miksi lapselliset suhtautuvat niin nuivasti lapsettomiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä ehdotettu kateutta. Kateus on viimeinen tunne mitä heitä kohtaan on. Eiköhän asia ole täysin päin vastoin. En ihmisenä olisi mistään hinnasta jättänyt lapsia kokematta, se on kehittänyt ihmisenä kaikkein eniten. Lapsettomat voivat olla itsekeskeisiä, sen olen huomannut niistä joita itse näin nelikymppisenä tunnen. Puhe on minä minä- tasoa, eivät ole oikein päässeet kehittymään siitä eteenpäin.

Kerropa sitten miten olet kehittynyt?

Tämä muuten kiinnostaa. Sitten voi vertailla helpommin lähtötasoakin.

Epäitsekkäämmäksi, moniarvoisemmaksi, huomioivammaksi, toiset ensin, entistä valveutuneemmaksi, paremmaksi ihmiseksi. Lisäksi käytännön asioissa tehokkaammaksi multitaskaajaksi. Lapset tuovat elämään lukuisia eri ulottuvuuksia, joista lapsettomana olisi jäänyt paitsi. En kaipaa uhrauksista huolimatta lapsetonta aikaa.

Aiempaa minääsi paremmaksi ihmiseksi, vai yleisesti (ehkä muita) paremmaksi ihmiseksi? Miksi olit huonompi ihminen aiemmin? Valinta, kypsymättömyys vai ymmärtämättömyys?

Ymmärrän minä niitä lapsellisiakin. Esim. itselläni on lapsi, lapsuudenkaverilla ei. Ei meillä enää juttu luista. Kaveri juttelisi harrastuksistaan, kapakkailloistaan jne. Mitäpä mulla niihin on intressiä tai sanottavaa. Mun elämäni pyörii pitkälti lapsen koulun, harrastusten, omien töiden piirissä. Miksi niitä ystävyyssuhteita pitäisi väkisin pitää yllä, jos ei ole enää mitään tarttumapintaa?

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertaiset ihmiset. Onneksi en ole juuri törmännyt ilmiöön omassa elämässäni. Mutta tunnistan kyllä ihmistyypin, jolle lapset on ainoa saavutus elämässä, ja kuvittelee, ettei muulla tavoin voi elää täyttä elämää. Kaikki eivät ymmärrä, että olemme kaikki erilaisia. 

Se on sama juttu kun joku ei ymmärrä, että työttömänäkin voi olla onnellinen. 

Vain pikkusieluiset ääliöt piikittelevät toisiaan elämäntilanteen perusteella. Myöskin joku väittely siitä, kumpi on itsekkäämpi tai teinimäisempi, lapsellinen vai lapseton, on älytöntä. Riippuu ihan yksilöstä, ei siitä, onko tullut pukattua lapsia maailmaan.

En muuten ole saanut mitään piikittelyä suuntaan enkä toiseen. Jos kavereissani olisi sellaisia ääliöitä, laittaisin heidät ulos elämästäni hyvin nopeasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä ehdotettu kateutta. Kateus on viimeinen tunne mitä heitä kohtaan on. Eiköhän asia ole täysin päin vastoin. En ihmisenä olisi mistään hinnasta jättänyt lapsia kokematta, se on kehittänyt ihmisenä kaikkein eniten. Lapsettomat voivat olla itsekeskeisiä, sen olen huomannut niistä joita itse näin nelikymppisenä tunnen. Puhe on minä minä- tasoa, eivät ole oikein päässeet kehittymään siitä eteenpäin.

Kerropa sitten miten olet kehittynyt?

Tämä muuten kiinnostaa. Sitten voi vertailla helpommin lähtötasoakin.

Epäitsekkäämmäksi, moniarvoisemmaksi, huomioivammaksi, toiset ensin, entistä valveutuneemmaksi, paremmaksi ihmiseksi. Lisäksi käytännön asioissa tehokkaammaksi multitaskaajaksi. Lapset tuovat elämään lukuisia eri ulottuvuuksia, joista lapsettomana olisi jäänyt paitsi. En kaipaa uhrauksista huolimatta lapsetonta aikaa.

Aiempaa minääsi paremmaksi ihmiseksi, vai yleisesti (ehkä muita) paremmaksi ihmiseksi? Miksi olit huonompi ihminen aiemmin? Valinta, kypsymättömyys vai ymmärtämättömyys?

