Lue keskustelun säännöt.
Voiko tunnekylmä ihminen muuttua?
Kommentit (101)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on varmaan exän mielestä ollut tätä ongelmaa mutta nyt uudessa suhteessa tajuan että en ole tai koskaan ollutkaan tunnekylmä, ihminen vaan oli väärä.
Miten pitkään olitte yhdessä? Miten tunnekylmyys ilmeni? Miten pitkään olet ollut nykyisen kanssa? Alussahan tunnekylmä saattaa olla hyvinkin hurmaava, mutta arjen hiipiessä suhteeseen, viimeistään lasten syntyessä todellinen luonne paljastuu. Tunnekylmä on usein ihan käsittämättömän itsekäs, kun ei kykene asettumaan toisen saappaisiin.
En ole koskaan ollut tunnekylmä lasteni suhteen. Ex olisi kaivannut enemmän kosketusta ja läheisyyttä, mutta mulle se ei ollut hänen kanssaan lainkaan luontevaa. Vasta uudessa suhteessa olen tajunnut että minussa onkin se puoli myös. Jos olisin sen tiennyt, en olisi koskaan edes päätynyt exäni kanssa yhteen tietenkään.
Ei kai tunnekylmyys tarkoita läheisyyden tai seksin kaipuun puuttumista, vaan epäempaattisuutta? Sitä ettei osaa ottaa muita huomioon, on itsekäs, asettaa omat tarpeensa aina muiden edelle. Ei osaa lohduttaa toista, ei sanoa mitään rakentavaa, kun toinen on surullinen. Saattaa jopa suuttua, kun toinen suree esim. omaisen kuolemaa.
En usko, että voi parantua, kun aivojen rakenteestahan tuo tulee.
Pyyteetöntä läheisyyttä ei saa kylmältä. Kylmä haluaa kyllä seksiä (koska haluaa siitä itselleen tyydytyksen) ja voi antaa läheisyyttä vain seksin toivossa. Se läheisyys, joka vaatisi lämmintä tunnetta, puuttuu kokonaan. Eli yhtäkkiä halaaminen, silitykset ja kainaloon kaappaamiset. Ylipäätään kaikki sellainen lempeä kosketus, kun ei ole mitenkään edes seksi mielessä, puuttuu täysin. Toki tähän siis liitteenä empatiakyvyn puute. Mitään ei hänessä tapahdu, vaikka läheinen itkee yms...
Tässä on erittäin hyvin kuvattu tunnekylmän käytös. - Sivusta
Lisään, että saattaa jopa nauraa, kun toinen itkee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin lyödä vetoa siitä, että osa puolison tunnekylmyyttä valittavista on itse jotenkin vinksahtaneita ja se puolison kylmä käytös on vain seurausta valittajien omasta käytöksestä. Jotkut tarvitsevat jatkuvaa pönkitystä tai ihailua, tarve on puhtaan egoistinen.
Vierailija kirjoitti:
Voisin lyödä vetoa siitä, että osa puolison tunnekylmyyttä valittavista on itse jotenkin vinksahtaneita ja se puolison kylmä käytös on vain seurausta valittajien omasta käytöksestä. Jotkut tarvitsevat jatkuvaa pönkitystä tai ihailua, tarve on puhtaan egoistinen.
Et nyt ihan ymmärrä, mistä puhut. Tunnekylmyys tarkoittaa sitä, että toista ei huomata, ihailla, nähdä tai tarpeita huomioida Koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin lyödä vetoa siitä, että osa puolison tunnekylmyyttä valittavista on itse jotenkin vinksahtaneita ja se puolison kylmä käytös on vain seurausta valittajien omasta käytöksestä. Jotkut tarvitsevat jatkuvaa pönkitystä tai ihailua, tarve on puhtaan egoistinen.
