Mies ei selkeästi ole tarpeeksi kiinnostunut minusta. Silti roikun suhteessa. Voiko joku kertoa mikä minua vaivaa ja miten päästä siitä eroo...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä miehellä on traumoja tai hänellä ei ole kokemusta kenenkään lähelle päästämisestä. Sinun kannattaa ottaa asia hänen kanssaan puheeksi. Että toivot henkisesti läheisempää suhdetta, ja että miehen täytyy uskaltaa avata itseään sinulle jos haluaa pidemmän suhteen kanssasi.

Ei voi olla mahdollista, mies on aina katala ja paha sikanarsisti eikä mikään voi hänellä johtua traumoista yms. kuten viattomilla ja puhtailla naisilla.

No siis. Naesistillahan aina on traumoja että sinänsä suhtaudun todella varauksella nykyään traumatisoituneeseen mieheen. Siksikin, että miehet naisia harvemmin hakevat apua traumoihinsa ja pistävät kumppanin kärsimään niistä.

Ok, jos mies pystyy avoimesti kertomaan traumoistaan, yrittää tehdä niille jotain eikä pistä toisia kärsimään niiden vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teepä nyt se koe ettet ota yhteyttä vaikka pariin vkoon. Saat selvyyden onko mies kinnostunut vai ei. Sillä välin etsit  toista miestä vaikka netistä. LÖydät toivottavasti paremman!

Valitettavasti tuo ei ole keino selvittää välittääkö mies ap:sta, sillä myös hyväksikäyttäjä ottaa usein oma-aloitteisesti yhteyttä. Väitän, että jos tuo ap:n säätö olisi hänestä aidosti kiinnostunut, niin kyllä hän sen tietäisi. Harvoin tarvitsee arpoa toisesta ihmisestä haluaako hän esim. sitoutua. AP:n ehkä kannattaisi kerätä sen verran rohkeutta, että kysyy suoraan haluaako toinen olla parisuhteessa ja jos vastaus on mitä tahansa muuta kuin "kyllä", niin sitten ainakin tietää. 

Niin, kysyminen olisi kaikkein yksinkertaisin keino. Jostain syystä se on itselleni yhtä vaikeaa kuin että pitäisi hypätä jostain todella korkealta sillalta. Eli täysin mahdotonta.

Varmaan juuri siksi, että on se tunne että mies juoksee karkuun jos suhdetta pitää alkaa määrittelemään. Nyt kun en ole painostanut mihinkään suuntaan niin se sujuu näin.

On paljon mahdollista, että miehellä on jotain läheiseen suhteeseen liittyviä rajotteita tai välttelevää kiintymyssuhdetta. Näitä pyöritellyt vaikka kuinka. Mutta kyllä se suurin syy varmasti on, että ei vaan ole minusta tarpeeksi kiinnostunut. Harmittaa kun ei voi sitä sitten sanoa tai vaikka olla tapaamatta. Se olisi itsellekkin sellainen että tajuaisin. En todellakaan ala kerjäämään näkemisiä. Nyt on ihan omasta halustaan ne tehnyt.

Ap

Olen ollut ihan samassa tilanteessa ja tiedän miten vaikeaa, jopa mahdotonta asian puheeksi ottaminen on. Siinä kun on pelissä koko suhde, ja jos vaan ummistaa silmänsä ja jatkaa vanhaan malliin, saa kuitenkin ne rippeet. Kehotan kuitenkin rohkaisemaan mielesi ja puhumaan. Et sä loppujen lopuksi voi kuin voittaa. Mitä siinä voi käydä, on se että saatte puhumalla suhteen kummallekin toimivaksi, tai sitten pääset eroon suhteesta joka ei olisi ikinä voinut olla kummallekaan toimiva. Tuokin on ihan hyvä lopputulema. Ei teistä olisi kuitenkaan tullut pitkäaikaista paria, ja olisit vain hukannut aikaa jonka olisit voinut viettää itsellesi sopivan henkilön kanssa.

Ei kannata syyttää tai painostaa miestä vaan aloittaa ihan normaali keskustelu, kuin aloittaisit kaverisi kanssa jolta kysyt mitä hän elämältään toivoo.

Saman kokeneena uskon, että yleensä näissä tilanteissa haluttomuus kysyä johtuu pohjimmiltaan siitä, että oikeastaan tietää jo sen vastauksen. Niin kauan kuin ei kysy, voi ainakin jollain tasolla ylläpitää harhaa. Tai uskotella itselleen, ettei se haittaa. Tai että toinen muuttaa vielä mieltään.

Näin minäkin ajattelin, ja lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja puhua. Siitä tuli riita, kyllä, mutta moni asia selkeni ja kävi ilmi että monessa asiassa olin myös tulkinnut miestä väärin, lähinnä omista peloistani johtuen. Olemme vieläkin yhdessä ja tiiviissä, normaalissa parisuhteessa.

Täällä usein väitetään, että jos ei tietyssä ajassa tiedä mitä haluaa ja ole umpirakastunut, sitä ei tapahdu koskaan. Aina ei ole näin. Varsinkin vanhemmalla iällä suhteen kehittyminen voi vaatia aikaa ja halua ymmärtää toisen traumoja, lukkoja ja pelkoja jotka ovat suhteen esteenä.

Aina on harvoja poikkeuksia, mutta niiden mainostaminen tässä yhteydessä todennäköisesti vaikeuttaa Ap:n tilannetta ruokkimalla turhaa toivoa ja roikottamalla Ap;ta tuhoon tuomitussa ihmissuhteessa.

No, se selviää puhumalla.

Kyllä ja ei. Joskus tällaisesta tilanteesta kehkeytyy seinää vasten laittamisen jälkeen vakava parisuhdekin. Oman elämänkokemuksen perusteella sellainen, jossa kumppani 99% todennäköisyydellä vaihdetaan myöhemmin lennosta johonkin ihmiseen joka kolahtaa oikeasti. Sellaiseen, jonka kanssa ei olisi koskaan arvottu vuositolkulla kiinnostaako se vai ei.

Ei tässä ollut tietenkään kyse seinää vasten laittamisesta tai parisuhteeseen painostamisesta vaan keskustelusta. Me jatkettiin harvakseltaan tapailua ja tuollaista löyhää suhdetta vielä varmaan toinenkin vuosi, ennen kuin mies alkoi rentoutua ja uskoa etten ole sellainen pirttihirmu joista hän oli traumatisoitunut ja minkä takia hän epäröi suhdetta. Sen jälkeen mies alkoi oma-aloitteisesti tiivistää yhdessäoloa ja nyt takana on useita rakkaudentäyteisiä vuosia takana.

Toki aina voi tulla vaihdetuksi lennosta toiseen, mutta oma elämänkokemus kertoo, että yleensä nämä ovat niitä tyyppejä joilla on taipumus rakastua ensi silmäyksellä niin että oksat pois. Jos oma suhteeni olisi alkanut noin, niin olisin enemmän huolissani. Tällainen ihminen ei tarvitse mitään tietoja rakkautensa kohteesta, pelkkä vilkaisu riittää ja se on menoa. Jokainen päivä on täynnä potentiaalisia rakastumisen mahdollisuuksia. Sillä ihmisellä, jonka rakkaus syntyy opettelemalla tuntemaan toisen hyvin, niitä potentiaalisia rakastumistilanteita tulee paljon vähemmän.

Minusta nykyajassa ruokitaan utopistista, naivia, narsistista ja vahingollista kuvaa rakkaudesta, ja sitä edusti mm. täällä viesti jossa neuvottiin kuinka seurustelukumppanin pitäisi suhtautua sinuun kuin lottovoittoon, koska olet lottovoitto. Ihan kuin toisen pitäisi nähdä päällepäin sun hienoutesi ja teidän yhteensopivuutenne. Lähinnä tuollainen toimii suhteissa joissa rakastutaan ulkonäköön. Itse voin sanoa, etten vielä muutaman vuodenkaan jälkeen tiennyt onko kumppanini lottovoitto vai ei. Se sitten selvisi kun aikaa kului, aloin tuntea hänet hyvin ja oli tarpeeksi yhteistä kokemusta takana. Hänellä oli varmaan sama. Kokisin itseni kyllä aika narsistiseksi jos olisin vaatinut että hänen olisi pitänyt kokea minut lottovoitoksi ensitreffien jälkeen, tuntematta minua yhtään.

Jos ihminen on oikeasti lottovoitto niin ei sen huomaamiseen todellakaan tarvitse vuosia, ei edes kuukausia. Hän on niin erilainen (hyvällä tavalla) kuin kukaan muu aiemmin ja tulee sellainen sisäinen tieto, että paremmin minulle sopivaa en tule löytämään, ainakaan helposti. Uskon että itselle oikean ihmisen tunnistaa nopeasti, ei tarvitse arpoa onko tämä sitä vai ei.

Jos vasta vuosien jälkeen tajuaa että tämä on lottovoitto, tulee mieleen että on katseltu muita vaihtoehtoja ja todettu että koska parempaakaan en saa, ehkä tämä sitten on sitä. Romantikkona en oikein perustaisi tällaisesta.

Me ollaan vaan näemmä erilaisia romantikkoja :) Totta kai on toisen lähellä tultava tuttu, yhteensopiva olo, mutta itse tarvitsen lottovoitto-tunteelle vielä todisteita, mitä tulee vasta ajan myötä. Pelkkä ennakkofiilis ei ikinä yllä samaan, kuin se tieto mitä löydät joka päivä toisen pienistä ja isoista tekemisistä jotka alleviivaavat sinulle miten asia on, ja miten se on vielä suurempaa kuin ennakko-odotuksesi olisivat ikinä voineet aavistaa. Kyse ei ole todellakaan siitä että etsisi muita vaihtoehtoja vaan päinvastoin siitä että antaa toiselle aikaa keskittyen häneen aidosti.

Itselläni on tuttuja, jotka salamarakastuvat muutaman vuoden välein, ja heillä on aina tuo lottovoitto-olo. Mulle se nopea lottovoitto-fiilis ei ole kovin vakuuttava asia heitä seurattuani.

Vierailija kirjoitti:

Miten kiinnostunut sinusta pitäisi sitten olla, että olisit tyytyväinen? Olla 24/7 yhteydessä sinuun vai riittääköhän sekään?

En ole ap, mutta lopetin juuri suhteen, jossa tuntui että olin täysi itsestäänselvyys.

Omalla kohdallani mies alussa oli todella kiinnostunut minusta ja asioistani, laitteli viestiä muuten vaan, kyseli kuinka päivä mennyt, ehdotti tapaamisia ja tekemisiä jne.

Ja kun suhde oli aloitettu, menikin täysin päinvastaiseen suuntaan. Olin ainoa, joka laittoi niitä muuten vain -viestejä, joista suurimpaan osaan ei enää edes vastattu. Minä ehdotin näkemiset ja tekemiset. Kun menin hänen luokseen, niin jos en itse ehdottanut jotain yhteistä tekemistä, puuhasi hän vain omiaan niin, että mietin miksi edes olin siellä.

Ei tuota vaan kauaa jaksa, että olet ainoa joka suhteen eteen haluaa nähdä vaivaa.

Jalkavaimon itse valittu osa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä miehellä on traumoja tai hänellä ei ole kokemusta kenenkään lähelle päästämisestä. Sinun kannattaa ottaa asia hänen kanssaan puheeksi. Että toivot henkisesti läheisempää suhdetta, ja että miehen täytyy uskaltaa avata itseään sinulle jos haluaa pidemmän suhteen kanssasi.

Ei voi olla mahdollista, mies on aina katala ja paha sikanarsisti eikä mikään voi hänellä johtua traumoista yms. kuten viattomilla ja puhtailla naisilla.

No siis. Naesistillahan aina on traumoja että sinänsä suhtaudun todella varauksella nykyään traumatisoituneeseen mieheen. Siksikin, että miehet naisia harvemmin hakevat apua traumoihinsa ja pistävät kumppanin kärsimään niistä.

Ok, jos mies pystyy avoimesti kertomaan traumoistaan, yrittää tehdä niille jotain eikä pistä toisia kärsimään niiden vuoksi.

Tämäkin ero johtuu siitä että naiset nauttii siitä kun joku kuuntelee ja voivottelee heidän murheilleen ja ongelmilleen. Miehet taas on oppineet että tosimies ei ongelmistaan ynise ja jos ynisee niin silloin ainoa hyväksyttävä syy on vaikkapa sodassa irti räjähtäneet jalat eikä mikään paha olo joka tuli kun Katri-Helena joskus 10v sitten sanoi pahasti.

Traumojen hoitaminen ei ole mitään voivottelua vaan ihan raakaa duunia, jolla hoidetaan omaa mielenterveyttä ja psyykettä parempaan kuntoon. Moni tosimies menee kyllä salille rakentamaan itselleen lihaksia, mutta ei kehitä itseään yhtään henkisesti. Ovat sitten tunnetaidoiltaan lapsen tai teinin tasolla ja todella kelvotonta seuraa ja traumatsoivat muita omilla traumoillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teepä nyt se koe ettet ota yhteyttä vaikka pariin vkoon. Saat selvyyden onko mies kinnostunut vai ei. Sillä välin etsit  toista miestä vaikka netistä. LÖydät toivottavasti paremman!

Valitettavasti tuo ei ole keino selvittää välittääkö mies ap:sta, sillä myös hyväksikäyttäjä ottaa usein oma-aloitteisesti yhteyttä. Väitän, että jos tuo ap:n säätö olisi hänestä aidosti kiinnostunut, niin kyllä hän sen tietäisi. Harvoin tarvitsee arpoa toisesta ihmisestä haluaako hän esim. sitoutua. AP:n ehkä kannattaisi kerätä sen verran rohkeutta, että kysyy suoraan haluaako toinen olla parisuhteessa ja jos vastaus on mitä tahansa muuta kuin "kyllä", niin sitten ainakin tietää. 

Niin, kysyminen olisi kaikkein yksinkertaisin keino. Jostain syystä se on itselleni yhtä vaikeaa kuin että pitäisi hypätä jostain todella korkealta sillalta. Eli täysin mahdotonta.

Varmaan juuri siksi, että on se tunne että mies juoksee karkuun jos suhdetta pitää alkaa määrittelemään. Nyt kun en ole painostanut mihinkään suuntaan niin se sujuu näin.

On paljon mahdollista, että miehellä on jotain läheiseen suhteeseen liittyviä rajotteita tai välttelevää kiintymyssuhdetta. Näitä pyöritellyt vaikka kuinka. Mutta kyllä se suurin syy varmasti on, että ei vaan ole minusta tarpeeksi kiinnostunut. Harmittaa kun ei voi sitä sitten sanoa tai vaikka olla tapaamatta. Se olisi itsellekkin sellainen että tajuaisin. En todellakaan ala kerjäämään näkemisiä. Nyt on ihan omasta halustaan ne tehnyt.

Ap

Olen ollut ihan samassa tilanteessa ja tiedän miten vaikeaa, jopa mahdotonta asian puheeksi ottaminen on. Siinä kun on pelissä koko suhde, ja jos vaan ummistaa silmänsä ja jatkaa vanhaan malliin, saa kuitenkin ne rippeet. Kehotan kuitenkin rohkaisemaan mielesi ja puhumaan. Et sä loppujen lopuksi voi kuin voittaa. Mitä siinä voi käydä, on se että saatte puhumalla suhteen kummallekin toimivaksi, tai sitten pääset eroon suhteesta joka ei olisi ikinä voinut olla kummallekaan toimiva. Tuokin on ihan hyvä lopputulema. Ei teistä olisi kuitenkaan tullut pitkäaikaista paria, ja olisit vain hukannut aikaa jonka olisit voinut viettää itsellesi sopivan henkilön kanssa.

