Mies ei selkeästi ole tarpeeksi kiinnostunut minusta. Silti roikun suhteessa. Voiko joku kertoa mikä minua vaivaa ja miten päästä siitä eroo...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä miehellä on traumoja tai hänellä ei ole kokemusta kenenkään lähelle päästämisestä. Sinun kannattaa ottaa asia hänen kanssaan puheeksi. Että toivot henkisesti läheisempää suhdetta, ja että miehen täytyy uskaltaa avata itseään sinulle jos haluaa pidemmän suhteen kanssasi.

Ei voi olla mahdollista, mies on aina katala ja paha sikanarsisti eikä mikään voi hänellä johtua traumoista yms. kuten viattomilla ja puhtailla naisilla.

Tuota kommenttia minäkin ihmetteln. Ja ihan naisena.

Ollaanko täällä tosiaan sitä mieltä, että miehillä ei voi olla mitään tunteita, pelkoja tms. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teepä nyt se koe ettet ota yhteyttä vaikka pariin vkoon. Saat selvyyden onko mies kinnostunut vai ei. Sillä välin etsit  toista miestä vaikka netistä. LÖydät toivottavasti paremman!

Valitettavasti tuo ei ole keino selvittää välittääkö mies ap:sta, sillä myös hyväksikäyttäjä ottaa usein oma-aloitteisesti yhteyttä. Väitän, että jos tuo ap:n säätö olisi hänestä aidosti kiinnostunut, niin kyllä hän sen tietäisi. Harvoin tarvitsee arpoa toisesta ihmisestä haluaako hän esim. sitoutua. AP:n ehkä kannattaisi kerätä sen verran rohkeutta, että kysyy suoraan haluaako toinen olla parisuhteessa ja jos vastaus on mitä tahansa muuta kuin "kyllä", niin sitten ainakin tietää. 

Niin, kysyminen olisi kaikkein yksinkertaisin keino. Jostain syystä se on itselleni yhtä vaikeaa kuin että pitäisi hypätä jostain todella korkealta sillalta. Eli täysin mahdotonta.

Varmaan juuri siksi, että on se tunne että mies juoksee karkuun jos suhdetta pitää alkaa määrittelemään. Nyt kun en ole painostanut mihinkään suuntaan niin se sujuu näin.

On paljon mahdollista, että miehellä on jotain läheiseen suhteeseen liittyviä rajotteita tai välttelevää kiintymyssuhdetta. Näitä pyöritellyt vaikka kuinka. Mutta kyllä se suurin syy varmasti on, että ei vaan ole minusta tarpeeksi kiinnostunut. Harmittaa kun ei voi sitä sitten sanoa tai vaikka olla tapaamatta. Se olisi itsellekkin sellainen että tajuaisin. En todellakaan ala kerjäämään näkemisiä. Nyt on ihan omasta halustaan ne tehnyt.

Ap

Olen ollut ihan samassa tilanteessa ja tiedän miten vaikeaa, jopa mahdotonta asian puheeksi ottaminen on. Siinä kun on pelissä koko suhde, ja jos vaan ummistaa silmänsä ja jatkaa vanhaan malliin, saa kuitenkin ne rippeet. Kehotan kuitenkin rohkaisemaan mielesi ja puhumaan. Et sä loppujen lopuksi voi kuin voittaa. Mitä siinä voi käydä, on se että saatte puhumalla suhteen kummallekin toimivaksi, tai sitten pääset eroon suhteesta joka ei olisi ikinä voinut olla kummallekaan toimiva. Tuokin on ihan hyvä lopputulema. Ei teistä olisi kuitenkaan tullut pitkäaikaista paria, ja olisit vain hukannut aikaa jonka olisit voinut viettää itsellesi sopivan henkilön kanssa.

Ei kannata syyttää tai painostaa miestä vaan aloittaa ihan normaali keskustelu, kuin aloittaisit kaverisi kanssa jolta kysyt mitä hän elämältään toivoo.

Saman kokeneena uskon, että yleensä näissä tilanteissa haluttomuus kysyä johtuu pohjimmiltaan siitä, että oikeastaan tietää jo sen vastauksen. Niin kauan kuin ei kysy, voi ainakin jollain tasolla ylläpitää harhaa. Tai uskotella itselleen, ettei se haittaa. Tai että toinen muuttaa vielä mieltään.

Näin minäkin ajattelin, ja lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja puhua. Siitä tuli riita, kyllä, mutta moni asia selkeni ja kävi ilmi että monessa asiassa olin myös tulkinnut miestä väärin, lähinnä omista peloistani johtuen. Olemme vieläkin yhdessä ja tiiviissä, normaalissa parisuhteessa.

Täällä usein väitetään, että jos ei tietyssä ajassa tiedä mitä haluaa ja ole umpirakastunut, sitä ei tapahdu koskaan. Aina ei ole näin. Varsinkin vanhemmalla iällä suhteen kehittyminen voi vaatia aikaa ja halua ymmärtää toisen traumoja, lukkoja ja pelkoja jotka ovat suhteen esteenä.

Aina on harvoja poikkeuksia, mutta niiden mainostaminen tässä yhteydessä todennäköisesti vaikeuttaa Ap:n tilannetta ruokkimalla turhaa toivoa ja roikottamalla Ap;ta tuhoon tuomitussa ihmissuhteessa.

No, se selviää puhumalla.

Kyllä ja ei. Joskus tällaisesta tilanteesta kehkeytyy seinää vasten laittamisen jälkeen vakava parisuhdekin. Oman elämänkokemuksen perusteella sellainen, jossa kumppani 99% todennäköisyydellä vaihdetaan myöhemmin lennosta johonkin ihmiseen joka kolahtaa oikeasti. Sellaiseen, jonka kanssa ei olisi koskaan arvottu vuositolkulla kiinnostaako se vai ei.

Ei tässä ollut tietenkään kyse seinää vasten laittamisesta tai parisuhteeseen painostamisesta vaan keskustelusta. Me jatkettiin harvakseltaan tapailua ja tuollaista löyhää suhdetta vielä varmaan toinenkin vuosi, ennen kuin mies alkoi rentoutua ja uskoa etten ole sellainen pirttihirmu joista hän oli traumatisoitunut ja minkä takia hän epäröi suhdetta. Sen jälkeen mies alkoi oma-aloitteisesti tiivistää yhdessäoloa ja nyt takana on useita rakkaudentäyteisiä vuosia takana.