Et nyt ihan ymmärrä, mistä puhut. Tunnekylmyys tarkoittaa sitä, että toista ei huomata, ihailla, nähdä tai tarpeita huomioida Koskaan.
Jos se toinen on kuitenkin alussa ollut erilainen, niin silloin tunnekylmä käytös on seurausta. Todellinen kylmä ihminen on jossain määrin sitä aina. Ketjussa on kommentteja, joissa kuvaillaan että puolison käytös muuttui.
No vähän ehkä riippuu, että puhutaanko nyt täysin tukkoon kasvatetusta Suomidissosioijasta, jonka koko tunneskaala menee pois päältä suojamekanismina, ettei pakka hajoa jos yrittää kokea ne tunteensa.
Vai vaikka epäsosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä 🙋
Itsehän en ole tunnekylmä vaan välillä hyvinkin räiskyvä jos on hauskaa tai jos en saa mitä haluan. Kylmä olen sitten kun toista itkettää. Itse en koe muuttuneeni minkään ohjatun terapian, pakkohoidon taikka self helpin myötä, ainakaan siis niin että olisin nyt empaattisempi. Parempi varmasti maskaamaan kuin teininä koska en halua koppiin sijaitsi se sitten vankilassa taikka sairaalassa.
Minulla oli aiemmin puoliso joka haikaili tuota muutosta ja uhriutui siitä, että olen tällainen. Totesin jossain kohtaa, että vaikka hän kuinka roikkuu on hänelle varmasti parempi että päästän menemään eli jätin hänet. Joku vika on ihmisessä joka ripustautuu suhteeseen tai ihmiseen, joka ei toimi hänelle vaan aiheuttaa jatkuvaa tuskaa.
Nykyään on puoliso, joka ihme kyllä ei häiriinny ominaisuuksistani juurikaan, vaikka osaan olla aika hirveä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisin lyödä vetoa siitä, että osa puolison tunnekylmyyttä valittavista on itse jotenkin vinksahtaneita ja se puolison kylmä käytös on vain seurausta valittajien omasta käytöksestä. Jotkut tarvitsevat jatkuvaa pönkitystä tai ihailua, tarve on puhtaan egoistinen.
Oma viisipenniseni. Puolisoni on läheisriippuvainen, miellyttää siis viimeiseen asti, kunnes on taipunut niin paljon että napsahtaa. Ei tunnista/tiedosta omia tarpeitaan, ei osaa sanoittaa niitä, ei ottaa esille jne.
Vaikka kysyisin häneltä viisi miljoonaa kertaa onko asia X OK tai tehdäänkö asia Y tavalla Z, hän sanoo "ihan sama mulle" tai "joo". Jälkeen päin sitten kuitenkin aina saan kuulla olevani narsisti koska asia tehtiin väärällä tavalla ja hän on kuulemma minulle täysin arvoton eikä minulla ole tunteita.
Hänen itkunsa ei tuossa tilanteessa aiheuta minussa muuta kuin ärtymystä, koska mielestäni nämä draamat ovat turhia ja vältettävissä avoimella kommunikaatiolla ja sillä että hän oikeasti miettisi omia tarpeitaan kunnolla ja toisi ne aikuisen tavalla esiin. Toki silloin, jos hän avautuu vaikeasta asiasta ja itkee, se herättää minussa myötätuntoa.
Kertokaa nyt vaan, olenko narsisti ja tunteeton vai en.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin lyödä vetoa siitä, että osa puolison tunnekylmyyttä valittavista on itse jotenkin vinksahtaneita ja se puolison kylmä käytös on vain seurausta valittajien omasta käytöksestä. Jotkut tarvitsevat jatkuvaa pönkitystä tai ihailua, tarve on puhtaan egoistinen.
Oma viisipenniseni. Puolisoni on läheisriippuvainen, miellyttää siis viimeiseen asti, kunnes on taipunut niin paljon että napsahtaa. Ei tunnista/tiedosta omia tarpeitaan, ei osaa sanoittaa niitä, ei ottaa esille jne.
