Lue keskustelun säännöt.
Sanotaan että lapsiperhe-elämä on rankkaa mutta rankempaa on kyllä tämä "senioriapuelämä"
22.07.2023 |
Vai miksi sitä oikein kutsuisi kun omat ja puolison vanhemmat tarvitsee yhtä sun toista apua? Eikä kyse ole pelkästään fyysisestä avusta vaan pitää auttaa kaikessa asioinnissakin kun seniorit on usein aika osaamattomia digiasioissa. Ja kaikkihan tuppaa olemaan nykyään netissä, oli sitten kyse resepteistä, laskunmaksusta tai ihan vaan kirjastoasoinnistakin.
Kommentit (361)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä vanhan ihmisen kuolemaa jaksa pelätä tai siitä tulevaa soittoa.Kukin ajallaan.
Olet tunteeton ihminen.
Kyllä rakkaan iäkkäät kuolema on kamalaa silti.
Elämän kiertokulku.Kaikki ei ole niin dramaattista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No onneksi sekä äitini että appivanhempani ovat kusipäitä eikä heistä tarvitse huolehtia.
Olet näköjään perinyt sukusi ominaisuudet!
Moni asia kulkee geeneissä, niitä ei voi syntymän jälkeen enää valita.
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä vanhan ihmisen kuolemaa jaksa pelätä tai siitä tulevaa soittoa.Kukin ajallaan.
Kukin tyylillään, mutta kuulostaa aika oudolta tuo kommenttisi.
Oma äitini sairastui syöpään, kun oli 80v ja sairasti sitä sitten 5 vuotta ennen kuin nukkui pois. Kyllä siinä viimeinen vuosi meni niin, että aina säikähti/ tuntui kamalalta, jos puhelin soi outoon aikaan, esim myöhään illalla. Se oli kamalaa aikaa.
En kuitenkaan joutunt kuulemaan äidin kuolemasta puhelimessa, vaan olin hänen luonaan, kun osattiin varautua kun äiti meni tarpeeksi huonoksi ja pääsin matkustamaan paikalle.
Vaikka äidillä oli ikää oli kuolema kova paikka. Oikeastaan äiti oli ensimmäinen ihminen, jonka kuolemaa surin oikeasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä vanhan ihmisen kuolemaa jaksa pelätä tai siitä tulevaa soittoa.Kukin ajallaan.
Olet tunteeton ihminen.
Kyllä rakkaan iäkkäät kuolema on kamalaa silti.
Höpöhöpö, hän on järki ihminen. Jokainen kuolee jossain vaiheessa, sitä on etukäteen typerää stressata ja pelätä. Hän ei väittänyt etteikö se olisi surullista.
Vierailija kirjoitti:
Minulla ihmetyttää, miten huonot atk-taidot 70-80-vuotiailla voi joskus olla. He ovat sitä ikäpolvea, että ovat olleet työelämässä 2000-luvun alussa, kun tietokoneet rantautuivat työpaikoille. Tiedän esimerkiksi alle 80 v opettajan, joka ei lainkaan osaa käyttää nettiä. On kuitenkin ollut vielä opettajana yläkoulussa, kun netti tuli oppitunneillakin käyttöön.
Äiti on pian 80v ja elänyt työaikaa kun vielä atk ei ollut niin suuressa osassa. Kotiin hän ei ikinä huolinut mitään tietokonetta ja on johdonmukaisesti kieltäytynyt opettelemasta julistaen miten hän vihaa tietokoneita. Eipä sitten minkään käytöstä tule yhtään mitään ja puhelin on vanha simpukka jolla osaa soittaa ja tekstata. Käteistä osaa nostaa juuri ja juuri sekä maksaa laskuja automaatilla. Meidän lasten hartioilla on siis nykyään hirveästi hoidettavia asioita. Tästä olemme mekin lapset aikanaan kärsineet ettei ollut mahdollista opetella ja esim koulun atk-tunnit ihan hepreaa . Olen vasta ammattiopinnoissa päässyt käsiksi internettiin ja tietokoneisiin paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en hoida tai auta ketään, enkä oleta sitä muilta itselleni.
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten kun nämä rankat ajat on samaan aikaan elämässä kun lapsien saantia lykätään kahdessa sukupolvessa niin pikkulapset on nelikymppisillä joilla kahdeksankymppiset vanhemmat.
Minulla oli juuri näin. Ja voin sanoa, että lasten kanssa oli helpompaa mitä dementikkovanhemman. Omaishoito on lasten hoitoa rankempaa, sillä lasten kanssa tulevaisuus on edessä. Rakkaan vanhuksen kanssa taas joka päivä on kohti huonompaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli muutama vuosi sitten elämäntilanne, että asui teini-ikäinen vielä kotona ja sekä minun että puolisoni iäkkäät vanhemmat täysin meidän avun varassa.