Toki aina voi tulla vaihdetuksi lennosta toiseen, mutta oma elämänkokemus kertoo, että yleensä nämä ovat niitä tyyppejä joilla on taipumus rakastua ensi silmäyksellä niin että oksat pois. Jos oma suhteeni olisi alkanut noin, niin olisin enemmän huolissani. Tällainen ihminen ei tarvitse mitään tietoja rakkautensa kohteesta, pelkkä vilkaisu riittää ja se on menoa. Jokainen päivä on täynnä potentiaalisia rakastumisen mahdollisuuksia. Sillä ihmisellä, jonka rakkaus syntyy opettelemalla tuntemaan toisen hyvin, niitä potentiaalisia rakastumistilanteita tulee paljon vähemmän.

Minusta nykyajassa ruokitaan utopistista, naivia, narsistista ja vahingollista kuvaa rakkaudesta, ja sitä edusti mm. täällä viesti jossa neuvottiin kuinka seurustelukumppanin pitäisi suhtautua sinuun kuin lottovoittoon, koska olet lottovoitto. Ihan kuin toisen pitäisi nähdä päällepäin sun hienoutesi ja teidän yhteensopivuutenne. Lähinnä tuollainen toimii suhteissa joissa rakastutaan ulkonäköön. Itse voin sanoa, etten vielä muutaman vuodenkaan jälkeen tiennyt onko kumppanini lottovoitto vai ei. Se sitten selvisi kun aikaa kului, aloin tuntea hänet hyvin ja oli tarpeeksi yhteistä kokemusta takana. Hänellä oli varmaan sama. Kokisin itseni kyllä aika narsistiseksi jos olisin vaatinut että hänen olisi pitänyt kokea minut lottovoitoksi ensitreffien jälkeen, tuntematta minua yhtään.

Sinä puhut nyt ihan eri asiasta kuin Ap. On hitaasti rakastumista ja on paremman puutteessa roikottamista ja tyytymistä ja nämä ovat täysin erillisiä ilmiöitä. Minusta sinä maalailet nyt täysin aiheettomasti pilvilinnoja Ap:lle ja teet pahimmillaan suurta vahinkoa.

Tämä on totta ja pyydän anteeksi. Olen vienyt keskustelua sivuraiteille, kun täällä on hehkutettu nopeasti rakastuvia ja olen halunnut puolustaa meitä hitaasti ottavia. Totta kuitenkin on, että ap:n tilanne ei vaikuta hyvältä ja omassa hitaasti kehittyneessä suhteessani alkuaikakin oli erilaista kuin ap:lla. Me olimme molemmat aktiivisia tapaamaan, viestittelemään jne. Kuitenkin se neuvo minkä olen halunnut ap:lle antaa, on keskustelu ja se ei aiheuta vahinkoa koskaan vaan päinvastoin.

Olet oikeassa että keskustelusta harvoin on haittaa. Kuitenkaan se ei aina ratkaise näitä tilanteita. Osa roikottajista pakenee, mutta osa valehtelee ja osa päätyy sitoutumaan suhteeseen jossa ei oikeasti halua olla. Siten korostaisin sitä, että kumppanin kertoman lisäksi pitää vähintään samalla painoarvolla kuunnella suhteen faktoja. Jos yhteydenpito on selvästi yksipuolista, niin ei ehkä kannata jäädä roikkumaan vaikka toinen hätäpäissään muutosta lupailisi ja syviä tunteita tunnustaisi. Jos toisen sanat sanoo että olet tärkeä ja käytös jotain ihan muuta, niin yleensä on fiksuinta uskoa sitä käytöstä.

Näin on. Tässä olet täysin oikeassa ja nyt kun pysähdyin muistelemaan oman suhteen alkuaikaa, niin ristiriita oli tuo, että teot kertoivat rakkaudesta, mutta puheissa mies pelkäsi sitoutumista. Minunkin mielestäni teot ovat aina se mitä kannattaa katsoa, mutta tuolloin pelkäsin elätellä turhia toiveita. Siksi uskoin enemmän niitä sanoja ja ignoorasin teot tai tulkitsin ne tahallani huonoimman kautta.

Mutta nyt lopetan keskustelun, koska antini tähän on kieltämättä ollut aika huono, ja kummunnut ehkä enemmän tarpeesta puhua tutustumisen merkityksestä rakastumisessa kuin ap:n tilanteesta. Kaikkea hyvää ap:lle toivon.

Kaikkihan täällä omista lähtökohdistaan kirjoittaa. Ja varsinkin jos taustalla on kipeitä asioita, niin se herättää helposti vahvoja tunteita ja mielipiteitä. Kuten lienee ainakin niiden kirjoittajien laita, jotka Ap:n kaltaisesta tilanteesta itsensä tunnistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä miehellä on traumoja tai hänellä ei ole kokemusta kenenkään lähelle päästämisestä. Sinun kannattaa ottaa asia hänen kanssaan puheeksi. Että toivot henkisesti läheisempää suhdetta, ja että miehen täytyy uskaltaa avata itseään sinulle jos haluaa pidemmän suhteen kanssasi.

Ei voi olla mahdollista, mies on aina katala ja paha sikanarsisti eikä mikään voi hänellä johtua traumoista yms. kuten viattomilla ja puhtailla naisilla.

Tuota kommenttia minäkin ihmetteln. Ja ihan naisena.

Ollaanko täällä tosiaan sitä mieltä, että miehillä ei voi olla mitään tunteita, pelkoja tms. 

Itse taas ajattelen, että jako pahoihin ja traumatisoituneisiin ihmisiin on ylipäänsä aika keinotekoinen. Rohkenisin jopa väittää, että useimmat muita huonosti kohtelevat ihmiset ovat pohjimmiltaan traumatisoituneita. Ei se kuitenkaan oikeuta muiden huonoa kohtelua eikä sitä pitäisi kenenkään käyttää itselleen tekosyynä huonon kohtelun hyväksymiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä miehellä on traumoja tai hänellä ei ole kokemusta kenenkään lähelle päästämisestä. Sinun kannattaa ottaa asia hänen kanssaan puheeksi. Että toivot henkisesti läheisempää suhdetta, ja että miehen täytyy uskaltaa avata itseään sinulle jos haluaa pidemmän suhteen kanssasi.

Ei voi olla mahdollista, mies on aina katala ja paha sikanarsisti eikä mikään voi hänellä johtua traumoista yms. kuten viattomilla ja puhtailla naisilla.

Tuota kommenttia minäkin ihmetteln. Ja ihan naisena.

Ollaanko täällä tosiaan sitä mieltä, että miehillä ei voi olla mitään tunteita, pelkoja tms. 