Vaikka kysyisin häneltä viisi miljoonaa kertaa onko asia X OK tai tehdäänkö asia Y tavalla Z, hän sanoo "ihan sama mulle" tai "joo". Jälkeen päin sitten kuitenkin aina saan kuulla olevani narsisti koska asia tehtiin väärällä tavalla ja hän on kuulemma minulle täysin arvoton eikä minulla ole tunteita.
Hänen itkunsa ei tuossa tilanteessa aiheuta minussa muuta kuin ärtymystä, koska mielestäni nämä draamat ovat turhia ja vältettävissä avoimella kommunikaatiolla ja sillä että hän oikeasti miettisi omia tarpeitaan kunnolla ja toisi ne aikuisen tavalla esiin. Toki silloin, jos hän avautuu vaikeasta asiasta ja itkee, se herättää minussa myötätuntoa.
Kertokaa nyt vaan, olenko narsisti ja tunteeton vai en.
En tiedä, mutta kuulostat turvattomalta ihmiseltä. Ehkä puolisosi on siksi varpaisillaan kanssasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin lyödä vetoa siitä, että osa puolison tunnekylmyyttä valittavista on itse jotenkin vinksahtaneita ja se puolison kylmä käytös on vain seurausta valittajien omasta käytöksestä. Jotkut tarvitsevat jatkuvaa pönkitystä tai ihailua, tarve on puhtaan egoistinen.
Oma viisipenniseni. Puolisoni on läheisriippuvainen, miellyttää siis viimeiseen asti, kunnes on taipunut niin paljon että napsahtaa. Ei tunnista/tiedosta omia tarpeitaan, ei osaa sanoittaa niitä, ei ottaa esille jne.
Vaikka kysyisin häneltä viisi miljoonaa kertaa onko asia X OK tai tehdäänkö asia Y tavalla Z, hän sanoo "ihan sama mulle" tai "joo". Jälkeen päin sitten kuitenkin aina saan kuulla olevani narsisti koska asia tehtiin väärällä tavalla ja hän on kuulemma minulle täysin arvoton eikä minulla ole tunteita.
Hänen itkunsa ei tuossa tilanteessa aiheuta minussa muuta kuin ärtymystä, koska mielestäni nämä draamat ovat turhia ja vältettävissä avoimella kommunikaatiolla ja sillä että hän oikeasti miettisi omia tarpeitaan kunnolla ja toisi ne aikuisen tavalla esiin. Toki silloin, jos hän avautuu vaikeasta asiasta ja itkee, se herättää minussa myötätuntoa.
Kertokaa nyt vaan, olenko narsisti ja tunteeton vai en.
Et ole narsisti etkä tunteeton vaan lopen uupunut puolisosi manipuloivaan, uhriutuvaan käytökseen. Hän ei ole oppinut ilmaisemaan toiveitaan ja tarpeitaan aikuismaisen kypsästi ja asiallisesti vaan pakenee teinimäiseen "emmä tiiä, ihan sama" -olankohautteluun ja jälkeenpäin sitten itkee, kuinka sinä et koskaan huomioi häntä.
Sanot, että hänen avautuessa oikeasti vaikeista asioista tunnet myötätuntoa häntä kohtaan. Se on jo merkki siitä, ettet todellakaan ole narsistinen ja tunnekylmä. Puolisosi tarvitsisi kyllä ammattiapua siihen, että oppisi tunnistamaan omat tarpeensa ja tunteensa sekä ilmaisemaan niitä rakentavalla tavalla ilman pakonomaista miellyttämistä ja sitä seuraavaa napsahtamista. Tuo hänen nykyinen toimintamallinsa on ikuinen noidankehä, joka paitsi syö häntä sisältäpäin niin myös tuhoaa ennen pitkään hänen ihmissuhteensa.
