Lue keskustelun säännöt.
Sanotaan että lapsiperhe-elämä on rankkaa mutta rankempaa on kyllä tämä "senioriapuelämä"
22.07.2023 |
Vai miksi sitä oikein kutsuisi kun omat ja puolison vanhemmat tarvitsee yhtä sun toista apua? Eikä kyse ole pelkästään fyysisestä avusta vaan pitää auttaa kaikessa asioinnissakin kun seniorit on usein aika osaamattomia digiasioissa. Ja kaikkihan tuppaa olemaan nykyään netissä, oli sitten kyse resepteistä, laskunmaksusta tai ihan vaan kirjastoasoinnistakin.
Kommentit (361)
Kyllä iäkkäistä vanhemmusta huolehtiminen on paljon raskaampaa kuin lapsista. Lapset on täynnä elämää ja toivoa ja kehittyvät koko ajan. Yhteiskunta tukee lapsista huolehtimista a samoin työelämä. Vanhusten tilanne vaan huononee koko ajan, toivoa ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos nyt lähdetään vertaamaan niin rankinta on vammaisen lapsen omaishoitajan elämä. Se nimittäin on sitä kahden ihmisen asioiden hoitamista ja auttamista kehdosta hautaan. Lapsen kanssa voi miettiä että lapset kasvaa aikuisiksi ja se vaihe on ohi suht nopeasti. Vanhuksen kanssa voi miettiä että vanhus kuolee suht pian ja elämänvaihe on sitten ohi. Erityistarpeinen lapsi voi olla lapsen tasolla vielä aikuisenakin ja vanhempi tietää luultavasti kuolevansa itse ensin, joten elää hautaansa asti huolessa miten lapsi tulee pärjäämään.
Vierailija kirjoitti:
Valtuutus auttaa paljon , voi hoitaa läheisesi asioita . Tämä ei kuintenkin ole mikään edunvalvonta.
👍
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun veronmaksajia ei ole, hyvinvointivaltio on mennyttä jokaisen tulee pärjätä omillaan. Eivät ne vähäiset verotulot riitä miljoonien elättämiseen, senhän sanoo jo järkikin.
Kai se on sitten itsemur ha tehtävä kun tarpeeksi vanhenee ja raihnaistuu...
Kannattaa ottaa vakuutukset sairauksien varalle jo ajoissa ja pitää suku ja ystävät lähellä.
Missä meidän yhteisöllisyys, että tukisimme toinen toiisiamme kuten aikanaan tehtiin. Mistä tämä kylmä itsekkyys oikein nyt kumpuaa, väliin solvataan kuinka isovanhemmat liikaa tuppaavat ja väliin taas päinvastoin, lapsi ei itsenäisty. Eikä tätä tilannetta Mannehremintiellä makaamalla kyllä paranneta. Päinvastoin.
Joskus 60-luvulla oli varmasti helpompaa olla yhteisöllinen, kun työt oli enemmän suorittavia töitä. Elettiin lähellä sukulaisia jne. Ei opiskeltu eikä muutettu satojen kilometrien päähän yliopistoon tai muuhun oppilaitokseen ja sitten töihin. Naiset eivät olleet niin vahvasti työllistyneitä. Lapsia on nykyisin vähän ja vastuu vanhemmista jakautuu yhtä harvemmille. Työelämässä on kova tahti ja työ vaatii paljon voimia.
Meilläkin on tuloverkot olleet kaukana, isovanhemmat sairaita jne. Sitä turvaverkostoa on aika vaikea rakentaa tyhjästä, kun työt ja työpaikat muuttuu, kollegat vaihtuu, ystävät muuttaa töiden perässä myös muualle. Itselläkin muuttoja. Myöskin naapurustossa väki vaihtuu jne.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä iäkkäistä vanhemmusta huolehtiminen on paljon raskaampaa kuin lapsista. Lapset on täynnä elämää ja toivoa ja kehittyvät koko ajan. Yhteiskunta tukee lapsista huolehtimista a samoin työelämä. Vanhusten tilanne vaan huononee koko ajan, toivoa ei ole.
Kuinka nämä vanhusten luona piipahtavat voivat aina jättää vanhuksen oman onnensa nojaan, ihmisen joka kaikin puolin huutaa apua ja välittämistä. Entinen raikas ihana koti on nuhjuinen, vaikka siivoojalle maksetaan maksetaan pari kertaa kuussa. Vanhuksen vaatteet likaiset ja virttyneet, ihan tulee suru.