Ei kannata syyttää tai painostaa miestä vaan aloittaa ihan normaali keskustelu, kuin aloittaisit kaverisi kanssa jolta kysyt mitä hän elämältään toivoo.

Saman kokeneena uskon, että yleensä näissä tilanteissa haluttomuus kysyä johtuu pohjimmiltaan siitä, että oikeastaan tietää jo sen vastauksen. Niin kauan kuin ei kysy, voi ainakin jollain tasolla ylläpitää harhaa. Tai uskotella itselleen, ettei se haittaa. Tai että toinen muuttaa vielä mieltään.

Näin minäkin ajattelin, ja lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja puhua. Siitä tuli riita, kyllä, mutta moni asia selkeni ja kävi ilmi että monessa asiassa olin myös tulkinnut miestä väärin, lähinnä omista peloistani johtuen. Olemme vieläkin yhdessä ja tiiviissä, normaalissa parisuhteessa.

Täällä usein väitetään, että jos ei tietyssä ajassa tiedä mitä haluaa ja ole umpirakastunut, sitä ei tapahdu koskaan. Aina ei ole näin. Varsinkin vanhemmalla iällä suhteen kehittyminen voi vaatia aikaa ja halua ymmärtää toisen traumoja, lukkoja ja pelkoja jotka ovat suhteen esteenä.

Aina on harvoja poikkeuksia, mutta niiden mainostaminen tässä yhteydessä todennäköisesti vaikeuttaa Ap:n tilannetta ruokkimalla turhaa toivoa ja roikottamalla Ap;ta tuhoon tuomitussa ihmissuhteessa.

No, se selviää puhumalla.

Kyllä ja ei. Joskus tällaisesta tilanteesta kehkeytyy seinää vasten laittamisen jälkeen vakava parisuhdekin. Oman elämänkokemuksen perusteella sellainen, jossa kumppani 99% todennäköisyydellä vaihdetaan myöhemmin lennosta johonkin ihmiseen joka kolahtaa oikeasti. Sellaiseen, jonka kanssa ei olisi koskaan arvottu vuositolkulla kiinnostaako se vai ei.

Ei tässä ollut tietenkään kyse seinää vasten laittamisesta tai parisuhteeseen painostamisesta vaan keskustelusta. Me jatkettiin harvakseltaan tapailua ja tuollaista löyhää suhdetta vielä varmaan toinenkin vuosi, ennen kuin mies alkoi rentoutua ja uskoa etten ole sellainen pirttihirmu joista hän oli traumatisoitunut ja minkä takia hän epäröi suhdetta. Sen jälkeen mies alkoi oma-aloitteisesti tiivistää yhdessäoloa ja nyt takana on useita rakkaudentäyteisiä vuosia takana.

Toki aina voi tulla vaihdetuksi lennosta toiseen, mutta oma elämänkokemus kertoo, että yleensä nämä ovat niitä tyyppejä joilla on taipumus rakastua ensi silmäyksellä niin että oksat pois. Jos oma suhteeni olisi alkanut noin, niin olisin enemmän huolissani. Tällainen ihminen ei tarvitse mitään tietoja rakkautensa kohteesta, pelkkä vilkaisu riittää ja se on menoa. Jokainen päivä on täynnä potentiaalisia rakastumisen mahdollisuuksia. Sillä ihmisellä, jonka rakkaus syntyy opettelemalla tuntemaan toisen hyvin, niitä potentiaalisia rakastumistilanteita tulee paljon vähemmän.

Minusta nykyajassa ruokitaan utopistista, naivia, narsistista ja vahingollista kuvaa rakkaudesta, ja sitä edusti mm. täällä viesti jossa neuvottiin kuinka seurustelukumppanin pitäisi suhtautua sinuun kuin lottovoittoon, koska olet lottovoitto. Ihan kuin toisen pitäisi nähdä päällepäin sun hienoutesi ja teidän yhteensopivuutenne. Lähinnä tuollainen toimii suhteissa joissa rakastutaan ulkonäköön. Itse voin sanoa, etten vielä muutaman vuodenkaan jälkeen tiennyt onko kumppanini lottovoitto vai ei. Se sitten selvisi kun aikaa kului, aloin tuntea hänet hyvin ja oli tarpeeksi yhteistä kokemusta takana. Hänellä oli varmaan sama. Kokisin itseni kyllä aika narsistiseksi jos olisin vaatinut että hänen olisi pitänyt kokea minut lottovoitoksi ensitreffien jälkeen, tuntematta minua yhtään.

Sinunkin tapauksessa kyseessä oli miehen puolelta trauma, joka piti hoitaa. Eli mies luuli, että olet pirttihirmu. Ei kaikki halua tai jaksa alkaa hoitamaan toisen traumoja nähdäkseen onko tästä parisuhteeseen kanssaan vai ei. Eikä todellakaan pidäkään. Jokainen hoitakoon itse traumansa ennen kuin alkaa tapailemaan tai etsimään kumppania. Sinun taas piti useamman vuoden ajan näyttää minkälainen olet ennen kuin mies kelpuutti. En itse viitsisi, vaikka palkintona saisikin useamman vuoden 'rakkaudentäyteisiä vuosia'. Kerroit, että ihmisillä jotka opettelevat tuntemaan toisen ensin hyvin, niin potentiaalisia rakastumisen kohteita tulee vastaan harvemmin. Oma mielipiteeni on, että he ovat juuri niitä, jotka eivät anna itsestään koskaan kaikkea, vaan aina hieman himmailevat. Ei normaalisuhteessa tarvi edes miettiä lähteekö toinen jonkun matkaan vai ei. Näiden mietiskelijöiden kanssa se on näemmä aina mahdollista, vaikka ollaan muka niiiiiin hyvin tutustuttu ensin. Ehkä se on juuri sitä, että jämähdetään suhteeseen, joka ei alunperinkään ollut oikein sävähdyttävä.

Aika tylsä ajatus muutenkin, että suhteesta etsitään sitä, että lopulta rakastutaan. Minusta alussa juuri on ihanaa tuntea kaikki ne tunteet mitkä kuuluvat siihen kun uutta ihmistä alkaa tapailemaan. Mm. Jännitys, kemia, odotus, ihastus. Lopussa saattaa olla pettymys, mutta mitä siitä? Siksi voi deittailla omaan tahtiin ja pitää taukojakin. Pelkääkö himmailijat siis pettymystä niin paljon, että annetaan itsestä vain osa/osia kerralla?

Eikä tarvi vetää toiseen ääripäähän. Kommenttisi oli hyvin musta-valko tyylillä kirjoitettu. Tuo lottovoitto-ajattelu nimenomaan tarkoittaa, että alusta asti ollaan ensin kiinnostuneita _puolin ja toisin_. Ei niin, että jompikumpi rakkauspommittaa tai että toista joutuu vakuuttelemaan. Ei siis tarvi ensitreffeistä lähtien vakuutella rakkautta, vaan näyttää aluksi kiinnostuksensa, joka pikkuhiljaa (jokaisella omaan tahtiin, ei kuitenkaan vaadi vuosia) kehittyy siitä, jos kehittyy. Pointtina on, että katsotaan aktiivisesti kehittyykö suhteesta mitään vai ei. Näin ei tuhlata kenenkään aikaa tai resursseja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teepä nyt se koe ettet ota yhteyttä vaikka pariin vkoon. Saat selvyyden onko mies kinnostunut vai ei. Sillä välin etsit  toista miestä vaikka netistä. LÖydät toivottavasti paremman!

Valitettavasti tuo ei ole keino selvittää välittääkö mies ap:sta, sillä myös hyväksikäyttäjä ottaa usein oma-aloitteisesti yhteyttä. Väitän, että jos tuo ap:n säätö olisi hänestä aidosti kiinnostunut, niin kyllä hän sen tietäisi. Harvoin tarvitsee arpoa toisesta ihmisestä haluaako hän esim. sitoutua. AP:n ehkä kannattaisi kerätä sen verran rohkeutta, että kysyy suoraan haluaako toinen olla parisuhteessa ja jos vastaus on mitä tahansa muuta kuin "kyllä", niin sitten ainakin tietää. 

Niin, kysyminen olisi kaikkein yksinkertaisin keino. Jostain syystä se on itselleni yhtä vaikeaa kuin että pitäisi hypätä jostain todella korkealta sillalta. Eli täysin mahdotonta.

Varmaan juuri siksi, että on se tunne että mies juoksee karkuun jos suhdetta pitää alkaa määrittelemään. Nyt kun en ole painostanut mihinkään suuntaan niin se sujuu näin.

On paljon mahdollista, että miehellä on jotain läheiseen suhteeseen liittyviä rajotteita tai välttelevää kiintymyssuhdetta. Näitä pyöritellyt vaikka kuinka. Mutta kyllä se suurin syy varmasti on, että ei vaan ole minusta tarpeeksi kiinnostunut. Harmittaa kun ei voi sitä sitten sanoa tai vaikka olla tapaamatta. Se olisi itsellekkin sellainen että tajuaisin. En todellakaan ala kerjäämään näkemisiä. Nyt on ihan omasta halustaan ne tehnyt.

Ap

Olen ollut ihan samassa tilanteessa ja tiedän miten vaikeaa, jopa mahdotonta asian puheeksi ottaminen on. Siinä kun on pelissä koko suhde, ja jos vaan ummistaa silmänsä ja jatkaa vanhaan malliin, saa kuitenkin ne rippeet. Kehotan kuitenkin rohkaisemaan mielesi ja puhumaan. Et sä loppujen lopuksi voi kuin voittaa. Mitä siinä voi käydä, on se että saatte puhumalla suhteen kummallekin toimivaksi, tai sitten pääset eroon suhteesta joka ei olisi ikinä voinut olla kummallekaan toimiva. Tuokin on ihan hyvä lopputulema. Ei teistä olisi kuitenkaan tullut pitkäaikaista paria, ja olisit vain hukannut aikaa jonka olisit voinut viettää itsellesi sopivan henkilön kanssa.

Ei kannata syyttää tai painostaa miestä vaan aloittaa ihan normaali keskustelu, kuin aloittaisit kaverisi kanssa jolta kysyt mitä hän elämältään toivoo.

Saman kokeneena uskon, että yleensä näissä tilanteissa haluttomuus kysyä johtuu pohjimmiltaan siitä, että oikeastaan tietää jo sen vastauksen. Niin kauan kuin ei kysy, voi ainakin jollain tasolla ylläpitää harhaa. Tai uskotella itselleen, ettei se haittaa. Tai että toinen muuttaa vielä mieltään.

Näin minäkin ajattelin, ja lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja puhua. Siitä tuli riita, kyllä, mutta moni asia selkeni ja kävi ilmi että monessa asiassa olin myös tulkinnut miestä väärin, lähinnä omista peloistani johtuen. Olemme vieläkin yhdessä ja tiiviissä, normaalissa parisuhteessa.

Täällä usein väitetään, että jos ei tietyssä ajassa tiedä mitä haluaa ja ole umpirakastunut, sitä ei tapahdu koskaan. Aina ei ole näin. Varsinkin vanhemmalla iällä suhteen kehittyminen voi vaatia aikaa ja halua ymmärtää toisen traumoja, lukkoja ja pelkoja jotka ovat suhteen esteenä.

Aina on harvoja poikkeuksia, mutta niiden mainostaminen tässä yhteydessä todennäköisesti vaikeuttaa Ap:n tilannetta ruokkimalla turhaa toivoa ja roikottamalla Ap;ta tuhoon tuomitussa ihmissuhteessa.

No, se selviää puhumalla.

Kyllä ja ei. Joskus tällaisesta tilanteesta kehkeytyy seinää vasten laittamisen jälkeen vakava parisuhdekin. Oman elämänkokemuksen perusteella sellainen, jossa kumppani 99% todennäköisyydellä vaihdetaan myöhemmin lennosta johonkin ihmiseen joka kolahtaa oikeasti. Sellaiseen, jonka kanssa ei olisi koskaan arvottu vuositolkulla kiinnostaako se vai ei.

Ei tässä ollut tietenkään kyse seinää vasten laittamisesta tai parisuhteeseen painostamisesta vaan keskustelusta. Me jatkettiin harvakseltaan tapailua ja tuollaista löyhää suhdetta vielä varmaan toinenkin vuosi, ennen kuin mies alkoi rentoutua ja uskoa etten ole sellainen pirttihirmu joista hän oli traumatisoitunut ja minkä takia hän epäröi suhdetta. Sen jälkeen mies alkoi oma-aloitteisesti tiivistää yhdessäoloa ja nyt takana on useita rakkaudentäyteisiä vuosia takana.

Toki aina voi tulla vaihdetuksi lennosta toiseen, mutta oma elämänkokemus kertoo, että yleensä nämä ovat niitä tyyppejä joilla on taipumus rakastua ensi silmäyksellä niin että oksat pois. Jos oma suhteeni olisi alkanut noin, niin olisin enemmän huolissani. Tällainen ihminen ei tarvitse mitään tietoja rakkautensa kohteesta, pelkkä vilkaisu riittää ja se on menoa. Jokainen päivä on täynnä potentiaalisia rakastumisen mahdollisuuksia. Sillä ihmisellä, jonka rakkaus syntyy opettelemalla tuntemaan toisen hyvin, niitä potentiaalisia rakastumistilanteita tulee paljon vähemmän.

Minusta nykyajassa ruokitaan utopistista, naivia, narsistista ja vahingollista kuvaa rakkaudesta, ja sitä edusti mm. täällä viesti jossa neuvottiin kuinka seurustelukumppanin pitäisi suhtautua sinuun kuin lottovoittoon, koska olet lottovoitto. Ihan kuin toisen pitäisi nähdä päällepäin sun hienoutesi ja teidän yhteensopivuutenne. Lähinnä tuollainen toimii suhteissa joissa rakastutaan ulkonäköön. Itse voin sanoa, etten vielä muutaman vuodenkaan jälkeen tiennyt onko kumppanini lottovoitto vai ei. Se sitten selvisi kun aikaa kului, aloin tuntea hänet hyvin ja oli tarpeeksi yhteistä kokemusta takana. Hänellä oli varmaan sama. Kokisin itseni kyllä aika narsistiseksi jos olisin vaatinut että hänen olisi pitänyt kokea minut lottovoitoksi ensitreffien jälkeen, tuntematta minua yhtään.

Jos ihminen on oikeasti lottovoitto niin ei sen huomaamiseen todellakaan tarvitse vuosia, ei edes kuukausia. Hän on niin erilainen (hyvällä tavalla) kuin kukaan muu aiemmin ja tulee sellainen sisäinen tieto, että paremmin minulle sopivaa en tule löytämään, ainakaan helposti. Uskon että itselle oikean ihmisen tunnistaa nopeasti, ei tarvitse arpoa onko tämä sitä vai ei.

Jos vasta vuosien jälkeen tajuaa että tämä on lottovoitto, tulee mieleen että on katseltu muita vaihtoehtoja ja todettu että koska parempaakaan en saa, ehkä tämä sitten on sitä. Romantikkona en oikein perustaisi tällaisesta.

