Lue keskustelun säännöt.
Muistoja isästä
Mitä tulee mieleen?
Minä aloitan,
Pienenä luulin, että kaikki miehet olisivat niinkuin minun isäni. Isän lähellä oli turvallista, Isä piti sylissä ja kertoi tarinoita. Hän piti kotiruoasta ja possumunkeista, kovista kermakaramelleista ja ne kuista, joita opetti tekemään. Opetti myös miten kauralastuja tehdään, sekametelisoppaa ja nöttekeittoa. Isän kanssa käveltiin käsi kädessä, hän opetti piirtämään maalaamaan ja entisöimään. Vei salaa karkkikioskille ja kaatopaikoille dyykkaamaan. Kesällä veneiltiin ja kalastettiin, savustettiin kalaa ja tehtiin nuotiomakkaraa. Isä pelasti hukkumasta ja vei sairaalaan kun jouduin onnettomuuteen. Valvoi vuoteeni vierellä että nukahdin. Kun hiukan kasvoin luotti minuun niin, että tein paperihakemuksensa elinkeinoon liittyen, otti mukaan työpaikalleen, huollettiin työvälineet..isä toi kauniita lahjoja ja yllättäviä muistoja. Kaulanauhoja, rintakoruja, Helmi laukkuja, mekkoja ja paitoja.
Mutta hän opetti paljon muutakin: tärkeinpänä niistä, kuinka katsotaan sydämellä tai nauretaan sydämen pohjasta.
Kommentit (272)
Isäni oli paljon töissä. Äidin myöhempien puheiden perusteella isyys ei hänelle aikoinaan tullut luonnostaan ja ihan lapsuudesta monet vanhempieni väliset riidat (usein äidin epävarmuuden aiheuttamat) on jäänyt mieleen.
Mutta muistan myös illalliset nukutushommat, kun isä taputteli ja lauloi Rautavaaran äänellään toivelaulujamme hämärässä. Muistan kun aikaisin aamulla heräsin, ollessani noin viisi vuotias. Menin olohuoneeseen ja kuinka isä piippu suussaan kuunteli hiljaisella radiota, kiipesin isän syliin halimaan ja oltiin vain ihan hiljaa. Isä kuskasi meitä kirjastoon monta kertaa viikossa, opetti huoltamaan auton perushuollon joskus alle 10v ollessani. Kesällä kiillotettiin pyörän rosteriosia, pelattiin sulka- ja jalkapalloa. Isä menehtyi liian aikaisin, ollessani 15v, ja vielä 25 v myöhemminkin harmittaa, ettei edes paria vuotta pidempään saatu yhteistä aikaa. Aikuisen vanhemman tunteminen on ihan eri asia kuin se lapsuuden epämääräinen "isä" tai "äiti", virheineenkin se persoonallisuus isän takana olisi ollut ihana oppia tuntemaan..samoin harmittava, että isä itse tietäisi millaisia aikuisia meistä sitten tuli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä oli kaksijakoinen. Hän vei luistelemaan järven jäälle ja mökille, opetti soutamaan. Isä soitti koululle kun minua kiusattiin. Lupasi hakevansa minut maailman ääristä, jos hätä joskus tulisi.
Isä soitteli minulle kännissä lapsena. Etsin äidin kanssa isän vaatteita, lompakkoa ja avaimia matkalta baarista kotiin, kun isä oli tullut ojia pitkin. Hän makasi krapulassa ja äiti huolehti, ettei kukaan häiritse isää. Isä repi vaatteista ja nipisteli. Alkoi pelata aseiden kanssa kunnes poliisi tuli meille kotiin ja vei aseet.
Isä muutti pois eikä halunnut tavata. Myöhemmin hän lämmitteli välejä ja lupasi että opettaa minut ajamaan autoa, opetuspolkimen oli jo ostanut. Sovimme että isä tulee hakemaan minua äidiltä eräänä keskiviikkona 20 vuotta sitten, eikä hän tullut koskaan. En ole nähnyt isää sen jälkeen.
Miten onnellinen olinkaan kun sain kuulla että on kuollut.
Mun isä sairastui vakavasti ja kuoli 48- vuotiaana. Muistan sairaalat ja pohjattoman epätoivon, kun kaikki jäi kuin kesken.