Huolehdithan ehdottomasti omista rajoistasi, vaikka se voi tuntua hankalalta. Älä anna manipulointi-itkukohtausten mennä ihon alle, vaan voit vain todeta, että kysyit x kertaa hänen mielipidettään asian y toteuttamisesta eikä hänellä ollut tarjota siihen mitään omaa näkemystä. Sen vuoksi asia tehtiin sitten sinun tavallasi, koska tärkeintä oli saada se tehdyksi. Miettisin myös koko suhteen mielekkyyttä, sillä et voi olla lopun elämääsi kehittymättömän ja keskenkasvuisen puolisosi oksennusämpäri. Hänen toimintamallistaan tulee mieleen pikkulapsi, joka testaa vanhempansa rakkautta venkoilemalla tahallaan ja sitten huutamalla, kun vanhempi päättää, miten tilanteessa toimitaan. Puolisosi on siis tässä asiassa jäänyt suoraan sanottuna lapseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä voiko parantua. Ehkä, jos muutos lähtee oikeasti itsestä ja omasta halusta olla parempi. Oman kumppanin koko lapsuuden perhe on hyvin tunnekylmä, etenkin hänen äitinsä. Tuolta naiselta ei koskaan empatiaa heru, vaan kaikki asiat ja vastoinkäymiset hän saa jollain tapaa mitätöityä merkityksettömiksi ja turhiksi (vaikka ei näitä asioita pahantahtoisesti sanokaan). Hän on vain niin kylmä ja käytännöllinen. Tästä syystä emme ikinä kerro hänelle mistään huolistamme, koska sen sijaan että hän yrittäisi myötäelää tai kuunnella, hän yleensä tokaisee jotain tyyliin "on sitä pahempaakin ihmisille sattunut" tai "olisitte miettineet etukäteen". Vaikeista asioista on ylipäätään tapana vaieta ja lakaista maton alle.
Miksi pitäisi muuttua sinun vuoksesi? Jos hän vain on sellainen. Hänen tapansa olla tuskin on ongelma hänelle itselleen. Se on ongelma vain muille.
Ei tarvitsekaan. :D Sen takia pidämmekin etäällä, koska satuttaa monesti möläytyksillään ja ajattelemattomuudellaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin lyödä vetoa siitä, että osa puolison tunnekylmyyttä valittavista on itse jotenkin vinksahtaneita ja se puolison kylmä käytös on vain seurausta valittajien omasta käytöksestä. Jotkut tarvitsevat jatkuvaa pönkitystä tai ihailua, tarve on puhtaan egoistinen.
Et nyt ihan ymmärrä, mistä puhut. Tunnekylmyys tarkoittaa sitä, että toista ei huomata, ihailla, nähdä tai tarpeita huomioida Koskaan.
Jos se toinen on kuitenkin alussa ollut erilainen, niin silloin tunnekylmä käytös on seurausta. Todellinen kylmä ihminen on jossain määrin sitä aina. Ketjussa on kommentteja, joissa kuvaillaan että puolison käytös muuttui.
Suhteen alussa suurin osa panostaa kumppaniinsa ihan eri tavalla kuin jo arkipäiväistyneessä suhteessa. Moni myös näyttelee parempaa kuin mitä on, saadakseen toisen ns. koukkuun. Joten ei ole ollenkaan tavatonta, että toisen tunnekylmyys paljastuisi vasta kun ei tarvitse enää tehdä kumppaniin vaikutusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin lyödä vetoa siitä, että osa puolison tunnekylmyyttä valittavista on itse jotenkin vinksahtaneita ja se puolison kylmä käytös on vain seurausta valittajien omasta käytöksestä. Jotkut tarvitsevat jatkuvaa pönkitystä tai ihailua, tarve on puhtaan egoistinen.
Oma viisipenniseni. Puolisoni on läheisriippuvainen, miellyttää siis viimeiseen asti, kunnes on taipunut niin paljon että napsahtaa. Ei tunnista/tiedosta omia tarpeitaan, ei osaa sanoittaa niitä, ei ottaa esille jne.