Eikö sen ruokakipon viejä voi vähän siistiä paikkoja, viedä roskat ja katsoa vaikkapa astianpesukoneen tilanteen, jutella pari sanaa että huomaa missä vanhus menee.
Eivät palvelut mitään ilmaisia ole kyllä niistä laskut liukkaasti tipahtelevat vanhuksen maksettavaksi.
Vanhustyön keskusliitto ym. voisi olla kyllä atiivisempi ja muutama ministeri pikkasen tsempata. Kyllä meidän vanhukset ansaitsevat paremman kohtelun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä isovanhemmat sairastuivat muistisairauksiin kaikista rankimpaan pikkulapsiaikaan. Ei pienintäkään ymmärrystä heillä kun yöllä soittelivat (vuorokauden ajat sekaisin) just kun koliikkivauvan olin saanut rauhoittumaan. Usein oli pakko lähteä katsomaan ja selvittämään tilannetta keskellä yötä. Muut sisarukset eivät suostuneet huolehtimaan heistä. Neuvolassa sanoin lääkärille, että pian vanhemmat meidän perheestä tarvii laitospaikan jos ei isovanhemmat pääse hoitoon heti. Paikkaa oli haettu pitkään mutta tuloksetta. Lääkäri oli suorastaan järkyttynyt tilanteestamme. 3 kk meni ja paikka asumisyksiköstä löytyi isovanhemmille. Onneksi nuo ajat ovat takana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä iäkkäistä vanhemmusta huolehtiminen on paljon raskaampaa kuin lapsista. Lapset on täynnä elämää ja toivoa ja kehittyvät koko ajan. Yhteiskunta tukee lapsista huolehtimista a samoin työelämä. Vanhusten tilanne vaan huononee koko ajan, toivoa ei ole.
Kuinka nämä vanhusten luona piipahtavat voivat aina jättää vanhuksen oman onnensa nojaan, ihmisen joka kaikin puolin huutaa apua ja välittämistä. Entinen raikas ihana koti on nuhjuinen, vaikka siivoojalle maksetaan maksetaan pari kertaa kuussa. Vanhuksen vaatteet likaiset ja virttyneet, ihan tulee suru.
Eikö sen ruokakipon viejä voi vähän siistiä paikkoja, viedä roskat ja katsoa vaikkapa astianpesukoneen tilanteen, jutella pari sanaa että huomaa missä vanhus menee.
Eivät palvelut mitään ilmaisia ole kyllä niistä laskut liukkaasti tipahtelevat vanhuksen maksettavaksi.
Vanhustyön keskusliitto ym. voisi olla kyllä atiivisempi ja muutama ministeri pikkasen tsempata. Kyllä meidän vanhukset ansaitsevat paremman kohtelun.
Meillä on Vanhusasiavaltuuttu, jolla näyttää olevan muutama huippupalkkainen erityisasiantuntija.
Miksi ja mistä me heille pakkaa maksamme, kun vanhukset on jätetty näin julmasti heitteille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten tällaisia autettavia vanhuksia edes auttaa, kun apua ei haluta ottaa vastaan. Sitten kun menee käymään huomaa, että kaikki on likaista ja asiat hoitamatta. Mutta apua ei haluta. Ja kun sitten tekee, niin itketään, että on se hyvä, että joku tekee ja auttaa, kun ei kukaan muu auta eikä välitä. Vaikka voisi ostaa apua (ei ole rahasta kiinni). Eikä suostuta muuttamaan pois omakotitalosta, vaikka hädin tuskin pääsee ulos kun on rappusia.
Vierailija kirjoitti:
No jos nyt lähdetään vertaamaan niin rankinta on vammaisen lapsen omaishoitajan elämä. Se nimittäin on sitä kahden ihmisen asioiden hoitamista ja auttamista kehdosta hautaan. Lapsen kanssa voi miettiä että lapset kasvaa aikuisiksi ja se vaihe on ohi suht nopeasti. Vanhuksen kanssa voi miettiä että vanhus kuolee suht pian ja elämänvaihe on sitten ohi. Erityistarpeinen lapsi voi olla lapsen tasolla vielä aikuisenakin ja vanhempi tietää luultavasti kuolevansa itse ensin, joten elää hautaansa asti huolessa miten lapsi tulee pärjäämään.
