Voiko tunnekylmä ihminen muuttua?

Joskus jostain luin, että empatiakyky kehittyy 25 vuoteen asti eli siihen asti kuin aivot kehittyvät. Sen jälkeen kai mahdotonta toivoa, että ihminen muuttuisi, jos kyse on aivojen kehittymättömyydestä johtuva ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Joskus jostain luin, että empatiakyky kehittyy 25 vuoteen asti eli siihen asti kuin aivot kehittyvät. Sen jälkeen kai mahdotonta toivoa, että ihminen muuttuisi, jos kyse on aivojen kehittymättömyydestä johtuva ongelma.

Eli on ja pysyy tunnekylmänä.

Pitäisi ensin tietää mitä aloittaja tarkoittaa tunnekylmällä.

Se, ettei suhtaudu tunne edellä rationaalista ajattelua vaativiin tilanteisiin ei vielä tee ihmisestä tunnekylmää.

Monet sellaiset vähän kovanoloiset naiset pehmenevät vähän kun saavat lapsenlapsia. Läheisten kuolema voi myös opettaa hieman empatiaa muita kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi ensin tietää mitä aloittaja tarkoittaa tunnekylmällä.

Se, ettei suhtaudu tunne edellä rationaalista ajattelua vaativiin tilanteisiin ei vielä tee ihmisestä tunnekylmää.

Sellainen joka esim kohtelee vaimoaan ja lapsiaan huonosti eikä tajua ollenkaan, vaikka siitä sanoisi ja nämä läheiset selvästi kärsisivät. Ei osaa mennä itseensä, kun ei vaan tajua oikeasti satuttavansa ja loukkaavansa. Tästä syytä ristiriidat eivät myöskään koskaan selviä. Tunnevammainen on myös usein hyvin joustamaton, kun näkee kaiken vain omasta näkökulmastaan. Kaikenkaikkiaan todella vaikeita ihmisiä. Mutta ehkä tulevat toimeen keskenään?

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi ensin tietää mitä aloittaja tarkoittaa tunnekylmällä.

Se, ettei suhtaudu tunne edellä rationaalista ajattelua vaativiin tilanteisiin ei vielä tee ihmisestä tunnekylmää.

Hmm

Omakohtainen kokemus, lapsesta asti lukitsin tunteeni niin syvälle, etten lopulta oikein itsekään tiennyt, missä ne ovat enkä tuntenut muuta kuin epämääräistä ahdistusta. En kyennyt luomaan yhteyttä muihin ihmisiin. Terapialla ja omalla työllä olen vahinkoa korjannut ja muuttunutkin täysin ihmisenä. Tai tullut siksi ihmiseksi, joka mun oli tarkoituskin olla, jos vain ympäristö olisi alunperin ollut turvallisempi. Muutoksen tarve täytyy vain itse tajuta ja haluta sitä, kukaan toinen ei voi tällaisia traumoja korjata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi ensin tietää mitä aloittaja tarkoittaa tunnekylmällä.

Se, ettei suhtaudu tunne edellä rationaalista ajattelua vaativiin tilanteisiin ei vielä tee ihmisestä tunnekylmää.

Sellainen joka esim kohtelee vaimoaan ja lapsiaan huonosti eikä tajua ollenkaan, vaikka siitä sanoisi ja nämä läheiset selvästi kärsisivät. Ei osaa mennä itseensä, kun ei vaan tajua oikeasti satuttavansa ja loukkaavansa. Tästä syytä ristiriidat eivät myöskään koskaan selviä. Tunnevammainen on myös usein hyvin joustamaton, kun näkee kaiken vain omasta näkökulmastaan. Kaikenkaikkiaan todella vaikeita ihmisiä. Mutta ehkä tulevat toimeen keskenään?

No nyt avattiin hiukan. Huono kohtelu= fyysinen, psyykkinen, seksuaalinen, taloudellinen tai valehtelu tahi pettäminen ovat tietenkin ja etenkin toistuessaan sellaisia syitä, joiden takia eroja otetaan ja se on ihan oikein. En itse usko, että samaa kaavaa toistava muuttuu, ellei joudu kohtaamaan tekonsa seurauksia, esim. Ero, pidätys tai oikeuden tuomio ja korvausvelvollisuus tai uskoon tulo terveellä tavalla tms.