Vaikka kysyisin häneltä viisi miljoonaa kertaa onko asia X OK tai tehdäänkö asia Y tavalla Z, hän sanoo "ihan sama mulle" tai "joo". Jälkeen päin sitten kuitenkin aina saan kuulla olevani narsisti koska asia tehtiin väärällä tavalla ja hän on kuulemma minulle täysin arvoton eikä minulla ole tunteita.
Hänen itkunsa ei tuossa tilanteessa aiheuta minussa muuta kuin ärtymystä, koska mielestäni nämä draamat ovat turhia ja vältettävissä avoimella kommunikaatiolla ja sillä että hän oikeasti miettisi omia tarpeitaan kunnolla ja toisi ne aikuisen tavalla esiin. Toki silloin, jos hän avautuu vaikeasta asiasta ja itkee, se herättää minussa myötätuntoa.
Kertokaa nyt vaan, olenko narsisti ja tunteeton vai en.
Et ole narsisti etkä tunteeton vaan lopen uupunut puolisosi manipuloivaan, uhriutuvaan käytökseen. Hän ei ole oppinut ilmaisemaan toiveitaan ja tarpeitaan aikuismaisen kypsästi ja asiallisesti vaan pakenee teinimäiseen "emmä tiiä, ihan sama" -olankohautteluun ja jälkeenpäin sitten itkee, kuinka sinä et koskaan huomioi häntä.
Sanot, että hänen avautuessa oikeasti vaikeista asioista tunnet myötätuntoa häntä kohtaan. Se on jo merkki siitä, ettet todellakaan ole narsistinen ja tunnekylmä. Puolisosi tarvitsisi kyllä ammattiapua siihen, että oppisi tunnistamaan omat tarpeensa ja tunteensa sekä ilmaisemaan niitä rakentavalla tavalla ilman pakonomaista miellyttämistä ja sitä seuraavaa napsahtamista. Tuo hänen nykyinen toimintamallinsa on ikuinen noidankehä, joka paitsi syö häntä sisältäpäin niin myös tuhoaa ennen pitkään hänen ihmissuhteensa.
Huolehdithan ehdottomasti omista rajoistasi, vaikka se voi tuntua hankalalta. Älä anna manipulointi-itkukohtausten mennä ihon alle, vaan voit vain todeta, että kysyit x kertaa hänen mielipidettään asian y toteuttamisesta eikä hänellä ollut tarjota siihen mitään omaa näkemystä. Sen vuoksi asia tehtiin sitten sinun tavallasi, koska tärkeintä oli saada se tehdyksi. Miettisin myös koko suhteen mielekkyyttä, sillä et voi olla lopun elämääsi kehittymättömän ja keskenkasvuisen puolisosi oksennusämpäri. Hänen toimintamallistaan tulee mieleen pikkulapsi, joka testaa vanhempansa rakkautta venkoilemalla tahallaan ja sitten huutamalla, kun vanhempi päättää, miten tilanteessa toimitaan. Puolisosi on siis tässä asiassa jäänyt suoraan sanottuna lapseksi.
Lapsen rooli on nimenomaan osuva kuvaus ja hänen taustansakin huomioiden se ongelman ydin. Hän on lapsi, jolle aikuisten pitää asettaa rajat ja myös ratkoa hänen ongelmansa. Esimerkiksi kun hän valvoo öisin myöhään ja tinkii yöunista (kuin teini), minun pitää hänet komentaa aina päiväunille, koska hän ei itse ymmärrä olevansa väsynyt ja kiukkuinen, ja tarvitsevansa unta.