Me ollaan vaan näemmä erilaisia romantikkoja :) Totta kai on toisen lähellä tultava tuttu, yhteensopiva olo, mutta itse tarvitsen lottovoitto-tunteelle vielä todisteita, mitä tulee vasta ajan myötä. Pelkkä ennakkofiilis ei ikinä yllä samaan, kuin se tieto mitä löydät joka päivä toisen pienistä ja isoista tekemisistä jotka alleviivaavat sinulle miten asia on, ja miten se on vielä suurempaa kuin ennakko-odotuksesi olisivat ikinä voineet aavistaa. Kyse ei ole todellakaan siitä että etsisi muita vaihtoehtoja vaan päinvastoin siitä että antaa toiselle aikaa keskittyen häneen aidosti.

Itselläni on tuttuja, jotka salamarakastuvat muutaman vuoden välein, ja heillä on aina tuo lottovoitto-olo. Mulle se nopea lottovoitto-fiilis ei ole kovin vakuuttava asia heitä seurattuani.

Tämähän se on se sarjarakastujan dilemma. Kun se lottovoitto-olo tulee nopeasti, se ei perustu oikeastaan mihinkään muuhun kuin omiin toiveisiin. Siitä seuraa lähes aina pettymys, ja sitten uusi lottovoitto joihin jää koukkuun kun se tunne on niin vahva. 

Oma sarjarakastuja-kaveri on hehkuttanut uusinta lottovoittoaan viime aikoina minulle, mikä on ollut sikäli kiinnostavaa että satun tuntemaan kyseisen miehen hyvin (hän on myös kaverini). Oikeastaan mikään niistä asioista mikä miehessä on kuulemma niin ihanaa ja miksi he sopivat niin hyvin yhteen, ei pidä paikkaansa. Mieskin välillä kohottelee kulmiaan, että onkohan tuo tyyppi nyt kuunnellut mua yhtään vai hehkuttaako jotain itse luomaansa kuvaa. Mutta kun se lottovoitto-tunne on niin vahva, että se kääntää mustankin valkoiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä miehellä on traumoja tai hänellä ei ole kokemusta kenenkään lähelle päästämisestä. Sinun kannattaa ottaa asia hänen kanssaan puheeksi. Että toivot henkisesti läheisempää suhdetta, ja että miehen täytyy uskaltaa avata itseään sinulle jos haluaa pidemmän suhteen kanssasi.

Ei voi olla mahdollista, mies on aina katala ja paha sikanarsisti eikä mikään voi hänellä johtua traumoista yms. kuten viattomilla ja puhtailla naisilla.

Periaatteessa joo näin, mutta toisaalta täällä ihan päivittäin miehet kuvailevat sikamaista käytöstä. Tyyliin annoin ymmärtää että tarjoan parisuhdetta, kävin panemassa ja pyyhin lähtiessä mulkun verhoihin. Kun naiset ei harrasta samanlaista henkisellä väkivallalla kerskailua, niin siitä tulee väistämättä sellainen tunne että miehet on suhteissa se henkisesti vaarallisempi osapuoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teepä nyt se koe ettet ota yhteyttä vaikka pariin vkoon. Saat selvyyden onko mies kinnostunut vai ei. Sillä välin etsit  toista miestä vaikka netistä. LÖydät toivottavasti paremman!

Valitettavasti tuo ei ole keino selvittää välittääkö mies ap:sta, sillä myös hyväksikäyttäjä ottaa usein oma-aloitteisesti yhteyttä. Väitän, että jos tuo ap:n säätö olisi hänestä aidosti kiinnostunut, niin kyllä hän sen tietäisi. Harvoin tarvitsee arpoa toisesta ihmisestä haluaako hän esim. sitoutua. AP:n ehkä kannattaisi kerätä sen verran rohkeutta, että kysyy suoraan haluaako toinen olla parisuhteessa ja jos vastaus on mitä tahansa muuta kuin "kyllä", niin sitten ainakin tietää. 

Niin, kysyminen olisi kaikkein yksinkertaisin keino. Jostain syystä se on itselleni yhtä vaikeaa kuin että pitäisi hypätä jostain todella korkealta sillalta. Eli täysin mahdotonta.

Varmaan juuri siksi, että on se tunne että mies juoksee karkuun jos suhdetta pitää alkaa määrittelemään. Nyt kun en ole painostanut mihinkään suuntaan niin se sujuu näin.

On paljon mahdollista, että miehellä on jotain läheiseen suhteeseen liittyviä rajotteita tai välttelevää kiintymyssuhdetta. Näitä pyöritellyt vaikka kuinka. Mutta kyllä se suurin syy varmasti on, että ei vaan ole minusta tarpeeksi kiinnostunut. Harmittaa kun ei voi sitä sitten sanoa tai vaikka olla tapaamatta. Se olisi itsellekkin sellainen että tajuaisin. En todellakaan ala kerjäämään näkemisiä. Nyt on ihan omasta halustaan ne tehnyt.

Ap

Olen ollut ihan samassa tilanteessa ja tiedän miten vaikeaa, jopa mahdotonta asian puheeksi ottaminen on. Siinä kun on pelissä koko suhde, ja jos vaan ummistaa silmänsä ja jatkaa vanhaan malliin, saa kuitenkin ne rippeet. Kehotan kuitenkin rohkaisemaan mielesi ja puhumaan. Et sä loppujen lopuksi voi kuin voittaa. Mitä siinä voi käydä, on se että saatte puhumalla suhteen kummallekin toimivaksi, tai sitten pääset eroon suhteesta joka ei olisi ikinä voinut olla kummallekaan toimiva. Tuokin on ihan hyvä lopputulema. Ei teistä olisi kuitenkaan tullut pitkäaikaista paria, ja olisit vain hukannut aikaa jonka olisit voinut viettää itsellesi sopivan henkilön kanssa.

Ei kannata syyttää tai painostaa miestä vaan aloittaa ihan normaali keskustelu, kuin aloittaisit kaverisi kanssa jolta kysyt mitä hän elämältään toivoo.

Saman kokeneena uskon, että yleensä näissä tilanteissa haluttomuus kysyä johtuu pohjimmiltaan siitä, että oikeastaan tietää jo sen vastauksen. Niin kauan kuin ei kysy, voi ainakin jollain tasolla ylläpitää harhaa. Tai uskotella itselleen, ettei se haittaa. Tai että toinen muuttaa vielä mieltään.

Näin minäkin ajattelin, ja lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja puhua. Siitä tuli riita, kyllä, mutta moni asia selkeni ja kävi ilmi että monessa asiassa olin myös tulkinnut miestä väärin, lähinnä omista peloistani johtuen. Olemme vieläkin yhdessä ja tiiviissä, normaalissa parisuhteessa.

Täällä usein väitetään, että jos ei tietyssä ajassa tiedä mitä haluaa ja ole umpirakastunut, sitä ei tapahdu koskaan. Aina ei ole näin. Varsinkin vanhemmalla iällä suhteen kehittyminen voi vaatia aikaa ja halua ymmärtää toisen traumoja, lukkoja ja pelkoja jotka ovat suhteen esteenä.

Aina on harvoja poikkeuksia, mutta niiden mainostaminen tässä yhteydessä todennäköisesti vaikeuttaa Ap:n tilannetta ruokkimalla turhaa toivoa ja roikottamalla Ap;ta tuhoon tuomitussa ihmissuhteessa.

No, se selviää puhumalla.

Kyllä ja ei. Joskus tällaisesta tilanteesta kehkeytyy seinää vasten laittamisen jälkeen vakava parisuhdekin. Oman elämänkokemuksen perusteella sellainen, jossa kumppani 99% todennäköisyydellä vaihdetaan myöhemmin lennosta johonkin ihmiseen joka kolahtaa oikeasti. Sellaiseen, jonka kanssa ei olisi koskaan arvottu vuositolkulla kiinnostaako se vai ei.

Ei tässä ollut tietenkään kyse seinää vasten laittamisesta tai parisuhteeseen painostamisesta vaan keskustelusta. Me jatkettiin harvakseltaan tapailua ja tuollaista löyhää suhdetta vielä varmaan toinenkin vuosi, ennen kuin mies alkoi rentoutua ja uskoa etten ole sellainen pirttihirmu joista hän oli traumatisoitunut ja minkä takia hän epäröi suhdetta. Sen jälkeen mies alkoi oma-aloitteisesti tiivistää yhdessäoloa ja nyt takana on useita rakkaudentäyteisiä vuosia takana.

Toki aina voi tulla vaihdetuksi lennosta toiseen, mutta oma elämänkokemus kertoo, että yleensä nämä ovat niitä tyyppejä joilla on taipumus rakastua ensi silmäyksellä niin että oksat pois. Jos oma suhteeni olisi alkanut noin, niin olisin enemmän huolissani. Tällainen ihminen ei tarvitse mitään tietoja rakkautensa kohteesta, pelkkä vilkaisu riittää ja se on menoa. Jokainen päivä on täynnä potentiaalisia rakastumisen mahdollisuuksia. Sillä ihmisellä, jonka rakkaus syntyy opettelemalla tuntemaan toisen hyvin, niitä potentiaalisia rakastumistilanteita tulee paljon vähemmän.

Minusta nykyajassa ruokitaan utopistista, naivia, narsistista ja vahingollista kuvaa rakkaudesta, ja sitä edusti mm. täällä viesti jossa neuvottiin kuinka seurustelukumppanin pitäisi suhtautua sinuun kuin lottovoittoon, koska olet lottovoitto. Ihan kuin toisen pitäisi nähdä päällepäin sun hienoutesi ja teidän yhteensopivuutenne. Lähinnä tuollainen toimii suhteissa joissa rakastutaan ulkonäköön. Itse voin sanoa, etten vielä muutaman vuodenkaan jälkeen tiennyt onko kumppanini lottovoitto vai ei. Se sitten selvisi kun aikaa kului, aloin tuntea hänet hyvin ja oli tarpeeksi yhteistä kokemusta takana. Hänellä oli varmaan sama. Kokisin itseni kyllä aika narsistiseksi jos olisin vaatinut että hänen olisi pitänyt kokea minut lottovoitoksi ensitreffien jälkeen, tuntematta minua yhtään.

Jos ihminen on oikeasti lottovoitto niin ei sen huomaamiseen todellakaan tarvitse vuosia, ei edes kuukausia. Hän on niin erilainen (hyvällä tavalla) kuin kukaan muu aiemmin ja tulee sellainen sisäinen tieto, että paremmin minulle sopivaa en tule löytämään, ainakaan helposti. Uskon että itselle oikean ihmisen tunnistaa nopeasti, ei tarvitse arpoa onko tämä sitä vai ei.

Jos vasta vuosien jälkeen tajuaa että tämä on lottovoitto, tulee mieleen että on katseltu muita vaihtoehtoja ja todettu että koska parempaakaan en saa, ehkä tämä sitten on sitä. Romantikkona en oikein perustaisi tällaisesta.

Me ollaan vaan näemmä erilaisia romantikkoja :) Totta kai on toisen lähellä tultava tuttu, yhteensopiva olo, mutta itse tarvitsen lottovoitto-tunteelle vielä todisteita, mitä tulee vasta ajan myötä. Pelkkä ennakkofiilis ei ikinä yllä samaan, kuin se tieto mitä löydät joka päivä toisen pienistä ja isoista tekemisistä jotka alleviivaavat sinulle miten asia on, ja miten se on vielä suurempaa kuin ennakko-odotuksesi olisivat ikinä voineet aavistaa. Kyse ei ole todellakaan siitä että etsisi muita vaihtoehtoja vaan päinvastoin siitä että antaa toiselle aikaa keskittyen häneen aidosti.

Itselläni on tuttuja, jotka salamarakastuvat muutaman vuoden välein, ja heillä on aina tuo lottovoitto-olo. Mulle se nopea lottovoitto-fiilis ei ole kovin vakuuttava asia heitä seurattuani.

Tämähän se on se sarjarakastujan dilemma. Kun se lottovoitto-olo tulee nopeasti, se ei perustu oikeastaan mihinkään muuhun kuin omiin toiveisiin. Siitä seuraa lähes aina pettymys, ja sitten uusi lottovoitto joihin jää koukkuun kun se tunne on niin vahva. 

Oma sarjarakastuja-kaveri on hehkuttanut uusinta lottovoittoaan viime aikoina minulle, mikä on ollut sikäli kiinnostavaa että satun tuntemaan kyseisen miehen hyvin (hän on myös kaverini). Oikeastaan mikään niistä asioista mikä miehessä on kuulemma niin ihanaa ja miksi he sopivat niin hyvin yhteen, ei pidä paikkaansa. Mieskin välillä kohottelee kulmiaan, että onkohan tuo tyyppi nyt kuunnellut mua yhtään vai hehkuttaako jotain itse luomaansa kuvaa. Mutta kun se lottovoitto-tunne on niin vahva, että se kääntää mustankin valkoiseksi.

Itse olen salamarakastunut nyt ensimmäistä kertaa elämässäni näin keski-iässä. Aiemmat parisuhteeni alkoivat hitaasti kypsyen. Kiinnyin, lottovoitto-oloa ei tosin tullut koskaan. Nyt todellakin aivan salamana tuli mies, otti sydämeni, ja pitää siitä todella hyvää huolta. Mulla - meillä - on vahvasti se olo että näin oli tarkoitettu. Molemmilla on suhteita ja kokemuksia ja molemmat tuntevat sen eron niihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsiisus miten avutonta. Eroa tai valita vauvapalstalla, valinta on sinun.

Kas kun kaikki ei aina ole niin helppoa. Jos sinulle on niin todella hienoa!

Mutta jos urpoilee, niin ei voi tulla tänne huutamaan, että kaikki miehet ovat paskoja. Sen oolen huomannut nykypäivän naisista, että ei oteta minkäänlaista vastuuta omista teoista ja päätöksistä. Aina on paskamies, mutta kuka sen paskanmiehen on valinnut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teepä nyt se koe ettet ota yhteyttä vaikka pariin vkoon. Saat selvyyden onko mies kinnostunut vai ei. Sillä välin etsit  toista miestä vaikka netistä. LÖydät toivottavasti paremman!

Valitettavasti tuo ei ole keino selvittää välittääkö mies ap:sta, sillä myös hyväksikäyttäjä ottaa usein oma-aloitteisesti yhteyttä. Väitän, että jos tuo ap:n säätö olisi hänestä aidosti kiinnostunut, niin kyllä hän sen tietäisi. Harvoin tarvitsee arpoa toisesta ihmisestä haluaako hän esim. sitoutua. AP:n ehkä kannattaisi kerätä sen verran rohkeutta, että kysyy suoraan haluaako toinen olla parisuhteessa ja jos vastaus on mitä tahansa muuta kuin "kyllä", niin sitten ainakin tietää. 

Niin, kysyminen olisi kaikkein yksinkertaisin keino. Jostain syystä se on itselleni yhtä vaikeaa kuin että pitäisi hypätä jostain todella korkealta sillalta. Eli täysin mahdotonta.

Varmaan juuri siksi, että on se tunne että mies juoksee karkuun jos suhdetta pitää alkaa määrittelemään. Nyt kun en ole painostanut mihinkään suuntaan niin se sujuu näin.