Kyllä olivat rankat vuodet, edes nukkua ei koskaan saanut kun teini valvoi myöhään ja vanhukset alkoivat soittelun ennen 5 aamulla kun tarvitsivat apua aamutoimissaan.
Olemme todella helpottuneita nyt kun teini on lähtenyt opiskelemaan ja muuttanut toiseen kaupunkiin ja vanhukset ovat joko haudassa tai hoitolaitoksessa.
Tiedän että tämä kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta olemme itsekin jo keski-ikäisiä, töissä käyviä ja omakotitalossa asuvia jossa myös puuhaa riittää
Tuntuu kuin olisimme saaneet elämämme takaisin. Ihanaa kun saa itsekin joskus levätä työpäivän jälkeen, ehtii taas käydä harrastuksissa yms. ja ennen kaikkea nukkua - krooninen unenpuute on todella rankkaa.
Omille lapsillemme olemme sanoneet ettei heidän tarvitse meitä alkaa hoivaamaan kun tästä vanhenemme.
Sitä ennen aiomme nauttia elämästä!
Ihan mielenkiinnosta kysyn, että kuka teitä sitten hoivaa?
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä vanhan ihmisen kuolemaa jaksa pelätä tai siitä tulevaa soittoa.Kukin ajallaan.
Näinhän se on. Äidin kuolemaa en silleen pelkää ja puhelua, hän on vanha ja tosi loppu . Olen ehtinyt prosessoida asioita. Sitä pelkään että hän yksin asuvana ja kohtauksia saavana kaatuu jokukerta niin että hajottaa lonkan tms ja viruu apua odottamassa ja jää sängyn vangiksi . Toivon että hän saa lähteä kerralla kun on aika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hankin mökin, jotta pääsen pakoon 80 v. vanhempaani joka asuu liiankin lähellä. Ahdistavaa.
Mää oon seniori, asun senioritalossa. Ja palstailen. Ja oon koodaillut joskus n. 15 vuotta :D Sekä nähnyt netin alkuajat kasarilla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitäs hoidatte? Oma valinta. Mulle ilkeä ja pihi seniori ei ole edes ihminen, hoitakoon itse asiansa kun niin pätevä ja kätevä besserwisset on olevinaan. Ei kiinnosta syöpä- ja muistisairaan sekoilut.
Oletpa ilkeä! Toivottavasti saat vanhana samanlaista kohtelua.
Vierailija kirjoitti:
Tuo on vasta kevyttä lämmittelyä. Ootappa kun Alzheimerin ekat oireet tulee ja ne vanhukset katsotaan kuitenkin vielä liian hyväkuntoisiksi hoivakoteihin ja kotipalvelun asiakkaiksi.... Ja tulevaisuudessahan ei enää edes ole hoitajia, jotka vanhuksia hoitaisivat eli hoivakodit lopettaa.
Eikä edes tarvitse enää olla diagnoosin alkutaipaleella vaan kotihoitoon jätetään myös heidät, ketkä kaatuilevat kotona sen lisäksi, että tauti on edennyt jo pitkälle. Riittää, että kykenee pitämään oman päänsä, vaikka muistaa jo väärin niin kotoutetaan - vaikka itse haluaisi jo turvattomuuttaan kaatuilun vuoksi pois kotoa. Surullista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en hoida tai auta ketään, enkä oleta sitä muilta itselleni.
Niin makaa kuin petaa, minä autan jos vain voin. Uskon hyvyyteen, uskon siihen, että jos kadulle kaadun minuakin sitten joku auttaa eikä vain potki.
Sitten jos/kun tulee aika, etten pärjää omillani, toivon säällistä vanhainkotipaikkaa mieluummin-tuhannesti mieluummin kuin sukulaisteni vaivoiksi alkamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä vanhan ihmisen kuolemaa jaksa pelätä tai siitä tulevaa soittoa.Kukin ajallaan.
Kukin tyylillään, mutta kuulostaa aika oudolta tuo kommenttisi.
Oma äitini sairastui syöpään, kun oli 80v ja sairasti sitä sitten 5 vuotta ennen kuin nukkui pois. Kyllä siinä viimeinen vuosi meni niin, että aina säikähti/ tuntui kamalalta, jos puhelin soi outoon aikaan, esim myöhään illalla. Se oli kamalaa aikaa.