Itse taas ajattelen, että jako pahoihin ja traumatisoituneisiin ihmisiin on ylipäänsä aika keinotekoinen. Rohkenisin jopa väittää, että useimmat muita huonosti kohtelevat ihmiset ovat pohjimmiltaan traumatisoituneita. Ei se kuitenkaan oikeuta muiden huonoa kohtelua eikä sitä pitäisi kenenkään käyttää itselleen tekosyynä huonon kohtelun hyväksymiselle.

 Hassua, että tuommoinen vastaanhangoitteleva mies on nyt jo "paha". Mulle tulee pahasta ihmisestä mieleen jotain ihan muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä miehellä on traumoja tai hänellä ei ole kokemusta kenenkään lähelle päästämisestä. Sinun kannattaa ottaa asia hänen kanssaan puheeksi. Että toivot henkisesti läheisempää suhdetta, ja että miehen täytyy uskaltaa avata itseään sinulle jos haluaa pidemmän suhteen kanssasi.

Ei voi olla mahdollista, mies on aina katala ja paha sikanarsisti eikä mikään voi hänellä johtua traumoista yms. kuten viattomilla ja puhtailla naisilla.

Tuota kommenttia minäkin ihmetteln. Ja ihan naisena.

Ollaanko täällä tosiaan sitä mieltä, että miehillä ei voi olla mitään tunteita, pelkoja tms. 

Itse taas ajattelen, että jako pahoihin ja traumatisoituneisiin ihmisiin on ylipäänsä aika keinotekoinen. Rohkenisin jopa väittää, että useimmat muita huonosti kohtelevat ihmiset ovat pohjimmiltaan traumatisoituneita. Ei se kuitenkaan oikeuta muiden huonoa kohtelua eikä sitä pitäisi kenenkään käyttää itselleen tekosyynä huonon kohtelun hyväksymiselle.

 Hassua, että tuommoinen vastaanhangoitteleva mies on nyt jo "paha". Mulle tulee pahasta ihmisestä mieleen jotain ihan muuta.

En minä niin kyllä kirjoittanut.

Keskustelut ajautui sivuraiteelle ja ihan jankkaukseksi nähtävästi. Aloittajalle sanoisin, että nyt kun olet havahtunut huomaamaan, että toiveesi ja todellisuus ovat liian kaukana toisistaan niin samalla olet havahtunut huomaamaan, että mies ei rakasta sinua.  Kestääkö itsekunnioituksesi ja omanarvontunteesi vielä toisen vuoden vai teetkö radikaalin ratkaisun ja lopetat suhteen?

Sinun päätös ja sinun elämäsi. Ei kannata sysätä ratkaisua vain miehen suuntaan, sillä kyse on sinusta ja mitä sinä haluat.

Kyllä tuossa on jotain patologista taustalla. Tätä varmaan useampi muukin on jo kommentoinut, itse en ole vielä koko ketjua lukenut. Minulla on myös vähän samanlainen tilanne päällä, joskin pyristelen siitä nyt eroon. Olen jo vuosia seurustellut miehen kanssa, jolle minä merkitsen paljon vähemmän kuin hän minulle. Itse haluaisin hänen kanssaan naimisiin, muuttaa yhteen ja perustaa perheen. Hän on eronnut, ei halua enää naimisiin, haluaa pitää oman asuntonsa, ei päästä minua hänen kotiinsa kuin harvakseltaan, nähdään lähinnä kaupungilla tai minun luona. Lapsensa olen tavannut ohimennen vain muutamia kertoja ja heille mies on luvannut, ettei minusta tule mitään äitipuolta tms. vakavaa. 

Kaikki järki sanoisi, että minun pitää erota. Kun on omaa traumataustaa lapsuudesta, ja ydinuskomus siitä, että en ole rakkauden arvoinen, enkä ikinä tule löytämään ketään joka välittäisi minusta, on kuitenkin todella vaikea irtautua. Yritän kyllä, ja olen tajunnut että miehestä henkisesti eroon pääsemiseksi minun on parasta vaihtaa ihan paikkakuntaakin, että en heikkoina ja ahdistuneina hetkinä taas päädy hänen kanssaan tekemisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä miehellä on traumoja tai hänellä ei ole kokemusta kenenkään lähelle päästämisestä. Sinun kannattaa ottaa asia hänen kanssaan puheeksi. Että toivot henkisesti läheisempää suhdetta, ja että miehen täytyy uskaltaa avata itseään sinulle jos haluaa pidemmän suhteen kanssasi.

Ei voi olla mahdollista, mies on aina katala ja paha sikanarsisti eikä mikään voi hänellä johtua traumoista yms. kuten viattomilla ja puhtailla naisilla.

Tuota kommenttia minäkin ihmetteln. Ja ihan naisena.

Ollaanko täällä tosiaan sitä mieltä, että miehillä ei voi olla mitään tunteita, pelkoja tms. 

Itse taas ajattelen, että jako pahoihin ja traumatisoituneisiin ihmisiin on ylipäänsä aika keinotekoinen. Rohkenisin jopa väittää, että useimmat muita huonosti kohtelevat ihmiset ovat pohjimmiltaan traumatisoituneita. Ei se kuitenkaan oikeuta muiden huonoa kohtelua eikä sitä pitäisi kenenkään käyttää itselleen tekosyynä huonon kohtelun hyväksymiselle.

 Hassua, että tuommoinen vastaanhangoitteleva mies on nyt jo "paha". Mulle tulee pahasta ihmisestä mieleen jotain ihan muuta.

Riippuen motiivista. Jos motivaatio on toisen tunteilla leikkiminen ja pelkän seksin takia roikottaminen, niin kyllä se minusta on aika "paha". Sitten jos kyseessä on todelliset tunteet mutta pelottaa suhteeseen heittäytyminen, se ei ehkä ole motivaationa niin "paha", mutta sellainenkin tilanne voi olla tasan yhtä toivoton kuin ensiksi mainittu. Myös pelokkaasta ja traumatisoituneesta ressukasta voi ja kannattaa pyristellä irti, jos suhde enemmän satuttaa kuin antaa. Ja tämä näyttää olevan Ap:lla tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tuossa on jotain patologista taustalla. Tätä varmaan useampi muukin on jo kommentoinut, itse en ole vielä koko ketjua lukenut. Minulla on myös vähän samanlainen tilanne päällä, joskin pyristelen siitä nyt eroon. Olen jo vuosia seurustellut miehen kanssa, jolle minä merkitsen paljon vähemmän kuin hän minulle. Itse haluaisin hänen kanssaan naimisiin, muuttaa yhteen ja perustaa perheen. Hän on eronnut, ei halua enää naimisiin, haluaa pitää oman asuntonsa, ei päästä minua hänen kotiinsa kuin harvakseltaan, nähdään lähinnä kaupungilla tai minun luona. Lapsensa olen tavannut ohimennen vain muutamia kertoja ja heille mies on luvannut, ettei minusta tule mitään äitipuolta tms. vakavaa. 

