ihan itketti, kun eilen katoin sen sairaalan syke-ohjelman. Kun se nainen siis synnytti..

kyllä mua ainakin vittuttais sellainen kätilö joka ei ollenkaan tsemppaa vaan supattelee vaan ja lässyttää. Onneksi mulle sattui kunnon vääpeli synnytystä hoitamamaan ja minäkin sain käyttää ääntäni enkä maata lahnana sängyssä niinkuin tuo tv-synnyttäjä

puhuu,äiti saattoi olla ihan loppu,ei tainnut olla tukihenkilöä ja muuta,että ehkä oli hänelle sopiva tyyli

Itselleni tuli jotenkin ahdistunut olo. Ei itkettänyt. Kävi äitiä hieman sääliksi, vaikka onnellinen se varmaan oli, mutta selvästi tosi väsynyt.

Miksi se vauva itki vielä äitin rinnuksillakin ? Ei siis syömässä ollut vaan siinä äitinsä sylissä itki. Ei omat lapset enää siinä vaiheessa itkeneet. Mua ahdisti se kun vauva itki. Miksi se oli sen aamutakin päällä eikä äidin ihoa vasten aamutakin alla ?

Jos se ois ollu joku sosiaalitapaus, niin ei sitä siihen ohjelmaan olis valittu.

Mutta olikohan tuolla synnytyssalissa noin kirkkaat valot nimenomaan kuvauksen takia? Kun mun synnytyksessä ainakin oli ihan hämärää, vain se kohdevalo siinä kätilöllä. Vähän ankeelta näytti tuo syntymä kirkkaitten lamppujen alle...

Munkin piti oikein miehelleni kommentoida, että onpas perin rauhallinen tuo kätilö, ei yhtään hoppuile ja rauhassa selitti kaikki asiat. Omista synnytyksistä en tuollaisia yksityiskohtia enää edes muista... mutta minä olisin kans arvostanut tuollaista kätilöä. Muakin suretti se, että se äiti oli ihan yksin eikä jutellut lapselleen tai edes hymyillyt sille yhtään. Millainen lienee äidin tarina...

En ikinä halua olla jalat levällään noin avuttomassa ja tuskaisessa tilassa. En tajua miten jotkut naiset selviävät tuosta ilman ikuisia traumoja.

Synnytys eni hyvin ja hommathoidettiin kauniisti. Mikä meni siis vikaan? Sekö, että kätilö supatti? Voi helvata, ettekö muuta keksineet? Pisteet äidille,haltsas homman hienosti, ottaen huomioon että paikalla monta ulkopuolista..

Toisekseen jokainen vois kokeilla mennä synnyttämaan tv-kameroiden eteen, ja kattoa, tulisko sitä juttua samalla tyylillä tai miten vaikuttais.

Hei relaa! Suurin osa naisista selviää synnytyksestä ilman ikuisia traumoja. Tää nykyaika on jotenkin niin outoa, että kaikki luonnolisuus on häipynyt. Tuntuu, että on mentuy niin pitkälle tässä minäkeskeisyydessä, että wallan...



En syytä nyt just sua itsekkääksi, vaan se on tämä ajanhenki, ko susta peilautuu.

Tiedän kyllä, että suurin osa naisista selviää synnytyksestä hyvin, sitä en tiedä miten he sen henkisesti kokevat. Itsestäni tuntuu aivan kamalalta ajatus maata tuolla tavalla tuskissaan ja yrittää tuskallisesti ponnistella vauvaa maailmaan.



Pelkkä sisätutkimuskin sattuu, niin en edes voi kuvitella miltä tuntuu vauvan syntymä alakautta. Ja tuo avuttomuus ja koko tilanne, se vain on minusta kauhean näköistä. Lapsen syntymä sinänsä on ihana asia.



terv. 35

No kyllä se kipu kummasti vetää niitä jalkoja kiinni. Lihakset aivan jännittyneinä voi olla vaikea saada pidetyksi jalkoja auki. Tuskin kukaan tahallaan yrittäisi pitää niitä kiinni.