Useimmat kuitenkin laittavat viimeistään 18v laitokseen tmv. Toki huoli voi säilyä silti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä iäkkäistä vanhemmusta huolehtiminen on paljon raskaampaa kuin lapsista. Lapset on täynnä elämää ja toivoa ja kehittyvät koko ajan. Yhteiskunta tukee lapsista huolehtimista a samoin työelämä. Vanhusten tilanne vaan huononee koko ajan, toivoa ei ole.
Kuinka nämä vanhusten luona piipahtavat voivat aina jättää vanhuksen oman onnensa nojaan, ihmisen joka kaikin puolin huutaa apua ja välittämistä. Entinen raikas ihana koti on nuhjuinen, vaikka siivoojalle maksetaan maksetaan pari kertaa kuussa. Vanhuksen vaatteet likaiset ja virttyneet, ihan tulee suru.
Eikö sen ruokakipon viejä voi vähän siistiä paikkoja, viedä roskat ja katsoa vaikkapa astianpesukoneen tilanteen, jutella pari sanaa että huomaa missä vanhus menee.
Eivät palvelut mitään ilmaisia ole kyllä niistä laskut liukkaasti tipahtelevat vanhuksen maksettavaksi.
Vanhustyön keskusliitto ym. voisi olla kyllä atiivisempi ja muutama ministeri pikkasen tsempata. Kyllä meidän vanhukset ansaitsevat paremman kohtelun.
Ei ruokapalvelun henkilökunnalla ole aikaa mihinkään paikkojen siistimiseen, roskien viemiseen tai astianpesukoneen täyttämiseen/tyhjentämisene eikä se heidän toimenkuvaansa edes kuulu.
Vierailija kirjoitti:
Miten tällaisia autettavia vanhuksia edes auttaa, kun apua ei haluta ottaa vastaan. Sitten kun menee käymään huomaa, että kaikki on likaista ja asiat hoitamatta. Mutta apua ei haluta. Ja kun sitten tekee, niin itketään, että on se hyvä, että joku tekee ja auttaa, kun ei kukaan muu auta eikä välitä. Vaikka voisi ostaa apua (ei ole rahasta kiinni). Eikä suostuta muuttamaan pois omakotitalosta, vaikka hädin tuskin pääsee ulos kun on rappusia.
Just näin! Asutaan kodissa jossa oikeastaan ei kyetä enää asumaan. Ja on itse diagnosoitu useampia sairauksia mutta ei mennä lääkäriin koska se maksaa. Ja jos joutuu leikkaukseen, se se vasta maksaakin. Parempi vaan valittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tällaisia autettavia vanhuksia edes auttaa, kun apua ei haluta ottaa vastaan. Sitten kun menee käymään huomaa, että kaikki on likaista ja asiat hoitamatta. Mutta apua ei haluta. Ja kun sitten tekee, niin itketään, että on se hyvä, että joku tekee ja auttaa, kun ei kukaan muu auta eikä välitä. Vaikka voisi ostaa apua (ei ole rahasta kiinni). Eikä suostuta muuttamaan pois omakotitalosta, vaikka hädin tuskin pääsee ulos kun on rappusia.
Just näin! Asutaan kodissa jossa oikeastaan ei kyetä enää asumaan. Ja on itse diagnosoitu useampia sairauksia mutta ei mennä lääkäriin koska se maksaa. Ja jos joutuu leikkaukseen, se se vasta maksaakin. Parempi vaan valittaa.
Tai lääkäriin ei mennä, koska pelätään, että siellä huomataan, että tämähän ei enää pärjää kotona ja pakotetaan ottamaan apua vastaan. (Ihan niin kuin tällaista voisi tapahtua.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tällä hetkellä leukemiaa sairastava äiti, Alzheimer isä, 2 kpl autistista lasta 8v ja 11v sekä 17v keskivaikeaa masennusta poteva lähes aikuinen nuori mies. Jos näistä pitäisi valita kenen hoito on vaikeinta niin sanoisin, että fifty-sixty menee Alzheimer isän ja väkivaltaisen autistisen välillä.
