunut että näkee miestä välillä.

Ihan sama ajatus. Kun tämä olisi muuten ihan täydellinen. Lisäksi mietin, että minkähän laisen oikeasti sekopään vetäisin puoleeni jos tämänkin selvittäminen/lopettaminen on näin vaikeaa.

Ap

Ei ole "muuten täydellinen". Tuokin on vain osa läheisriippuvaisen, traumakemiasuhteessa olevan uskottelua itselleen. Siitä saa tekosyyn roikkua suhteessa. Jälkikäteen, sitten kun olet päässyt tapahtuneesta kokonaan yli, tajuat miten kaukana täydellisyydestä tuo ihminen ja suhde oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla on syntynyt traumaside ja saat dopamiiniryöpyn aina, kun mies huomaa sinut. Googlaa ja tutustu aiheeseen. Enkuksi trauma bonding.

Epäterve suhde, etkä ole miehelle tärkeä. Heivaa se menemään. Syö sinun itsetuntosi ja kehosi kemiallisen tasapainon.

Tämä.

Olen katsonut tästä aiheesta satoja Youtube videoita. Liittyy usein myös narsistiseen suhteeseen eli tässä ap:n tapauksessa miehessä on narskun piirteitä ja ap on uhri.

Ukko tappaa tottumuksesta aikaa AP:n kanssa. Se, ettei ole kiinnostunut, mutta tapailee jotakuta ei tee ihmisestä narsistia. Aika monella on noita friends with benefit -säätöjä paremman puutteessa. Nyt jotain rajaa näihin kyökkidiagnooseihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla on syntynyt traumaside ja saat dopamiiniryöpyn aina, kun mies huomaa sinut. Googlaa ja tutustu aiheeseen. Enkuksi trauma bonding.

Epäterve suhde, etkä ole miehelle tärkeä. Heivaa se menemään. Syö sinun itsetuntosi ja kehosi kemiallisen tasapainon.

Tämä.

Olen katsonut tästä aiheesta satoja Youtube videoita. Liittyy usein myös narsistiseen suhteeseen eli tässä ap:n tapauksessa miehessä on narskun piirteitä ja ap on uhri.

Ukko tappaa tottumuksesta aikaa AP:n kanssa. Se, ettei ole kiinnostunut, mutta tapailee jotakuta ei tee ihmisestä narsistia. Aika monella on noita friends with benefit -säätöjä paremman puutteessa. Nyt jotain rajaa näihin kyökkidiagnooseihin.

Tämähän se todennäköisesti olis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teepä nyt se koe ettet ota yhteyttä vaikka pariin vkoon. Saat selvyyden onko mies kinnostunut vai ei. Sillä välin etsit  toista miestä vaikka netistä. LÖydät toivottavasti paremman!

Valitettavasti tuo ei ole keino selvittää välittääkö mies ap:sta, sillä myös hyväksikäyttäjä ottaa usein oma-aloitteisesti yhteyttä. Väitän, että jos tuo ap:n säätö olisi hänestä aidosti kiinnostunut, niin kyllä hän sen tietäisi. Harvoin tarvitsee arpoa toisesta ihmisestä haluaako hän esim. sitoutua. AP:n ehkä kannattaisi kerätä sen verran rohkeutta, että kysyy suoraan haluaako toinen olla parisuhteessa ja jos vastaus on mitä tahansa muuta kuin "kyllä", niin sitten ainakin tietää. 

Niin, kysyminen olisi kaikkein yksinkertaisin keino. Jostain syystä se on itselleni yhtä vaikeaa kuin että pitäisi hypätä jostain todella korkealta sillalta. Eli täysin mahdotonta.

Varmaan juuri siksi, että on se tunne että mies juoksee karkuun jos suhdetta pitää alkaa määrittelemään. Nyt kun en ole painostanut mihinkään suuntaan niin se sujuu näin.

On paljon mahdollista, että miehellä on jotain läheiseen suhteeseen liittyviä rajotteita tai välttelevää kiintymyssuhdetta. Näitä pyöritellyt vaikka kuinka. Mutta kyllä se suurin syy varmasti on, että ei vaan ole minusta tarpeeksi kiinnostunut. Harmittaa kun ei voi sitä sitten sanoa tai vaikka olla tapaamatta. Se olisi itsellekkin sellainen että tajuaisin. En todellakaan ala kerjäämään näkemisiä. Nyt on ihan omasta halustaan ne tehnyt.