Kaikki järki sanoisi, että minun pitää erota. Kun on omaa traumataustaa lapsuudesta, ja ydinuskomus siitä, että en ole rakkauden arvoinen, enkä ikinä tule löytämään ketään joka välittäisi minusta, on kuitenkin todella vaikea irtautua. Yritän kyllä, ja olen tajunnut että miehestä henkisesti eroon pääsemiseksi minun on parasta vaihtaa ihan paikkakuntaakin, että en heikkoina ja ahdistuneina hetkinä taas päädy hänen kanssaan tekemisiin. 

Sinä sabotoit omia mahdollisuuksiasi tulla rakastetuksi roikkumalla ihmisessä, joka ei rakasta.

Rakkaus pitää muutenkin löytää itsensä sisältä eikä etsiä sitä muualta. Uskotko sinä, että sinä voisit rakastaa itseäsi? Ja rakastatko itseäsi?

T. Toinen lapsuustraumatisoitunut, joka on kasvamassa siitä ulos

Joo ikävän av-palstaa, että ohitetaan apn selkeä ahdinko ja aletaan kilpalaulaa omien valintojen puolesta. 

Aplle sanoisin, että yksi ongelma on, että tuollainen suhde nykyään on monelle ihan ideaali. Molemmilla oma elämä, joka risteää lyhyesti ilman suurempia tunteita kummaltakaan puolelta. Ei siis edes ymmärretä, miksi tapaamisten välillä pitäisikään toisen asioista kiinnostua. Sitten tianne on vähän kuin kaverisuhteissa, eli dynamiikka helposti muodostuu sellaiseksi, että toinen on aktiivisempi. Ja tietenkin se on hän, jota tapaaminen enemmän kiinnostaa, on aikaa, energiaa, jne.

Joten ei jää muuta mahdollisuutta kuin kertoa tunteistasi ollaksesi varma, missä mennään. Ennen kaikkea, ei niissä ole mitään hävettävää tai peiteltävää. Vaikka mies toteaisikin, että hänelle liian heviä kamaa, et ole hävinnyt mitään, kun eihän mitään oikeasti ole sitten ollutkaan.

Sinua vaivaa jankkaus tauti.

Vierailija kirjoitti:

Keskustelut ajautui sivuraiteelle ja ihan jankkaukseksi nähtävästi. Aloittajalle sanoisin, että nyt kun olet havahtunut huomaamaan, että toiveesi ja todellisuus ovat liian kaukana toisistaan niin samalla olet havahtunut huomaamaan, että mies ei rakasta sinua.  Kestääkö itsekunnioituksesi ja omanarvontunteesi vielä toisen vuoden vai teetkö radikaalin ratkaisun ja lopetat suhteen?

Sinun päätös ja sinun elämäsi. Ei kannata sysätä ratkaisua vain miehen suuntaan, sillä kyse on sinusta ja mitä sinä haluat.

Itse tein vastaavassa tilanteessa niin, että listasin kaikki ongelmakohdat ja ilmoitin, että jos näihin ei tule muutosta, niin lähdetään eri teille.

Mies ilmoitti, ettei muutosta tule. Joten ero tuli.

Kipeää, mutta tuolla sain sen varmistuksen, että asia oli kuten tunsin, eli en ollut miehelle tärkeä. Jos olisin ollut, olisi kaikin keinoin keksitty, miten päästä haasteista yli ja luoda suhde, jossa molemmilla hyvä olla.

Mutta saamani tylyt vastaukset, ettei hänen kanssaan tarvitse olla kerran on niin kauhea, ja ettei ala vakuutella mitään.

Sehän oli sitten selkeä kohta, ettei suhteessa ole mitään järkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehet on just tollasia selkärangattomia niljakkeita, jotka paremman puutteessa käyttävät toisia vaan hyväkseen.

Naiset on selkärangattomia niljakkeita. Heti kun alkuhuuma hälvenee tai tulee ensimmäinen ongelma, niin mies heivataan ja rikotaan.

Voin puhua nyt vain omasta puolestani.

Mutta asiassahan riippuu se, mikä ongelma on, ja kuinka paljon kumpikin sitoutuu sen ongelman ylittämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tuossa on jotain patologista taustalla. Tätä varmaan useampi muukin on jo kommentoinut, itse en ole vielä koko ketjua lukenut. Minulla on myös vähän samanlainen tilanne päällä, joskin pyristelen siitä nyt eroon. Olen jo vuosia seurustellut miehen kanssa, jolle minä merkitsen paljon vähemmän kuin hän minulle. Itse haluaisin hänen kanssaan naimisiin, muuttaa yhteen ja perustaa perheen. Hän on eronnut, ei halua enää naimisiin, haluaa pitää oman asuntonsa, ei päästä minua hänen kotiinsa kuin harvakseltaan, nähdään lähinnä kaupungilla tai minun luona. Lapsensa olen tavannut ohimennen vain muutamia kertoja ja heille mies on luvannut, ettei minusta tule mitään äitipuolta tms. vakavaa. 

Kaikki järki sanoisi, että minun pitää erota. Kun on omaa traumataustaa lapsuudesta, ja ydinuskomus siitä, että en ole rakkauden arvoinen, enkä ikinä tule löytämään ketään joka välittäisi minusta, on kuitenkin todella vaikea irtautua. Yritän kyllä, ja olen tajunnut että miehestä henkisesti eroon pääsemiseksi minun on parasta vaihtaa ihan paikkakuntaakin, että en heikkoina ja ahdistuneina hetkinä taas päädy hänen kanssaan tekemisiin. 

Sinä sabotoit omia mahdollisuuksiasi tulla rakastetuksi roikkumalla ihmisessä, joka ei rakasta.

Rakkaus pitää muutenkin löytää itsensä sisältä eikä etsiä sitä muualta. Uskotko sinä, että sinä voisit rakastaa itseäsi? Ja rakastatko itseäsi?