Juoksen viikon aikana vähintään 8 kertaa lääkärissä/terapeutilla jonkun kanssa. Teen ruuat, hoidan kaiken. Eipähän tarvitse harrastaa mitään.
Osittain sama tilanne. Minulla erittäin haastava keva/ aut lapsi, joka on jo täysi-ikäinen ja asuu palvelutalossa. Olin hänen omaishoitajansa n.16 vuotta. Kun hän muutti palveluasuntoon, luulin, että elämä rauhoittuisi. Eipä rauhoitu, kun nyt on muisti/sairaiden vanhempien asioita hoidettavana, ja lapsi soittaa monta kertaa päivässä, ja haluaa mun luo. Olen itsekin fyysisesti sairas, pitkällä sairaslomalla. Alan ajatella, että kuolema on ainoa, joka vapauttaa, olen niin uupunut.
Vaikka toinen vanhempi sai hoitokotipaikan ja edunvalvojan, hoidettavia asioita on todella paljon. Sisarukseni tekee enemmän kuin minä, mutta olemme molemmat aivan väsyksissä.
Jos olisi rahaa, voisi ostaa apua, mutta kun ei ole.
En tiedä auttaisiko tämä linkki mihinkään sinulla - jos ei, niin ehkä täällä joku osaisi ohjata eteenpäin?
https://www.punainenristi.fi/hae-apua-ja-tukea/omaishoito-ja-jaksaminen/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse neljäkymppinen työtön sinkku ja vela ja joudun asumaan tällaisen vanhan ja sairaan vanhempani luona ja joudun hoitamaan yhä enemmän vanhempani asioita ja tekemään paljon kotitöitä. Vanhempani sotkee paljon ja kodissa on muutenkin liikaa tavaraa. Lisäksi välimme ovat huonot ja vuosien kuluessa on tapahtunut paljon ikävää. En pysty oikein edes hoitamaan omia asioitani, sillä olen itse autismikirjolla. Tämän diagnoosin sain vasta aikuisena. Kärsin myös mm. lähes ympärivuorokautisesta ahdistuksesta ja pahoista ahdistuskohtauksista, traumoista, aistiyliherkkyyksistä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Kuormitukseni on valtavaa. Selkeästi myös fyysinen terveys alkaa jo pettämään ja muistini ja keskittymiskykynikin alkaa olla jo mennyttä.
Vanhempani, jolla on itsellään sitten varmaan kaikki muut diagnoosit paitsi tätä ei ymmärrä ja vain huutaa, haukkuu, valittaa ja syyllistää. Olen kuulemma vain laiska ja keksin tekosyitä. Varmasti näin onkin, mutta oireena ovat kyllä todellisia. Se ei todellakaan ole helppoa esim. mennä pakotettuna apteekkiin hakemaan vanhempani lääkkeitä kun lukuisten syystä tai toisesta pieleen menneiden käyntien jälkeen päällä on ahdistuskohtaus kaikkine oireineen, keho tappelee viimeiseen asti vastaan ja sitä vain miettii, mikä tällä kertaa menee pieleen. Vastaava toistuu sitten kaikessa. Itse en on ensi käytä mitään lääkkeitä. Täällä oli hyvä vertaistukikeskustelu autismikirjolla olleille, mutta en löytänyt sitä enää.
Ikävä tilanne sinulla. Mietin pitkään, mikä taho tuohon voisi auttaa.
Aikuissosiaalityöhön huoli-ilmoitus teidän tilanteesta?
Mieli ry chat https://mieli.fi/tukea-ja-apua/
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ahdistavalta. Onneksi ei ole lapsia ja vanhemmillani on varaa maksaa hoito itselleen.
Noin kaverinikin luuli.
Kun vanhemmat menee niin huonoon kuntoon, etteivät osaa toimia henkisesti, alkaa se hoito vaatia sinua hoitokokouksiin yms. Viemään vaatetta, hankkimaan kalusteita. Hoitamaan pankkiasioita, laskuja ym.
Näin se menee. On äärimmäisen vaikeata kieltäytyäkään, vaikka tietenkin niinkin voi tehdä. Voi tietenkin sanoutua irti ihan kaikesta, mutta miltä se näistä vanhemmista sitten tuntuu, kun heille kerrotaan, että lapsesi ei halua huolehtia teistä yhtään.