On paljon mahdollista, että miehellä on jotain läheiseen suhteeseen liittyviä rajotteita tai välttelevää kiintymyssuhdetta. Näitä pyöritellyt vaikka kuinka. Mutta kyllä se suurin syy varmasti on, että ei vaan ole minusta tarpeeksi kiinnostunut. Harmittaa kun ei voi sitä sitten sanoa tai vaikka olla tapaamatta. Se olisi itsellekkin sellainen että tajuaisin. En todellakaan ala kerjäämään näkemisiä. Nyt on ihan omasta halustaan ne tehnyt.

Ap

Olen ollut ihan samassa tilanteessa ja tiedän miten vaikeaa, jopa mahdotonta asian puheeksi ottaminen on. Siinä kun on pelissä koko suhde, ja jos vaan ummistaa silmänsä ja jatkaa vanhaan malliin, saa kuitenkin ne rippeet. Kehotan kuitenkin rohkaisemaan mielesi ja puhumaan. Et sä loppujen lopuksi voi kuin voittaa. Mitä siinä voi käydä, on se että saatte puhumalla suhteen kummallekin toimivaksi, tai sitten pääset eroon suhteesta joka ei olisi ikinä voinut olla kummallekaan toimiva. Tuokin on ihan hyvä lopputulema. Ei teistä olisi kuitenkaan tullut pitkäaikaista paria, ja olisit vain hukannut aikaa jonka olisit voinut viettää itsellesi sopivan henkilön kanssa.

Ei kannata syyttää tai painostaa miestä vaan aloittaa ihan normaali keskustelu, kuin aloittaisit kaverisi kanssa jolta kysyt mitä hän elämältään toivoo.

Saman kokeneena uskon, että yleensä näissä tilanteissa haluttomuus kysyä johtuu pohjimmiltaan siitä, että oikeastaan tietää jo sen vastauksen. Niin kauan kuin ei kysy, voi ainakin jollain tasolla ylläpitää harhaa. Tai uskotella itselleen, ettei se haittaa. Tai että toinen muuttaa vielä mieltään.

Näin minäkin ajattelin, ja lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja puhua. Siitä tuli riita, kyllä, mutta moni asia selkeni ja kävi ilmi että monessa asiassa olin myös tulkinnut miestä väärin, lähinnä omista peloistani johtuen. Olemme vieläkin yhdessä ja tiiviissä, normaalissa parisuhteessa.

Täällä usein väitetään, että jos ei tietyssä ajassa tiedä mitä haluaa ja ole umpirakastunut, sitä ei tapahdu koskaan. Aina ei ole näin. Varsinkin vanhemmalla iällä suhteen kehittyminen voi vaatia aikaa ja halua ymmärtää toisen traumoja, lukkoja ja pelkoja jotka ovat suhteen esteenä.

Aina on harvoja poikkeuksia, mutta niiden mainostaminen tässä yhteydessä todennäköisesti vaikeuttaa Ap:n tilannetta ruokkimalla turhaa toivoa ja roikottamalla Ap;ta tuhoon tuomitussa ihmissuhteessa.

No, se selviää puhumalla.

Kyllä ja ei. Joskus tällaisesta tilanteesta kehkeytyy seinää vasten laittamisen jälkeen vakava parisuhdekin. Oman elämänkokemuksen perusteella sellainen, jossa kumppani 99% todennäköisyydellä vaihdetaan myöhemmin lennosta johonkin ihmiseen joka kolahtaa oikeasti. Sellaiseen, jonka kanssa ei olisi koskaan arvottu vuositolkulla kiinnostaako se vai ei.

Ei tässä ollut tietenkään kyse seinää vasten laittamisesta tai parisuhteeseen painostamisesta vaan keskustelusta. Me jatkettiin harvakseltaan tapailua ja tuollaista löyhää suhdetta vielä varmaan toinenkin vuosi, ennen kuin mies alkoi rentoutua ja uskoa etten ole sellainen pirttihirmu joista hän oli traumatisoitunut ja minkä takia hän epäröi suhdetta. Sen jälkeen mies alkoi oma-aloitteisesti tiivistää yhdessäoloa ja nyt takana on useita rakkaudentäyteisiä vuosia takana.

Toki aina voi tulla vaihdetuksi lennosta toiseen, mutta oma elämänkokemus kertoo, että yleensä nämä ovat niitä tyyppejä joilla on taipumus rakastua ensi silmäyksellä niin että oksat pois. Jos oma suhteeni olisi alkanut noin, niin olisin enemmän huolissani. Tällainen ihminen ei tarvitse mitään tietoja rakkautensa kohteesta, pelkkä vilkaisu riittää ja se on menoa. Jokainen päivä on täynnä potentiaalisia rakastumisen mahdollisuuksia. Sillä ihmisellä, jonka rakkaus syntyy opettelemalla tuntemaan toisen hyvin, niitä potentiaalisia rakastumistilanteita tulee paljon vähemmän.

Minusta nykyajassa ruokitaan utopistista, naivia, narsistista ja vahingollista kuvaa rakkaudesta, ja sitä edusti mm. täällä viesti jossa neuvottiin kuinka seurustelukumppanin pitäisi suhtautua sinuun kuin lottovoittoon, koska olet lottovoitto. Ihan kuin toisen pitäisi nähdä päällepäin sun hienoutesi ja teidän yhteensopivuutenne. Lähinnä tuollainen toimii suhteissa joissa rakastutaan ulkonäköön. Itse voin sanoa, etten vielä muutaman vuodenkaan jälkeen tiennyt onko kumppanini lottovoitto vai ei. Se sitten selvisi kun aikaa kului, aloin tuntea hänet hyvin ja oli tarpeeksi yhteistä kokemusta takana. Hänellä oli varmaan sama. Kokisin itseni kyllä aika narsistiseksi jos olisin vaatinut että hänen olisi pitänyt kokea minut lottovoitoksi ensitreffien jälkeen, tuntematta minua yhtään.

Sinunkin tapauksessa kyseessä oli miehen puolelta trauma, joka piti hoitaa. Eli mies luuli, että olet pirttihirmu. Ei kaikki halua tai jaksa alkaa hoitamaan toisen traumoja nähdäkseen onko tästä parisuhteeseen kanssaan vai ei. Eikä todellakaan pidäkään. Jokainen hoitakoon itse traumansa ennen kuin alkaa tapailemaan tai etsimään kumppania. Sinun taas piti useamman vuoden ajan näyttää minkälainen olet ennen kuin mies kelpuutti. En itse viitsisi, vaikka palkintona saisikin useamman vuoden 'rakkaudentäyteisiä vuosia'. Kerroit, että ihmisillä jotka opettelevat tuntemaan toisen ensin hyvin, niin potentiaalisia rakastumisen kohteita tulee vastaan harvemmin. Oma mielipiteeni on, että he ovat juuri niitä, jotka eivät anna itsestään koskaan kaikkea, vaan aina hieman himmailevat. Ei normaalisuhteessa tarvi edes miettiä lähteekö toinen jonkun matkaan vai ei. Näiden mietiskelijöiden kanssa se on näemmä aina mahdollista, vaikka ollaan muka niiiiiin hyvin tutustuttu ensin. Ehkä se on juuri sitä, että jämähdetään suhteeseen, joka ei alunperinkään ollut oikein sävähdyttävä.

Aika tylsä ajatus muutenkin, että suhteesta etsitään sitä, että lopulta rakastutaan. Minusta alussa juuri on ihanaa tuntea kaikki ne tunteet mitkä kuuluvat siihen kun uutta ihmistä alkaa tapailemaan. Mm. Jännitys, kemia, odotus, ihastus. Lopussa saattaa olla pettymys, mutta mitä siitä? Siksi voi deittailla omaan tahtiin ja pitää taukojakin. Pelkääkö himmailijat siis pettymystä niin paljon, että annetaan itsestä vain osa/osia kerralla?

Eikä tarvi vetää toiseen ääripäähän. Kommenttisi oli hyvin musta-valko tyylillä kirjoitettu. Tuo lottovoitto-ajattelu nimenomaan tarkoittaa, että alusta asti ollaan ensin kiinnostuneita _puolin ja toisin_. Ei niin, että jompikumpi rakkauspommittaa tai että toista joutuu vakuuttelemaan. Ei siis tarvi ensitreffeistä lähtien vakuutella rakkautta, vaan näyttää aluksi kiinnostuksensa, joka pikkuhiljaa (jokaisella omaan tahtiin, ei kuitenkaan vaadi vuosia) kehittyy siitä, jos kehittyy. Pointtina on, että katsotaan aktiivisesti kehittyykö suhteesta mitään vai ei. Näin ei tuhlata kenenkään aikaa tai resursseja.

Ok. Täytyy sanoa että myös sinulta tulee aika mustavalkoista kommenttia, kuten tämäkin. Ehkä on hyvä tässä kohtaa vaan myöntää että eri ihmiset tutustuvat ja rakastuvat eri tavoilla ja kokevat rakkauden eri tavalla. Esimerkiksi me olemme selvästi hyvin erityylisiä ihmisiä. 

Itse en esimerkiksi ymmärrä tuota, että hehkuttaa rakkauden hienoutta mutta ei silti jaksaisi hoitaa toisen traumoja. Aikuisikään tullessa lähes kaikilla on jonkinasteisia traumoja ja huonoja kokemuksia, ja itse koen että se on yksi puoli rakkaudesta että oppii tuntemaan ne toisessa ja elämään niiden kanssa. Eli sen toisen kanssa kokonaisuutena. Toisinaan rakkaus jopa parantaa, joka on yksi upeimmista asioista mihin rakkaus pystyy.

Myös tuon suhteen alun koen ihan eri tavalla. Minulle se on aina ollut stressaavinta aikaa, kun ei tunne toista kunnolla, on oltava tuntosarvet pystyssä ja on myös epävarma mitä toinen ajattelee (vaikka hän osoittaisikin kiinnostustaan, niin itselläni myös luottamuksen kehittyminen vie aikaa). Eikä tässä ole oikeaa tai väärää, ollaan vaan erilaisia.

Mä en oikeastaan mieti sitä että toinen lähtisi jonkun muun matkaan. Se oli vastaus jonkun kommenttiin, jonka mukaan hitaasti rakastujat vaihtavat 99% varmasti kumppanin lennossa toiseen. Mielestäni se on absurdi ajatus, ja täysin päinvastainen oman elämänkokemukseni kanssa. Mutta jos niin käy niin sitten käyköön, eipä elämää voi ennustaa tai kontrolloida.

Viimeisestä kappaleesta olen samaa mieltä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä miehellä on traumoja tai hänellä ei ole kokemusta kenenkään lähelle päästämisestä. Sinun kannattaa ottaa asia hänen kanssaan puheeksi. Että toivot henkisesti läheisempää suhdetta, ja että miehen täytyy uskaltaa avata itseään sinulle jos haluaa pidemmän suhteen kanssasi.

Ei voi olla mahdollista, mies on aina katala ja paha sikanarsisti eikä mikään voi hänellä johtua traumoista yms. kuten viattomilla ja puhtailla naisilla.

Periaatteessa joo näin, mutta toisaalta täällä ihan päivittäin miehet kuvailevat sikamaista käytöstä. Tyyliin annoin ymmärtää että tarjoan parisuhdetta, kävin panemassa ja pyyhin lähtiessä mulkun verhoihin. Kun naiset ei harrasta samanlaista henkisellä väkivallalla kerskailua, niin siitä tulee väistämättä sellainen tunne että miehet on suhteissa se henkisesti vaarallisempi osapuoli.

Uskotteko nyt ihan tosissanne jotain ilmiselvien muutaman jonnen trollikirjoitteluja täällä jonkun miesten valtaväestön toimintamalliksi :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teepä nyt se koe ettet ota yhteyttä vaikka pariin vkoon. Saat selvyyden onko mies kinnostunut vai ei. Sillä välin etsit  toista miestä vaikka netistä. LÖydät toivottavasti paremman!

Valitettavasti tuo ei ole keino selvittää välittääkö mies ap:sta, sillä myös hyväksikäyttäjä ottaa usein oma-aloitteisesti yhteyttä. Väitän, että jos tuo ap:n säätö olisi hänestä aidosti kiinnostunut, niin kyllä hän sen tietäisi. Harvoin tarvitsee arpoa toisesta ihmisestä haluaako hän esim. sitoutua. AP:n ehkä kannattaisi kerätä sen verran rohkeutta, että kysyy suoraan haluaako toinen olla parisuhteessa ja jos vastaus on mitä tahansa muuta kuin "kyllä", niin sitten ainakin tietää. 

Niin, kysyminen olisi kaikkein yksinkertaisin keino. Jostain syystä se on itselleni yhtä vaikeaa kuin että pitäisi hypätä jostain todella korkealta sillalta. Eli täysin mahdotonta.

Varmaan juuri siksi, että on se tunne että mies juoksee karkuun jos suhdetta pitää alkaa määrittelemään. Nyt kun en ole painostanut mihinkään suuntaan niin se sujuu näin.

On paljon mahdollista, että miehellä on jotain läheiseen suhteeseen liittyviä rajotteita tai välttelevää kiintymyssuhdetta. Näitä pyöritellyt vaikka kuinka. Mutta kyllä se suurin syy varmasti on, että ei vaan ole minusta tarpeeksi kiinnostunut. Harmittaa kun ei voi sitä sitten sanoa tai vaikka olla tapaamatta. Se olisi itsellekkin sellainen että tajuaisin. En todellakaan ala kerjäämään näkemisiä. Nyt on ihan omasta halustaan ne tehnyt.

Ap

Olen ollut ihan samassa tilanteessa ja tiedän miten vaikeaa, jopa mahdotonta asian puheeksi ottaminen on. Siinä kun on pelissä koko suhde, ja jos vaan ummistaa silmänsä ja jatkaa vanhaan malliin, saa kuitenkin ne rippeet. Kehotan kuitenkin rohkaisemaan mielesi ja puhumaan. Et sä loppujen lopuksi voi kuin voittaa. Mitä siinä voi käydä, on se että saatte puhumalla suhteen kummallekin toimivaksi, tai sitten pääset eroon suhteesta joka ei olisi ikinä voinut olla kummallekaan toimiva. Tuokin on ihan hyvä lopputulema. Ei teistä olisi kuitenkaan tullut pitkäaikaista paria, ja olisit vain hukannut aikaa jonka olisit voinut viettää itsellesi sopivan henkilön kanssa.

Ei kannata syyttää tai painostaa miestä vaan aloittaa ihan normaali keskustelu, kuin aloittaisit kaverisi kanssa jolta kysyt mitä hän elämältään toivoo.

Saman kokeneena uskon, että yleensä näissä tilanteissa haluttomuus kysyä johtuu pohjimmiltaan siitä, että oikeastaan tietää jo sen vastauksen. Niin kauan kuin ei kysy, voi ainakin jollain tasolla ylläpitää harhaa. Tai uskotella itselleen, ettei se haittaa. Tai että toinen muuttaa vielä mieltään.

Näin minäkin ajattelin, ja lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja puhua. Siitä tuli riita, kyllä, mutta moni asia selkeni ja kävi ilmi että monessa asiassa olin myös tulkinnut miestä väärin, lähinnä omista peloistani johtuen. Olemme vieläkin yhdessä ja tiiviissä, normaalissa parisuhteessa.

Täällä usein väitetään, että jos ei tietyssä ajassa tiedä mitä haluaa ja ole umpirakastunut, sitä ei tapahdu koskaan. Aina ei ole näin. Varsinkin vanhemmalla iällä suhteen kehittyminen voi vaatia aikaa ja halua ymmärtää toisen traumoja, lukkoja ja pelkoja jotka ovat suhteen esteenä.