En kuitenkaan joutunt kuulemaan äidin kuolemasta puhelimessa, vaan olin hänen luonaan, kun osattiin varautua kun äiti meni tarpeeksi huonoksi ja pääsin matkustamaan paikalle.
Vaikka äidillä oli ikää oli kuolema kova paikka. Oikeastaan äiti oli ensimmäinen ihminen, jonka kuolemaa surin oikeasti.
Oma isäni kuoli nuorena yllättäen että ehkäpä siksi en "hätkähdä" vanhan ihmisen poismenosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli muutama vuosi sitten elämäntilanne, että asui teini-ikäinen vielä kotona ja sekä minun että puolisoni iäkkäät vanhemmat täysin meidän avun varassa.
Kyllä olivat rankat vuodet, edes nukkua ei koskaan saanut kun teini valvoi myöhään ja vanhukset alkoivat soittelun ennen 5 aamulla kun tarvitsivat apua aamutoimissaan.
Olemme todella helpottuneita nyt kun teini on lähtenyt opiskelemaan ja muuttanut toiseen kaupunkiin ja vanhukset ovat joko haudassa tai hoitolaitoksessa.
Tiedän että tämä kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta olemme itsekin jo keski-ikäisiä, töissä käyviä ja omakotitalossa asuvia jossa myös puuhaa riittää
Tuntuu kuin olisimme saaneet elämämme takaisin. Ihanaa kun saa itsekin joskus levätä työpäivän jälkeen, ehtii taas käydä harrastuksissa yms. ja ennen kaikkea nukkua - krooninen unenpuute on todella rankkaa.
Omille lapsillemme olemme sanoneet ettei heidän tarvitse meitä alkaa hoivaamaan kun tästä vanhenemme.
Sitä ennen aiomme nauttia elämästä!No mutta tehän olette vielä onnekkaita. Ei ole enää huolta vanhemmista ja olette vielä työelämässä. Saatte viettää omat eläkepäivänne ihan itsellenne vaan.
Meillä vanhemmat eli tosi vanhoiksi, toinen yli satavuotiaaksi. Itse oltiin siskon kanssa jo eläkkeellä, ja hoitovastuu vain jatkui ja jatkui. Kaikki heidän asiat piti hoitaa, ihan pienimmätkin. Palveluohjaaja kävi kerran vuodessa toteamassa, että kaikki hoituu hyvin kun on tyttäret lähellä huolehtimassa. Ei uskoisikaan, mitä kaikkea siihen huolehtimiseen kuului. Ei se pelkästään kaupassakäymistä ja lääkärikäynneistä ymv. huolehtimista ollut. Päivän mittaan tapahtuu vaikka mitä, mistä ei niin iäkäs enää selviäkään. Aina oli lähdettävä katsomaan, että mitä nyt.
Esim. taloyhtiössä tehtiin yhtä sun toista ja aina piti meistä jomman kumman olla siellä selvittämässä, että mitä tapahtuu. Lukkoja ja avaimiakin vaihdettiin kahteen kertaan, kellaritilojen ja pyörävaraston tavaroita piti käydä inventoimassa, mitä ja kenen ne ovat, kerran vaihtuivat kaikki varastot, kukapa muukaan siellä oli päivän huhkimassa kuin toinen meistä, nämä vain muutamia esimerkkejä. Tuntui, että koko ajan jotain piti olla tekemässä, ottamassa selvää ja selittämässä sitten näille vanhuksille. He kun "pärjäsivät" kotona oikein hyvin, no eivät olisi pärjänneet päivääkään ilman meitä.
Ja sitten tuli näitä kaatumisia ja pieniä ja muutaman kerran isompiakain loukkaantumisia, siellä piti sitten olla heitä auttamassa koko ajan, koska "pärjää kotona, koska tyttäret..." Kerran joutui toinen olemaan viikon verran sairaalassa, marisi ja mankui kotiinpääsyä, koska kyllä hän siellä selviää, onhan hänelle lapset apuna! Vaikea sitä on kieltäytyäkään, mutta vei se voimia ja itse ei voinut mitään omia suunnitelmia tehdä.
Joskus sitä vaan ajatteli, että ei ihmisen pitäisi liian vanhaksikaan elää. Vaikka mieli on kuinka olevinaan virkeä ja muistikin tavallaan pelaa, ei siis varsinaista muistisairautta mutta vanhuuden aiheuttamaa haparointia jo siinäkin, niin silloin kuvitellaan, että helppohan sitä on sellaista vanhusta hoitaa ja auttaa. Ei se ihan niin ole sekään. Moni meillekin sanoi, että eikö ole ihanaa, kun saatte vanhempanne näin kauan pitää, no joo, mikä ettei. Mutta on siinä se kääntöpuolikin. Eihän sitä tietenkään kenenkään kuolemaa toivo, mutta mieluummin sitä olisi antanut jo jonkun ammatti-ihmisen huolehtia kaikesta. Ilmeisesti kuitenkin ihmisen pitää olla jo päästään täysin pöpi ja lähes vuoteeseen autettava, ennenkuin johonkin hoitopaikkaan saa lähetteen. Kotona pärjääminen katsotaan ihanteeksi ja siihen pyritään, mutta millä hinnalla?