Tietysti jokainen pyrkii kehittymään ihmisenä. Tämä on koko elämän idea. Kaikille ei ilmeisesti ole, ja sen kyllä huomaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä ehdotettu kateutta. Kateus on viimeinen tunne mitä heitä kohtaan on. Eiköhän asia ole täysin päin vastoin. En ihmisenä olisi mistään hinnasta jättänyt lapsia kokematta, se on kehittänyt ihmisenä kaikkein eniten. Lapsettomat voivat olla itsekeskeisiä, sen olen huomannut niistä joita itse näin nelikymppisenä tunnen. Puhe on minä minä- tasoa, eivät ole oikein päässeet kehittymään siitä eteenpäin.

Kerropa sitten miten olet kehittynyt?

Tämä muuten kiinnostaa. Sitten voi vertailla helpommin lähtötasoakin.

Epäitsekkäämmäksi, moniarvoisemmaksi, huomioivammaksi, toiset ensin, entistä valveutuneemmaksi, paremmaksi ihmiseksi. Lisäksi käytännön asioissa tehokkaammaksi multitaskaajaksi. Lapset tuovat elämään lukuisia eri ulottuvuuksia, joista lapsettomana olisi jäänyt paitsi. En kaipaa uhrauksista huolimatta lapsetonta aikaa.

Olen tuttaviani lapdesta asti seuraamalla havainnoinut, että jo lapsuus-/kouluaikana poikkeuksellisen itsenäiset, kypsät, luonnolliset multitaskaajat eivät ole nyt myöhemmin lapsia hankkineet. Ehkä tiedätte tyypin, omaavat hämmästyttävän kypsiä taitoja jo peruskouluaikana, menestyvät siinä mihin ryhtyvät. Ovat erikoisen uteliaita ja hommailevat kaikkea peruslapsista poikkeavaa, ehkä yritystoimintaa tai muuta poikkeuksellisen itseohjautuvaa. Ne, jotka erottuivat näillä taidoilla myös aikuisten silmissä aikanaan. Toki kyseessä on pieni otanta ja sattuma voi vaikuttaa.

Mutta todella näin on kuin onkin käynyt, useammassa tapauksessa.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän minä niitä lapsellisiakin. Esim. itselläni on lapsi, lapsuudenkaverilla ei. Ei meillä enää juttu luista. Kaveri juttelisi harrastuksistaan, kapakkailloistaan jne. Mitäpä mulla niihin on intressiä tai sanottavaa. Mun elämäni pyörii pitkälti lapsen koulun, harrastusten, omien töiden piirissä. Miksi niitä ystävyyssuhteita pitäisi väkisin pitää yllä, jos ei ole enää mitään tarttumapintaa?

Ei se lapsen saaminen tarkoita sitä, että olisi pakko elää vain lapsen kautta ja tyhmistyä. Suurin osa lapsellista kavereistani on kyllä jatkanut myös omia harrastuksiaan ja seuraa maailmantilannetta jne. Pystyvät keskustelemaan eri aiheista sen sijaan että jankkaisivat lapsistaan. Toki niistäkin välillä puhutaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä ehdotettu kateutta. Kateus on viimeinen tunne mitä heitä kohtaan on. Eiköhän asia ole täysin päin vastoin. En ihmisenä olisi mistään hinnasta jättänyt lapsia kokematta, se on kehittänyt ihmisenä kaikkein eniten. Lapsettomat voivat olla itsekeskeisiä, sen olen huomannut niistä joita itse näin nelikymppisenä tunnen. Puhe on minä minä- tasoa, eivät ole oikein päässeet kehittymään siitä eteenpäin.

Kerropa sitten miten olet kehittynyt?

Tämä muuten kiinnostaa. Sitten voi vertailla helpommin lähtötasoakin.

Epäitsekkäämmäksi, moniarvoisemmaksi, huomioivammaksi, toiset ensin, entistä valveutuneemmaksi, paremmaksi ihmiseksi. Lisäksi käytännön asioissa tehokkaammaksi multitaskaajaksi. Lapset tuovat elämään lukuisia eri ulottuvuuksia, joista lapsettomana olisi jäänyt paitsi. En kaipaa uhrauksista huolimatta lapsetonta aikaa.

 Ite oon ollut tuollainen jo teinistä. Toiset huomioon ottava, epäitsekäs, kiltti, en kiusaa ketään.

Tyypillinen kommentti vauvalla.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän minä niitä lapsellisiakin. Esim. itselläni on lapsi, lapsuudenkaverilla ei. Ei meillä enää juttu luista. Kaveri juttelisi harrastuksistaan, kapakkailloistaan jne. Mitäpä mulla niihin on intressiä tai sanottavaa. Mun elämäni pyörii pitkälti lapsen koulun, harrastusten, omien töiden piirissä. Miksi niitä ystävyyssuhteita pitäisi väkisin pitää yllä, jos ei ole enää mitään tarttumapintaa?