T. Toinen lapsuustraumatisoitunut, joka on kasvamassa siitä ulos

En ole Ap, mutta saanko kysyä miten olet päässyt kasvussa eteenpäin? Luitko jotain kirjallisuutta tai seurasitko jonkun nettivalmentajan videoita esim? Painin itse samojen asioiden kanssa kuin Ap, en siis ajankohtaisesti koska elän nyt aikaa hylkäyksen jälkeen ennen seuraavaa tuhoon tuomittua suhdetta, mutta haluaisin epätoivoisesti kierteestä eroon. Tunnistan pitkälti traumat ja niiden aiheuttamat tunnelukot, mutten osaa itse korjata niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskustelut ajautui sivuraiteelle ja ihan jankkaukseksi nähtävästi. Aloittajalle sanoisin, että nyt kun olet havahtunut huomaamaan, että toiveesi ja todellisuus ovat liian kaukana toisistaan niin samalla olet havahtunut huomaamaan, että mies ei rakasta sinua.  Kestääkö itsekunnioituksesi ja omanarvontunteesi vielä toisen vuoden vai teetkö radikaalin ratkaisun ja lopetat suhteen?

Sinun päätös ja sinun elämäsi. Ei kannata sysätä ratkaisua vain miehen suuntaan, sillä kyse on sinusta ja mitä sinä haluat.

Itse tein vastaavassa tilanteessa niin, että listasin kaikki ongelmakohdat ja ilmoitin, että jos näihin ei tule muutosta, niin lähdetään eri teille.

Mies ilmoitti, ettei muutosta tule. Joten ero tuli.

Kipeää, mutta tuolla sain sen varmistuksen, että asia oli kuten tunsin, eli en ollut miehelle tärkeä. Jos olisin ollut, olisi kaikin keinoin keksitty, miten päästä haasteista yli ja luoda suhde, jossa molemmilla hyvä olla.

Mutta saamani tylyt vastaukset, ettei hänen kanssaan tarvitse olla kerran on niin kauhea, ja ettei ala vakuutella mitään.

Sehän oli sitten selkeä kohta, ettei suhteessa ole mitään järkeä.

Minä en tuosta kyllä vetäisi johtopäätöstä, ettei mies välittänyt. Ajoit vaan nurkkaan ja aloit vaatimaan ihmistä muuttamaan, minusta vastaan haraaminen on siihen terve reaktio.

Jos noin alussa on jo noin vaikeaa, niin ei siitä hyvää tule. Vaikka lopulta saisitkin miehen sitoutumaan, kiintymään, tai jopa rakastumaan.

Tässä viime aikoina havainnoinut paria tuommoista kuviota pidemmällä tähtäimellä, suhteita, joissa nainen oli alussa se rakastuneempi osapuoli, sieti, kesti, roikkui ja riippui. Nyt ne on molemmat yli vuosikymmenen säädön, avioliiton ja perheenperustamisen jälkeen johtaneet eroon ja nimenomaan naisten aloitteesta. Toisessa suurimmaksi ongelmaksi koitui miehen tapa puhua naiselle epäkunnioittavasti, vähätellä ja naljailla. Nainen ei lopulta jaksanut ja kestänyt enää. Hommasi oman kodin ja ero on vireillä, vaikka mies oli alunalkaen elämänsä suuri rakkaus, jota varten kesti vaikka minkälaista tempoilua mieheltä. Toisessa tapauksessa mies ei olisi halunnut avioeroa millään, mutta naisella meni kuppi nurin miehen kyvyttömyyteen ottaa vastuuta itsestään ja olla läsnä perheelle.

Summa summarum: rakkaudettomuutta ei kannata hyväksyä ja naisilla on paha tapa sysätä oma ego ja ylpeys syrjään rakkauden vuoksi, kun taas monilla miehillä ego dominoi ja lopputulos on rakkaudettomuus kumppania kohtaan, mikä näkyy sitten käytöksessä ja arjessa jatkuvasti ja tuhoaa naisen itsetunnon ja emotionaalisen terveyden. Lopulta kamelinselkä katkeaa, kyse on vain siitä, kuinka nopeasti se tapahtuu. Kuukauden, vuoden, vuosikymmenen, 20 vuoden kuluttua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tuossa on jotain patologista taustalla. Tätä varmaan useampi muukin on jo kommentoinut, itse en ole vielä koko ketjua lukenut. Minulla on myös vähän samanlainen tilanne päällä, joskin pyristelen siitä nyt eroon. Olen jo vuosia seurustellut miehen kanssa, jolle minä merkitsen paljon vähemmän kuin hän minulle. Itse haluaisin hänen kanssaan naimisiin, muuttaa yhteen ja perustaa perheen. Hän on eronnut, ei halua enää naimisiin, haluaa pitää oman asuntonsa, ei päästä minua hänen kotiinsa kuin harvakseltaan, nähdään lähinnä kaupungilla tai minun luona. Lapsensa olen tavannut ohimennen vain muutamia kertoja ja heille mies on luvannut, ettei minusta tule mitään äitipuolta tms. vakavaa. 

Kaikki järki sanoisi, että minun pitää erota. Kun on omaa traumataustaa lapsuudesta, ja ydinuskomus siitä, että en ole rakkauden arvoinen, enkä ikinä tule löytämään ketään joka välittäisi minusta, on kuitenkin todella vaikea irtautua. Yritän kyllä, ja olen tajunnut että miehestä henkisesti eroon pääsemiseksi minun on parasta vaihtaa ihan paikkakuntaakin, että en heikkoina ja ahdistuneina hetkinä taas päädy hänen kanssaan tekemisiin. 

Sinä sabotoit omia mahdollisuuksiasi tulla rakastetuksi roikkumalla ihmisessä, joka ei rakasta.

Rakkaus pitää muutenkin löytää itsensä sisältä eikä etsiä sitä muualta. Uskotko sinä, että sinä voisit rakastaa itseäsi? Ja rakastatko itseäsi?

T. Toinen lapsuustraumatisoitunut, joka on kasvamassa siitä ulos

En ole Ap, mutta saanko kysyä miten olet päässyt kasvussa eteenpäin? Luitko jotain kirjallisuutta tai seurasitko jonkun nettivalmentajan videoita esim? Painin itse samojen asioiden kanssa kuin Ap, en siis ajankohtaisesti koska elän nyt aikaa hylkäyksen jälkeen ennen seuraavaa tuhoon tuomittua suhdetta, mutta haluaisin epätoivoisesti kierteestä eroon. Tunnistan pitkälti traumat ja niiden aiheuttamat tunnelukot, mutten osaa itse korjata niitä.