Meidän isä oli aivan käsittämättömän rauhallinen, pitkäpinnainen ja lempeä tyyppi. Asuttiin pienellä paikkakunnalla, jossa monet tunsivat tai tiesivät isän ja hän jäi kylällä kulkiessaan usein jonkun kanssa juttusille. En sitä silloin lapsena tajunnut, mutta vielä aikuisenakin muistan, miten hän kohtasi ihan samalla tavalla niin kaupunginjohtajan kuin alkoholisoituneen ja haisevan vanhan pelikaverinsa. Hän ei koskaan arvottanut ihmisiä heidän saavutustensa perusteella, eikä hän tehnyt sitä mitenkään tietoisesti. Hän vain oli sellainen. Myös mulla on sellainen olo, että olin isälle ihan yhtä rakas ja tärkeä ihan millaisilla saavutuksilla tahansa. Ei ollut koskaan sellainen olo, että olisi pitänyt hakea hyväksyntää esim. koulumenestyksellä.
Isä nautti hirveästi lastensa ja myöhemmin myös lastenlastensa seurasta. Pelattiin ja leikittiin, retkeiltiin, uitiin, kalastettiin ja pyöräiltiin. Kun kasvettiin aikuisiksi, tuli isästä nuorten aikuisten lastensa luottopakki, jolta sai apua mihin tahansa. Harmi vaan, että isä oli jo päälle nelikymppinen, kun me lapset ollaan synnytty ja sairaus alkoi viedä hänen voimiaan vuosi vuodelta enemmän, kun oltiin vasta nuoria aikuisia. Onneksi hän ehti nähdä kaikki lapsenlapsensa, vaikka nuorimmat eivät vaaria muistakaan.
Omien lasten myötä oli melkoinen järkytys tajuta, ettei lasteni isä olekaan samanlainen isä kuin omani oli, vaikka muuten aivan hyvä tyyppi on hänkin. Siihen asti jotenkin vain kuvittelin, että isät nyt vain ovat sellaisia kuin omani. Isä ei ole enää täällä, mutta ainakin mun elämään hän jätti sellaisen pohjavireen, että olen hyvä ja kelpaan tällaisena kuin olen. Se kantaa myös silloin, kun muut asiat vetävät itsetuntoa pohjamutiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä oli maanviljelijä, kiltti, rauhallinen ja hiljainen "peräkammarin poika." Vanhemmat erosivat minun ja veljeni ollessa aika pieniä, veli jäi maatilalle isän luokse ja minä jouduin kaupunkiin äidin kanssa asumaan. Joka toinen vklp toisen vanhemman luona, ja voi pojat miten onnessani olin joka kerta kun näin isän!
Hän otti mukkaan maatilantöihin, opetti erilaisia asioita ja vei ajelulle joko autolla tai traktorilla. Oli myös aikoja kun saattoi olla koko päivän pois kotoa, ja kotiin tultuaan vaan makasi sohvalla.
ei huonoja muistoja isästä, vaikka äiti mustamaalasi aina mitä kerkesi.
ehdottomasti eniten ikävä päänsilittämistä<3
terveisiä sinne jonnekin pilvenreunalle
Hyviä asioita:
- isä ei käyttänyt alkoholia koskaan tippaakaan,
- ei koskaan tyrkyttänyt lapsilleen yhteiskunnallisia yms. mielipiteitään vaikka tiedän että niitä oli,
- on aina kehunut ja iloinnut kaikista onnistumisistani, olen ollut aina "meidän poika" jota tsempataan ja kannustetaan eteenpäin opinnoissa ja työelämässä,
- isällä ja äidillä oli keskenään aivan täydellisen yhteensopivat persoonallisuudet huumorintajuja ja muita myöten (niin että kun esim. pienenä joidenkin kaverien vanhemmat erosivat, se tuntui ihan kuolemaa kauheammalta kohtalolta, koska itselleni se oli täydellisesti kuvittelukyvyn ulkopuolella).
