Lue keskustelun säännöt.
Raivokohtauksen saanutta lasta "voi esimerkiksi halata niin kauan, että hän rauhoittuu"
25.07.2023 |
"Jos lapsi esimerkiksi saa raivokohtauksen häissä kesken ohjelmanumeron, hänet olisi hyvä viedä pois tilanteesta.
- Niin osoitetaan, että ei ole sopivaa jäädä pilaamaan muiden iltaa ja kerrotaan, miksi ei. Samalla annetaan lapselle rauha ja tila kertoa, mikä hänellä on hätänä.
Lasta voi esimerkiksi halata niin kauan, että hän rauhoittuu. Sen jälkeen voidaan keskustella yhdessä.
Jos lapsi loukkaa muita, siitä on tultava seurauksia. Seuraus voi olla esimerkiksi se, että lapsi joutuu miettimään omaa käytöstään illan kotona eikä pääse pitämään hauskaa.
Rothin mielestä samankaltaiset konstit tepsisivät myös kiukuttelevaan teiniin.
- Eniten kuitenkin uskon esimerkin voimaan. Kun vanhemmat eivät huuda kotona toistensa päälle, lapsi näkee, että niin ei tehdä."
https://www.iltalehti.fi/perheartikkelit/a/444a94c9-b971-443e-8237-8907…
Ja muita viisauksia. Täti on käynyt Skotlannissa ja huomannut, kuinka lapset on siellä niin paljon paremmin kasvatettuja kuin Suomessa. Nyt hän avautuu asiasta, ja kertoo siinä sivussa kuinka lapsia kuuluisi kasvattaa.
Kommentit (84)
Vierailija kirjoitti:
Nyt saa alapeukuttaa, mutta totuuden nimissä: mun lapsi (erityistarpeinen, en kerro diagnooseja täällä) ei rauhoittunut kunnes läpsäisin poskelle. Kokeilin ihan kaikkea sylistä rauhaanjättämiseen ja jopa päälleistumiseen (tää siis toteutetaan tietyillä ohjeilla, eikä koko painolla tietenkään). Mutta yhden kerran, katsoessani epätoivoisena sitä kohtauksenomaista sekoilua, refleksimäisesti läpsäisin- ja se tepsi. Lapsi "heräsi", ja lopetti käytöksensä.
Syytä en tiedä, mutta aina kun tuo kohtaus uusi, läpsäisin kevyesti poskelle ja se riitti rauhoittamaan hänet. Suljetussa vertaistukiryhmässä kahdella muullakin äidillä oli sama kokemus, muualla tästä ei tietenkään voinut edes puhua, vaikka olisinkin halunnut lapsen neurologilta kysyä syytä tuohon "heräämiseen".
Joissain tilanteissa ihminen (sekä lapsi että aikuinen) vain menettää kontrollin itsestään. Silloin saattaa tarvita vähän herättää, havahduttaa, jotta itsekontrolli palautuu. Mutta tuo havahduttaminen eli vaikkapa läpsäisy poskelle on ihan eri asia kuin rankaiseminen. Koska rangaistuksiahan käytetään jos ihminen on tehnyt jotain väärää, pahaa, kiellettyä. Rangaistusta voidaan harkita pitkään ja esim joistain rikoksista rangaistus saatetaan saada vasta 20 vuotta rikoksen tekemisen jälkeen. Mutta tuo lapsihan ei ole tehnyt mitään pahaa, ei ole mahtanut itselleen mitään... ei vain ole kyennyt kontrolloida itseään. Rangaistuksesta varmaankin on tarkoitus oppia "näin ei saa tehdä". Havahduttamisen tarkoitus ei ole opettaa yhtään mitään vaan vain palauttaa itsekontrolli. Ja se havahduttaminen tehdään juuri sillä hetkellä. Sopivan kevyesti. Kun taas rangaistuksista moni ihminen on sitä mieltä että niiden pitää olla riittävän kovia.
Onnettomuustilanteissa, kaikenmaailman hätätilanteissa, hirveissä tulipaloissa,... on yleistä että ihmiset saavat kaikenmaailman paniikkikohtauksia, ihmiset alkavat heilua ympäriinsä kuin hullut. Muistaakseni esim kun oli se joku virolainen nainen joka tykkää kertoa mediassa vuodesta toiseen siitä miten hän pelastui Estonia-laivan uppoamisesta... niin hän kertoi että kun hän oli pelastusveneessä niin joku mies sai totaalisen hepulin eli alkoi sekoilla pelastusveneessä... ja muiden piti antaa hänelle turpiin jotta hänet "saatiin takaisin tolkkuihinsa".