Itse taas koen, että minulla on lastenhoidossa jo tarpeeksi, ja hänen tarpeidensa jatkuva tutkaaminen ja ratkominen on liian raskasta, kun hän voisi vain itse tiedostaa tarpeensa ja hoitaa ne. Sitten taas minä olen kuulemma tunnekylmä narsisti, koska sanoitan tarpeeni, tiedän mitä haluan, enkä muutamasta arvosta suostu edes kompromisseihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin lyödä vetoa siitä, että osa puolison tunnekylmyyttä valittavista on itse jotenkin vinksahtaneita ja se puolison kylmä käytös on vain seurausta valittajien omasta käytöksestä. Jotkut tarvitsevat jatkuvaa pönkitystä tai ihailua, tarve on puhtaan egoistinen.
Oma viisipenniseni. Puolisoni on läheisriippuvainen, miellyttää siis viimeiseen asti, kunnes on taipunut niin paljon että napsahtaa. Ei tunnista/tiedosta omia tarpeitaan, ei osaa sanoittaa niitä, ei ottaa esille jne.
Vaikka kysyisin häneltä viisi miljoonaa kertaa onko asia X OK tai tehdäänkö asia Y tavalla Z, hän sanoo "ihan sama mulle" tai "joo". Jälkeen päin sitten kuitenkin aina saan kuulla olevani narsisti koska asia tehtiin väärällä tavalla ja hän on kuulemma minulle täysin arvoton eikä minulla ole tunteita.
Hänen itkunsa ei tuossa tilanteessa aiheuta minussa muuta kuin ärtymystä, koska mielestäni nämä draamat ovat turhia ja vältettävissä avoimella kommunikaatiolla ja sillä että hän oikeasti miettisi omia tarpeitaan kunnolla ja toisi ne aikuisen tavalla esiin. Toki silloin, jos hän avautuu vaikeasta asiasta ja itkee, se herättää minussa myötätuntoa.
Kertokaa nyt vaan, olenko narsisti ja tunteeton vai en.
En tiedä, mutta kuulostat turvattomalta ihmiseltä. Ehkä puolisosi on siksi varpaisillaan kanssasi.
Olen ainakin voimakastahtoinen ja myönnän että itsekäs. Minulle tuo turvattomuutta se, että puolisoni toiveet ja jopa arvotkin vaihtelevat päivästä riippuen, koska hän ei kunnolla tunne niitä itsekään.
Minun arvoni eivät ole suhteemme aikana vaihdelleet, vaan olen ollut alusta saakka raatorehellinen. On ollut samat harrastukset ja elintavat ja parisuhteen asioista olemme minun näkökulmastani sopineet yhdessä molempia tyydyttävällä tavalla. Jos olen turvaton ja huono (narsisti-)puoliso, miksi hän ei vain eroa? Miksi roikkuu tässä vaikka voi huonosti? Minä en tule muuttumaan enkä tingi arvoistani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin lyödä vetoa siitä, että osa puolison tunnekylmyyttä valittavista on itse jotenkin vinksahtaneita ja se puolison kylmä käytös on vain seurausta valittajien omasta käytöksestä. Jotkut tarvitsevat jatkuvaa pönkitystä tai ihailua, tarve on puhtaan egoistinen.
Oma viisipenniseni. Puolisoni on läheisriippuvainen, miellyttää siis viimeiseen asti, kunnes on taipunut niin paljon että napsahtaa. Ei tunnista/tiedosta omia tarpeitaan, ei osaa sanoittaa niitä, ei ottaa esille jne.
Vaikka kysyisin häneltä viisi miljoonaa kertaa onko asia X OK tai tehdäänkö asia Y tavalla Z, hän sanoo "ihan sama mulle" tai "joo". Jälkeen päin sitten kuitenkin aina saan kuulla olevani narsisti koska asia tehtiin väärällä tavalla ja hän on kuulemma minulle täysin arvoton eikä minulla ole tunteita.