Älkää menkö siihen ansaan, että palveluohjaaja ym. saa tietää teidän tekevän yhtään mitään. Mielellään vähentävät palvelut sitten sen mukaisiksi ja kaatavat jatkossa yhä lisää ja lisää teidän niskaanne. Syynä niukat resurssit ja säästöt. Joudutte venymään loputtomiin jos tähän alatte ja suostutte. Sitä ei kukaan jaksa, elleivät vahukset satu kuolemaan nopeasti. Ja jos eivät kuole, on kauheaa huomata toivovansa sitä kun omat voimat ovat täysin loppu ja jaksaa pitäisi entistäkin enemmän.
Riippumatta siitä mitä oikeasti teette, vanhukset pitää kouluttaa vastaamaan oikein näihin kyselyihin. Ei saa sanoa, että apua juurikaan tulisi esimerkiksi aikuisilta lapsilta. Tämä onnistunee useimpien kohdalla kun vääntää idean rautalangasta ja lisäksi uhkaa lopettaa avun, jos höpöttävät jotain "tyttäret hoitaa, en tarvitse mitään"-juttuja. Ja sitten myös toteuttaa uhkauksensa jos on tarvetta. Sen jälkeen voi tehdä huoli-ilmoituksia ja pyytää uusiksi palveluntarvearvionteja yms.
Kuulostaa kylmältä ja karulta eikä minunkaan mielestäni tämän pitäisi tällaista olla. Koska kuitenkin on, on ns. pelattava niillä säännöillä, jotka ovat olemassa ja varmistettava oma jaksaminen. Ei voi auttaa muita jos siihen ei ole mitään voimia. Pitkään jatkunut stressi, unettomuus ym. ovat myös vakavia terveysriskejä ja tutkimustenkin mukaan vähentävät vuositolkulla tervettä elinaikaa ja elinaikaa ylipäätään. Myös itsestään pitää huolehtia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän hieman yli 70v vanhempamme ovat olleet digiaikana työelämässä ja ovat kyllä täysin osaavia käyttämään digitaalisia palveluita. Varmaan tietysti riippuu mitä on tehnyt työelämässä ollessaan, mutta noin yleisesti kyllä 70+ vuotiaat osaavat netin käytön ihan yhtä hyvin kuin me keski-ikäiset.
Osaaminen unohtuu kun dementoituminen tai Alzheimer alkaa. Silloin digiosaamattomuus ei todellakaan ole se suurin ongelma.
Ei kaikille kehkeydy muistisairaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli muutama vuosi sitten elämäntilanne, että asui teini-ikäinen vielä kotona ja sekä minun että puolisoni iäkkäät vanhemmat täysin meidän avun varassa.
Kyllä olivat rankat vuodet, edes nukkua ei koskaan saanut kun teini valvoi myöhään ja vanhukset alkoivat soittelun ennen 5 aamulla kun tarvitsivat apua aamutoimissaan.
Olemme todella helpottuneita nyt kun teini on lähtenyt opiskelemaan ja muuttanut toiseen kaupunkiin ja vanhukset ovat joko haudassa tai hoitolaitoksessa.
Tiedän että tämä kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta olemme itsekin jo keski-ikäisiä, töissä käyviä ja omakotitalossa asuvia jossa myös puuhaa riittää
Tuntuu kuin olisimme saaneet elämämme takaisin. Ihanaa kun saa itsekin joskus levätä työpäivän jälkeen, ehtii taas käydä harrastuksissa yms. ja ennen kaikkea nukkua - krooninen unenpuute on todella rankkaa.
Omille lapsillemme olemme sanoneet ettei heidän tarvitse meitä alkaa hoivaamaan kun tästä vanhenemme.
Sitä ennen aiomme nauttia elämästä!Ihan mielenkiinnosta kysyn, että kuka teitä sitten hoivaa?
Robotti hoitaa ja eutanasialaki vauhdittaa poistumaa.
Ja sitten kun nämä rankat ajat on samaan aikaan elämässä kun lapsien saantia lykätään kahdessa sukupolvessa niin pikkulapset on nelikymppisillä joilla kahdeksankymppiset vanhemmat.