Olen vain nykyisin huomannut, että tunnekylmä - sanaa käytetään joskus myös niissä tilanteissa, jossa toinen ei suostu olemaan samaa mieltä asioista.

Tottakai voi. Jos ei ole itse se tunnekylmä henkilö, niin jättäköön toisen tunteet tai niiden puutokset kyseiselle henkilölle itselleen.

Vqin itseään voi muuttaa, mutta ei muita.

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi ensin tietää mitä aloittaja tarkoittaa tunnekylmällä.

Se, ettei suhtaudu tunne edellä rationaalista ajattelua vaativiin tilanteisiin ei vielä tee ihmisestä tunnekylmää.

Mikä tilanne esim on tällainen?

"Mikä tilanne esim on tällainen?"

VASTAUS

Helpoin esimerkki lienee nähtävissä palstalla. Joku hakee myötätuntoa ja oikeutusta näkökulmalleen/asialleen ja kysyy onko oikein ja usein enemmistö suhtautuu tunnepohjaisesti, tukevat ja päivittelevät, vaikkeivät tiedä kyseessä olevan asian yksityiskohtia, mitkä saattavat tosiasiallisen tilanteen ihan toiseen valoon.

Sitten ihmetellään ja päivitellään ihmistä joka kyseenalaistaa eli on eri mieltä lauman kanssa.

Samoja tilanteita löytyy jokapäiväisissä ihmissuhteissa.

Minulla oli nuorena 80-90 luvun taitteessa  "elämäni rakkaus", nuori mies johon olin ollut ihastunut siitä saakka kun jotain pojista opin ymmärtämään. 

Tuohon aikaan ketään, ei poikia ei tyttöjä opetettu kotona tai koulussa millään tavalla tunneasioissa. Suuri osa oli ns ylisukupolvisia tunnekylmiä (tai -rajoittuneita) ihmisiä. Olin valtavan pettynyt siihen miten vähän sain häneltä tunteita, vaikka hän usein riitojemme ja erouhkaukseni jälkeen kirjoitti minulle kirjeen jossa sanoi rakastavansa, toi ruusuja ja saattoi ostaa jonkun korun lepytelläkseen ja näyttääkseen tunteensä. Tunteen sanominen kasvotusten oli kai mahdotonta.

Tuo kumppanini oli kova ottamaan viinaa, lähes joka viikonloppu meni pe tai la meni omien kavereittensa kanssa saunoessa ja illalla sitten paikalliseen. Hän muuttui heti viinaa saatuaan hyvin itsekeskeiseksi ja tunnekylmäksi. Viina oli kuin seireenin kutsu ja minä sain jäädä kuvioista koska en tykännyt tehdä samaa. Kun oli ottanut viinaa, mikään viisari ei värähtelyt vaikka näki että itkin.

Hän oli juuri sellainen kun jossain aiemmassa tekstissä on kuvattu, että jos halusi jotain minulta, osasi olla mielin kielin ja antaa pyyteetöntä hellyyttä, mutta muutoin hänelle toisen hellittely ja tunteen antaminen oli lähinnä 2-3 vk välein 30 sek. omien tarpeiden tyydyttäminen. Toki oltiin niin nuoriakin että ei varmasti oikein ollut osaamista eikä ymmärrystäkään miten naista pidetään hyvänä. 

Tunnekylmyyteen yhdistyy aina voimakas itsekeskeisyys ja sitä myötä empatiakyvyn puute ja se ettei tajua toisen tunteita, ei osaa yhtään asettua toisten asemaan ja ajatella omien tekojen ja sanojen merkitystä toiseen, eikä sitä myötä ajatella nokkaansa pidemmälle.  Tämä on kuin kehä joka pyörii ympyrää ja kaikki nuo elementit seuraa vaan toisiaan. 