Ap

Olen ollut ihan samassa tilanteessa ja tiedän miten vaikeaa, jopa mahdotonta asian puheeksi ottaminen on. Siinä kun on pelissä koko suhde, ja jos vaan ummistaa silmänsä ja jatkaa vanhaan malliin, saa kuitenkin ne rippeet. Kehotan kuitenkin rohkaisemaan mielesi ja puhumaan. Et sä loppujen lopuksi voi kuin voittaa. Mitä siinä voi käydä, on se että saatte puhumalla suhteen kummallekin toimivaksi, tai sitten pääset eroon suhteesta joka ei olisi ikinä voinut olla kummallekaan toimiva. Tuokin on ihan hyvä lopputulema. Ei teistä olisi kuitenkaan tullut pitkäaikaista paria, ja olisit vain hukannut aikaa jonka olisit voinut viettää itsellesi sopivan henkilön kanssa.

Ei kannata syyttää tai painostaa miestä vaan aloittaa ihan normaali keskustelu, kuin aloittaisit kaverisi kanssa jolta kysyt mitä hän elämältään toivoo.

Saman kokeneena uskon, että yleensä näissä tilanteissa haluttomuus kysyä johtuu pohjimmiltaan siitä, että oikeastaan tietää jo sen vastauksen. Niin kauan kuin ei kysy, voi ainakin jollain tasolla ylläpitää harhaa. Tai uskotella itselleen, ettei se haittaa. Tai että toinen muuttaa vielä mieltään.

Näin minäkin ajattelin, ja lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja puhua. Siitä tuli riita, kyllä, mutta moni asia selkeni ja kävi ilmi että monessa asiassa olin myös tulkinnut miestä väärin, lähinnä omista peloistani johtuen. Olemme vieläkin yhdessä ja tiiviissä, normaalissa parisuhteessa.

Täällä usein väitetään, että jos ei tietyssä ajassa tiedä mitä haluaa ja ole umpirakastunut, sitä ei tapahdu koskaan. Aina ei ole näin. Varsinkin vanhemmalla iällä suhteen kehittyminen voi vaatia aikaa ja halua ymmärtää toisen traumoja, lukkoja ja pelkoja jotka ovat suhteen esteenä.

Aina on harvoja poikkeuksia, mutta niiden mainostaminen tässä yhteydessä todennäköisesti vaikeuttaa Ap:n tilannetta ruokkimalla turhaa toivoa ja roikottamalla Ap;ta tuhoon tuomitussa ihmissuhteessa.

No, se selviää puhumalla.

Kyllä ja ei. Joskus tällaisesta tilanteesta kehkeytyy seinää vasten laittamisen jälkeen vakava parisuhdekin. Oman elämänkokemuksen perusteella sellainen, jossa kumppani 99% todennäköisyydellä vaihdetaan myöhemmin lennosta johonkin ihmiseen joka kolahtaa oikeasti. Sellaiseen, jonka kanssa ei olisi koskaan arvottu vuositolkulla kiinnostaako se vai ei.

Tämä!!!!!!!!!!!!!!

Vierailija kirjoitti:

Nuorena olin rakastunut yhteen mieheen. Tämä mies tuli satunnaisesti luokseni, harrastimme kiihkeää seksiä ja sitten hänellä oli aina joku meno. Toisinaan menin myös hänen luokse, silloin vietimme pidempiä aikoja yhdessä kun eihän mulla ollut mitään menoja. Olin valmis kuolemaan tämän tyypin takia. Tutustutin hänet kaikkiin ystäviini ja rakastuneena kerroin vanhemmillenikin. Itse näin pari hänen kaveria ja mua ei esitelty mitenkään minään tyttöystävänä. Tavallaan tiesin koko ajan pelin hengen, mutta sitten kuitenkaan en tiennyt.

Yksi kerta tämä mies totesi, että haluaisi muuttaa yhteen kanssani. Kävimme katsomassa asuntoja ja lopulta löysimmekin "sen oikean". Sitten hän vetäytyy pois, ei olekaan valmis. Lopulta, melkein vuoden kestäneen tapailun (eli panemisen) jälkeen kaverini paljastaa tämän miehen laittaneen hänelle viestiä, miten haluaa hänet. Mun koko maailma romahti. Soitin ja ilmoitin etten enää ikinä halua nähdä koko tyyppiä. Vielä nähtiin pari kertaa koska heikkona tähän sorruin. Mutta sitten se oli siinä.

