Muistoja isästä

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli elämäni valo ja kallio, viime sotien rohkea veteraani, juoksuhautojen sankari, viisas ja oikeudenmukainen mies. 

Olisipa minullakin ollut tuollainen isä. Minunkin isäni oli veteraani, mutta pelottava, huutava raivopää, joka hylkäsi minut lapsena ja muutti pois kotoa - onneksi. Hän ei halunnut tavata minua, ei soitellut vaan sattumalta tavatessamme mäkätti minulle elatusmaksuista ja äidistäni eikä todellakaan huolehtinut minusta mitenkään. Ei ollut peruskalliota, ei edes pientä kiveä, johon nojata, ei turvaa eikä huolenpitoa.

Vielä aikuisenakin pelkäsin isääni, ja kävin kylässä vain pari kertaa vuodessa syntymä- ja isänpäivänä, kun säälin häntä.

On minulla jokunen kiva muisto, mutta aika vähän niitä on. Olen yrittänyt ymmärtää, että hän oli sodassa menettänyt mielenterveytensä, mutta olihan siinä muutakin, aika itsekäs tapaus oli.

Hänen kuoltuaan tunsin helpotusta, mutta jäi myös ikuinen kaipuu johonkin sellaiseen, jota en koskaan saa.

Vierailija kirjoitti:

En Malta olla lisäämättä hieman lyhennettyä versiota Niklas Herlinin kirjoituksesta isästään Pekka Herliinistä muutama vuosi Pekan kuoleman jälkeen. Pekka Herlin on ehkä Suomen kaikkien aikojen yritysjohtaja.

-

"Ihmisen ei pitäisi puhua pahaa vanhemmistaan. Olen elämässäni tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat menettäneet vanhempansa pieninä lapsina ja myös sellaisia, jotka eivät ole vanhempiaan edes tavanneet. Ja sellaisia, joiden vanhemmat ovat niin karmeita, ettei oikein rinnalla pysy.

Arvostan isääni ja olen hänelle kiitollinen yhdestä asiasta. Olin siskojeni ja veljieni tapaan taloudellisesti riippumaton heti täysi-ikäiseksi tultuani. Tätä päätöstään isä todennäköisesti katui. Hän ei pitänyt ihmisistä, joita ei voinut hyppyyttää pillinsä mukaan.

Ihmisenä isäni oli kusipää, ihmishirviö, pahinta laatua oleva sika, joka olisi pitänyt steriloida hyvissä ajoin. On yhteiskunnallisesti vaarallista,

Aika rajua tekstiä. Tuossa on ajattelemisen aihetta varakkaita kadehtiville. Elämä voi olla aika ikävää vaikka olisi rikas. Toisaalta vähävarainenkin voi olla tavallaan rikas, jos hänellä on hyvät suhteet läheisiin.

Isä oli puuseppä ja tuoksui aina hyvältä puupurulta tulleessaan töistä kotiin. Hän oli tarkka mies ja opetti huolellisuuden myös minulle. Pienenä luotin vain isän taitoihin jos piti poistaa tikku sormesta tai kaivaa porkkananpala nenästä. Meillä oli hyvin tiukkaa rahallisesti kun olin pieni, mutta itse en muista kokeneeni koskaan puutetta mistään. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin. Isä saattoi tuoda yllätyksiä käydessään kioskilla, karkkia tai uuden sarjakuvalehden. Hän osti mielellään lahjoja ja jouluihin panostettiin. Minulla oli aina kaikki urheiluvälineet hyvin huollettuna isän toimesta, sukset voideltuna oikeanlaisesti koulun hiihtopäiviä varten, luistimet teroitettuna ja pyörä kunnossa. Luonteeltaan isä kuitenkin oli lyhytpinnainen, oli kiukkupuuskia ja turhaa huutoa. Teininä osasin sanoa jo hyvin vastaan ja otimmekin monesti yhteen sanallisesti, mutta luullakseni hän myös salaa ihaili sanavalmiuttani. Isä kuskasi minua aina teininä tansseihin ja valvoi yöllä kahteen, jotta sai hakea tytön myös kotiin. 

Meidän isä voittaa kaikkien teidän isät tappelussa.