Sitten vanhemmille hankitaan edunvalvoja, joka tekee kaikki päätökset aivan oikeutetusti ilman että kysyy yhtään mitään keneltäkään. Mitään tietoa vanhemmastasi et saa. Et mistään asiasta. Et välttämättä edes tiedä, missä he ovat.
Edunvalvoja päättää pääasiassa rahapuolesta.
https://www.suomi.fi/oppaat/edunvalvonta/tutustu-eri-vaiheisiin/jos-min…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun veronmaksajia ei ole, hyvinvointivaltio on mennyttä jokaisen tulee pärjätä omillaan. Eivät ne vähäiset verotulot riitä miljoonien elättämiseen, senhän sanoo jo järkikin.
Kai se on sitten itsemur ha tehtävä kun tarpeeksi vanhenee ja raihnaistuu...
Kannattaa ottaa vakuutukset sairauksien varalle jo ajoissa ja pitää suku ja ystävät lähellä.
Missä meidän yhteisöllisyys, että tukisimme toinen toiisiamme kuten aikanaan tehtiin. Mistä tämä kylmä itsekkyys oikein nyt kumpuaa, väliin solvataan kuinka isovanhemmat liikaa tuppaavat ja väliin taas päinvastoin, lapsi ei itsenäisty. Eikä tätä tilannetta Mannehremintiellä makaamalla kyllä paranneta. Päinvastoin.
Joskus 60-luvulla oli varmasti helpompaa olla yhteisöllinen, kun työt oli enemmän suorittavia töitä. Elettiin lähellä sukulaisia jne. Ei opiskeltu eikä muutettu satojen kilometrien päähän yliopistoon tai muuhun oppilaitokseen ja sitten töihin. Naiset eivät olleet niin vahvasti työllistyneitä. Lapsia on nykyisin vähän ja vastuu vanhemmista jakautuu yhtä harvemmille. Työelämässä on kova tahti ja työ vaatii paljon voimia.
Meilläkin on tuloverkot olleet kaukana, isovanhemmat sairaita jne. Sitä turvaverkostoa on aika vaikea rakentaa tyhjästä, kun työt ja työpaikat muuttuu, kollegat vaihtuu, ystävät muuttaa töiden perässä myös muualle. Itselläkin muuttoja. Myöskin naapurustossa väki vaihtuu jne.
Nykyisten ikäihmisten omat vanhemmat elivät vanhuutensa aikana, jolloin vielä oli vanhainkoteja ym. paikkoja saatavilla muillekin kuin täysin hoidettaville vuodepotilaille tai täysin muissa maailmoissa eläville. Lisäksi kuoltiin keskimäärin nuorempina.
Nykyään ihmiset elävät usein hyvinkin huonokuntoisina vuosien, jopa vuosikymmenen, ajan mutta laitospaikkaa on vaikea saada edes päivänselvään tarpeeseen ja muutkin palvelut ovat heikentyneet koska ei ole resursseja. Tämä yritetään sitten kaataa heidän aikuisten lastensa harteille samaan aikaan kun työelämässä pitää jaksaa lähes 70-vuotiaaksi asti, muuttaa työn mukana, lisäkouluttautua ja se työkin monella on sellainen, että se olisi aikoinaan ollut kahden tai kolmen henkilön työpanoksen arvoinen.
Ei toimi eikä tule toimimaan tämä yhtälö. Ei voi saada samanaikaisesti sekä tehokasta työntekijää että omaishoitajaa. Joku voisi kertoa poliitikoillemme tämän koska ilmeisesti he eivät sitä ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Ysikymppiset isovanhempani olivat ihan osaavia digitaalisessa ympäristössä. Samoin nyt seitsemänkymppiset vanhempani. Isäni on vähän huonompi, mutta pärjää kun äitini opastaa. Kummallakin on älykännykät, tabletit ja on heillä pöytäkonekin. Hoituu pankkiasiat kuin myös digitaalinen sote-keskusasiointikin.
Olen kyllä törmännyt joihinkin noin viiskymppisiin miehiin, jotka hädin tuskin osaavat tekstiviestiä lähettää. Sähköposti onkin sitten jo ihan mahdoton ajatus.