Mutta tunnekylmässä voi olla ihan hyviäkin piirteitä, niin oli exässänikin. Hän oli kaikkien kaveri, kylällä mukavaksi ja iloiseksi tunnettu urheilullinen "velikulta", hän ei koskaan haastanut kännissäkään riitaa kenenkään kanssa, ei tapellut niin kuin jotkut. Hän ei koskaan käyttäytynyt minua kohtaan aggressiivisesti ja itseasiassa oli muuten hyvinkin kiltti sanallisestikin. Kaikki tykkäsivät hänestä. 

Ymmärrän ja tiedän näin vuosikymmenten jälkeen, että hän hukutti tunteitaan ja erästä lapsuuden traumasnsa viinaan kun ei niin nuorena ollutkaan keinoja käsitellä niitä tunteita. Ilon ja naurun hän kyllä näytti "kylän hymypoikanakin tunnettu", mutta muut tunteet ja toisten tunteiden tulkinta ja empatia puuttui.

Kun tunnekylmälle antaa hänen omaa lääkettään, sitten löytyy tunteita hyvinkin nopeasti. Itsesääliä, nimittäin.

Onneksi tunnekylmyys ei aina periydy vaikka kotona olikin usein jäätävä ilmapiiri. 

Olen hyvin nuoren (teiniäiti) yh äidin lapsi -70 luvun alusta. Silloin ei paljoa lapsille hempeilty eikä kukaan koskaan, siis oikeasti, ei koskaan kysytty miltä minusta joku asia tuntuu. Jos esim kaatui pyörällä tai sattui joku onnettomuus, se hoidettiin mekaanisesti, eli haavat putsattiin ja verentulo tyrehdytettiin ja ehkä hetki pidettiin sylissä että itku loppui ja sitten sai jotain namia lohdukkeeksi. Se oli siinä.

Jos kiukuttelin / uhmasin äitiä hän hermostui, tukisti ja retuutti käsipuolesta, laittoi komeroon häpeämään ja kun sitten itkin siellä komerossa ääneen, käskettiin olla hiljaa ja hävetä, ei koskaan lohdutettu. Kaikki negatiivisten tunteiden näyttäminen oli meillä äidin arvovallan uhmaamista ja siitä sai selkäänsä. Minut pakotettiin aina pyytämään anteeksi mutta hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi minun fyysistä kurittamista.

Meillä ei näytetty herkkiä ja positiivisia tunteita, en ole ikinä kuullut en äitini enkä isovanhempienikaan suusta sitä että olisin heille tärkeä tai saati että minua rakastettaisi. Enkä sitä tule kuulemaan. 

Onneksi tuo ei ole ollut "tarttuvaa". Niin minä kuin siskoni ollaan ihan erilaisia. Minulla kyllä riittää tunteita ja herkkyyttä (joskus vähän liikaakin) rakkautta ja empatiaa ja kykyä huomioida muita ja tulkita hyvinkin herkästi toisten tunteita. 

Vierailija kirjoitti:

Kun tunnekylmälle antaa hänen omaa lääkettään, sitten löytyy tunteita hyvinkin nopeasti. Itsesääliä, nimittäin.

Minä kokeilin tuota nuorena tunnekylmään mieheeni tyyliin                                               "sait maistaa omaa lääkettäsi".

Vaikka tekoni (testin) jälkeen sanoin hänelle suoraan että tekoni tarkoitus oli saada sinut ymmärtämään miltä minusta tuntuu kun sinä teit minulle silloin xxx lähes saman tempun. Ainakaan päällisin puolin ei mitään muuta vaikutusta kuin se että syytti minua lapselliseksi ja asia jäi siihen. Sitä ei koskaan käsitelty.

Toisaalta kun en minäkään oikein osannut sanoittaa asiaani oikein, niin taisi vaan pahentaa luottamuspulaa välillämme. 

Näin monen vuosikymmenen jälkeen exäni joka oli ainakin jollain tapaa juuri tuollainen tunnevammainen, itsekeskeinen ja kyvytön ennakoimaan tekojensa vaikutusta ympärillä oleviin ihmisiin (tai vaikka ehkä saattoi kokemuksesta tietää että suutun ja loukkaannun jostain, mutta ei piitannut siitä, teki vaan aina, kerta toisensa jälkeen, samoja temppuja joilla sai minut pettymään ja loukkaantumaan).