Koskaan isäni ole tarvinnut tapella, lempeä mies on ja nuorena niin yli-inhimilliset ruumiinvoimat ettei sellaisia näe edes televisiossa.

Minä olen epäonnistuneen keskeytetyn yhdynnän tulos ja sen kyllä olen saanut nahoissani tuntea niin kauan kuin vanhempani oli elossa.

Vierailija kirjoitti:

Isillä on valtava vaikutus lapsiinsa.

Nuorten miesten pahoinvointi on isän rakkautta vaille jääneiden poikien tuskaa.

Joku opettaja kirjoitti joskus muisteluissaan, että pahankurisia poikia kun piti jättää jälki-istuntoon, niin monesti heitä katsellessa mietti, että poikien sijasta siellä pitäisi istua heidän isät.  

Vanhempainilloissakin oli enemmistö aina äitejä ja isät loisti poissaolollaan.  Oma äitini kerran 80-luvulla oli vanhempainillassa, kun veljeni opettaja kutsui kaikkien vanhemmat sinne.  Sitten kun tilaisuus alkoi, niin tämä opettaja - itse miespuolinen - katseli heitä ensin tutkivasti, ja sitten sanoi, että täällä näkyy nyt olevan kaikki ne vanhemmat, joitten ei varsinaisesti tarvitsisi täällä olla.  Tietysti oli hyvä, että he olivat siellä, mutta miksi ne, joita hän nimenomaan olisi eniten kaivannut, ei näkynyt?  Yhden hankalasti käyttäytyvän poikalapsen koti oli ihan koulun vieressä, ja hän pyysi vanhempia odottamaan sen aikaa, kun hän käy ihan kysymässä, että miksi ei vanhemmat tule vanhempainiltaan, vaikka on saaneet kutsun. No äiti sieltä sitten tuli, kaikenlaisten selitysten kanssa, mutta isä ei tullut pyynnöstäkään.

Näin se vaan menee.  Todella surullista.

Minunkin isäni oli huutava raivopää, jonka raivo syttyi sekunnissa ja ihan milloin vain.  Hän ei osannut olla edes vieraskorea ikinä.  Se oli niin stressaavaa lapselle, että edelleenkin, jo äskettäin eläkkeelle jääneenä, minulla on oireita jotka on jääneet sieltä lapsuudesta.  Nukun mykkyrässä, koska se on jonkunlainen suojakeino.  Niin minä aina lapsenakin nukuin.  Olen edelleen mieluiten yksin, koska yksinollessa oli helpointa, jos vain onnistui olemaan.  Piileskelin lapsena milloin missäkin.  Minulla on edelleenkin sellainen pohjavire mielessäni, että milloin tahansa voi tapahtua ihan kauheita eikä mikään hyvä olo voi kestää, vaan joku rikkomus sihen tulee.

Isä saattoi olla julmetun häijy ja rikkoa tavaroita, keskellä yötä repiä meitä ylös sängystä, riehua kuin hullu.  Ehkä hän olikin vähän hullu.  Alkoholi oli hänellä heikkous, mutta toisaalta hän pystyi olemaan ilman sitäkin, jos vaan halusi.  Huutaa ja raivota hän saattoi kyllä selvin päinkin.  Äitiä hän pahoinpiteli ja sai äidinkin vähän sekavaksi ja aloitekyvyttömäksi.  Meillä koko perhe oli jotenkin sairas.

Henkireikäni oli kirjasto.  Jos sitä ei olisi ollut, en tiedä miten olisin selvinnyt.  Kirjaston hiljainen, rauhallinen ilmapiiri oli hyvä asia.  Istuin siellä aina iltaisin, kun se oli auki.  Luin varmaan kaikki lasten- ja myöhemmin nuorten kirjat.  Luulen, että kirjastonhoitaja jotenkin tiesi.  Hän antoi minulle usein tiskin alta uusia kirjoja ja oli aina hyvin ystävällinen minulle. 