Kaikilla ihmisillä on itsekontrolli (toivottavasti). Ja tasan kaikilta ihmisiltä saadaan poistettua itsekontrolli! Se poistetaan mm painetta lisäämällä tai järkyttämällä tms. Tai jotain muuta "neurologisesti haastavaa" aiheuttamalla, koska itsekontrollin pysyminen riippuu neurologiasta. Autisteilla on heikko neurologia, heiltä itsekontrolli poistuu helposti. Psykopaateilla on vahva neurologia, heitä pitää painostaa ihan sikana jotta itsekontrolli poistuu.
Mutta vähän hassumpi esimerkki havahduttamisesta: nukahtaminen. Kuvittele että istut yliopiston luentosalissa ja opiskelutoveri vieressäsi nukahtaa tuolillaan. Ehkä havahdutat hänet hereille pienellä töytäisyllä. Mutta nukahtaminen taitaa olla ihan erilaista itsekontrollin menettämistä, ehkei sitä tässä yhteydessä pitäisi mainita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halaaminen toimii itselläni ja sitä käytettiin lapsena. Olin kovin vilkas ja herkkä lapsi ja näin aikuisenakin edelleen. Nykyisinkin kun tunteet kuohahtaa ja tilanne meinaa mennä "itku potku raivareiksi" paras apu on kun on joku vieressä halaa tai osoittaa empatiaa ja kertoo täten että kaikki on hyvin. Se rauhoittaa kaikkein parhaiten. En tiedä, onko se tämä halaaminen ja rauhoittaminen kaksiteräinen miekka, sillä lapsi opetetaan myös siihen, jos kiukuttaa saa halaukset ja rauhoittelut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäs tykkäisitte aikuiset, jos raivonne kohde alkaa halata teitä väkisin?
Varmasti traumatisoi lasta lisäämällä kiukkua, ja tukahduttaa lapsen omat tarpeet päästä ulos raivosta omin keinoin ja rauhoittua.
Mitäs luulette lapset, olisko täällä yhtään toimintakykyistä aikuista olemassakaan, jos tuosta traumatisoituu?
Juuri näin. Jos vihaista ihmistä halataan niin se ei todellakaan traumatisoi, se ei aiheuta terveyshaittaa. Mutta toki on sellaisia ihmisiä että jos heitä halataan heidän ollessaan vihaisia, niin he ajattelevat että se halaaja "väheksyy heitä", "ei ota heidän vihaisuuttaan vakavasti". Onhan se kurjaa tuntea tulleensa väheksytyksi. Sellaisille ihmisille tiedoksi: teidän ei ole mikään pakko olla tekemisissä teitä väheksyvien ihmisten kanssa, ei ainakaan aikuisena. Toki lapsena ollaan väkisinkin tekemisissä vanhempien kanssa, mutta kunhan lapsi aikuistuu niin hän voi häipyä, voi etsiä itselleen parempaa seuraa, eikä tuo "lapsuudenaikainen väheksyntä omien vanhempien osalta" ole aiheuttanut hänelle mitään pysyvää vauriota tai haittaa. Vaikka palstamme kuuluisa Kristallikissa väittäisi ihan muuta! Käsittääkseni hänen vuosikymmenten mittaisessa henkilökohtaisessa kaunassaan äitiään kohtaan taitaa olla kyse ainoastaan siitä että hän kokee että lapsuudessa hänen äitinsä väheksyi häntä. Ja siksi Kristallikissa kokee että hänen äitinsä lähestulkoon pilasi hänen koko elämänsä. Mutta ehkei kannata ottaa oppia Kristallikissasta.
Kaikilla muilla tuo lapsuudenaikainen väheksyntä tarkoittaa vain sitä että lapsena tarvitsee vain olla kärsivällinen, vain tarvitsee odottaa kunnes ei enää ole lapsi... ja sitten aikuisena ei tarvitse enää ikinä tulla väheksytyksi koska voi jättää väheksyjät kauas taaksensa ja ikiajoiksi unohtaa heidät.