Kerran olen pienessä humalassa nähnyt tämän miehen baarissa ja mennyt kuiskuttelemaan, että hän on paras sänkykumppani mitä mulla ikinä ollut. Se oli virhe, hänelle jäi ikuisesti sellainen olo, että sai erävoiton minusta. Niinku saikin.

Olipa musertavaa! Miten pääsit tuosta ikinä yli? Miten mies jatkoi elämäänsä, saiko mies tuon sinun kaverisi??

Kaikenmaailman hölynpölyn kautta taas lähdetty purkamaan tätä asiaa.

Itse olen nuorena ollut monesti samassa tilanteessa (en tosin vuosia). Mies on flegmaattinen, mutta menee virran mukana. Olen ihastunut (oikeasti vain luulen olevani). Olen sijoittanut tähän ihmiseen X määrän kuukausia elämästäni ja ehkä kaverit ovat juuri silloin kaikki seurustelusuhteissa tai muuten kiireisiä. Tämän miehen tapailusta on tullut osa elämääni ja haluaisin jo vakituisen parisuhteen - tiedän, etten kuitenkaan tämän tyypin kanssa.

Jos lemppaan jätkän pihalle, katoaa suuri osa vapaa-aikaani ja jännitystä, jonka se toinen ihminen aiheuttaa. Kenelle lähetän iltaisin viestejä? Kuka lähtee baariin kanssani viikonloppuisin? On ihan normaalia kipuilla huononkin suhteen loppuessa, koska se ihminen on ollut niin suuri osa elämääsi.

Jos nyt vastaan kävelisi se unelmiesi tyyppi ja pyytäisi treffeille unohtaisit sen nykyisen tapailumiehesi saman tien. Et vain halua tuntea sitä epämiellyttävää fiilistä ja tyhjää aukkoa, jonka välien katkaiseminen aiheuttaa, mutta et miettisi koko asiaa, jos olisit oikeasti onnellinen. Se on ihan tavallista, eikä sinussa ole mitään vikaa tai diagnosoimatonta traumaa. Jos olisitte tavanneet eilen, ei välien katkeaminen olisi juurikaan merkittävää. Se on vain vaikeampaa, kun olet sijoittanut elämästäsi tähän vuoden.

Vierailija kirjoitti:

Sulla on syntynyt traumaside ja saat dopamiiniryöpyn aina, kun mies huomaa sinut. Googlaa ja tutustu aiheeseen. Enkuksi trauma bonding.

Epäterve suhde, etkä ole miehelle tärkeä. Heivaa se menemään. Syö sinun itsetuntosi ja kehosi kemiallisen tasapainon.

Ja mikä se alulle paneva trauma tässä tilanteessa on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teepä nyt se koe ettet ota yhteyttä vaikka pariin vkoon. Saat selvyyden onko mies kinnostunut vai ei. Sillä välin etsit  toista miestä vaikka netistä. LÖydät toivottavasti paremman!

Valitettavasti tuo ei ole keino selvittää välittääkö mies ap:sta, sillä myös hyväksikäyttäjä ottaa usein oma-aloitteisesti yhteyttä. Väitän, että jos tuo ap:n säätö olisi hänestä aidosti kiinnostunut, niin kyllä hän sen tietäisi. Harvoin tarvitsee arpoa toisesta ihmisestä haluaako hän esim. sitoutua. AP:n ehkä kannattaisi kerätä sen verran rohkeutta, että kysyy suoraan haluaako toinen olla parisuhteessa ja jos vastaus on mitä tahansa muuta kuin "kyllä", niin sitten ainakin tietää. 

Niin, kysyminen olisi kaikkein yksinkertaisin keino. Jostain syystä se on itselleni yhtä vaikeaa kuin että pitäisi hypätä jostain todella korkealta sillalta. Eli täysin mahdotonta.

Varmaan juuri siksi, että on se tunne että mies juoksee karkuun jos suhdetta pitää alkaa määrittelemään. Nyt kun en ole painostanut mihinkään suuntaan niin se sujuu näin.

On paljon mahdollista, että miehellä on jotain läheiseen suhteeseen liittyviä rajotteita tai välttelevää kiintymyssuhdetta. Näitä pyöritellyt vaikka kuinka. Mutta kyllä se suurin syy varmasti on, että ei vaan ole minusta tarpeeksi kiinnostunut. Harmittaa kun ei voi sitä sitten sanoa tai vaikka olla tapaamatta. Se olisi itsellekkin sellainen että tajuaisin. En todellakaan ala kerjäämään näkemisiä. Nyt on ihan omasta halustaan ne tehnyt.