Aina on harvoja poikkeuksia, mutta niiden mainostaminen tässä yhteydessä todennäköisesti vaikeuttaa Ap:n tilannetta ruokkimalla turhaa toivoa ja roikottamalla Ap;ta tuhoon tuomitussa ihmissuhteessa.

No, se selviää puhumalla.

Kyllä ja ei. Joskus tällaisesta tilanteesta kehkeytyy seinää vasten laittamisen jälkeen vakava parisuhdekin. Oman elämänkokemuksen perusteella sellainen, jossa kumppani 99% todennäköisyydellä vaihdetaan myöhemmin lennosta johonkin ihmiseen joka kolahtaa oikeasti. Sellaiseen, jonka kanssa ei olisi koskaan arvottu vuositolkulla kiinnostaako se vai ei.

Ei tässä ollut tietenkään kyse seinää vasten laittamisesta tai parisuhteeseen painostamisesta vaan keskustelusta. Me jatkettiin harvakseltaan tapailua ja tuollaista löyhää suhdetta vielä varmaan toinenkin vuosi, ennen kuin mies alkoi rentoutua ja uskoa etten ole sellainen pirttihirmu joista hän oli traumatisoitunut ja minkä takia hän epäröi suhdetta. Sen jälkeen mies alkoi oma-aloitteisesti tiivistää yhdessäoloa ja nyt takana on useita rakkaudentäyteisiä vuosia takana.

Toki aina voi tulla vaihdetuksi lennosta toiseen, mutta oma elämänkokemus kertoo, että yleensä nämä ovat niitä tyyppejä joilla on taipumus rakastua ensi silmäyksellä niin että oksat pois. Jos oma suhteeni olisi alkanut noin, niin olisin enemmän huolissani. Tällainen ihminen ei tarvitse mitään tietoja rakkautensa kohteesta, pelkkä vilkaisu riittää ja se on menoa. Jokainen päivä on täynnä potentiaalisia rakastumisen mahdollisuuksia. Sillä ihmisellä, jonka rakkaus syntyy opettelemalla tuntemaan toisen hyvin, niitä potentiaalisia rakastumistilanteita tulee paljon vähemmän.

Minusta nykyajassa ruokitaan utopistista, naivia, narsistista ja vahingollista kuvaa rakkaudesta, ja sitä edusti mm. täällä viesti jossa neuvottiin kuinka seurustelukumppanin pitäisi suhtautua sinuun kuin lottovoittoon, koska olet lottovoitto. Ihan kuin toisen pitäisi nähdä päällepäin sun hienoutesi ja teidän yhteensopivuutenne. Lähinnä tuollainen toimii suhteissa joissa rakastutaan ulkonäköön. Itse voin sanoa, etten vielä muutaman vuodenkaan jälkeen tiennyt onko kumppanini lottovoitto vai ei. Se sitten selvisi kun aikaa kului, aloin tuntea hänet hyvin ja oli tarpeeksi yhteistä kokemusta takana. Hänellä oli varmaan sama. Kokisin itseni kyllä aika narsistiseksi jos olisin vaatinut että hänen olisi pitänyt kokea minut lottovoitoksi ensitreffien jälkeen, tuntematta minua yhtään.

Jos ihminen on oikeasti lottovoitto niin ei sen huomaamiseen todellakaan tarvitse vuosia, ei edes kuukausia. Hän on niin erilainen (hyvällä tavalla) kuin kukaan muu aiemmin ja tulee sellainen sisäinen tieto, että paremmin minulle sopivaa en tule löytämään, ainakaan helposti. Uskon että itselle oikean ihmisen tunnistaa nopeasti, ei tarvitse arpoa onko tämä sitä vai ei.

Jos vasta vuosien jälkeen tajuaa että tämä on lottovoitto, tulee mieleen että on katseltu muita vaihtoehtoja ja todettu että koska parempaakaan en saa, ehkä tämä sitten on sitä. Romantikkona en oikein perustaisi tällaisesta.

Me ollaan vaan näemmä erilaisia romantikkoja :) Totta kai on toisen lähellä tultava tuttu, yhteensopiva olo, mutta itse tarvitsen lottovoitto-tunteelle vielä todisteita, mitä tulee vasta ajan myötä. Pelkkä ennakkofiilis ei ikinä yllä samaan, kuin se tieto mitä löydät joka päivä toisen pienistä ja isoista tekemisistä jotka alleviivaavat sinulle miten asia on, ja miten se on vielä suurempaa kuin ennakko-odotuksesi olisivat ikinä voineet aavistaa. Kyse ei ole todellakaan siitä että etsisi muita vaihtoehtoja vaan päinvastoin siitä että antaa toiselle aikaa keskittyen häneen aidosti.

Itselläni on tuttuja, jotka salamarakastuvat muutaman vuoden välein, ja heillä on aina tuo lottovoitto-olo. Mulle se nopea lottovoitto-fiilis ei ole kovin vakuuttava asia heitä seurattuani.

Tämähän se on se sarjarakastujan dilemma. Kun se lottovoitto-olo tulee nopeasti, se ei perustu oikeastaan mihinkään muuhun kuin omiin toiveisiin. Siitä seuraa lähes aina pettymys, ja sitten uusi lottovoitto joihin jää koukkuun kun se tunne on niin vahva. 

Oma sarjarakastuja-kaveri on hehkuttanut uusinta lottovoittoaan viime aikoina minulle, mikä on ollut sikäli kiinnostavaa että satun tuntemaan kyseisen miehen hyvin (hän on myös kaverini). Oikeastaan mikään niistä asioista mikä miehessä on kuulemma niin ihanaa ja miksi he sopivat niin hyvin yhteen, ei pidä paikkaansa. Mieskin välillä kohottelee kulmiaan, että onkohan tuo tyyppi nyt kuunnellut mua yhtään vai hehkuttaako jotain itse luomaansa kuvaa. Mutta kun se lottovoitto-tunne on niin vahva, että se kääntää mustankin valkoiseksi.

Itse olen salamarakastunut nyt ensimmäistä kertaa elämässäni näin keski-iässä. Aiemmat parisuhteeni alkoivat hitaasti kypsyen. Kiinnyin, lottovoitto-oloa ei tosin tullut koskaan. Nyt todellakin aivan salamana tuli mies, otti sydämeni, ja pitää siitä todella hyvää huolta. Mulla - meillä - on vahvasti se olo että näin oli tarkoitettu. Molemmilla on suhteita ja kokemuksia ja molemmat tuntevat sen eron niihin.

Varmaan aiemmin sitä lottovoitto-oloa ei tullut koska he eivät olleet lottovoittoja. Nyt olo on tullut ja toivotaan että aika todistaa sen todeksi! Kaikkea hyvää teille <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teepä nyt se koe ettet ota yhteyttä vaikka pariin vkoon. Saat selvyyden onko mies kinnostunut vai ei. Sillä välin etsit  toista miestä vaikka netistä. LÖydät toivottavasti paremman!

Valitettavasti tuo ei ole keino selvittää välittääkö mies ap:sta, sillä myös hyväksikäyttäjä ottaa usein oma-aloitteisesti yhteyttä. Väitän, että jos tuo ap:n säätö olisi hänestä aidosti kiinnostunut, niin kyllä hän sen tietäisi. Harvoin tarvitsee arpoa toisesta ihmisestä haluaako hän esim. sitoutua. AP:n ehkä kannattaisi kerätä sen verran rohkeutta, että kysyy suoraan haluaako toinen olla parisuhteessa ja jos vastaus on mitä tahansa muuta kuin "kyllä", niin sitten ainakin tietää. 

Niin, kysyminen olisi kaikkein yksinkertaisin keino. Jostain syystä se on itselleni yhtä vaikeaa kuin että pitäisi hypätä jostain todella korkealta sillalta. Eli täysin mahdotonta.

Varmaan juuri siksi, että on se tunne että mies juoksee karkuun jos suhdetta pitää alkaa määrittelemään. Nyt kun en ole painostanut mihinkään suuntaan niin se sujuu näin.

On paljon mahdollista, että miehellä on jotain läheiseen suhteeseen liittyviä rajotteita tai välttelevää kiintymyssuhdetta. Näitä pyöritellyt vaikka kuinka. Mutta kyllä se suurin syy varmasti on, että ei vaan ole minusta tarpeeksi kiinnostunut. Harmittaa kun ei voi sitä sitten sanoa tai vaikka olla tapaamatta. Se olisi itsellekkin sellainen että tajuaisin. En todellakaan ala kerjäämään näkemisiä. Nyt on ihan omasta halustaan ne tehnyt.

Ap

Olen ollut ihan samassa tilanteessa ja tiedän miten vaikeaa, jopa mahdotonta asian puheeksi ottaminen on. Siinä kun on pelissä koko suhde, ja jos vaan ummistaa silmänsä ja jatkaa vanhaan malliin, saa kuitenkin ne rippeet. Kehotan kuitenkin rohkaisemaan mielesi ja puhumaan. Et sä loppujen lopuksi voi kuin voittaa. Mitä siinä voi käydä, on se että saatte puhumalla suhteen kummallekin toimivaksi, tai sitten pääset eroon suhteesta joka ei olisi ikinä voinut olla kummallekaan toimiva. Tuokin on ihan hyvä lopputulema. Ei teistä olisi kuitenkaan tullut pitkäaikaista paria, ja olisit vain hukannut aikaa jonka olisit voinut viettää itsellesi sopivan henkilön kanssa.

Ei kannata syyttää tai painostaa miestä vaan aloittaa ihan normaali keskustelu, kuin aloittaisit kaverisi kanssa jolta kysyt mitä hän elämältään toivoo.

Saman kokeneena uskon, että yleensä näissä tilanteissa haluttomuus kysyä johtuu pohjimmiltaan siitä, että oikeastaan tietää jo sen vastauksen. Niin kauan kuin ei kysy, voi ainakin jollain tasolla ylläpitää harhaa. Tai uskotella itselleen, ettei se haittaa. Tai että toinen muuttaa vielä mieltään.

Näin minäkin ajattelin, ja lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja puhua. Siitä tuli riita, kyllä, mutta moni asia selkeni ja kävi ilmi että monessa asiassa olin myös tulkinnut miestä väärin, lähinnä omista peloistani johtuen. Olemme vieläkin yhdessä ja tiiviissä, normaalissa parisuhteessa.

Täällä usein väitetään, että jos ei tietyssä ajassa tiedä mitä haluaa ja ole umpirakastunut, sitä ei tapahdu koskaan. Aina ei ole näin. Varsinkin vanhemmalla iällä suhteen kehittyminen voi vaatia aikaa ja halua ymmärtää toisen traumoja, lukkoja ja pelkoja jotka ovat suhteen esteenä.

Aina on harvoja poikkeuksia, mutta niiden mainostaminen tässä yhteydessä todennäköisesti vaikeuttaa Ap:n tilannetta ruokkimalla turhaa toivoa ja roikottamalla Ap;ta tuhoon tuomitussa ihmissuhteessa.

No, se selviää puhumalla.

Kyllä ja ei. Joskus tällaisesta tilanteesta kehkeytyy seinää vasten laittamisen jälkeen vakava parisuhdekin. Oman elämänkokemuksen perusteella sellainen, jossa kumppani 99% todennäköisyydellä vaihdetaan myöhemmin lennosta johonkin ihmiseen joka kolahtaa oikeasti. Sellaiseen, jonka kanssa ei olisi koskaan arvottu vuositolkulla kiinnostaako se vai ei.

Ei tässä ollut tietenkään kyse seinää vasten laittamisesta tai parisuhteeseen painostamisesta vaan keskustelusta. Me jatkettiin harvakseltaan tapailua ja tuollaista löyhää suhdetta vielä varmaan toinenkin vuosi, ennen kuin mies alkoi rentoutua ja uskoa etten ole sellainen pirttihirmu joista hän oli traumatisoitunut ja minkä takia hän epäröi suhdetta. Sen jälkeen mies alkoi oma-aloitteisesti tiivistää yhdessäoloa ja nyt takana on useita rakkaudentäyteisiä vuosia takana.

Toki aina voi tulla vaihdetuksi lennosta toiseen, mutta oma elämänkokemus kertoo, että yleensä nämä ovat niitä tyyppejä joilla on taipumus rakastua ensi silmäyksellä niin että oksat pois. Jos oma suhteeni olisi alkanut noin, niin olisin enemmän huolissani. Tällainen ihminen ei tarvitse mitään tietoja rakkautensa kohteesta, pelkkä vilkaisu riittää ja se on menoa. Jokainen päivä on täynnä potentiaalisia rakastumisen mahdollisuuksia. Sillä ihmisellä, jonka rakkaus syntyy opettelemalla tuntemaan toisen hyvin, niitä potentiaalisia rakastumistilanteita tulee paljon vähemmän.

Minusta nykyajassa ruokitaan utopistista, naivia, narsistista ja vahingollista kuvaa rakkaudesta, ja sitä edusti mm. täällä viesti jossa neuvottiin kuinka seurustelukumppanin pitäisi suhtautua sinuun kuin lottovoittoon, koska olet lottovoitto. Ihan kuin toisen pitäisi nähdä päällepäin sun hienoutesi ja teidän yhteensopivuutenne. Lähinnä tuollainen toimii suhteissa joissa rakastutaan ulkonäköön. Itse voin sanoa, etten vielä muutaman vuodenkaan jälkeen tiennyt onko kumppanini lottovoitto vai ei. Se sitten selvisi kun aikaa kului, aloin tuntea hänet hyvin ja oli tarpeeksi yhteistä kokemusta takana. Hänellä oli varmaan sama. Kokisin itseni kyllä aika narsistiseksi jos olisin vaatinut että hänen olisi pitänyt kokea minut lottovoitoksi ensitreffien jälkeen, tuntematta minua yhtään.

Jos ihminen on oikeasti lottovoitto niin ei sen huomaamiseen todellakaan tarvitse vuosia, ei edes kuukausia. Hän on niin erilainen (hyvällä tavalla) kuin kukaan muu aiemmin ja tulee sellainen sisäinen tieto, että paremmin minulle sopivaa en tule löytämään, ainakaan helposti. Uskon että itselle oikean ihmisen tunnistaa nopeasti, ei tarvitse arpoa onko tämä sitä vai ei.

Jos vasta vuosien jälkeen tajuaa että tämä on lottovoitto, tulee mieleen että on katseltu muita vaihtoehtoja ja todettu että koska parempaakaan en saa, ehkä tämä sitten on sitä. Romantikkona en oikein perustaisi tällaisesta.

Me ollaan vaan näemmä erilaisia romantikkoja :) Totta kai on toisen lähellä tultava tuttu, yhteensopiva olo, mutta itse tarvitsen lottovoitto-tunteelle vielä todisteita, mitä tulee vasta ajan myötä. Pelkkä ennakkofiilis ei ikinä yllä samaan, kuin se tieto mitä löydät joka päivä toisen pienistä ja isoista tekemisistä jotka alleviivaavat sinulle miten asia on, ja miten se on vielä suurempaa kuin ennakko-odotuksesi olisivat ikinä voineet aavistaa. Kyse ei ole todellakaan siitä että etsisi muita vaihtoehtoja vaan päinvastoin siitä että antaa toiselle aikaa keskittyen häneen aidosti.