Väheksyntä ei ole väkivaltaa, ei aiheuta haavoja, ei jätä arpia. Väheksyntä vain aiheuttaa tympimistä. Tympiminen ei ole vaarallista. Jos oman pään sisäinen tympiminen on jonkun mielestä niin paha juttu että se melkein pilaa hänen elämänsä... niin hänellä on ihan vain oman päänsä sisäisiä ongelmia.
Ei mitään halailua perseilijälle. Turpiin vaan niin että tuntuu ja sitten nurkkaan häpeämään. Oppiipahan olemaan.
Täyttää s-rikoksen tunnusmerkistön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitäs tykkäisitte aikuiset, jos raivonne kohde alkaa halata teitä väkisin?
Varmasti traumatisoi lasta lisäämällä kiukkua, ja tukahduttaa lapsen omat tarpeet päästä ulos raivosta omin keinoin ja rauhoittua.
Okei. Mutta se jos lapsi huutaa ja riehuu ja hakkaa ja heittelee tavaroita... niin ei sekään ole mikään "oma keino" jolla "pääsee ulos raivosta". Se ei ole todellakaan yhtään mitään "raivosta ulos pääsemistä". Se raivoaminen ei ole millään lailla positiivista toimintaa vaan pelkästään negatiivista. Eli ei: ei raivoamista.
Jos lapsi tuntee raivoa niin hänen täytyy oppia jokin muu keino kuin raivoaminen päästäkseen ulos raivostaan. Jokin sellainen keino joka oikeasti toimii, jokin "itsensä rauhoittamisen tekniikka". Täysillä huutaminen ei ole itsensä rauhoittamista vaan pelkästään muiden ihmisten häiritsemistä.
Omalta kohdaltani en osaa ottaa kantaa koska en ole kertaakaan elämässäni tuntenut raivoa.
Mitä tekisin jos raivostuisin? En todellakaan tiedä, koska ensin minun pitäisi keksiä jokin ihmeen keino tuottaa raivontunnetta itselleni.
En myöskään muista ihmisistä tuota tiedä että mikä heidän kohdallaan tuollaisessa tilanteessa avuksi. Toki olen nähnyt ihmisten raivoavan eli käyttäytyvän raivokkaasti... mutta eihän se sitä tarkoita että he silloin oikeasti olisivat raivoissaan, oikeasti tuntisivat raivoa. Koska saattaahan heidän käyttäytymisensä olla vaikkapa pelkkää esitystä tms. Niin, voihan sitä ihminen käyttäytyä millä vain lailla, esim raivoisasti, vaikka oikeasti tuntuisi miltä vain muulta, vaikkapa leikkisältä.
Lapsia minulla ei ole. Mutta jos joku aikuinen käyttäytyy raivoisasti niin teen tärkeimmän: huolehdin omasta turvallisuudestani eli poistun paikalta. En minä voi häntä auttaa, en minä hänen terapeuttinsa, voin vain huolehtia itsestäni. En suostu olemaan ihmisseurassa joka käyttäytyy uhkaavasti, en suostu uhraamaan omaa turvallisuuttani, se uhraus ei mitään hyödyttäisi. Turvallisuudesta ei saa tinkiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos kosketukselle herkkä erityislapsi saa raivokohtauksen, niin siinä ei paljon halailut tai muutkaan holdingit auta. Paniikki vain yltyy, Kokemusta on.
No ei näköjään kokemusta löydy, herkkä eristyislapsi ei keskustelulla rauhoitu. Ainoa tapa on pitää kiinni eli halata.
Vierailija kirjoitti:
Nyt saa alapeukuttaa, mutta totuuden nimissä: mun lapsi (erityistarpeinen, en kerro diagnooseja täällä) ei rauhoittunut kunnes läpsäisin poskelle. Kokeilin ihan kaikkea sylistä rauhaanjättämiseen ja jopa päälleistumiseen (tää siis toteutetaan tietyillä ohjeilla, eikä koko painolla tietenkään). Mutta yhden kerran, katsoessani epätoivoisena sitä kohtauksenomaista sekoilua, refleksimäisesti läpsäisin- ja se tepsi. Lapsi "heräsi", ja lopetti käytöksensä.
Syytä en tiedä, mutta aina kun tuo kohtaus uusi, läpsäisin kevyesti poskelle ja se riitti rauhoittamaan hänet. Suljetussa vertaistukiryhmässä kahdella muullakin äidillä oli sama kokemus, muualla tästä ei tietenkään voinut edes puhua, vaikka olisinkin halunnut lapsen neurologilta kysyä syytä tuohon "heräämiseen".