Hänen itkunsa ei tuossa tilanteessa aiheuta minussa muuta kuin ärtymystä, koska mielestäni nämä draamat ovat turhia ja vältettävissä avoimella kommunikaatiolla ja sillä että hän oikeasti miettisi omia tarpeitaan kunnolla ja toisi ne aikuisen tavalla esiin. Toki silloin, jos hän avautuu vaikeasta asiasta ja itkee, se herättää minussa myötätuntoa.
Kertokaa nyt vaan, olenko narsisti ja tunteeton vai en.
Et ole narsisti etkä tunteeton vaan lopen uupunut puolisosi manipuloivaan, uhriutuvaan käytökseen. Hän ei ole oppinut ilmaisemaan toiveitaan ja tarpeitaan aikuismaisen kypsästi ja asiallisesti vaan pakenee teinimäiseen "emmä tiiä, ihan sama" -olankohautteluun ja jälkeenpäin sitten itkee, kuinka sinä et koskaan huomioi häntä.
Sanot, että hänen avautuessa oikeasti vaikeista asioista tunnet myötätuntoa häntä kohtaan. Se on jo merkki siitä, ettet todellakaan ole narsistinen ja tunnekylmä. Puolisosi tarvitsisi kyllä ammattiapua siihen, että oppisi tunnistamaan omat tarpeensa ja tunteensa sekä ilmaisemaan niitä rakentavalla tavalla ilman pakonomaista miellyttämistä ja sitä seuraavaa napsahtamista. Tuo hänen nykyinen toimintamallinsa on ikuinen noidankehä, joka paitsi syö häntä sisältäpäin niin myös tuhoaa ennen pitkään hänen ihmissuhteensa.
Huolehdithan ehdottomasti omista rajoistasi, vaikka se voi tuntua hankalalta. Älä anna manipulointi-itkukohtausten mennä ihon alle, vaan voit vain todeta, että kysyit x kertaa hänen mielipidettään asian y toteuttamisesta eikä hänellä ollut tarjota siihen mitään omaa näkemystä. Sen vuoksi asia tehtiin sitten sinun tavallasi, koska tärkeintä oli saada se tehdyksi. Miettisin myös koko suhteen mielekkyyttä, sillä et voi olla lopun elämääsi kehittymättömän ja keskenkasvuisen puolisosi oksennusämpäri. Hänen toimintamallistaan tulee mieleen pikkulapsi, joka testaa vanhempansa rakkautta venkoilemalla tahallaan ja sitten huutamalla, kun vanhempi päättää, miten tilanteessa toimitaan. Puolisosi on siis tässä asiassa jäänyt suoraan sanottuna lapseksi.
Lapsen rooli on nimenomaan osuva kuvaus ja hänen taustansakin huomioiden se ongelman ydin. Hän on lapsi, jolle aikuisten pitää asettaa rajat ja myös ratkoa hänen ongelmansa. Esimerkiksi kun hän valvoo öisin myöhään ja tinkii yöunista (kuin teini), minun pitää hänet komentaa aina päiväunille, koska hän ei itse ymmärrä olevansa väsynyt ja kiukkuinen, ja tarvitsevansa unta.
Itse taas koen, että minulla on lastenhoidossa jo tarpeeksi, ja hänen tarpeidensa jatkuva tutkaaminen ja ratkominen on liian raskasta, kun hän voisi vain itse tiedostaa tarpeensa ja hoitaa ne. Sitten taas minä olen kuulemma tunnekylmä narsisti, koska sanoitan tarpeeni, tiedän mitä haluan, enkä muutamasta arvosta suostu edes kompromisseihin.