Itselläni on tuttuja, jotka salamarakastuvat muutaman vuoden välein, ja heillä on aina tuo lottovoitto-olo. Mulle se nopea lottovoitto-fiilis ei ole kovin vakuuttava asia heitä seurattuani.

Tämähän se on se sarjarakastujan dilemma. Kun se lottovoitto-olo tulee nopeasti, se ei perustu oikeastaan mihinkään muuhun kuin omiin toiveisiin. Siitä seuraa lähes aina pettymys, ja sitten uusi lottovoitto joihin jää koukkuun kun se tunne on niin vahva. 

Oma sarjarakastuja-kaveri on hehkuttanut uusinta lottovoittoaan viime aikoina minulle, mikä on ollut sikäli kiinnostavaa että satun tuntemaan kyseisen miehen hyvin (hän on myös kaverini). Oikeastaan mikään niistä asioista mikä miehessä on kuulemma niin ihanaa ja miksi he sopivat niin hyvin yhteen, ei pidä paikkaansa. Mieskin välillä kohottelee kulmiaan, että onkohan tuo tyyppi nyt kuunnellut mua yhtään vai hehkuttaako jotain itse luomaansa kuvaa. Mutta kun se lottovoitto-tunne on niin vahva, että se kääntää mustankin valkoiseksi.

Jotkut näköjään vaan on sellaisia vailla järkeä. Minunkin seksistä sanojensa mukaan kiinnostumaton kaverini tuntuu olevan kovin toisen hyvin seksistä kiinnostuneen perään. Joko on valehdellut oman seksikiinnostumattomuutensa tai sitten ei ajatus kanna pidemmälle, että mites sitten jatkossa sovitettaisiin homma yhteen kun toista haluttaa ja toista ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teepä nyt se koe ettet ota yhteyttä vaikka pariin vkoon. Saat selvyyden onko mies kinnostunut vai ei. Sillä välin etsit  toista miestä vaikka netistä. LÖydät toivottavasti paremman!

Valitettavasti tuo ei ole keino selvittää välittääkö mies ap:sta, sillä myös hyväksikäyttäjä ottaa usein oma-aloitteisesti yhteyttä. Väitän, että jos tuo ap:n säätö olisi hänestä aidosti kiinnostunut, niin kyllä hän sen tietäisi. Harvoin tarvitsee arpoa toisesta ihmisestä haluaako hän esim. sitoutua. AP:n ehkä kannattaisi kerätä sen verran rohkeutta, että kysyy suoraan haluaako toinen olla parisuhteessa ja jos vastaus on mitä tahansa muuta kuin "kyllä", niin sitten ainakin tietää. 

Niin, kysyminen olisi kaikkein yksinkertaisin keino. Jostain syystä se on itselleni yhtä vaikeaa kuin että pitäisi hypätä jostain todella korkealta sillalta. Eli täysin mahdotonta.

Varmaan juuri siksi, että on se tunne että mies juoksee karkuun jos suhdetta pitää alkaa määrittelemään. Nyt kun en ole painostanut mihinkään suuntaan niin se sujuu näin.

On paljon mahdollista, että miehellä on jotain läheiseen suhteeseen liittyviä rajotteita tai välttelevää kiintymyssuhdetta. Näitä pyöritellyt vaikka kuinka. Mutta kyllä se suurin syy varmasti on, että ei vaan ole minusta tarpeeksi kiinnostunut. Harmittaa kun ei voi sitä sitten sanoa tai vaikka olla tapaamatta. Se olisi itsellekkin sellainen että tajuaisin. En todellakaan ala kerjäämään näkemisiä. Nyt on ihan omasta halustaan ne tehnyt.

Ap

Olen ollut ihan samassa tilanteessa ja tiedän miten vaikeaa, jopa mahdotonta asian puheeksi ottaminen on. Siinä kun on pelissä koko suhde, ja jos vaan ummistaa silmänsä ja jatkaa vanhaan malliin, saa kuitenkin ne rippeet. Kehotan kuitenkin rohkaisemaan mielesi ja puhumaan. Et sä loppujen lopuksi voi kuin voittaa. Mitä siinä voi käydä, on se että saatte puhumalla suhteen kummallekin toimivaksi, tai sitten pääset eroon suhteesta joka ei olisi ikinä voinut olla kummallekaan toimiva. Tuokin on ihan hyvä lopputulema. Ei teistä olisi kuitenkaan tullut pitkäaikaista paria, ja olisit vain hukannut aikaa jonka olisit voinut viettää itsellesi sopivan henkilön kanssa.

Ei kannata syyttää tai painostaa miestä vaan aloittaa ihan normaali keskustelu, kuin aloittaisit kaverisi kanssa jolta kysyt mitä hän elämältään toivoo.

Saman kokeneena uskon, että yleensä näissä tilanteissa haluttomuus kysyä johtuu pohjimmiltaan siitä, että oikeastaan tietää jo sen vastauksen. Niin kauan kuin ei kysy, voi ainakin jollain tasolla ylläpitää harhaa. Tai uskotella itselleen, ettei se haittaa. Tai että toinen muuttaa vielä mieltään.

Näin minäkin ajattelin, ja lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja puhua. Siitä tuli riita, kyllä, mutta moni asia selkeni ja kävi ilmi että monessa asiassa olin myös tulkinnut miestä väärin, lähinnä omista peloistani johtuen. Olemme vieläkin yhdessä ja tiiviissä, normaalissa parisuhteessa.

Täällä usein väitetään, että jos ei tietyssä ajassa tiedä mitä haluaa ja ole umpirakastunut, sitä ei tapahdu koskaan. Aina ei ole näin. Varsinkin vanhemmalla iällä suhteen kehittyminen voi vaatia aikaa ja halua ymmärtää toisen traumoja, lukkoja ja pelkoja jotka ovat suhteen esteenä.

Aina on harvoja poikkeuksia, mutta niiden mainostaminen tässä yhteydessä todennäköisesti vaikeuttaa Ap:n tilannetta ruokkimalla turhaa toivoa ja roikottamalla Ap;ta tuhoon tuomitussa ihmissuhteessa.

No, se selviää puhumalla.

Kyllä ja ei. Joskus tällaisesta tilanteesta kehkeytyy seinää vasten laittamisen jälkeen vakava parisuhdekin. Oman elämänkokemuksen perusteella sellainen, jossa kumppani 99% todennäköisyydellä vaihdetaan myöhemmin lennosta johonkin ihmiseen joka kolahtaa oikeasti. Sellaiseen, jonka kanssa ei olisi koskaan arvottu vuositolkulla kiinnostaako se vai ei.

Ei tässä ollut tietenkään kyse seinää vasten laittamisesta tai parisuhteeseen painostamisesta vaan keskustelusta. Me jatkettiin harvakseltaan tapailua ja tuollaista löyhää suhdetta vielä varmaan toinenkin vuosi, ennen kuin mies alkoi rentoutua ja uskoa etten ole sellainen pirttihirmu joista hän oli traumatisoitunut ja minkä takia hän epäröi suhdetta. Sen jälkeen mies alkoi oma-aloitteisesti tiivistää yhdessäoloa ja nyt takana on useita rakkaudentäyteisiä vuosia takana.

Toki aina voi tulla vaihdetuksi lennosta toiseen, mutta oma elämänkokemus kertoo, että yleensä nämä ovat niitä tyyppejä joilla on taipumus rakastua ensi silmäyksellä niin että oksat pois. Jos oma suhteeni olisi alkanut noin, niin olisin enemmän huolissani. Tällainen ihminen ei tarvitse mitään tietoja rakkautensa kohteesta, pelkkä vilkaisu riittää ja se on menoa. Jokainen päivä on täynnä potentiaalisia rakastumisen mahdollisuuksia. Sillä ihmisellä, jonka rakkaus syntyy opettelemalla tuntemaan toisen hyvin, niitä potentiaalisia rakastumistilanteita tulee paljon vähemmän.

Minusta nykyajassa ruokitaan utopistista, naivia, narsistista ja vahingollista kuvaa rakkaudesta, ja sitä edusti mm. täällä viesti jossa neuvottiin kuinka seurustelukumppanin pitäisi suhtautua sinuun kuin lottovoittoon, koska olet lottovoitto. Ihan kuin toisen pitäisi nähdä päällepäin sun hienoutesi ja teidän yhteensopivuutenne. Lähinnä tuollainen toimii suhteissa joissa rakastutaan ulkonäköön. Itse voin sanoa, etten vielä muutaman vuodenkaan jälkeen tiennyt onko kumppanini lottovoitto vai ei. Se sitten selvisi kun aikaa kului, aloin tuntea hänet hyvin ja oli tarpeeksi yhteistä kokemusta takana. Hänellä oli varmaan sama. Kokisin itseni kyllä aika narsistiseksi jos olisin vaatinut että hänen olisi pitänyt kokea minut lottovoitoksi ensitreffien jälkeen, tuntematta minua yhtään.

Sinunkin tapauksessa kyseessä oli miehen puolelta trauma, joka piti hoitaa. Eli mies luuli, että olet pirttihirmu. Ei kaikki halua tai jaksa alkaa hoitamaan toisen traumoja nähdäkseen onko tästä parisuhteeseen kanssaan vai ei. Eikä todellakaan pidäkään. Jokainen hoitakoon itse traumansa ennen kuin alkaa tapailemaan tai etsimään kumppania. Sinun taas piti useamman vuoden ajan näyttää minkälainen olet ennen kuin mies kelpuutti. En itse viitsisi, vaikka palkintona saisikin useamman vuoden 'rakkaudentäyteisiä vuosia'. Kerroit, että ihmisillä jotka opettelevat tuntemaan toisen ensin hyvin, niin potentiaalisia rakastumisen kohteita tulee vastaan harvemmin. Oma mielipiteeni on, että he ovat juuri niitä, jotka eivät anna itsestään koskaan kaikkea, vaan aina hieman himmailevat. Ei normaalisuhteessa tarvi edes miettiä lähteekö toinen jonkun matkaan vai ei. Näiden mietiskelijöiden kanssa se on näemmä aina mahdollista, vaikka ollaan muka niiiiiin hyvin tutustuttu ensin. Ehkä se on juuri sitä, että jämähdetään suhteeseen, joka ei alunperinkään ollut oikein sävähdyttävä.

Aika tylsä ajatus muutenkin, että suhteesta etsitään sitä, että lopulta rakastutaan. Minusta alussa juuri on ihanaa tuntea kaikki ne tunteet mitkä kuuluvat siihen kun uutta ihmistä alkaa tapailemaan. Mm. Jännitys, kemia, odotus, ihastus. Lopussa saattaa olla pettymys, mutta mitä siitä? Siksi voi deittailla omaan tahtiin ja pitää taukojakin. Pelkääkö himmailijat siis pettymystä niin paljon, että annetaan itsestä vain osa/osia kerralla?

Eikä tarvi vetää toiseen ääripäähän. Kommenttisi oli hyvin musta-valko tyylillä kirjoitettu. Tuo lottovoitto-ajattelu nimenomaan tarkoittaa, että alusta asti ollaan ensin kiinnostuneita _puolin ja toisin_. Ei niin, että jompikumpi rakkauspommittaa tai että toista joutuu vakuuttelemaan. Ei siis tarvi ensitreffeistä lähtien vakuutella rakkautta, vaan näyttää aluksi kiinnostuksensa, joka pikkuhiljaa (jokaisella omaan tahtiin, ei kuitenkaan vaadi vuosia) kehittyy siitä, jos kehittyy. Pointtina on, että katsotaan aktiivisesti kehittyykö suhteesta mitään vai ei. Näin ei tuhlata kenenkään aikaa tai resursseja.

Ok. Täytyy sanoa että myös sinulta tulee aika mustavalkoista kommenttia, kuten tämäkin. Ehkä on hyvä tässä kohtaa vaan myöntää että eri ihmiset tutustuvat ja rakastuvat eri tavoilla ja kokevat rakkauden eri tavalla. Esimerkiksi me olemme selvästi hyvin erityylisiä ihmisiä. 

Itse en esimerkiksi ymmärrä tuota, että hehkuttaa rakkauden hienoutta mutta ei silti jaksaisi hoitaa toisen traumoja. Aikuisikään tullessa lähes kaikilla on jonkinasteisia traumoja ja huonoja kokemuksia, ja itse koen että se on yksi puoli rakkaudesta että oppii tuntemaan ne toisessa ja elämään niiden kanssa. Eli sen toisen kanssa kokonaisuutena. Toisinaan rakkaus jopa parantaa, joka on yksi upeimmista asioista mihin rakkaus pystyy.

Myös tuon suhteen alun koen ihan eri tavalla. Minulle se on aina ollut stressaavinta aikaa, kun ei tunne toista kunnolla, on oltava tuntosarvet pystyssä ja on myös epävarma mitä toinen ajattelee (vaikka hän osoittaisikin kiinnostustaan, niin itselläni myös luottamuksen kehittyminen vie aikaa). Eikä tässä ole oikeaa tai väärää, ollaan vaan erilaisia.

Mä en oikeastaan mieti sitä että toinen lähtisi jonkun muun matkaan. Se oli vastaus jonkun kommenttiin, jonka mukaan hitaasti rakastujat vaihtavat 99% varmasti kumppanin lennossa toiseen. Mielestäni se on absurdi ajatus, ja täysin päinvastainen oman elämänkokemukseni kanssa. Mutta jos niin käy niin sitten käyköön, eipä elämää voi ennustaa tai kontrolloida.

Viimeisestä kappaleesta olen samaa mieltä :)

Kerrotko mikä kommentissani oli mustavalkoista? Olen tosiaan kirjoittanut vain tuon yhden kommentin. Minä viittasin kommentissasi siihen, että sekoitit salamarakastumisen ja tuon lottovoitto-ajatuksen ja että ne kertovat vain yhdenlaisesta ihmistyypistä, joka kuitenkin on melko harvinainen.

Toki toinen huomioidaan ihmisenä ja kokonaisuutena, mutta se että heti suhteen alussa lähdetään korjaamaan ensimmäiset 2 vuotta toisen traumaa on hieman outoa. Mielestäni yhtä isoa riskinottoa kuin näillä salamarakastuneilla suhteenalut. Sinunkin tapauksessa aivan yhtä hyvin mies olisi voinut olla tätä kategoriaa: "hes just not that into you". Rakkaus voi parantaa, mutta eihän teidän tapauksessa kyse ollut rakkaudesta pitkään aikaan, kun suhde syveni hiljakseen vai ymmärsinkö jotain väärin? Ymmärsin siis, että sinun piti ensin vakuutella miestä useampi vuosi ja sitten vasta mies rentoutui ja alkoi rakastumaan ja syventämään suhdetta.

Toki kaikki kokevat asiat miten kokevat ja ajattelevat sen oman kokemuspohjan kautta. Ei sinun tarvitse vängätä kaikkia muita vastaan, jotka ovat sitä mieltä, että hitaasti lämpenevät ovat niitä jotka vaihtavat helpommin. Se on meidän muiden kokemus elämästä ja sinun ei. Anna hyvä ihminen olla. Tämä ajatus perustuu täysin siihen, että suhde on valju heti alkujaan ja sitten tuleekin joku oikeasti kiinnostava vastaan, jonka kanssa kemiat kohtaavat ihan eritavoin.