Eikä ne asiat välttämättä luista lapsiperheidenkään välillä. Jos kasvatusajatukset eroavat kuin yö ja päivä toisistaan, niin ajan viettäminen yhdessä on mahdotonta. Vapaan kasvatuksen hedelmät ovat yhtä rasittavia huolimatta siitä onko itsellä lapsia vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se kateudesta johdu. Ne lapsettomat vain eivät oikeastaan tunnu muuta kuin ylikasvaneilta teineiltä. Nukutaan puoleen päivään jne. 

Mikä sinua siinä puoleen päivään nukkumisessa nyppii? Eiköhän se ole jokaisen oma asia, milloin nousee? En minä nouse 7.00 sen takia että joku perheenäiti niin tekee.

Minä puolestani olen jo kuudelta töissä, toisin kuin joku veltto äitimamma joka makaa sängyssään seitsemään asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä ehdotettu kateutta. Kateus on viimeinen tunne mitä heitä kohtaan on. Eiköhän asia ole täysin päin vastoin. En ihmisenä olisi mistään hinnasta jättänyt lapsia kokematta, se on kehittänyt ihmisenä kaikkein eniten. Lapsettomat voivat olla itsekeskeisiä, sen olen huomannut niistä joita itse näin nelikymppisenä tunnen. Puhe on minä minä- tasoa, eivät ole oikein päässeet kehittymään siitä eteenpäin.

Kerropa sitten miten olet kehittynyt?

Tämä muuten kiinnostaa. Sitten voi vertailla helpommin lähtötasoakin.

Epäitsekkäämmäksi, moniarvoisemmaksi, huomioivammaksi, toiset ensin, entistä valveutuneemmaksi, paremmaksi ihmiseksi. Lisäksi käytännön asioissa tehokkaammaksi multitaskaajaksi. Lapset tuovat elämään lukuisia eri ulottuvuuksia, joista lapsettomana olisi jäänyt paitsi. En kaipaa uhrauksista huolimatta lapsetonta aikaa.

Olen tuttaviani lapdesta asti seuraamalla havainnoinut, että jo lapsuus-/kouluaikana poikkeuksellisen itsenäiset, kypsät, luonnolliset multitaskaajat eivät ole nyt myöhemmin lapsia hankkineet. Ehkä tiedätte tyypin, omaavat hämmästyttävän kypsiä taitoja jo peruskouluaikana, menestyvät siinä mihin ryhtyvät. Ovat erikoisen uteliaita ja hommailevat kaikkea peruslapsista poikkeavaa, ehkä yritystoimintaa tai muuta poikkeuksellisen itseohjautuvaa. Ne, jotka erottuivat näillä taidoilla myös aikuisten silmissä aikanaan. Toki kyseessä on pieni otanta ja sattuma voi vaikuttaa.

Mutta todella näin on kuin onkin käynyt, useammassa tapauksessa.

Lapsia hankkineet ja esim uraa samalla tehneet ovat silti todellisia multitaskaajia. On aivan selvä, että sillä lapsellisella on paljon enemmän työtä tehtävänään samalla kun lapseton keskittyy uraansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän minä niitä lapsellisiakin. Esim. itselläni on lapsi, lapsuudenkaverilla ei. Ei meillä enää juttu luista. Kaveri juttelisi harrastuksistaan, kapakkailloistaan jne. Mitäpä mulla niihin on intressiä tai sanottavaa. Mun elämäni pyörii pitkälti lapsen koulun, harrastusten, omien töiden piirissä. Miksi niitä ystävyyssuhteita pitäisi väkisin pitää yllä, jos ei ole enää mitään tarttumapintaa?

Ei se lapsen saaminen tarkoita sitä, että olisi pakko elää vain lapsen kautta ja tyhmistyä. Suurin osa lapsellista kavereistani on kyllä jatkanut myös omia harrastuksiaan ja seuraa maailmantilannetta jne. Pystyvät keskustelemaan eri aiheista sen sijaan että jankkaisivat lapsistaan. Toki niistäkin välillä puhutaan.