Sama se oli täällä, nyt vuosi myöhemmin toisella on kuolemaan johtava syöpä. Toimintakyky laskenut kuin lehmän häntä ja puolison tila myös romahtanut siinä sivussa. Vuosi sitten kaikki oli vielä hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on vasta kevyttä lämmittelyä. Ootappa kun Alzheimerin ekat oireet tulee ja ne vanhukset katsotaan kuitenkin vielä liian hyväkuntoisiksi hoivakoteihin ja kotipalvelun asiakkaiksi.... Ja tulevaisuudessahan ei enää edes ole hoitajia, jotka vanhuksia hoitaisivat eli hoivakodit lopettaa.
tätä mäkin pelkään
oon lisäks ainoo lapsi eikä vanhemmille ole muita huolehtijoita kuin mä
Olisi kyllä hyvä että laitettaisiin rahaa pikku hiljaa säästöön sillä tarkoituksella että voi ostaa ainakin siivouspalvelut ettei lapsen/ lasten tarvitse siihen revetä, tehkööt sitten myös huoli-ilmoituksen soteen jos siltä näyttää.
Itse olen 71v., enkä halua lapsille taakaksi, mutta kuka meistä tietää , joku lähtee saappaat jalassa.
Asioita kannattaa miettiä etukäteen silloin kun asiat eivät ole vielä akuutteja.
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhemmat kuolivat sydäntauteihin alle 70- vuotiaana. Ja puolison vanhemmat asuivat ikänsä yli viidensadan km:n päässä. Helpolla ollaan päästy. Lapsenlapsia on saanut sopivasti hoitaa, nyt jo aikuisia.
Olemme nyt yli seitenvitosia. Kaikki asia hoidamme uusimmilla applen tableteilla , entinen malli jo vanheni. Kummallakin on oma, ja kovassa käytössä.
Aivan loistavaa hoitaa sillä vero-pankki-matkaliput-aikavaraukset minne vaan -ruokakassien tilaukset, kirjojen kuuntelu ja luku. Kuvalehdet luetaan ilmaiseksi, päivälehti luettu sieltä jo 10v, lääkärin kanssa terv keskukseen viestitellään, henk kotin uusimiset. Ja tietty luetaan kaikkea yleissivistävää ect.
Sähköposti on aivan elintärkeä , samoin kun kaikki laskut e-laskuina.
Toinen meistä on yli kasikymppinen, mut kun itse hoitaa ,niin eivät unohdu. Välillä pähkimme yhdessä. Kaksi päätä on enemmän ,kuin yksi. Ei ne kaikki palveluiden ohjelmatkaan ole järin fiksuja. Parannettavaa on heillä monestikin.
Chattailen todella mielellään, moni asia selviää siinä hyvin. Ei tarvi soitella .
Mitään facebookia ei käytetä, ei ole meidän juttu.
Näin on tänään ja huomenna voi olla toisin. Muistisairaus tai muu neurologinen juttu, niin se on caput.
Ei olla mitään yliopistoihmisi vaan ihan taviksia. Vaan kun kiinnostaa kaikki uusi ja aikaa on. Google on ollut kovassa käytössä vuosien varrella, samoin kun kuntosalikin. Että ei tässä mitään sohvalla lojuvia olla.😂👍
Juuri tämä, äkillinen sairaus voi muuttaa suunnan silmänräpäyksessä.
70-vuotias isäni ei osaa lähettää tai lukea tekstiviestiä ja sähköpostin olemassaolosta ei taida edes tietää. Käyttää näppäinkännykkää, se riittää hänelle hyvin. Ei omista edes pankkikorttia vaan käy nostamassa käteistä pankin tiskiltä jos tarvitsee rahaa. Laskut maksaa postissalähetettävillä lapuilla (mikä niiden nimi muuten on?). Internetiä tai tietokonetta muutenkaan ei ole koskaan käyttänyt.
Äitini 68v osaa sentään lähettää ja lukea tekstareita, mutta ei ole koskaan käyttänyt sähköpostia. Osasi joskus käyttää verkkopankkia laskujen maksuun tabletilla, mutta sekin unohtui muistisairauden oireiden alkaessa, joten laskujen maksu on nykyään minun kontollani. Ei osaa käyttää nettiä muuten. Hänellä on sentään pankkikortti, jolla maksaa kaupassa.
Kyseessä raksamies ja kaupan lihamestari.