Nytkin sanon jotain, jonka varmasti koet toisin, mutta sun ei nyt tarvi tulla sitä erikseen sanomaan 😁 itse olen sitä mieltä, että kemioilla on suuri vaikutus ihmisiin. Itse koin/koen miestäni kohtaan aivan älytöntä kemiaa. Se on sellaista magneettista ja vielä vuosien jälkeenkin tulee perhosia vatsaan kun hän katsoo tai koskee tietyllä tavoin. Ei me mitenkään salamarakastuttu, mutta kyllä se kemia alusta asti oli vahvaa ja toista kohti vetävää siinä määrin että ei vain voinut olla "kattellaan tässä muutama vuosi"-fiiliksellä.

Vuosi on sillai pitkä aika että siinä ehtii lomia,pyhiä ja muita pitkiäkin vapaita töistä.

Eikö teillä ole ollut yhtään pitempää yhdessäoloa?

Se ehkä on red flag vaikka kaiken muun vielä hyväksyisi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kiinnostunut sinusta pitäisi sitten olla, että olisit tyytyväinen? Olla 24/7 yhteydessä sinuun vai riittääköhän sekään?

En ole ap, mutta lopetin juuri suhteen, jossa tuntui että olin täysi itsestäänselvyys.

Omalla kohdallani mies alussa oli todella kiinnostunut minusta ja asioistani, laitteli viestiä muuten vaan, kyseli kuinka päivä mennyt, ehdotti tapaamisia ja tekemisiä jne.

Ja kun suhde oli aloitettu, menikin täysin päinvastaiseen suuntaan. Olin ainoa, joka laittoi niitä muuten vain -viestejä, joista suurimpaan osaan ei enää edes vastattu. Minä ehdotin näkemiset ja tekemiset. Kun menin hänen luokseen, niin jos en itse ehdottanut jotain yhteistä tekemistä, puuhasi hän vain omiaan niin, että mietin miksi edes olin siellä.

Ei tuota vaan kauaa jaksa, että olet ainoa joka suhteen eteen haluaa nähdä vaivaa.

Lisään vielä, että loppua kohden kerroin ongelmista suoraan, mutta mies ei itse niitä ongelmia nähnyt, joten niitä ei siis ollut.

En vaadi ihmiseltä täydellisyyttä, mutta jos ongelmista kerrotaan suoraan ja annetaan vielä mahdollisuus niiden korjaamiseen, mutta mitään ei tapahdu.

Niin kyllä mietin, että miksi edes haluaa olla kanssani, jos ei halua suhteeseen panostaa. Erohan lopulta oli väistämätön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsiisus miten avutonta. Eroa tai valita vauvapalstalla, valinta on sinun.

Kas kun kaikki ei aina ole niin helppoa. Jos sinulle on niin todella hienoa!

Mutta jos urpoilee, niin ei voi tulla tänne huutamaan, että kaikki miehet ovat paskoja. Sen oolen huomannut nykypäivän naisista, että ei oteta minkäänlaista vastuuta omista teoista ja päätöksistä. Aina on paskamies, mutta kuka sen paskanmiehen on valinnut?

Valitsin sen paskamiehen, koska hän valehteli olevansa jotain muuta. Kun todellisuus paljastui, lähdin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teepä nyt se koe ettet ota yhteyttä vaikka pariin vkoon. Saat selvyyden onko mies kinnostunut vai ei. Sillä välin etsit  toista miestä vaikka netistä. LÖydät toivottavasti paremman!

Valitettavasti tuo ei ole keino selvittää välittääkö mies ap:sta, sillä myös hyväksikäyttäjä ottaa usein oma-aloitteisesti yhteyttä. Väitän, että jos tuo ap:n säätö olisi hänestä aidosti kiinnostunut, niin kyllä hän sen tietäisi. Harvoin tarvitsee arpoa toisesta ihmisestä haluaako hän esim. sitoutua. AP:n ehkä kannattaisi kerätä sen verran rohkeutta, että kysyy suoraan haluaako toinen olla parisuhteessa ja jos vastaus on mitä tahansa muuta kuin "kyllä", niin sitten ainakin tietää. 

Niin, kysyminen olisi kaikkein yksinkertaisin keino. Jostain syystä se on itselleni yhtä vaikeaa kuin että pitäisi hypätä jostain todella korkealta sillalta. Eli täysin mahdotonta.

Varmaan juuri siksi, että on se tunne että mies juoksee karkuun jos suhdetta pitää alkaa määrittelemään. Nyt kun en ole painostanut mihinkään suuntaan niin se sujuu näin.

On paljon mahdollista, että miehellä on jotain läheiseen suhteeseen liittyviä rajotteita tai välttelevää kiintymyssuhdetta. Näitä pyöritellyt vaikka kuinka. Mutta kyllä se suurin syy varmasti on, että ei vaan ole minusta tarpeeksi kiinnostunut. Harmittaa kun ei voi sitä sitten sanoa tai vaikka olla tapaamatta. Se olisi itsellekkin sellainen että tajuaisin. En todellakaan ala kerjäämään näkemisiä. Nyt on ihan omasta halustaan ne tehnyt.

Ap

Olen ollut ihan samassa tilanteessa ja tiedän miten vaikeaa, jopa mahdotonta asian puheeksi ottaminen on. Siinä kun on pelissä koko suhde, ja jos vaan ummistaa silmänsä ja jatkaa vanhaan malliin, saa kuitenkin ne rippeet. Kehotan kuitenkin rohkaisemaan mielesi ja puhumaan. Et sä loppujen lopuksi voi kuin voittaa. Mitä siinä voi käydä, on se että saatte puhumalla suhteen kummallekin toimivaksi, tai sitten pääset eroon suhteesta joka ei olisi ikinä voinut olla kummallekaan toimiva. Tuokin on ihan hyvä lopputulema. Ei teistä olisi kuitenkaan tullut pitkäaikaista paria, ja olisit vain hukannut aikaa jonka olisit voinut viettää itsellesi sopivan henkilön kanssa.

Ei kannata syyttää tai painostaa miestä vaan aloittaa ihan normaali keskustelu, kuin aloittaisit kaverisi kanssa jolta kysyt mitä hän elämältään toivoo.

Saman kokeneena uskon, että yleensä näissä tilanteissa haluttomuus kysyä johtuu pohjimmiltaan siitä, että oikeastaan tietää jo sen vastauksen. Niin kauan kuin ei kysy, voi ainakin jollain tasolla ylläpitää harhaa. Tai uskotella itselleen, ettei se haittaa. Tai että toinen muuttaa vielä mieltään.

Näin minäkin ajattelin, ja lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja puhua. Siitä tuli riita, kyllä, mutta moni asia selkeni ja kävi ilmi että monessa asiassa olin myös tulkinnut miestä väärin, lähinnä omista peloistani johtuen. Olemme vieläkin yhdessä ja tiiviissä, normaalissa parisuhteessa.

Täällä usein väitetään, että jos ei tietyssä ajassa tiedä mitä haluaa ja ole umpirakastunut, sitä ei tapahdu koskaan. Aina ei ole näin. Varsinkin vanhemmalla iällä suhteen kehittyminen voi vaatia aikaa ja halua ymmärtää toisen traumoja, lukkoja ja pelkoja jotka ovat suhteen esteenä.

Aina on harvoja poikkeuksia, mutta niiden mainostaminen tässä yhteydessä todennäköisesti vaikeuttaa Ap:n tilannetta ruokkimalla turhaa toivoa ja roikottamalla Ap;ta tuhoon tuomitussa ihmissuhteessa.

No, se selviää puhumalla.

Kyllä ja ei. Joskus tällaisesta tilanteesta kehkeytyy seinää vasten laittamisen jälkeen vakava parisuhdekin. Oman elämänkokemuksen perusteella sellainen, jossa kumppani 99% todennäköisyydellä vaihdetaan myöhemmin lennosta johonkin ihmiseen joka kolahtaa oikeasti. Sellaiseen, jonka kanssa ei olisi koskaan arvottu vuositolkulla kiinnostaako se vai ei.

Ei tässä ollut tietenkään kyse seinää vasten laittamisesta tai parisuhteeseen painostamisesta vaan keskustelusta. Me jatkettiin harvakseltaan tapailua ja tuollaista löyhää suhdetta vielä varmaan toinenkin vuosi, ennen kuin mies alkoi rentoutua ja uskoa etten ole sellainen pirttihirmu joista hän oli traumatisoitunut ja minkä takia hän epäröi suhdetta. Sen jälkeen mies alkoi oma-aloitteisesti tiivistää yhdessäoloa ja nyt takana on useita rakkaudentäyteisiä vuosia takana.

Toki aina voi tulla vaihdetuksi lennosta toiseen, mutta oma elämänkokemus kertoo, että yleensä nämä ovat niitä tyyppejä joilla on taipumus rakastua ensi silmäyksellä niin että oksat pois. Jos oma suhteeni olisi alkanut noin, niin olisin enemmän huolissani. Tällainen ihminen ei tarvitse mitään tietoja rakkautensa kohteesta, pelkkä vilkaisu riittää ja se on menoa. Jokainen päivä on täynnä potentiaalisia rakastumisen mahdollisuuksia. Sillä ihmisellä, jonka rakkaus syntyy opettelemalla tuntemaan toisen hyvin, niitä potentiaalisia rakastumistilanteita tulee paljon vähemmän.

Minusta nykyajassa ruokitaan utopistista, naivia, narsistista ja vahingollista kuvaa rakkaudesta, ja sitä edusti mm. täällä viesti jossa neuvottiin kuinka seurustelukumppanin pitäisi suhtautua sinuun kuin lottovoittoon, koska olet lottovoitto. Ihan kuin toisen pitäisi nähdä päällepäin sun hienoutesi ja teidän yhteensopivuutenne. Lähinnä tuollainen toimii suhteissa joissa rakastutaan ulkonäköön. Itse voin sanoa, etten vielä muutaman vuodenkaan jälkeen tiennyt onko kumppanini lottovoitto vai ei. Se sitten selvisi kun aikaa kului, aloin tuntea hänet hyvin ja oli tarpeeksi yhteistä kokemusta takana. Hänellä oli varmaan sama. Kokisin itseni kyllä aika narsistiseksi jos olisin vaatinut että hänen olisi pitänyt kokea minut lottovoitoksi ensitreffien jälkeen, tuntematta minua yhtään.

Sinunkin tapauksessa kyseessä oli miehen puolelta trauma, joka piti hoitaa. Eli mies luuli, että olet pirttihirmu. Ei kaikki halua tai jaksa alkaa hoitamaan toisen traumoja nähdäkseen onko tästä parisuhteeseen kanssaan vai ei. Eikä todellakaan pidäkään. Jokainen hoitakoon itse traumansa ennen kuin alkaa tapailemaan tai etsimään kumppania. Sinun taas piti useamman vuoden ajan näyttää minkälainen olet ennen kuin mies kelpuutti. En itse viitsisi, vaikka palkintona saisikin useamman vuoden 'rakkaudentäyteisiä vuosia'. Kerroit, että ihmisillä jotka opettelevat tuntemaan toisen ensin hyvin, niin potentiaalisia rakastumisen kohteita tulee vastaan harvemmin. Oma mielipiteeni on, että he ovat juuri niitä, jotka eivät anna itsestään koskaan kaikkea, vaan aina hieman himmailevat. Ei normaalisuhteessa tarvi edes miettiä lähteekö toinen jonkun matkaan vai ei. Näiden mietiskelijöiden kanssa se on näemmä aina mahdollista, vaikka ollaan muka niiiiiin hyvin tutustuttu ensin. Ehkä se on juuri sitä, että jämähdetään suhteeseen, joka ei alunperinkään ollut oikein sävähdyttävä.

Aika tylsä ajatus muutenkin, että suhteesta etsitään sitä, että lopulta rakastutaan. Minusta alussa juuri on ihanaa tuntea kaikki ne tunteet mitkä kuuluvat siihen kun uutta ihmistä alkaa tapailemaan. Mm. Jännitys, kemia, odotus, ihastus. Lopussa saattaa olla pettymys, mutta mitä siitä? Siksi voi deittailla omaan tahtiin ja pitää taukojakin. Pelkääkö himmailijat siis pettymystä niin paljon, että annetaan itsestä vain osa/osia kerralla?

Eikä tarvi vetää toiseen ääripäähän. Kommenttisi oli hyvin musta-valko tyylillä kirjoitettu. Tuo lottovoitto-ajattelu nimenomaan tarkoittaa, että alusta asti ollaan ensin kiinnostuneita _puolin ja toisin_. Ei niin, että jompikumpi rakkauspommittaa tai että toista joutuu vakuuttelemaan. Ei siis tarvi ensitreffeistä lähtien vakuutella rakkautta, vaan näyttää aluksi kiinnostuksensa, joka pikkuhiljaa (jokaisella omaan tahtiin, ei kuitenkaan vaadi vuosia) kehittyy siitä, jos kehittyy. Pointtina on, että katsotaan aktiivisesti kehittyykö suhteesta mitään vai ei. Näin ei tuhlata kenenkään aikaa tai resursseja.

Ok. Täytyy sanoa että myös sinulta tulee aika mustavalkoista kommenttia, kuten tämäkin. Ehkä on hyvä tässä kohtaa vaan myöntää että eri ihmiset tutustuvat ja rakastuvat eri tavoilla ja kokevat rakkauden eri tavalla. Esimerkiksi me olemme selvästi hyvin erityylisiä ihmisiä. 

Itse en esimerkiksi ymmärrä tuota, että hehkuttaa rakkauden hienoutta mutta ei silti jaksaisi hoitaa toisen traumoja. Aikuisikään tullessa lähes kaikilla on jonkinasteisia traumoja ja huonoja kokemuksia, ja itse koen että se on yksi puoli rakkaudesta että oppii tuntemaan ne toisessa ja elämään niiden kanssa. Eli sen toisen kanssa kokonaisuutena. Toisinaan rakkaus jopa parantaa, joka on yksi upeimmista asioista mihin rakkaus pystyy.

Myös tuon suhteen alun koen ihan eri tavalla. Minulle se on aina ollut stressaavinta aikaa, kun ei tunne toista kunnolla, on oltava tuntosarvet pystyssä ja on myös epävarma mitä toinen ajattelee (vaikka hän osoittaisikin kiinnostustaan, niin itselläni myös luottamuksen kehittyminen vie aikaa). Eikä tässä ole oikeaa tai väärää, ollaan vaan erilaisia.

Mä en oikeastaan mieti sitä että toinen lähtisi jonkun muun matkaan. Se oli vastaus jonkun kommenttiin, jonka mukaan hitaasti rakastujat vaihtavat 99% varmasti kumppanin lennossa toiseen. Mielestäni se on absurdi ajatus, ja täysin päinvastainen oman elämänkokemukseni kanssa. Mutta jos niin käy niin sitten käyköön, eipä elämää voi ennustaa tai kontrolloida.

Viimeisestä kappaleesta olen samaa mieltä :)

Kerrotko mikä kommentissani oli mustavalkoista? Olen tosiaan kirjoittanut vain tuon yhden kommentin. Minä viittasin kommentissasi siihen, että sekoitit salamarakastumisen ja tuon lottovoitto-ajatuksen ja että ne kertovat vain yhdenlaisesta ihmistyypistä, joka kuitenkin on melko harvinainen.