Niinpä. Minä jopa ystävystyin erään ihmisen kanssa juuri, kun hänestä oli tullut äiti. Itse olen lapseton. Puhutaan kaikesta maan ja taivaan välillä, lapsista myös. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että jos kauheasti joutuu haukkumaan toisen tekemiä päätöksiä, joista ei ole kenellekään muulle hamia, kielii se aina jostain henkilökohtaisesta tyytymättömyydestä. Usein tietenkin siitä, että sen oman päätöksen kanssa ei olla sinut ja sen takia toisen vastakkainen päätös tuntuu niin henkilökohtaiselta, vaikkei se omaa elämää edes kosketa. Ja tämä koskee niin perheellisiä kuin (vapaaehtoisesti)lapsettomiakin.

Itse olen vapaaehtoisesti lapseton, mutta en ole ikinä kokenut tarpeelliseksi haukkua lapsiperheitä edes täällä netin anonyymiyden suojaamana. Pidän vilpittömästi lapsista, en koe lapsiperheiden etujen olevan minulta mitenkään pois, enkä koskaan hauku lapsia ja siinä sivussa heidän äitejään sellaisella sanahirvityksellä kuin p*rsehedelmä, kuten täällä jotku lapsettomat toistuvasti tekevät. En tunne tarvetta haukkua, eikä muiden haukut ja arvostelut saa minussa tunnereaktiota aikaan, koska olen sinut oman päätökseni kanssa.

Todella hyvin kirjoitettu. Tämä ilmiö ei tosiaan koske vain lapsettomuutta tai lapsien hankkimista, vaan ihan kaikkia elämänvalintoja. Suututaan muiden valinnoista, kun ei olla pohjimmiltaan sinut itsensä kanssa. 

Tunnen pääsääntöisesti perheellisiä uraa luoneita. Kaksi lapsetonta tuntemaani uratykkiä ovat molemmat kapeakatseisia minäminä-ihmisiä, jotka jaksavat jauhaa urastaan joka tilanteessa. Vähän sisällöttömän ja itsekeskeisen kuuloista. En kadehdi. Mutta nämä kaksi voivat toki olla poikkeuksia, ihmisiä löytynee laidasta laitaan sekä perheellisissä että perheettömissä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän minä niitä lapsellisiakin. Esim. itselläni on lapsi, lapsuudenkaverilla ei. Ei meillä enää juttu luista. Kaveri juttelisi harrastuksistaan, kapakkailloistaan jne. Mitäpä mulla niihin on intressiä tai sanottavaa. Mun elämäni pyörii pitkälti lapsen koulun, harrastusten, omien töiden piirissä. Miksi niitä ystävyyssuhteita pitäisi väkisin pitää yllä, jos ei ole enää mitään tarttumapintaa?

Eihän tuo liity mitenkään siihen että sinulla on lapsia ja ystävälläsi ei, vaan kyseinen ystävä ei ole sinulle muuten vaan kovinkaan tärkeä. Vilpittömässä ystävyydessä kun se toinen ihminen ja hänen asiansa kiinnostavat vaikka ystävällä olisi erilainen tapa muodostaa tai olla muodostamatta perhe kuin itsellä.

Ihme yleistämistä. Minäkin nukun miten haluan. Teinit pärjää ilman minua. Lapset on rakkaita ja vaan vähän aikaa. Olisipa kauheaa olla lapseton sinkku.

Se kohtunee lapsellisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä ehdotettu kateutta. Kateus on viimeinen tunne mitä heitä kohtaan on. Eiköhän asia ole täysin päin vastoin. En ihmisenä olisi mistään hinnasta jättänyt lapsia kokematta, se on kehittänyt ihmisenä kaikkein eniten. Lapsettomat voivat olla itsekeskeisiä, sen olen huomannut niistä joita itse näin nelikymppisenä tunnen. Puhe on minä minä- tasoa, eivät ole oikein päässeet kehittymään siitä eteenpäin.

Kerropa sitten miten olet kehittynyt?

Tämä muuten kiinnostaa. Sitten voi vertailla helpommin lähtötasoakin.

Epäitsekkäämmäksi, moniarvoisemmaksi, huomioivammaksi, toiset ensin, entistä valveutuneemmaksi, paremmaksi ihmiseksi. Lisäksi käytännön asioissa tehokkaammaksi multitaskaajaksi. Lapset tuovat elämään lukuisia eri ulottuvuuksia, joista lapsettomana olisi jäänyt paitsi. En kaipaa uhrauksista huolimatta lapsetonta aikaa.