Huonoja asioita:
- ei niinkään ankaruus vaan sellainen epäjohdonmukainen ankaruuden ja välinpitämättömyyden yhdistelmä
- toisessa ääripäässä (tuohon aikaan vielä suunnilleen normaalin rajoissa olleita) fyysisiä ja muita ankaria rangaistuksia, ja toisessa täydellistä lepsuilua
- isä esim. sanoi aina että tupakkaa ei kannata ikinä ruveta polttamaan, mutta poltti silti itse vähän väliä, myös sisätiloissa joissa omat lapsensa olivat, eikä tietääkseni ikinä yrittänyt lopettaa
- isä joskus "lohdutti" valehtelemalla että aikuisena saan sitten tehdä erilaisia minulta nyt lapsena kiellettyjä asioita, joita oikeasti ei saa tehdä myöskään aikuisena
- samoin ei koskaan voinut tietää, mitä jonkin tyhmyyden tekemisestä seuraa, välillä tulin pienenä kotiin peläten että tulee vähintään luunappi ja huuto, mutta ei tapahtunutkaan yhtään mitään (tai, mikä oikeastaan vieläkin nöyryyttävämpää, isä vain nauroi)
- samoin isä antoi pyytämättä ja yllätyksenä käyttöön mopon, mönkijän ja pyssyjä jo kauan ennen kuin mitään niistä olisi ikäni puolesta olisi ollut järkevää ja turvallista antaa, ja sitten jos meinasi käydä pahasti, niin niitä ei vieläkään otettu minulta pois (mikä olisi ollut looginen seuraamus) vaan sen sijaan sain pusikosta itse hakea vitsan. (Pyssyasia on nyt tuoreena pyörinyt mielessä parin viikon takaisen Vantaan tapauksen takia.)
8/10, syntyisin isälle uudelleen. Nyt nelikymppisenä on ehtinyt kuulla jo niin monesta omaa isää huonommasta isästä, että en katso olevani oikeutettu valittamaan kovin suureen ääneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivoin lapsesta asti että minulla ei olisi isää.
Ei ole muistoja, koska olin niin pieni. Näin aikuisen näkökulmasta toisaalta ehkä hyvä niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni oli kiltein ja fiksuin mies kenet olen ikinä tavannut. Oma aviomieheni (nykyinen) on kyllä hyvin samoilla viivoilla ja saattaa mennä vielä ohi.
Vierailija kirjoitti:
Miten onnellinen olinkaan kun sain kuulla että on kuollut.
Miten _kukaan_ voi sanoa näin isästään? Isä on aina isä vaikka olisi millainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten onnellinen olinkaan kun sain kuulla että on kuollut.
Miten _kukaan_ voi sanoa näin isästään? Isä on aina isä vaikka olisi millainen.
Siten että sitä ihmistä ei voi edes kutsua isäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten onnellinen olinkaan kun sain kuulla että on kuollut.
Miten _kukaan_ voi sanoa näin isästään? Isä on aina isä vaikka olisi millainen.
Kysy Elisabeth Fritzliltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten onnellinen olinkaan kun sain kuulla että on kuollut.
Miten _kukaan_ voi sanoa näin isästään? Isä on aina isä vaikka olisi millainen.
En sanoisi. Minusta oikeuden isänä olemiseen voi myös menettää.
Minun isäni kuoli 93 vuotiaana kesällä 2017. Hän oli sankarini ja on edelleen. Hän luki paljon kirjoja opetti tavan myös minulle. Hän oli tiedonhaluinen ja senkin opin häneltä. Hän opetti kärsivällisyyttä, empatiaa ja Karman lain. Kaikesta opettamastaan koen suurta kiitollisuutta. Isä oli äärettömän oikeudenmukainen. Koskaan en kokenut hänen kauttaan väkivaltaa. Kaikkien tuttujen lasten kodeissa oli koivuvitsa oven vuorilaudassa. Meillä ei koskaan.
Humalassa näin hänet yhden ainoan kerran. Siis hän oli se humalassa oleva.
Eläköönhuuto hyvien isien muistolle.
Isäni oli itse alkoholisti-isän poika, ja onneton lapsuudessaan. Harrasti urheilua ja kävi tanssimassa, tapasi äitini tansseissa, ja he menivät naimisiin. Muutaman avioliittovuoden jälkeen äidilläni oli suhde työpaikallaan , mikä oli 50-luvulla skandaali. Isä sai tietää tästä kun suhteen toinen osapuoli lähetti äidilleni kirjeitä.
Tästä alkoi isän elämän ja avioliiton helvetti.
Isä alkoholistui nopeasti, aivan alkoholistiparantolaan asti. Sai potkut työstään.