Ap

Olen ollut ihan samassa tilanteessa ja tiedän miten vaikeaa, jopa mahdotonta asian puheeksi ottaminen on. Siinä kun on pelissä koko suhde, ja jos vaan ummistaa silmänsä ja jatkaa vanhaan malliin, saa kuitenkin ne rippeet. Kehotan kuitenkin rohkaisemaan mielesi ja puhumaan. Et sä loppujen lopuksi voi kuin voittaa. Mitä siinä voi käydä, on se että saatte puhumalla suhteen kummallekin toimivaksi, tai sitten pääset eroon suhteesta joka ei olisi ikinä voinut olla kummallekaan toimiva. Tuokin on ihan hyvä lopputulema. Ei teistä olisi kuitenkaan tullut pitkäaikaista paria, ja olisit vain hukannut aikaa jonka olisit voinut viettää itsellesi sopivan henkilön kanssa.

Ei kannata syyttää tai painostaa miestä vaan aloittaa ihan normaali keskustelu, kuin aloittaisit kaverisi kanssa jolta kysyt mitä hän elämältään toivoo.

Saman kokeneena uskon, että yleensä näissä tilanteissa haluttomuus kysyä johtuu pohjimmiltaan siitä, että oikeastaan tietää jo sen vastauksen. Niin kauan kuin ei kysy, voi ainakin jollain tasolla ylläpitää harhaa. Tai uskotella itselleen, ettei se haittaa. Tai että toinen muuttaa vielä mieltään.

Näin minäkin ajattelin, ja lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja puhua. Siitä tuli riita, kyllä, mutta moni asia selkeni ja kävi ilmi että monessa asiassa olin myös tulkinnut miestä väärin, lähinnä omista peloistani johtuen. Olemme vieläkin yhdessä ja tiiviissä, normaalissa parisuhteessa.

Täällä usein väitetään, että jos ei tietyssä ajassa tiedä mitä haluaa ja ole umpirakastunut, sitä ei tapahdu koskaan. Aina ei ole näin. Varsinkin vanhemmalla iällä suhteen kehittyminen voi vaatia aikaa ja halua ymmärtää toisen traumoja, lukkoja ja pelkoja jotka ovat suhteen esteenä.

Aina on harvoja poikkeuksia, mutta niiden mainostaminen tässä yhteydessä todennäköisesti vaikeuttaa Ap:n tilannetta ruokkimalla turhaa toivoa ja roikottamalla Ap;ta tuhoon tuomitussa ihmissuhteessa.

No, se selviää puhumalla.

Kyllä ja ei. Joskus tällaisesta tilanteesta kehkeytyy seinää vasten laittamisen jälkeen vakava parisuhdekin. Oman elämänkokemuksen perusteella sellainen, jossa kumppani 99% todennäköisyydellä vaihdetaan myöhemmin lennosta johonkin ihmiseen joka kolahtaa oikeasti. Sellaiseen, jonka kanssa ei olisi koskaan arvottu vuositolkulla kiinnostaako se vai ei.

Ei tässä ollut tietenkään kyse seinää vasten laittamisesta tai parisuhteeseen painostamisesta vaan keskustelusta. Me jatkettiin harvakseltaan tapailua ja tuollaista löyhää suhdetta vielä varmaan toinenkin vuosi, ennen kuin mies alkoi rentoutua ja uskoa etten ole sellainen pirttihirmu joista hän oli traumatisoitunut ja minkä takia hän epäröi suhdetta. Sen jälkeen mies alkoi oma-aloitteisesti tiivistää yhdessäoloa ja nyt takana on useita rakkaudentäyteisiä vuosia takana.

Toki aina voi tulla vaihdetuksi lennosta toiseen, mutta oma elämänkokemus kertoo, että yleensä nämä ovat niitä tyyppejä joilla on taipumus rakastua ensi silmäyksellä niin että oksat pois. Jos oma suhteeni olisi alkanut noin, niin olisin enemmän huolissani. Tällainen ihminen ei tarvitse mitään tietoja rakkautensa kohteesta, pelkkä vilkaisu riittää ja se on menoa. Jokainen päivä on täynnä potentiaalisia rakastumisen mahdollisuuksia. Sillä ihmisellä, jonka rakkaus syntyy opettelemalla tuntemaan toisen hyvin, niitä potentiaalisia rakastumistilanteita tulee paljon vähemmän.