Mulla erittäin kovapäinen lapsi (ilman diagnoosia) alle kouluikäisenä sai jotain v1ttumasuuskohtauksia. Esim sylki 45 min ajan mun päälle, eikä mikään kielto tepsinyt. Nauroi vaan p@sakasta naurua ja sylki. Jotenkin kuin ihmeen kaupalla juuri kun lapsi oli sylkäsemässä sadatta kertaa, hänen naamaan lensi aivan järkyttävän iso kärpänen hirveellä voimalla. Kuin taikaiskusta sylkeminen loppui siihen ja lapsi palasi normaaliksi.
Vastaavat tilanteet esim sohvallahyppimiskohtaus loppui kuin seinään kun lapsi putosi sohvalta, kolautti päänsä käsinojaan tai jotain. Eikä siis tilanteessa tarvinnut mitenkään sattua, ihan vaan joku pikku lipeäminen tai tömpsähdys riitti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt saa alapeukuttaa, mutta totuuden nimissä: mun lapsi (erityistarpeinen, en kerro diagnooseja täällä) ei rauhoittunut kunnes läpsäisin poskelle. Kokeilin ihan kaikkea sylistä rauhaanjättämiseen ja jopa päälleistumiseen (tää siis toteutetaan tietyillä ohjeilla, eikä koko painolla tietenkään). Mutta yhden kerran, katsoessani epätoivoisena sitä kohtauksenomaista sekoilua, refleksimäisesti läpsäisin- ja se tepsi. Lapsi "heräsi", ja lopetti käytöksensä.
Syytä en tiedä, mutta aina kun tuo kohtaus uusi, läpsäisin kevyesti poskelle ja se riitti rauhoittamaan hänet. Suljetussa vertaistukiryhmässä kahdella muullakin äidillä oli sama kokemus, muualla tästä ei tietenkään voinut edes puhua, vaikka olisinkin halunnut lapsen neurologilta kysyä syytä tuohon "heräämiseen".
Mulla erittäin kovapäinen lapsi (ilman diagnoosia) alle kouluikäisenä sai jotain v1ttumasuuskohtauksia. Esim sylki 45 min ajan mun päälle, eikä mikään kielto tepsinyt. Nauroi vaan p@sakasta naurua ja sylki. Jotenkin kuin ihmeen kaupalla juuri kun lapsi oli sylkäsemässä sadatta kertaa, hänen naamaan lensi aivan järkyttävän iso kärpänen hirveellä voimalla. Kuin taikaiskusta sylkeminen loppui siihen ja lapsi palasi normaaliksi.
Vastaavat tilanteet esim sohvallahyppimiskohtaus loppui kuin seinään kun lapsi putosi sohvalta, kolautti päänsä käsinojaan tai jotain. Eikä siis tilanteessa tarvinnut mitenkään sattua, ihan vaan joku pikku lipeäminen tai tömpsähdys riitti.
Mielenkiintoista! Onkohan näissä jokin sellainen juttu, että tavallaan jää "levy päälle" ja sitä ei osaa itse pysäyttää? Mutta, kun tulee jokin yllättävä häiritsevä tekijä, se levy kolahtaa pois raiteiltaan eikä enää pyöri samaa kaavaa? Tavallaan ihminen jumittaa siihen "kohtaukseensa", ja siitä pitää herätä jotenkin pois yllättävällä jutulla, jota ei osannut odottaa, kuten kärpänen naamaan, läpsäys naamaan, tipahtaminen sohvalta ja kuhmu.
Kiinnipito tai muu on aina viimesijainen keino.
Miksi halaat jos toinen ei ole vastaaottavainen. Kai järjesikin sanoo, ettet mene halaamaan väärässä tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä on näitä Hyvien Ihmisien Hyvältä kuullostavia neuvoja, jotka eivät sitten kuitenkaan syystä tai toisesta usein toimi. Ja sitten kun alkaa kuuntelemaan tarkemmin, niin ei edes kuullosta niin hyvältä, vaan tunteiden tukahduttamiselta.