Hän ei ymmärtänyt yhtään että jos "mökötin" jostain hänen tekemisistään, siis jostain mistä oltiin puhuttu ehkä 30x että noin ei voi tehdä ja toisen sanaan pitää pystyä luottamaan jne, niin hän ei osannut/kyennyt/välittänyt lohduttaa minua. Piti minua ehkä vain tuittupäänä ja lapsellisena. Toisen tunteeseen asettuminen ja niihin reagointi oli ihan utopistinen juttu. 

Hän kertoi nähdessämme kuinka vanha koiransa oli tosi sairas ja puhui että vie sen metsälle mukaan ja ampuu. Apua, meinasin pudota jaloiltani. En saanut sanaa suustani. Nyt on joku etuotsalohko rapautunut viinan kittaamisesta tai jostain varhaisdementiasta johtuen vaurioitunut kyllä todella pahasti. Ei helvetti - miten ikimaailmassa joku ihminen voisi ampua oman koiransa. Niin on tehty joskus 60-70luvulla maalla kun ei ollut eläinlääkäreitä, mutta ei 2020 luvulla. Toisaalta en ole ikinä ymmärtänyt muutenkaan miesten halua ja kykyä tappaa elimiä, siis metsästää ihan huvikseen, siis ei edes ruoan hankkimistarkoituksessa, vaan ihan vaan saalistamisen ja tappamisen ilosta. Se kertonee kyllä sukupuolten aivojen eriäväisyydestä ja syvääluotaavasta tunnekylmyydestä.

En tiedä voiko muuttua ainakaan täysin. Jos kyse nuoresta siis ale 30v ihmisestä niin ainahan voi iän myötä oppia asioita ja esim omien lasten saanti ja niistä vastuunkanto opettaa niin miehille kuin naisille empatiaa ja tunteiden vastaanottamista ja lapsille on ehkä helpompi näyttää lempeitä tunteita kuin esim puolisolle. 

Tiedän erään miespuolisen henkilön joka oli nuorempana juuri tuo klassinen todella itsekeskeinen ja tunnevammainen (ei ehkä tunnekylmä, mutta kyvytön ja osaamaton tunnetasolla). Mutta hän on tosi hyvä koiransa kanssa, reagoi koiransa singnaaleihin todella taitavasti ja antaa sille tunnetta, mutta vaimolleen on kuin sahapukki.

Vaatii kyllä pitkää laadukasta terapiaa ihan niin kuin narsismi hoito yleensäkin.

Noitahan ns luonnehäiriöitä on toki eri asteisia ja ehkä kannattaa aina tarkastella asiaa siltäkin kantilta onko kyse nuoresta, nuorehkosta, aikuisesta vai jo keski-ikäisestä tai sen ylittäneestä henkilöstä.

Jos puhutaan jo keski-ikäisestä niin empä usko että muutos on enää mahdollinen, koska tunnekylmyys tai tunneälyn puuttuminen on niin sisäänrakennettu toimintamalli ja ehkä aivojen rakenteestakin johtuva, että on mahdotonta rakentaa enää itseään uudelleen. Saattaa jopa olla että jos aikuisiällä on oppinut ns päälleliimattuna toimimaan tyydyttävällä tavalla, niin vanhemmiten se päälleliimaus katoaa, kontrolli pettää ja palaamme usein takaisin lähtöruutuun, eli ne piirteet voimistuu (tai palaa)  jotka on meihin sisäänrakennettu.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tunnevammainen puoliso. Hän osaa kyllä olla hetkellisesti hurmaava. Mutta vaan jos haluaa jotakin. Ei ymmärrä ollenkaan oman käytöksensä tai sanojensa vaikutuksia muihin ihmisiin. Ei osaa olla aidosti pahoillaan kun loukkaa. Mitään ei ole aikomustakaan pyytää anteeksi, ellei sitä vaadita ja halua vaan nopeasti tilanteesta pois. Ei välitä huomioida muita ihmisiä lähtökohtaisesti vaan miettii vain itseään. En enää jaksa uskoa että muuttuu.