Eli aivan renttuporukoissa välillä. Pieniä jaksoja hän oli myös selvänä, ja yritti parantua. Avioliitto ei koskaan enää ollut onnellinen riidat ja väkivalta jatkui. Me lapset olimme kuin statisteja tässä avioliiton helvetissä, meistä ei välitetty eikä kuunneltu. Häpesin isääni valtavasti ja hän jäi etäiseksi minulle. Meille lapsille hän ei ollut väkivaltainen, me olimme aivan yhdentekeviä. Hän ei ollut läsnä edes rippijuhlissamme ta ylioppilasjuhlissa vaan ryyppäämässä jossain. Avioliitto päättyi eroon kun olin 18 v. Isäni avioitui uudelleen, ja toimi isähahmona uudessa suhteessa vaimonsa tyttärelle. Halveksin häntä siitä, että hän ei ollut omille lapsilleen mikään Isä.
Isäni on kuollut, myös kuoleman jälkeisestä perinnönjaosta tuli uuden vaimon vuoksi kamala farssi. Saimme perintömme, vaikka sitä yritettiin pimittää, paha maku jäi siitäkin kuitenkin.
Eli minun isämuistoni ovat karmeita.
Vierailija kirjoitti:
Miten onnellinen olinkaan kun sain kuulla että on kuollut.
Hirveän surullista :( Kuinka pahasti on toista ihmistä loukannut, että kuolema on iloinen asia
Ei ole paljoa muistoja isästä. Kuoli sairauskohtaukseen kun olin 2-vuotias. Uskon että oli hyvä mies silti, vaikka en häntä sen kauempaa ehtinytkään tuntea.
Isä oli fiksu ja lempeä, ja todella kätevä käsistään. Hän korjasi mitä tahansa, ja luki aina. Hän myös kuskasi meitä lapsia väsymättömästi harrastuksiin, ja muuallekin. Vielä parikymppisenä saatoin soittaa isälle aamuyöllä bileistä ja pyytää häntä hakemaan minut autolla. Hän oli yleensä lukemassa kirjaa tuohon aikaan, joten ei ollut pelkoa että herättäisin. Minutkin hän opetti ajattelemaan itse ja hakemaan tietoa, eikä uskomaan sokeasti kaikkea kuulemaansa. Vielä keski-ikäisenä kysyin hänen neuvojaan hankalissa elämäntilanteissa. Ollessani teini-ikäinen äitini asetti tiukkoja sääntöjä mm. kotiintuloaikojen suhteen, mutta isä oli paljon lepsumpi, joten jos halusi tehdä jotain kyseenalaista, kannatti aina kysyä lupa isältä. Hän kuoli viime vuonna, ja ikuinen kaipaus jäi. Edelleen näen hänestä unia usein.
Isäni oli hyvin lapsi- ja eläinrakas. Suuntasi konttorihommiin ja piti numeroista, oli kyllä tottunut pienenä tilan töihin. Moottori- ja raivaussaha pysyivät käsissä, mutta _mikään_ tekniikkaan, remontointiin, kalastamiseen, metsästämiseen tai autoihin liittyvä ei kiinnostanut häntä vähääkään.
Urheilullinen ylioppilas laitettiin aikanaan reserviupseerikouluun, jossa todettiin, että ei tämä ole kyllä mikään jalkaväkijoukkueen johtaja, vaikka kovaa juoksee ja reagoi valoon. Isä oli aina enemmän hienovarainen ja kohtuullinen sovittelija, sosiaalista liimaa, tarvittaessa vetäytyjä.
Tunteista ei välittänyt (oikeammin: osannut) puhua mitään. Jaksoi kuitenkin leikkiä kanssani loputtomasti ja otti mukaansa kaikkeen mitä teki. Oli paljon kotona, puhui vähän. Hirveän kohtelias, piti vaiteliaan ja herrasmiesmäisen linjansa aivan infernaaliseen luusyöpäkuolemaa asti.
Minusta tuli ainakin ulkoisesti intohimoisempi, voimakastahtoisempi ja kunnianhimoisempi. Mutta ei meillä ollut mitään oikeita ristiriitoja tai hankauksia ikinä. Olemme luullakseni molemmat saaneet olla sellaisia miehiä, joita olemme luonnostaan halunneetkin olla. Mukavaa.
Isäni ei tietenkään koskaan kelpaisi edes esimerkiksi ihmisestä nykykollektivisteille. Huolestuttaa nykynuorukaiset, joita yritetään murentaa 'miehet ovat rikkinäisiä naisia' -puheella, vaatimuksilla tuottaa loputonta tunnepuhetta ja biologiset faktat hylkäävällä moninaisuuspropagandalla. Tuossa ihminen nimen omaan ei saa olla sitä mitä on, vaan sitä, mitä sekopäinen aktivistikollektiivi vaatii.