Olen eri, mutta minulle tuohon on auttanut yksinkertaisesti se että alkaa tehdä asioita toisin. Jokainen teko ja valinta vahvistaa jotain käsitystä itsestäsi. Ja se käsitys voi alkaa muuttua yllättävän nopeasti kun tekee itseään arvostavia tekoja. Ihan siitä alkaen, millaisia ihmisiä alkaa tapailla. Kun mietin millaisia niiden epätoivoisten suhteiden alut ovat olleet, niin kyllä kaikki merkit ovat olleet nähtävissä. Sitten on vaan noudattanut vanhaa, tuttua kaavaa ja heittäytynyt maahan kynnysmatoksi. Useimmat ovat sanoneet jo ensitreffeilllä etteivät halua sitoutua. Ja siihen mä oon ollut että se on ihan okei, tottahan mä sen ymmärrän ettei kukaan nyt muhun halua sitoutua. Tää oli mulle ensimmäinen muutos, kun aloin sanoa että ok, siinä tapauksessa me etsitään eri asioita koska mä haluan sitoutuneen suhteen. Sellainen mulla nykyään sitten on.

On siis pitänyt tehdä toiselle selväksi mitä haluaa, mutta myös itselle. Voin myöntää että nuo epätoivoiset suhteet on kummunneet pitkälti siitä että en ole itse halunnut tai siis uskaltanut sitoutua. Se on ollut hirveän pelottavaa. Yksi mies rakastui minuun syvästi ja olisi halunnut kanssani kaiken. Häntä en halunnut vaan vaihdoin sellaiseen, joka roikotti paremman puutteessa. Yksi tärkeimmistä asioista mulle on siis ollut tarkistaa sitä että mitä haluan ja miksi. Haluanko sitä (esim. parisuhdetta) todella ja mitä siinä pelkään.

Tää on mun viisipenninen asiaan, mutta itsekin kuulisin mielelläni myös muiden kokemuksia tällaisen vahingollisen kaavan korjaamisesta. Sillä kyllä mullakin vielä työtä itseni kanssa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tuossa on jotain patologista taustalla. Tätä varmaan useampi muukin on jo kommentoinut, itse en ole vielä koko ketjua lukenut. Minulla on myös vähän samanlainen tilanne päällä, joskin pyristelen siitä nyt eroon. Olen jo vuosia seurustellut miehen kanssa, jolle minä merkitsen paljon vähemmän kuin hän minulle. Itse haluaisin hänen kanssaan naimisiin, muuttaa yhteen ja perustaa perheen. Hän on eronnut, ei halua enää naimisiin, haluaa pitää oman asuntonsa, ei päästä minua hänen kotiinsa kuin harvakseltaan, nähdään lähinnä kaupungilla tai minun luona. Lapsensa olen tavannut ohimennen vain muutamia kertoja ja heille mies on luvannut, ettei minusta tule mitään äitipuolta tms. vakavaa. 

Kaikki järki sanoisi, että minun pitää erota. Kun on omaa traumataustaa lapsuudesta, ja ydinuskomus siitä, että en ole rakkauden arvoinen, enkä ikinä tule löytämään ketään joka välittäisi minusta, on kuitenkin todella vaikea irtautua. Yritän kyllä, ja olen tajunnut että miehestä henkisesti eroon pääsemiseksi minun on parasta vaihtaa ihan paikkakuntaakin, että en heikkoina ja ahdistuneina hetkinä taas päädy hänen kanssaan tekemisiin. 

Sinä sabotoit omia mahdollisuuksiasi tulla rakastetuksi roikkumalla ihmisessä, joka ei rakasta.

Rakkaus pitää muutenkin löytää itsensä sisältä eikä etsiä sitä muualta. Uskotko sinä, että sinä voisit rakastaa itseäsi? Ja rakastatko itseäsi?

T. Toinen lapsuustraumatisoitunut, joka on kasvamassa siitä ulos

En ole Ap, mutta saanko kysyä miten olet päässyt kasvussa eteenpäin? Luitko jotain kirjallisuutta tai seurasitko jonkun nettivalmentajan videoita esim? Painin itse samojen asioiden kanssa kuin Ap, en siis ajankohtaisesti koska elän nyt aikaa hylkäyksen jälkeen ennen seuraavaa tuhoon tuomittua suhdetta, mutta haluaisin epätoivoisesti kierteestä eroon. Tunnistan pitkälti traumat ja niiden aiheuttamat tunnelukot, mutten osaa itse korjata niitä.

Youtube-videoita, kirjoja ja hoitokontakti eli keskusteluapua. En ole aloittanut enkä aloita yhtään uutta parisuhdetta, hädin tuskin edes ystävyyssuhdetta (sen voin, tarkan harkinnan jälkeen) ennen kuin olen kuivalla maalla tämän homman kanssa. Nyt keskityn vain ja ainoastaan itseeni, ei riitä energiaa (huonoille) suhteille. Olen edistynyt aika hyvin, mutten vielä maalissa.

Patrick Teahan on yksi youtuben suosikeista. Sitten on Crappy Childhood Fairy ja monia muita. Narsismiin olen tutustunut myös, koska niihin aina lankean ja saan osumaa. Ja läheisriippuvuuteen, ylikiltteyteen, häpeään, masennukseen, uupumukseen, tunnelukkoihin... joo, hoh hoijaa, kunnon työmaa.

Olennaisin tähän mennessä on rajat, terve viha ja aggressio, jolla rajoja suojataan ja validaation löytäminen sisältä eikä ulkoa. Ei voi ulkoistaa sisäisiä toimintojaan muille ja rajat saa ja pitää määritellä ja saa aiheuttaa konfliktin ja olla vihainen ja pistää itsensä toisen edelle.

Tsemppiä sulle!

Suosittelisin teitä keskustelemaan asiasta keskenään. Yleensä on hyvä muistaa pitkässäkin parisuhteessa välillä pysähtyä keskustelemaan sen puolison kanssa, että missä mennään ja millaiset on tulevaisuuden suunnitelmat ja, että oletteko molemmat vielä niissä yhdessä mukana. Eli sellainen on esimerkiksi hyvä aloitus, kun kysyy: "Missä sinä näet itsesi 5 vuoden päässä"  Tai vaikka vuoden päästä. Ja kuunnelkaa oletteko edelleen molemmat niissä suunitelmissa/haaveissa mukana yhdessä. Näin voi myös kysyä itseltä rehellisesti.