Voi voi, kun näissäkin pitäisi löytää se jokin piste sieltä ääripäiden välistä. Se, että läpsäisee kevyesti naamalle on vielä kaukana pieksämisestä, ja joskus hysteriaan itsensä lietsova ihminen - kyllä, käytän nyt vaarallista sanaa- tarvitsee läpsäisyn, jotta palaa maanpinnalle ja saa vaikka sitten uutta vihan aihetta, toisaalta voi hiljentyä ja olla tyytyväinen kun ´voitti´ ja sai toisen reagoimaan lyömisellä. Omaan huoneeseen sulkeminen voisi myös toimia, purkakoon siellä vihaansa ja kiukkua. Siihen joka tapauksessa viimeistää työelämään siirtyessä on totuttava, ei kiukuttelijoita ja rähisijöitä siellä kauaa kuunnella (ellei se ole omistaja).
Kutsutaan nimellä kiinnipito-ote. Ihan normaali juttu esim. erityislasten kanssa koulussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt saa alapeukuttaa, mutta totuuden nimissä: mun lapsi (erityistarpeinen, en kerro diagnooseja täällä) ei rauhoittunut kunnes läpsäisin poskelle. Kokeilin ihan kaikkea sylistä rauhaanjättämiseen ja jopa päälleistumiseen (tää siis toteutetaan tietyillä ohjeilla, eikä koko painolla tietenkään). Mutta yhden kerran, katsoessani epätoivoisena sitä kohtauksenomaista sekoilua, refleksimäisesti läpsäisin- ja se tepsi. Lapsi "heräsi", ja lopetti käytöksensä.
Syytä en tiedä, mutta aina kun tuo kohtaus uusi, läpsäisin kevyesti poskelle ja se riitti rauhoittamaan hänet. Suljetussa vertaistukiryhmässä kahdella muullakin äidillä oli sama kokemus, muualla tästä ei tietenkään voinut edes puhua, vaikka olisinkin halunnut lapsen neurologilta kysyä syytä tuohon "heräämiseen".
Mulla erittäin kovapäinen lapsi (ilman diagnoosia) alle kouluikäisenä sai jotain v1ttumasuuskohtauksia. Esim sylki 45 min ajan mun päälle, eikä mikään kielto tepsinyt. Nauroi vaan p@sakasta naurua ja sylki. Jotenkin kuin ihmeen kaupalla juuri kun lapsi oli sylkäsemässä sadatta kertaa, hänen naamaan lensi aivan järkyttävän iso kärpänen hirveellä voimalla. Kuin taikaiskusta sylkeminen loppui siihen ja lapsi palasi normaaliksi.
Vastaavat tilanteet esim sohvallahyppimiskohtaus loppui kuin seinään kun lapsi putosi sohvalta, kolautti päänsä käsinojaan tai jotain. Eikä siis tilanteessa tarvinnut mitenkään sattua, ihan vaan joku pikku lipeäminen tai tömpsähdys riitti.
Sohvallahyppimiskohtaus???? Meillä loppuu sohvalla hyppiminen tasan ja vain sillä, että lapsi napataan pois sohvalta ja taikaisin ei ole asiaa.
t. eri
Mä käyttäisin sähkölamautinta niin oppiipahan olemaan eikä toiste riehu.
Päteekö sama raivokohtauksen saaneeseen vaimoon? Saako halata niin ettei pysty liikkumaan, kunnes vaimo alistuu? Onko vaimolla lupa soittaa poliisit sen jälkeen?
Vierailija kirjoitti:
Kutsutaan nimellä kiinnipito-ote. Ihan normaali juttu esim. erityislasten kanssa koulussa.
Juu ja väkivaltaisten juoppojen.
Älkää osallistuko lapsivihaa lietsovaan trollaukseen.
Muistan lapsuudestani, että isäni otti minut pari kertaa syliin rauhoittumaan. Raivoni lienee ollut lähinnä kovaa huutoa, en ainakaan muista että olisin yrittänyt rikkoa mitään. Minulla on hyvät välit isääni, hän on ystävällinen ja huomaavainen vanhempi, mutta kun ajattelen noita tilanteita, niin ihan pimeä raivo liikahtaa vielä mielen perukoilla. En vihaa mitään niin kuin kiinnipitämistä, ja se tuntuu vieläkin ajatuksena hirveältä väkivallalta, kuin kokovartalokuristukselta, vaikkei voimaa olisi kuin ihan välttämätön.
Huh, nyt pulssi nousee niin, etten voi kirjoittaa enempää, mutta hyvät vanhemmat, älkää tehkö tätä lapselle! Kantakaa vaikka sukkasillaan pihalle ja antakaa hakata siellä lähintä puuta.