Olen tuttaviani lapdesta asti seuraamalla havainnoinut, että jo lapsuus-/kouluaikana poikkeuksellisen itsenäiset, kypsät, luonnolliset multitaskaajat eivät ole nyt myöhemmin lapsia hankkineet. Ehkä tiedätte tyypin, omaavat hämmästyttävän kypsiä taitoja jo peruskouluaikana, menestyvät siinä mihin ryhtyvät. Ovat erikoisen uteliaita ja hommailevat kaikkea peruslapsista poikkeavaa, ehkä yritystoimintaa tai muuta poikkeuksellisen itseohjautuvaa. Ne, jotka erottuivat näillä taidoilla myös aikuisten silmissä aikanaan. Toki kyseessä on pieni otanta ja sattuma voi vaikuttaa.

Mutta todella näin on kuin onkin käynyt, useammassa tapauksessa.

Heh, tämä kuvaa hyvin minua. Tosin en ole mikään sarjamenestyjä, vaan enemmänkin keskikastia asiassa kuin asiassa, mitä nyt keskivertoa lahjakkaampi kuvataiteellisesti. Olin varhaiskypsä, koska vanhempien alkoholismi ohjasi siihen. Nyt en sitten tiedä olenko jäänyt lapsettomaksi sen takia, että kun on lapsesta saakka huolehtinut omista vanhemmistaan, ajatus uusista huollettavista tuntuu raskaalta, vai sen takia, että tuo luontainen uteliaisuus ja jatkuvat asioiden tutkiminen ja opiskelu vie kaiken vapaa-aikani, josta en haluaisi tinkiä yhtään.

Niin tai näin, itse en ole koskaan kuullut keneltäkään lapsiperheelliseltä arvostelua omasta valinnastani. Tai sitten lähipiirini on sen verran korrekteja, etteivät ala päin naamaa arvostelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se kateudesta johdu. Ne lapsettomat vain eivät oikeastaan tunnu muuta kuin ylikasvaneilta teineiltä. Nukutaan puoleen päivään jne. 

Lapsettomissa ei tietenkään ole työssäkäyviä.

Käyhän moni teinikin töissä. 

Kyse on aikuisista ihmisistä. Hae apua tuohon aikuisten ihmisten lapsen tasolle laskemiseen.

Eikö rehellinen vastaus kelpaa? Te kovasti kyllä haluaisitte, että me perheelliset olisimme kateellisia teidän sinkkujen elämästä, mutta höpsis. Meille te ette vaan ole samalla tavalla aikuisiksi laskettavia ihmisiä. Välillä säälittääkin, kun teillä ei ole kukaan kaipaamassa teitä kotiin tai kömpimässä kainaloon aamuyöstä. 

Ei kukaan kaipaamassa kotiin ja kömpimässä kainaloon aamuyöstä? Itselle kaksi koiraa, jotka todellakin kaipaa minua kotiin ja nukkuvat vieressä koko yön. Eivätkä haise ikinä viinalta, pskalta tai vierailta naisilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että jos kauheasti joutuu haukkumaan toisen tekemiä päätöksiä, joista ei ole kenellekään muulle hamia, kielii se aina jostain henkilökohtaisesta tyytymättömyydestä. Usein tietenkin siitä, että sen oman päätöksen kanssa ei olla sinut ja sen takia toisen vastakkainen päätös tuntuu niin henkilökohtaiselta, vaikkei se omaa elämää edes kosketa. Ja tämä koskee niin perheellisiä kuin (vapaaehtoisesti)lapsettomiakin.

Itse olen vapaaehtoisesti lapseton, mutta en ole ikinä kokenut tarpeelliseksi haukkua lapsiperheitä edes täällä netin anonyymiyden suojaamana. Pidän vilpittömästi lapsista, en koe lapsiperheiden etujen olevan minulta mitenkään pois, enkä koskaan hauku lapsia ja siinä sivussa heidän äitejään sellaisella sanahirvityksellä kuin p*rsehedelmä, kuten täällä jotku lapsettomat toistuvasti tekevät. En tunne tarvetta haukkua, eikä muiden haukut ja arvostelut saa minussa tunnereaktiota aikaan, koska olen sinut oman päätökseni kanssa.

Todella hyvin kirjoitettu. Tämä ilmiö ei tosiaan koske vain lapsettomuutta tai lapsien hankkimista, vaan ihan kaikkia elämänvalintoja. Suututaan muiden valinnoista, kun ei olla pohjimmiltaan sinut itsensä kanssa. 

Kiitos! Tämän takia liputan aina itsereflektion puolesta. Kun ei tarvitse alati sotia itsensä kanssa, silloin ei pahemmin tarvitse sotia maailmankaan kanssa. Tai ainakaan heidän kanssa, jotka oikeasti eivät ole vihollisia.