Koulussa en viihtynyt, koska pelkäsin toisia lapsia.  Heidän maailmansa oli ihan erilainen kuin minun.  Eli se oli heillä normaali, minulla ei.  Jonkun verran minua kiusattiinkin.  Tuntui aina siltä, että en kuulu tähän joukkoon.  Mutta onneksi oli yksi ystävä, jonka kotona oli vähän samanlaista.  

Olen aikuisena ajatellut, että isän käytös olisi voinut johtua sotatraumoista, mutta miksi ne juuri hänellä olisi aiheuttaneet tällaista ihan järjetöntä käytöstä, kun muilla tuntemillani sodankäyneillä miehillä ei sellaista ilmennyt?  Isän velikin oli ollut sodassa, ja hän oli ihan erilainen.  Isä ei viihtynyt työmaillakaan vaan kuljeskeli missä milloinkin, ja siksi me olimme hyvin köyhiäkin.  Paljon myöhemmin sain yhdeltä tädiltäni kuulla, että isä oli ollut lapsena jo kummallinen.  No kiva.

Että sellainen isäpappa.  Joskus hän oli ihankuin mukavakin ja vitsikäs jutuissaan.  Silloinkin minä olin aina jännittynyt, koska ikinä ei tiennyt.  Häneen ei voinut koskaan täysin luottaa. 

Kun olin jo aikuinen, hän osoitti omituisia ryhdistäytymisen merkkejä.  Osasikohan hän aavistaa, että edessä on lähtö.  En tiedä, mutta lähdön edellä se oli.  

Vierailija kirjoitti:

Jos teidän isät on olleet sodassa teidän täytyy itsekin olla tosi vanhoja jo. Meidän isä ei ollut sodassa mutta isoisä oli nuorena ja kuoli jo 70-80 luvulla vanhuuttaan. Toki armeijan on käynyt kaikki miehet mutta ei sotaa nähneet. 

No voinhan minä toki olla tosi vanha jo.  Isäni syntyi v. 1920 ja oli sodassa jotain neljä vuotta.  Ja kun minä synnyin, isä oli 42-vuotias.  Sen jälkeen minulle syntyi vielä velikin.  Me ollaan vielä työelämässäkin, mutta tietysti toooooosi vanhoja.

Kumpikaan isoisä ei ollut sodassa.  Toinen olisi ehkä iän puolesta voitu kutsua rintamalle, mutta hänellä oli sellainen ammatti, jota tarvittiin armeijan tukemiseksi, eli oli rautatieläinen.   

Minun isäni raivoava röyhkeä julki narsisti, isä opetti pelkäämään, isään ei myöskään saanut kokea, ei halata tai hakea turvaa, muistan isän aina vihaisena raivoajana.

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni raivoava röyhkeä julki narsisti, isä opetti pelkäämään, isään ei myöskään saanut kokea, ei halata tai hakea turvaa, muistan isän aina vihaisena raivoajana.

Sama

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli sodan käynyt mies, noin 4 vuotta rintamalla puolusti tätä Isänmaata. Oli rintamalähetti, vei viestiä rintamalta toiselle, yksin, pelko oli jatkuvaa milloin vieras yllättää ja ottaa hengiltä. Wu niistä ajoista meille lapsille puhuttu, mutta yöllä hän eli ne kauhut uudelleen huutaen unissaan, peläten perheensä puolesta. Kaikki me sen ymmärsimme miksi niin tekee. 

Isänä oli rauhallinen, mukava, työteliäs, ei turhaa huutanut eikä komentanut. Sellanen perus jässikkä, joka ei pehmoillut turhia, mutta siitä huolimatta tiesimme, että tykkäsi lapsistaan. Hänen tehtävänsä täällä oli auttaa ihmisiä, sitä hän teki, auttoi naapureitaan ja lähti aina kun apua tarvittiin, vaikka töitä riitti ilmankin. Isä kuoli 58v, se on shokki koko perheelle.Äidilleni isän pois meno oli valtava menetys ja masennuksen syy. Ei hän siitä koskaan toipunut. Aikaisin kuoli äitinikin syöpään. 

Elämässäni en ole ollut kateelline

Tuskinpa kiillä muillakaan aina niin kadehdittavaa ja ihanaa on.