Itselläni oli tosi jämäkkä vanhempi kätilö. Kunnolla komensi. "Älä itke siinä!"

Se vähän ärsytti, kun katsoin miestäni tukea hakeakseni niin kätilö huusi: "Mitä sä sinne katot! Täältä se vauva tulee, keskity tänne!" Muuten ihan mukava ihminen. Synnytyskin meni hyvin.

Itse reagoin aivan samalla tavalla sen noin ensimmäisen minuutin, jonka vauva oli sylissäni synnytyksen jälkeen. En itkenyt, puhunut, leperrellyt tms. Ja silti rakastan lastani yli kaiken.



Välillä vituttaa, kun te mammat olette niin pirun mustavalkoisia.

ja minä en ainakaan synnytyksen takia aio paskoa ja kusta housuuni loppuikääni, enkä aio revetä väkisin ponnistaessa. Jos en halua ponnistaa tätä toista lasta ulos, saavat leikata ettei mun värkki mene pilalle

alateitse en ala isoa lasta synnyttämään,

On täällä kyllä ihan outoja ihmisiä! Ainakin kommenteista vois sanoa että vissiin pitäs saada toivoo että haluaako supattajan vai vääpelin kätilöksi. Minä kyllä olen niin murhanhimonen kipeenä että ei auta sen vääpelin tulla YHTÄÄN komentamaan. Onnekseni ei ole vielä vastaan tullut.

mutta silloin kun olin tutustumassa synnärille, esittelykierrokoksen piti lepertelevä kätilö, josta ajattelin etten todellakaan halua tuollaista lässyttäjää synnytykseeni. No sama kätilö sattuikin synnytykseeni, tosin alkuvaiheeseen vain, mutta eipä ärsyttänyt enää yhtään sitten! Enemmän ärsytti avustava kätilö ponnistusvaiheessa ja sen jälkeen, hän oli tosi tyly ja töykeä.

mutta se häiritsi kun hän hoki synnyttäjälle yhdessä kohdassa että nyt on tosi paha paikka. Sellainen voi pelästyttää.

Jalkojen kiinni vetämisestä, kyllä se itselläni ainakin oli vastustamaton reaktiotapa siihen hirveään kipuun, kun toisen luomuna synnytin. Ensimmäisessä pidin jalkoja auki, mutta epiduraalin voimalla. Ja tosiaan toisen synnytyksen jälkeen en pystynyt puhumaan vauvalle tai kenellekään pitkään aikaan mitään, enkä noista hetkistä muista mitään muuta kuin kivun. Arvatsaa vaan olisiko sitä halunnut suukotella vauvaa ja jutella, mutta kun ei pystynyt.

että meitä ihmisiä on erilaisia ja jokaisella on oma tapansa reagoida ja ilmaista itseään. Ymmärrän että synnytys on jokaiselle naiselle järisyttävä kokemus, vaikka se ei muistutakkaan omaa synnytyskokemustani.

Näyttää oikeasti olevan ihmisiä, jotka ääneen vielä paasaavat, että ihme synnyttäjä, ihme äiti kun ei tehnyt niinkuin minä! Ei varmaan halunnut lasta, ei varmaan tunne mitään, ei varmaan tiedä oikeasta synnytyksestä mitään!

Mä itse itkin ilosta ja kovaa, kun lapseni syntyi. Ja sitten olin ihan onnesta soikeena lepertelemässä ja ihailemassa vauvaa... Ei ois ees kamerat häirinnyt.

Ihan kuin se äiti ei olisi halunnut sitä lasta... ? Sellainen olo tuli.

Aina ollaan tekemässä jotain ihme päätelmiä joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa.

Esikoista kun olin punnannut ulo yli 2h ennenkuin imukupilla tuli niin olin minäkin aika helvetin flegmaattinen, en vaan jaksanut sitten mitään. Ja ihan oli toivottu lapsi.