Itse tiesin siitä, että 10 vuoden pituinen parisuhde alkoi olla lopuillaan, kun ehdotin (oltiin silloin 35 vuotiaita molemmat), että säästetäänkö yhdessä 40 vuotis synttäreitä varten new yorkin matkaa. Laitettaisiin joka kk molemmat 50 euroo sivuun niin 5 vuoden päästä meillä olisi 6000 euroa matkaa varten säästössä niin puolisoni oli tästä hieman vastahakoinen. Kuitenkin oltiin haaveiltu new yourkin matkasta aina ihan alusta saakka. Silloin tiesin, että nyt on puolisolla ero mielessä ja niin kävikin 2kk myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teepä nyt se koe ettet ota yhteyttä vaikka pariin vkoon. Saat selvyyden onko mies kinnostunut vai ei. Sillä välin etsit  toista miestä vaikka netistä. LÖydät toivottavasti paremman!

Valitettavasti tuo ei ole keino selvittää välittääkö mies ap:sta, sillä myös hyväksikäyttäjä ottaa usein oma-aloitteisesti yhteyttä. Väitän, että jos tuo ap:n säätö olisi hänestä aidosti kiinnostunut, niin kyllä hän sen tietäisi. Harvoin tarvitsee arpoa toisesta ihmisestä haluaako hän esim. sitoutua. AP:n ehkä kannattaisi kerätä sen verran rohkeutta, että kysyy suoraan haluaako toinen olla parisuhteessa ja jos vastaus on mitä tahansa muuta kuin "kyllä", niin sitten ainakin tietää. 

Niin, kysyminen olisi kaikkein yksinkertaisin keino. Jostain syystä se on itselleni yhtä vaikeaa kuin että pitäisi hypätä jostain todella korkealta sillalta. Eli täysin mahdotonta.

Varmaan juuri siksi, että on se tunne että mies juoksee karkuun jos suhdetta pitää alkaa määrittelemään. Nyt kun en ole painostanut mihinkään suuntaan niin se sujuu näin.

On paljon mahdollista, että miehellä on jotain läheiseen suhteeseen liittyviä rajotteita tai välttelevää kiintymyssuhdetta. Näitä pyöritellyt vaikka kuinka. Mutta kyllä se suurin syy varmasti on, että ei vaan ole minusta tarpeeksi kiinnostunut. Harmittaa kun ei voi sitä sitten sanoa tai vaikka olla tapaamatta. Se olisi itsellekkin sellainen että tajuaisin. En todellakaan ala kerjäämään näkemisiä. Nyt on ihan omasta halustaan ne tehnyt.

Ap

Olen ollut ihan samassa tilanteessa ja tiedän miten vaikeaa, jopa mahdotonta asian puheeksi ottaminen on. Siinä kun on pelissä koko suhde, ja jos vaan ummistaa silmänsä ja jatkaa vanhaan malliin, saa kuitenkin ne rippeet. Kehotan kuitenkin rohkaisemaan mielesi ja puhumaan. Et sä loppujen lopuksi voi kuin voittaa. Mitä siinä voi käydä, on se että saatte puhumalla suhteen kummallekin toimivaksi, tai sitten pääset eroon suhteesta joka ei olisi ikinä voinut olla kummallekaan toimiva. Tuokin on ihan hyvä lopputulema. Ei teistä olisi kuitenkaan tullut pitkäaikaista paria, ja olisit vain hukannut aikaa jonka olisit voinut viettää itsellesi sopivan henkilön kanssa.

Ei kannata syyttää tai painostaa miestä vaan aloittaa ihan normaali keskustelu, kuin aloittaisit kaverisi kanssa jolta kysyt mitä hän elämältään toivoo.

Saman kokeneena uskon, että yleensä näissä tilanteissa haluttomuus kysyä johtuu pohjimmiltaan siitä, että oikeastaan tietää jo sen vastauksen. Niin kauan kuin ei kysy, voi ainakin jollain tasolla ylläpitää harhaa. Tai uskotella itselleen, ettei se haittaa. Tai että toinen muuttaa vielä mieltään.

Näin minäkin ajattelin, ja lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja puhua. Siitä tuli riita, kyllä, mutta moni asia selkeni ja kävi ilmi että monessa asiassa olin myös tulkinnut miestä väärin, lähinnä omista peloistani johtuen. Olemme vieläkin yhdessä ja tiiviissä, normaalissa parisuhteessa.

Täällä usein väitetään, että jos ei tietyssä ajassa tiedä mitä haluaa ja ole umpirakastunut, sitä ei tapahdu koskaan. Aina ei ole näin. Varsinkin vanhemmalla iällä suhteen kehittyminen voi vaatia aikaa ja halua ymmärtää toisen traumoja, lukkoja ja pelkoja jotka ovat suhteen esteenä.

Aina on harvoja poikkeuksia, mutta niiden mainostaminen tässä yhteydessä todennäköisesti vaikeuttaa Ap:n tilannetta ruokkimalla turhaa toivoa ja roikottamalla Ap;ta tuhoon tuomitussa ihmissuhteessa.

No, se selviää puhumalla.

Kyllä ja ei. Joskus tällaisesta tilanteesta kehkeytyy seinää vasten laittamisen jälkeen vakava parisuhdekin. Oman elämänkokemuksen perusteella sellainen, jossa kumppani 99% todennäköisyydellä vaihdetaan myöhemmin lennosta johonkin ihmiseen joka kolahtaa oikeasti. Sellaiseen, jonka kanssa ei olisi koskaan arvottu vuositolkulla kiinnostaako se vai ei.

Ei tässä ollut tietenkään kyse seinää vasten laittamisesta tai parisuhteeseen painostamisesta vaan keskustelusta. Me jatkettiin harvakseltaan tapailua ja tuollaista löyhää suhdetta vielä varmaan toinenkin vuosi, ennen kuin mies alkoi rentoutua ja uskoa etten ole sellainen pirttihirmu joista hän oli traumatisoitunut ja minkä takia hän epäröi suhdetta. Sen jälkeen mies alkoi oma-aloitteisesti tiivistää yhdessäoloa ja nyt takana on useita rakkaudentäyteisiä vuosia takana.

Toki aina voi tulla vaihdetuksi lennosta toiseen, mutta oma elämänkokemus kertoo, että yleensä nämä ovat niitä tyyppejä joilla on taipumus rakastua ensi silmäyksellä niin että oksat pois. Jos oma suhteeni olisi alkanut noin, niin olisin enemmän huolissani. Tällainen ihminen ei tarvitse mitään tietoja rakkautensa kohteesta, pelkkä vilkaisu riittää ja se on menoa. Jokainen päivä on täynnä potentiaalisia rakastumisen mahdollisuuksia. Sillä ihmisellä, jonka rakkaus syntyy opettelemalla tuntemaan toisen hyvin, niitä potentiaalisia rakastumistilanteita tulee paljon vähemmän.