En ole ikinä ymmärtänyt tuota että vanhemmista ei saisi sanoa mitään negatiivista siksi että joku on menettänyt vanhempansa lapsena tai nuorena. Eihän se, että joku toinen on menettänyt vanhempansa muuta kenenkään tilannetta tai vanhempaa yhtään sen paremmaksi.

Oikeastaan se hyvän vanhempansa menettänyt on todennäköisesti jopa onnekkaampi, kun hänellä on sentään ollut hyvä vanhempi, toisin kuin sellaisella jonka vanhempaa ei oikeastaan voi edes kutsua vanhemmaksi.

Vanhempani asuivat aina erillään, mutta isään oli ihan hyvät välit, olin hänen kanssaan viikonloppuisin ja lomilla. Hän mahdollisti harrastukseni yhdessä äidin kanssa ja kannusti uskomaan itseensä. Sain sisaruksiakin kun isä tapasi puolisonsa, ja se oli hienoa. Valitettavasti isä kuoli tsunamissa kun olin teini.

Täällä kans yks jolla oli/on räjöhdysaltis ja aina vihainen isä, pelätä sai aina ja miettiä mitä tekee väärin ja mistä taas suuttuu, isä oli suursyömäri ja sairaalloisen ylipainoinen, ruoka hallitsi ja hallitsee vieläkin sen elämää ihmettelin monesti että miksi toi ei kuole sydänkohtaukseen kun on niin läski. Jossain vaiheessa laihtui ja oli mukana kuntokilpailuissa mut sit vuoden päästä palasi vanhoihin tapoihinsa.

Meille opetettiin lapsena ett isälle ensin ruokaa ja jos jää yli niin sitten meille, monet nälät tulleet tutuiksi jos söi salaa niin seurasi tavaroiden paiskomista ja huutoa että ollaan ahneita p""kiaisia.  Silti, paha ei ole saanut palkkaansa ja vielä toi sitkuttelee, teki lapsuudesta ja nuoruudesta hlvettiä. Väleissä en ole ollut 5 vuoteen. 

Isä oli aina kireä, kun hän tuli töistä kotiin, piti lasten olla hiljaa. Kävi usein lähikapakassa viikonloppuisin ja seuraavana päivänä oli silmä tai naama mustana - häpesin häntä. Hän ei koskaan kehunut tai kannustanut minua. Olin varmaan vahinkolapsi, kun veljeni kanssa oli reilun vuoden ikäero. Pahoinpiteli äitiä, mutta ei koskaan minun aikanani. Muistan lapsuudesta sen, kun tulin kotiin, niin siellä oli kummallisen kireä ja epämääräinen tunnelma. Ihmettelin aina, kun äidillä on jalat ihan mustelmilla. En muista, että olisi koskaan pitänyt minua sylissään. Ja pojat olivat aina enemmän kuin tytöt. Tytöillä ei oikein ollut mitään arvoa. 

Kun vanhemmat erosi, otti uuden vaimon lapsen omakseen. Kun isälläni oli merkkipäivät, tämä tyttö kertoi puheessaan, miten isäni on ollut hänelle enemmän kuin oma isänsä. Tämä viilsi ja syvältä. Hän teki miljoonien yrityskaupat myydessään yrityksensä. Kulkivat uuden perheensä kanssa ympäri maailmaa, toinen toistaan hienommissa kohteissa. Minä en saanut euroakaan, vaikka olin aina auttamassa yrityksessään. Toinen veljeni sai rahaa asunnon ostoon, mutta en minä. 

Roikun hänen perässään viisikymmentä vuotta. Odotin huomiota ja hyväksyntää. Sitten vain tuli mitta täyteen. En ole kuullut hänestä kohta kolmeen vuoteen ja olen todennut, että seuraavan kerran "tapaamme" hautajaisissaan. Veljeni sanoo, että ota nyt yhteyttä isään. Ilmeisesti siis ihmettelee, miksi minusta ei kuulu. Kiitokset vaihdevuosille, vihdoin aloin näkemään oman arvoni ja päästin sellaiset ihmiset elämästäni, jotka eivät sinne kuulu.

Voitte varmaan uskoa, että miessuhteeni eivät ole olleet onnistuneita. He ovat olleet sellaisia etäisiä, saavuttamattomia ihmisiä. 