En ole mielenterveysalan ammattilainen, joten suhtaudu varauksella seuraavaan. Minusta kuulostaa siltä, että puolisollasi saattaisi olla epävakaa persoonallisuushäiriö. Sille on tyypillistä, ettei siitä kärsivä henkilö itsekään tiedä, kuka oikein on, mitä haluaa, miksi haluaa ja miten voi halunsa toteuttaa. Identiteetti on toisin sanoen pirstaleinen ja hyvin riippuvainen ulkoisista tekijöistä, esimerkiksi muista ihmisistä. Epävakaa ei myöskään hahmota terveitä rajoja, kuten sitä, ettei hän voi vastuuttaa puolisoaan suhteen toimivuudesta ja sitten haukkua ja syyllistää, kun puoliso ikään kuin toimii heidän molempien puolesta. Ajan kanssa tällaisesta parisuhteesta tulee käytännössä vanhempi/lapsi -suhde, jollaiselta teidän liittonne kuulostaa jo nyt. Joudut pitämään "jöötä" puolisollesi ja tekemään asiat hänenkin puolestaan, ja vastineeksi saat narsistisyytöksiä, kiukuttelua ja uhriutumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se ole niin ehdoton kyllä tai ei, tunnekylmyyttä on erilaista ja eritaustoista johtuvaa. Ihmisten tarpeet ovat myös erilaisia, Jotkut vaativat paljon tunteissa piehtarointia, jolloin toisenlaine; ihm8nen ei ole heille sopiva kumppani, mikä ei tarkoita, että jommassa kummassa olisi vikaa.
Itse muutuin vetäytyväksi, kun en saanut parisuhteessa sellaista mitä olisin tarvinnut ja jouduin nurkkaan ajetuksi,
Voi parantua. Pitää vain tiedostaa mitkä lapsuudessa kehittyneet traumat aiheuttavat tämän käytöksen ja miksi. Ritva Huusko youtubekanavalla on videoita aiheesta jotka on ainakin itseä auttanut tunnistamaan näitä.
Minusta ois rasittavaa elää tunneihmisen kanssa.mitään ei ajateltaisi järjellä. Itkua, raivoa, lepertelyä sitten välillä ja hemlimistä. Yhtenä päivänä tunteet vaatii omakotitalon, sot se onkin saakelin työmaa.
Yhtä tasapainottomuutta kaikki kun on tunteet.
Täällä taas äideistä. Ei äideillä olekaan mitään oikeutta tunteilla aikuisen lapsensa perheen asioista. Jos heiltä hajoaa auto se ei ole kummankaan anopin asia saada itkunhyrskeistä hysteriaa.
Vierailija kirjoitti:
Täällä taas äideistä. Ei äideillä olekaan mitään oikeutta tunteilla aikuisen lapsensa perheen asioista. Jos heiltä hajoaa auto se ei ole kummankaan anopin asia saada itkunhyrskeistä hysteriaa.
Voi vastaavasti myös kysyä, että miksi aikuisten lasten tulisi sitten olla kiinnostuneita vaikkapa vanhempiensa sairauksista? Ja tuo hajonnut auto nyt oli aika huono ja vähättelevä esimerkki. Arkisista asioista harva aikuinen nyt varmaan on vanhemmiltaan sympatioita kerjäämässä.
Mitäpä hyötyä on siitä, että tunnekylmä oppii sanomaan oikeita sanoja oikeissa tilanteissa! Sitähän nuo terapiat ovat! Oppii tunnistamaan, että tietyissä tilanteissa hänen pitää sanoa näin ja halata noin. Opeteltua näytelmää, päälle liimatut vuorosanat! Sisällään nämä tunnevammaiset ei tunnista MITÄÄN aitoja tunteita. Ei näitä tyhjiä ihmisenkuoria voi rakkaudella täyttää, tyhjinä pysyvät. Nim. Kokemusta on
Kuulostaaihan mun miehen lapsuudenperheeltä. Toisaalta miehenikin on kylmä. Oli suhteen alussa erilainen tai ehkä ikäänkuin näytteli sellaista. Varmaan kuin seksuaalista halua vielä paljon. Mutta aikoihin ei ole ollut lämmin. Harkitsen eroa vakavasti, koska tunnekylmyys on raskas piirre.