Toki toinen huomioidaan ihmisenä ja kokonaisuutena, mutta se että heti suhteen alussa lähdetään korjaamaan ensimmäiset 2 vuotta toisen traumaa on hieman outoa. Mielestäni yhtä isoa riskinottoa kuin näillä salamarakastuneilla suhteenalut. Sinunkin tapauksessa aivan yhtä hyvin mies olisi voinut olla tätä kategoriaa: "hes just not that into you". Rakkaus voi parantaa, mutta eihän teidän tapauksessa kyse ollut rakkaudesta pitkään aikaan, kun suhde syveni hiljakseen vai ymmärsinkö jotain väärin? Ymmärsin siis, että sinun piti ensin vakuutella miestä useampi vuosi ja sitten vasta mies rentoutui ja alkoi rakastumaan ja syventämään suhdetta.

Toki kaikki kokevat asiat miten kokevat ja ajattelevat sen oman kokemuspohjan kautta. Ei sinun tarvitse vängätä kaikkia muita vastaan, jotka ovat sitä mieltä, että hitaasti lämpenevät ovat niitä jotka vaihtavat helpommin. Se on meidän muiden kokemus elämästä ja sinun ei. Anna hyvä ihminen olla. Tämä ajatus perustuu täysin siihen, että suhde on valju heti alkujaan ja sitten tuleekin joku oikeasti kiinnostava vastaan, jonka kanssa kemiat kohtaavat ihan eritavoin.

Nytkin sanon jotain, jonka varmasti koet toisin, mutta sun ei nyt tarvi tulla sitä erikseen sanomaan 😁 itse olen sitä mieltä, että kemioilla on suuri vaikutus ihmisiin. Itse koin/koen miestäni kohtaan aivan älytöntä kemiaa. Se on sellaista magneettista ja vielä vuosien jälkeenkin tulee perhosia vatsaan kun hän katsoo tai koskee tietyllä tavoin. Ei me mitenkään salamarakastuttu, mutta kyllä se kemia alusta asti oli vahvaa ja toista kohti vetävää siinä määrin että ei vain voinut olla "kattellaan tässä muutama vuosi"-fiiliksellä.

Heh, kirjoitustyylisi kaikkiaan melko mustavalkoinen. Aiemmin koit oikeudeksesi määritellä kuinka nopeasti se lottovoitto-olo täytyy tulla ja kuinka kauan sen tuleminen ei saa kestää. En ymmärrä miksi sinun pitää olla se joka kertoo sen toisillekin. Olit myös sitä mieltä että hitaasti rakastujat eivät KOSKAAN anna kaikkea. Sekään ei pidä paikkaansa. Kun luottamus ja yhteys on rakennettu, ei ole mitään syytä himmailla, ainakaan itselläni ole ollut vaikka hitaasti olenkin aina rakastunut. 

En muuten ole ikinä vaihtanut kumppania lennosta, ja uskon vakaasti että hitaasti rakastuminen suojaa tällaisilta impulsiivisilta päätöksiltä. Sinulta mustavalkoista kärjistämistä on myös yrittää antaa ymmärtää, että minä olisin ainoa joka on tätä mieltä ja "te kaikki muut" olette kokeneet asian toisin :D

Ja millainen meidän suhteen alku oli? No meillä oli hullun vahva kemia, mutta en uskaltanut luottaa siihen että se olisi muuta kuin seksuaalista. Se kuitenkin piti meitä yhdessä alkuvuodet joiden aikana opittiin tuntemaan, luovuttiin epäilyksistä ja traumoista ja suhde syventyi niin että tiesi varmaksi että kyseessä on lottovoitto. Kelpaako tämä sinulle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teepä nyt se koe ettet ota yhteyttä vaikka pariin vkoon. Saat selvyyden onko mies kinnostunut vai ei. Sillä välin etsit  toista miestä vaikka netistä. LÖydät toivottavasti paremman!

Valitettavasti tuo ei ole keino selvittää välittääkö mies ap:sta, sillä myös hyväksikäyttäjä ottaa usein oma-aloitteisesti yhteyttä. Väitän, että jos tuo ap:n säätö olisi hänestä aidosti kiinnostunut, niin kyllä hän sen tietäisi. Harvoin tarvitsee arpoa toisesta ihmisestä haluaako hän esim. sitoutua. AP:n ehkä kannattaisi kerätä sen verran rohkeutta, että kysyy suoraan haluaako toinen olla parisuhteessa ja jos vastaus on mitä tahansa muuta kuin "kyllä", niin sitten ainakin tietää. 

Niin, kysyminen olisi kaikkein yksinkertaisin keino. Jostain syystä se on itselleni yhtä vaikeaa kuin että pitäisi hypätä jostain todella korkealta sillalta. Eli täysin mahdotonta.

Varmaan juuri siksi, että on se tunne että mies juoksee karkuun jos suhdetta pitää alkaa määrittelemään. Nyt kun en ole painostanut mihinkään suuntaan niin se sujuu näin.

On paljon mahdollista, että miehellä on jotain läheiseen suhteeseen liittyviä rajotteita tai välttelevää kiintymyssuhdetta. Näitä pyöritellyt vaikka kuinka. Mutta kyllä se suurin syy varmasti on, että ei vaan ole minusta tarpeeksi kiinnostunut. Harmittaa kun ei voi sitä sitten sanoa tai vaikka olla tapaamatta. Se olisi itsellekkin sellainen että tajuaisin. En todellakaan ala kerjäämään näkemisiä. Nyt on ihan omasta halustaan ne tehnyt.

Ap

Olen ollut ihan samassa tilanteessa ja tiedän miten vaikeaa, jopa mahdotonta asian puheeksi ottaminen on. Siinä kun on pelissä koko suhde, ja jos vaan ummistaa silmänsä ja jatkaa vanhaan malliin, saa kuitenkin ne rippeet. Kehotan kuitenkin rohkaisemaan mielesi ja puhumaan. Et sä loppujen lopuksi voi kuin voittaa. Mitä siinä voi käydä, on se että saatte puhumalla suhteen kummallekin toimivaksi, tai sitten pääset eroon suhteesta joka ei olisi ikinä voinut olla kummallekaan toimiva. Tuokin on ihan hyvä lopputulema. Ei teistä olisi kuitenkaan tullut pitkäaikaista paria, ja olisit vain hukannut aikaa jonka olisit voinut viettää itsellesi sopivan henkilön kanssa.

Ei kannata syyttää tai painostaa miestä vaan aloittaa ihan normaali keskustelu, kuin aloittaisit kaverisi kanssa jolta kysyt mitä hän elämältään toivoo.

Saman kokeneena uskon, että yleensä näissä tilanteissa haluttomuus kysyä johtuu pohjimmiltaan siitä, että oikeastaan tietää jo sen vastauksen. Niin kauan kuin ei kysy, voi ainakin jollain tasolla ylläpitää harhaa. Tai uskotella itselleen, ettei se haittaa. Tai että toinen muuttaa vielä mieltään.

Näin minäkin ajattelin, ja lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja puhua. Siitä tuli riita, kyllä, mutta moni asia selkeni ja kävi ilmi että monessa asiassa olin myös tulkinnut miestä väärin, lähinnä omista peloistani johtuen. Olemme vieläkin yhdessä ja tiiviissä, normaalissa parisuhteessa.

Täällä usein väitetään, että jos ei tietyssä ajassa tiedä mitä haluaa ja ole umpirakastunut, sitä ei tapahdu koskaan. Aina ei ole näin. Varsinkin vanhemmalla iällä suhteen kehittyminen voi vaatia aikaa ja halua ymmärtää toisen traumoja, lukkoja ja pelkoja jotka ovat suhteen esteenä.

Aina on harvoja poikkeuksia, mutta niiden mainostaminen tässä yhteydessä todennäköisesti vaikeuttaa Ap:n tilannetta ruokkimalla turhaa toivoa ja roikottamalla Ap;ta tuhoon tuomitussa ihmissuhteessa.

No, se selviää puhumalla.

Kyllä ja ei. Joskus tällaisesta tilanteesta kehkeytyy seinää vasten laittamisen jälkeen vakava parisuhdekin. Oman elämänkokemuksen perusteella sellainen, jossa kumppani 99% todennäköisyydellä vaihdetaan myöhemmin lennosta johonkin ihmiseen joka kolahtaa oikeasti. Sellaiseen, jonka kanssa ei olisi koskaan arvottu vuositolkulla kiinnostaako se vai ei.

Ei tässä ollut tietenkään kyse seinää vasten laittamisesta tai parisuhteeseen painostamisesta vaan keskustelusta. Me jatkettiin harvakseltaan tapailua ja tuollaista löyhää suhdetta vielä varmaan toinenkin vuosi, ennen kuin mies alkoi rentoutua ja uskoa etten ole sellainen pirttihirmu joista hän oli traumatisoitunut ja minkä takia hän epäröi suhdetta. Sen jälkeen mies alkoi oma-aloitteisesti tiivistää yhdessäoloa ja nyt takana on useita rakkaudentäyteisiä vuosia takana.

Toki aina voi tulla vaihdetuksi lennosta toiseen, mutta oma elämänkokemus kertoo, että yleensä nämä ovat niitä tyyppejä joilla on taipumus rakastua ensi silmäyksellä niin että oksat pois. Jos oma suhteeni olisi alkanut noin, niin olisin enemmän huolissani. Tällainen ihminen ei tarvitse mitään tietoja rakkautensa kohteesta, pelkkä vilkaisu riittää ja se on menoa. Jokainen päivä on täynnä potentiaalisia rakastumisen mahdollisuuksia. Sillä ihmisellä, jonka rakkaus syntyy opettelemalla tuntemaan toisen hyvin, niitä potentiaalisia rakastumistilanteita tulee paljon vähemmän.

Minusta nykyajassa ruokitaan utopistista, naivia, narsistista ja vahingollista kuvaa rakkaudesta, ja sitä edusti mm. täällä viesti jossa neuvottiin kuinka seurustelukumppanin pitäisi suhtautua sinuun kuin lottovoittoon, koska olet lottovoitto. Ihan kuin toisen pitäisi nähdä päällepäin sun hienoutesi ja teidän yhteensopivuutenne. Lähinnä tuollainen toimii suhteissa joissa rakastutaan ulkonäköön. Itse voin sanoa, etten vielä muutaman vuodenkaan jälkeen tiennyt onko kumppanini lottovoitto vai ei. Se sitten selvisi kun aikaa kului, aloin tuntea hänet hyvin ja oli tarpeeksi yhteistä kokemusta takana. Hänellä oli varmaan sama. Kokisin itseni kyllä aika narsistiseksi jos olisin vaatinut että hänen olisi pitänyt kokea minut lottovoitoksi ensitreffien jälkeen, tuntematta minua yhtään.

Sinunkin tapauksessa kyseessä oli miehen puolelta trauma, joka piti hoitaa. Eli mies luuli, että olet pirttihirmu. Ei kaikki halua tai jaksa alkaa hoitamaan toisen traumoja nähdäkseen onko tästä parisuhteeseen kanssaan vai ei. Eikä todellakaan pidäkään. Jokainen hoitakoon itse traumansa ennen kuin alkaa tapailemaan tai etsimään kumppania. Sinun taas piti useamman vuoden ajan näyttää minkälainen olet ennen kuin mies kelpuutti. En itse viitsisi, vaikka palkintona saisikin useamman vuoden 'rakkaudentäyteisiä vuosia'. Kerroit, että ihmisillä jotka opettelevat tuntemaan toisen ensin hyvin, niin potentiaalisia rakastumisen kohteita tulee vastaan harvemmin. Oma mielipiteeni on, että he ovat juuri niitä, jotka eivät anna itsestään koskaan kaikkea, vaan aina hieman himmailevat. Ei normaalisuhteessa tarvi edes miettiä lähteekö toinen jonkun matkaan vai ei. Näiden mietiskelijöiden kanssa se on näemmä aina mahdollista, vaikka ollaan muka niiiiiin hyvin tutustuttu ensin. Ehkä se on juuri sitä, että jämähdetään suhteeseen, joka ei alunperinkään ollut oikein sävähdyttävä.

Aika tylsä ajatus muutenkin, että suhteesta etsitään sitä, että lopulta rakastutaan. Minusta alussa juuri on ihanaa tuntea kaikki ne tunteet mitkä kuuluvat siihen kun uutta ihmistä alkaa tapailemaan. Mm. Jännitys, kemia, odotus, ihastus. Lopussa saattaa olla pettymys, mutta mitä siitä? Siksi voi deittailla omaan tahtiin ja pitää taukojakin. Pelkääkö himmailijat siis pettymystä niin paljon, että annetaan itsestä vain osa/osia kerralla?

Eikä tarvi vetää toiseen ääripäähän. Kommenttisi oli hyvin musta-valko tyylillä kirjoitettu. Tuo lottovoitto-ajattelu nimenomaan tarkoittaa, että alusta asti ollaan ensin kiinnostuneita _puolin ja toisin_. Ei niin, että jompikumpi rakkauspommittaa tai että toista joutuu vakuuttelemaan. Ei siis tarvi ensitreffeistä lähtien vakuutella rakkautta, vaan näyttää aluksi kiinnostuksensa, joka pikkuhiljaa (jokaisella omaan tahtiin, ei kuitenkaan vaadi vuosia) kehittyy siitä, jos kehittyy. Pointtina on, että katsotaan aktiivisesti kehittyykö suhteesta mitään vai ei. Näin ei tuhlata kenenkään aikaa tai resursseja.

Ok. Täytyy sanoa että myös sinulta tulee aika mustavalkoista kommenttia, kuten tämäkin. Ehkä on hyvä tässä kohtaa vaan myöntää että eri ihmiset tutustuvat ja rakastuvat eri tavoilla ja kokevat rakkauden eri tavalla. Esimerkiksi me olemme selvästi hyvin erityylisiä ihmisiä. 

Itse en esimerkiksi ymmärrä tuota, että hehkuttaa rakkauden hienoutta mutta ei silti jaksaisi hoitaa toisen traumoja. Aikuisikään tullessa lähes kaikilla on jonkinasteisia traumoja ja huonoja kokemuksia, ja itse koen että se on yksi puoli rakkaudesta että oppii tuntemaan ne toisessa ja elämään niiden kanssa. Eli sen toisen kanssa kokonaisuutena. Toisinaan rakkaus jopa parantaa, joka on yksi upeimmista asioista mihin rakkaus pystyy.

Myös tuon suhteen alun koen ihan eri tavalla. Minulle se on aina ollut stressaavinta aikaa, kun ei tunne toista kunnolla, on oltava tuntosarvet pystyssä ja on myös epävarma mitä toinen ajattelee (vaikka hän osoittaisikin kiinnostustaan, niin itselläni myös luottamuksen kehittyminen vie aikaa). Eikä tässä ole oikeaa tai väärää, ollaan vaan erilaisia.

Mä en oikeastaan mieti sitä että toinen lähtisi jonkun muun matkaan. Se oli vastaus jonkun kommenttiin, jonka mukaan hitaasti rakastujat vaihtavat 99% varmasti kumppanin lennossa toiseen. Mielestäni se on absurdi ajatus, ja täysin päinvastainen oman elämänkokemukseni kanssa. Mutta jos niin käy niin sitten käyköön, eipä elämää voi ennustaa tai kontrolloida.

Viimeisestä kappaleesta olen samaa mieltä :)

Ei toisen traumojen kanssa kannata elää, jos se johtaa omaan traumatisoitumiseen. Toki voi rinnalla tukea, jos toinen yrittää itse pitää traumansa niin, ettei niiden varjolla harjoita henkistä tai fyysistä väkivaltaa.