Olin tuollaisen miehen kanssa 20 vuotta ja nyt erottu. Ei se normaaliksi muuttunut vaikka halusin uskoa ja toivoin. Eikä hän ollut tuollainen suhteen alussa vaan paljasti luonteensa papin aamenen jälkeen. Vuosi vuodelta se paheni ja lopuksi muuttui fyysiseksi väkivallaksi hänen suunniltaan jos en totellut. Hän siis perusteli fyysistä väkivaltaa sanoen sillä kun en totellut herran käskyjä.

Diagnooseja tällä kultakimpaleella ei ole. Lapsemme eivät ole omasta tahdostaan isänsä kanssa tekemisissä.  Sanoisin että ex on narsistinen ja psykopaatin piirteitä, mutta sittenhän minut leimattaisiin hulluksi. 

En osaa sanoa muuttuuko, pitäis googlettaa jotain tieteellisiä tutkimuksia.

Minulla oli myös nuorempana avomies, joka oli muuten kiltti, aika ihanakin oikeastaan ja rakastin häntä. Hän näytti kyllä omia tunteitaan, kukaan ei ole koskaan sen jälkeen sanonut minulle niin kauniita sanoja ja tunnustanut rakkauttasan niin monesti kuin hän. Hänellä oli myös lapsuuden trauma jonka takia joi usein ja kerralla niin paljon kun viinaa riitti. Viinan kanssa hänestä tuli todella piittaamaton ja itsekeskeinen.

Hankaluus ja repivyys suhteessamme oli se että jän ei ymmärtänyt minun tunteitani, ei osannut ehkä ottaa niitä vastaan. Ja eteenkin tunnetilojen tulkinta ja ymmärrys mistä minun huonotuulisuus nyt saattaisi johtua (vaikka asiasta olin maininnut, lue huutanut päin näköä, ei ymmärrystä. ) Kun tilanne meni ohi, elettiin normaalisti, emme riidelleet koskaan pikkuasioista. Mutta parin kolmen viikon päästä sama tilanne, ihan kun ei ois mitään oppinut / ymmärtänyt. 

Ihan kuin heinäseipään kanssa olisi elänyt. Ei empatiaa vaikka näki että olen itku kurkussa tai itkin, ei elettäkään, ainakaan sillä hetkellä. Pikemminkin pakeni paikalta tai sivuutti huumorilla ja yritti keventää tunnelmaa. 

Hän myös petti minua ja jätti minut hyvin kylmästi oikein ylimielisenä edessäni seisten, vaikka kavereilleen oli sitä heti katunut ja sanonut yhä rakastavansa minua ja kaipaa ihan kamalasti.  Ei mennyt kuin 1/2 v kun tavatessamme (baarissa kännissä) sanoi odottavansa ja kaipaavansa minua yhä. Sama jatkui vuosia, hän kaipasi minua ja odotti että saa minut vielä kun on saanut tarpeekseen poikamieselämän vapaudesta, ollaan aikuistuttu vähän ja hän taas napsauttaa sormiaan.

No, se aika koittikin, kun tuli kertomaan että nyt voitais taas olla yhdessä kun hän kaipaa minua yhä ja haluaa minut                              ..... anteeks mitä....minä en ole mikään jojo jota vieterillä pompotella ees taas. 

Tämä ja moni muu juttu jota en nyt tässä avas, kuvastaa hyvin hänen olematonta kykyä ymmärtää toisen tunteita. Hän vaan ajatteli että minä hyppään hänen kaulaan taas heti kun hän vaan sormiaan napsauttaa ja taisi saada melkoisen kolauksen itsetunnolle kun asia ei mennytkään enää hänen toivomalla tavalla. Tuskin hänellä on pienintäkään käsitystä diitä miten hänen pahasti hänen tekonsa satutti minua ja miten särki sydämeni. Vaikka minäkin kaipasin ja rakastin häntä yhä, olin vielä niin palasina siitä mitä oli minulle useammankin kerran tehnyt että ihan jo ylpeyttäni torjuon hänet, en ole se ihminen jonka tunteita pompotellaan ees ja taas. Ei, niin se ei mene. Tosin olen kyllä katunut tuota tilannetta siitä saakka. Se oli viimeinen tilaisuuteni.