Tänä päivänä lämmittää, kun näkee, miten nuoret isät osallistuvat lastensa elämään ja ovat heidän täysipainoiset huoltajansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani asuivat aina erillään, mutta isään oli ihan hyvät välit, olin hänen kanssaan viikonloppuisin ja lomilla. Hän mahdollisti harrastukseni yhdessä äidin kanssa ja kannusti uskomaan itseensä. Sain sisaruksiakin kun isä tapasi puolisonsa, ja se oli hienoa. Valitettavasti isä kuoli tsunamissa kun olin teini.

Valetta. Ei siellä kuollut eikä ollut tuollaista perhettä.

Vierailija kirjoitti:

Isä oli aina kireä, kun hän tuli töistä kotiin, piti lasten olla hiljaa. Kävi usein lähikapakassa viikonloppuisin ja seuraavana päivänä oli silmä tai naama mustana - häpesin häntä. Hän ei koskaan kehunut tai kannustanut minua. Olin varmaan vahinkolapsi, kun veljeni kanssa oli reilun vuoden ikäero. Pahoinpiteli äitiä, mutta ei koskaan minun aikanani. Muistan lapsuudesta sen, kun tulin kotiin, niin siellä oli kummallisen kireä ja epämääräinen tunnelma. Ihmettelin aina, kun äidillä on jalat ihan mustelmilla. En muista, että olisi koskaan pitänyt minua sylissään. Ja pojat olivat aina enemmän kuin tytöt. Tytöillä ei oikein ollut mitään arvoa. 

Kun vanhemmat erosi, otti uuden vaimon lapsen omakseen. Kun isälläni oli merkkipäivät, tämä tyttö kertoi puheessaan, miten isäni on ollut hänelle enemmän kuin oma isänsä. Tämä viilsi ja syvältä. Hän teki miljoonien yrityskaupat myydessään yrityksensä. Kulkivat uuden perheensä k

Onhan isänne voinut olla tuolle lapselle erilainen isä kuin sinulle.

Ikuinen hössöttäjå jolla oli ties mitä projekteja meneillään,hajamielinen, ei ollut surkea isä muttei täysin läsnäkään arjessa. Oli kaikenmaailman autojen ja mopojen rassailua,venettä, polkupyörää yms. Osan myi hyvään hintaan mut sit myös jäi takapihalle pyörimään ties mitä autonrotiskoa. Lapsena oli hauskaa mennä auton sisälle ja leikkiä esim rallikuskia tai että oli ajelulla. Äiti oli kotiäitinä vaikka oli myös perhepäivähoitajana aina välissä. Isä koko lapsuuden aina pitkälti teini ikään asti harrasteli noita projektejaan sit kunto huononi ja kuoli aivoveretulppaan:( olin jo silloin 22 vuotias,tästä aikaa 13 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä ymmärtänyt tuota että vanhemmista ei saisi sanoa mitään negatiivista siksi että joku on menettänyt vanhempansa lapsena tai nuorena. Eihän se, että joku toinen on menettänyt vanhempansa muuta kenenkään tilannetta tai vanhempaa yhtään sen paremmaksi.

Oikeastaan se hyvän vanhempansa menettänyt on todennäköisesti jopa onnekkaampi, kun hänellä on sentään ollut hyvä vanhempi, toisin kuin sellaisella jonka vanhempaa ei oikeastaan voi edes kutsua vanhemmaksi.

Niinpä, kannattaa arvostaa sitä olemassa ollutta hyvää suhdetta vanhempaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani asuivat aina erillään, mutta isään oli ihan hyvät välit, olin hänen kanssaan viikonloppuisin ja lomilla. Hän mahdollisti harrastukseni yhdessä äidin kanssa ja kannusti uskomaan itseensä. Sain sisaruksiakin kun isä tapasi puolisonsa, ja se oli hienoa. Valitettavasti isä kuoli tsunamissa kun olin teini.

Valetta. Ei siellä kuollut eikä ollut tuollaista perhettä.

Miten niin ei ollut? Tuskin sinä sitä voit tietää.