Minusta nykyajassa ruokitaan utopistista, naivia, narsistista ja vahingollista kuvaa rakkaudesta, ja sitä edusti mm. täällä viesti jossa neuvottiin kuinka seurustelukumppanin pitäisi suhtautua sinuun kuin lottovoittoon, koska olet lottovoitto. Ihan kuin toisen pitäisi nähdä päällepäin sun hienoutesi ja teidän yhteensopivuutenne. Lähinnä tuollainen toimii suhteissa joissa rakastutaan ulkonäköön. Itse voin sanoa, etten vielä muutaman vuodenkaan jälkeen tiennyt onko kumppanini lottovoitto vai ei. Se sitten selvisi kun aikaa kului, aloin tuntea hänet hyvin ja oli tarpeeksi yhteistä kokemusta takana. Hänellä oli varmaan sama. Kokisin itseni kyllä aika narsistiseksi jos olisin vaatinut että hänen olisi pitänyt kokea minut lottovoitoksi ensitreffien jälkeen, tuntematta minua yhtään.

Jos ihminen on oikeasti lottovoitto niin ei sen huomaamiseen todellakaan tarvitse vuosia, ei edes kuukausia. Hän on niin erilainen (hyvällä tavalla) kuin kukaan muu aiemmin ja tulee sellainen sisäinen tieto, että paremmin minulle sopivaa en tule löytämään, ainakaan helposti. Uskon että itselle oikean ihmisen tunnistaa nopeasti, ei tarvitse arpoa onko tämä sitä vai ei.

Jos vasta vuosien jälkeen tajuaa että tämä on lottovoitto, tulee mieleen että on katseltu muita vaihtoehtoja ja todettu että koska parempaakaan en saa, ehkä tämä sitten on sitä. Romantikkona en oikein perustaisi tällaisesta.

Me ollaan vaan näemmä erilaisia romantikkoja :) Totta kai on toisen lähellä tultava tuttu, yhteensopiva olo, mutta itse tarvitsen lottovoitto-tunteelle vielä todisteita, mitä tulee vasta ajan myötä. Pelkkä ennakkofiilis ei ikinä yllä samaan, kuin se tieto mitä löydät joka päivä toisen pienistä ja isoista tekemisistä jotka alleviivaavat sinulle miten asia on, ja miten se on vielä suurempaa kuin ennakko-odotuksesi olisivat ikinä voineet aavistaa. Kyse ei ole todellakaan siitä että etsisi muita vaihtoehtoja vaan päinvastoin siitä että antaa toiselle aikaa keskittyen häneen aidosti.

Itselläni on tuttuja, jotka salamarakastuvat muutaman vuoden välein, ja heillä on aina tuo lottovoitto-olo. Mulle se nopea lottovoitto-fiilis ei ole kovin vakuuttava asia heitä seurattuani.

Tämähän se on se sarjarakastujan dilemma. Kun se lottovoitto-olo tulee nopeasti, se ei perustu oikeastaan mihinkään muuhun kuin omiin toiveisiin. Siitä seuraa lähes aina pettymys, ja sitten uusi lottovoitto joihin jää koukkuun kun se tunne on niin vahva. 

Oma sarjarakastuja-kaveri on hehkuttanut uusinta lottovoittoaan viime aikoina minulle, mikä on ollut sikäli kiinnostavaa että satun tuntemaan kyseisen miehen hyvin (hän on myös kaverini). Oikeastaan mikään niistä asioista mikä miehessä on kuulemma niin ihanaa ja miksi he sopivat niin hyvin yhteen, ei pidä paikkaansa. Mieskin välillä kohottelee kulmiaan, että onkohan tuo tyyppi nyt kuunnellut mua yhtään vai hehkuttaako jotain itse luomaansa kuvaa. Mutta kun se lottovoitto-tunne on niin vahva, että se kääntää mustankin valkoiseksi.

Itse olen salamarakastunut nyt ensimmäistä kertaa elämässäni näin keski-iässä. Aiemmat parisuhteeni alkoivat hitaasti kypsyen. Kiinnyin, lottovoitto-oloa ei tosin tullut koskaan. Nyt todellakin aivan salamana tuli mies, otti sydämeni, ja pitää siitä todella hyvää huolta. Mulla - meillä - on vahvasti se olo että näin oli tarkoitettu. Molemmilla on suhteita ja kokemuksia ja molemmat tuntevat sen eron niihin.

Ja kauankos teidän suhde on kestänyt?

Oma salamarakkaus (traumabonding) iski juurikin kypsässä 40+ iässä.