Minusta nykyajassa ruokitaan utopistista, naivia, narsistista ja vahingollista kuvaa rakkaudesta, ja sitä edusti mm. täällä viesti jossa neuvottiin kuinka seurustelukumppanin pitäisi suhtautua sinuun kuin lottovoittoon, koska olet lottovoitto. Ihan kuin toisen pitäisi nähdä päällepäin sun hienoutesi ja teidän yhteensopivuutenne. Lähinnä tuollainen toimii suhteissa joissa rakastutaan ulkonäköön. Itse voin sanoa, etten vielä muutaman vuodenkaan jälkeen tiennyt onko kumppanini lottovoitto vai ei. Se sitten selvisi kun aikaa kului, aloin tuntea hänet hyvin ja oli tarpeeksi yhteistä kokemusta takana. Hänellä oli varmaan sama. Kokisin itseni kyllä aika narsistiseksi jos olisin vaatinut että hänen olisi pitänyt kokea minut lottovoitoksi ensitreffien jälkeen, tuntematta minua yhtään.

Jos ihminen on oikeasti lottovoitto niin ei sen huomaamiseen todellakaan tarvitse vuosia, ei edes kuukausia. Hän on niin erilainen (hyvällä tavalla) kuin kukaan muu aiemmin ja tulee sellainen sisäinen tieto, että paremmin minulle sopivaa en tule löytämään, ainakaan helposti. Uskon että itselle oikean ihmisen tunnistaa nopeasti, ei tarvitse arpoa onko tämä sitä vai ei.

Jos vasta vuosien jälkeen tajuaa että tämä on lottovoitto, tulee mieleen että on katseltu muita vaihtoehtoja ja todettu että koska parempaakaan en saa, ehkä tämä sitten on sitä. Romantikkona en oikein perustaisi tällaisesta.

Me ollaan vaan näemmä erilaisia romantikkoja :) Totta kai on toisen lähellä tultava tuttu, yhteensopiva olo, mutta itse tarvitsen lottovoitto-tunteelle vielä todisteita, mitä tulee vasta ajan myötä. Pelkkä ennakkofiilis ei ikinä yllä samaan, kuin se tieto mitä löydät joka päivä toisen pienistä ja isoista tekemisistä jotka alleviivaavat sinulle miten asia on, ja miten se on vielä suurempaa kuin ennakko-odotuksesi olisivat ikinä voineet aavistaa. Kyse ei ole todellakaan siitä että etsisi muita vaihtoehtoja vaan päinvastoin siitä että antaa toiselle aikaa keskittyen häneen aidosti.

Itselläni on tuttuja, jotka salamarakastuvat muutaman vuoden välein, ja heillä on aina tuo lottovoitto-olo. Mulle se nopea lottovoitto-fiilis ei ole kovin vakuuttava asia heitä seurattuani.

Tämähän se on se sarjarakastujan dilemma. Kun se lottovoitto-olo tulee nopeasti, se ei perustu oikeastaan mihinkään muuhun kuin omiin toiveisiin. Siitä seuraa lähes aina pettymys, ja sitten uusi lottovoitto joihin jää koukkuun kun se tunne on niin vahva. 

Oma sarjarakastuja-kaveri on hehkuttanut uusinta lottovoittoaan viime aikoina minulle, mikä on ollut sikäli kiinnostavaa että satun tuntemaan kyseisen miehen hyvin (hän on myös kaverini). Oikeastaan mikään niistä asioista mikä miehessä on kuulemma niin ihanaa ja miksi he sopivat niin hyvin yhteen, ei pidä paikkaansa. Mieskin välillä kohottelee kulmiaan, että onkohan tuo tyyppi nyt kuunnellut mua yhtään vai hehkuttaako jotain itse luomaansa kuvaa. Mutta kun se lottovoitto-tunne on niin vahva, että se kääntää mustankin valkoiseksi.

Kirjoitin tuon edellistä edeltävän kommentin ja en voi kuin ihmetellä mistä ihmisille on tullut käsitys, että nopeasti rakastuva rakastuu suunnilleen joka ikiseen vastaantulijaan ja rakkauden kohde vaihtuu tämän tästä. Näinhän asia ei todellakaan ole. Itse rakastun ERITTÄIN harvoin, mutta silloin kun rakastun, se tapahtuu nopeasti. Olen rakastunut kohta 30-vuotisen elämäni aikan kerran ja se tapahtui ensisilmäyksellä. Suhteen päätyttyä en ole ollut kenenkään kanssa, ja tuosta on kuitenkin jo vuosia. Enkä tule olemaankaan, ellen koe tuota samaa tunnetta.

Varmaan siitä, kun jokainen kuitenkin tuntee ihmisiä jotka hehkuttavat elämänsä suurinta rakkautta joka toinen vuosi. Mäkin tunnen useamman tällaisen vähintään fb:n kautta, missä ilmiö hyvin näkyykin kun parisuhteiden alkamiset, naimisiinmenot ja erot ovat kaikkien näkyvillä. Tasaisin väliajoin vaan huomaa että siinä ihquimmassa rakkauspäivityksessä onkin ihan eri naama kuin viimeksi. Omassa tuttavapiirissäni näitä ihmisiä yhdistää juurikin se, että ihastumiset, rakastumiset ja naimisiinmenot tapahtuvat hirveän nopeasti ja aina osapuolet ovat sitä mieltä etteivät ole koskaan aiemmin kokeneet vastaavaa. Aina tunne on vaan vahvempi ja vahvempi. Itse en osaa tätä selittää koska oon aivan päinvastainen ihminen. Toisaalta en myöskään tunne ketään jolla olisi tuollainen jalat alta -suhde kestänyt ja enkä ketään vanhempaa ihmistä jolla niitä olisi elämässä vain yksi. Näkisin kyllä että alttius rakastua nopeasti on luonteenpiirre joka on pysyvä. Toki varmasti on niitäkin joille noin käy vain kerran elämässä, ja ehkä he vain eivät huutele siitä ympäri kyliä.

Mä en kyllä tuollaisia ihmisiä juurikaan tunne ja tuollaiset on yleensä muutenkin vähän yksinkertaisia tyyppejä, tai jotain teinejä. Esimerkiksi kehitysvammaisilla tuollainen touhu on aika tavallista. Heidän käsityksensä rakkaudesta on muutenkin aika erilainen ja sen takia kumppanitkin vaihtuu lennosta.