Sanotaan että lapsiperhe-elämä on rankkaa mutta rankempaa on kyllä tämä "senioriapuelämä"

Itsehän olen tilanteessa, jossa molemmat tulivat samaan aikaan. Eli pikkulapsiarki ja senioriapuarki. Tämä se vasta rentoa ja hauskaa onkin. Ei ainakaan ole tekemisen puutetta tai tylsää. Koko ajan sattuu ja tapahtuu ja äksöniä riittää. Välillä mietin, pitäisikö koko porukka muuttaa saman katon alle niin säästyisi ainakin ajomatkat ja pystyisi samaan aikaan pitämään kaikkia silmällä.  

Onneksi appivanhemmat saatiin hoitoon jossa kuolivatkin aika pian.

Isänikään ei kovin kauaa ollut sairaalassa vaan pääsi pois. Hänelle olisi ollut vaikea paikka joutua pitkäksi aikaa muitten autettavaksi.

Muistisairas äitini on hyvässä hoitopaikassa.

Kun asuivat vielä kotona niin me lapset kävimme vuoroviikoin katsomassa, kävimme kaupassa ja veimme laskut maksukuoressa pankkiin. Heillä kävi siivooja, jalkahoitaja ja kampaaja. Kotihoito huolehti lääkkeet.

Täällä on ihmetelty miksi vanhukset ei osaa nettiä käyttää ja joku kehui miten omaisensa on älykäs ja osaa. Kun muistisairaus iskee niin kyllä osaaminen häviää. Vaikka mikä professori ja älykkö olisi niin kun aivot hapertuu niin se on sitten siinä.

Voimia kaikille asian kanssa painiville! Muistakaa laittaa oma jaksamisenne etusijalle älkääkä suostuko kaikkeen mitä vanhuksenne pyytävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ysikymppiset isovanhempani olivat ihan osaavia digitaalisessa ympäristössä. Samoin nyt seitsemänkymppiset vanhempani. Isäni on vähän huonompi, mutta pärjää kun äitini opastaa. Kummallakin on älykännykät, tabletit ja on heillä pöytäkonekin. Hoituu pankkiasiat kuin myös digitaalinen sote-keskusasiointikin.

No hei hienoa heille, ehkä isovanhempasi olivat sellaisissa töissä että koneet tuli tutuksi jo 80-luvulla. Suurin osa 30-luvulla syntyneistä ei ole kuitenkaan koskaan tarvinnut ja iäkkäänä on vaikea oppia. 30-40-luvuilla syntyneissä on myös paljon heitä joilla ei ole ollenkaan kielitaitoa. Nettiympäristössä ja digilaitteiden kanssa törmää yllättävän paljon sanastoon joka on heille ihan vierasta.

40-luvulla syntyneet vanhempani käyttivät tietokonetta vielä töissä ollessaan 90-luvulla, mutta eläkkeelle jäännin myötä taidot rapautuivat nopeasti. Älykännykät olivat jo ihan hepreaa.

Tästä on ihan tuoreita tutkimuksia, ja vaikka osaisi kuinka toimia digitaalisesti nyt, niin 85 ikävuoden paikkeilla itse kunkin digi- ja kognitiiviset taidot alkavat laskemaan roimasti. Ei kannata tuudittautua siihen, että jos 75v osaa, etteikö hän tarvitsisi apua 10 vuoden sisällä. 

Vierailija kirjoitti:

Tästä on ihan tuoreita tutkimuksia, ja vaikka osaisi kuinka toimia digitaalisesti nyt, niin 85 ikävuoden paikkeilla itse kunkin digi- ja kognitiiviset taidot alkavat laskemaan roimasti. Ei kannata tuudittautua siihen, että jos 75v osaa, etteikö hän tarvitsisi apua 10 vuoden sisällä. 

Ja eri digipalveluiden, -järjestelmien ja -laitteiden elinkaari on lyhyt. Pitää olla kykyä omaksua uutta, ja iän myötä se vaikeutuu ihan kaikilla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ysikymppiset isovanhempani olivat ihan osaavia digitaalisessa ympäristössä. Samoin nyt seitsemänkymppiset vanhempani. Isäni on vähän huonompi, mutta pärjää kun äitini opastaa. Kummallakin on älykännykät, tabletit ja on heillä pöytäkonekin. Hoituu pankkiasiat kuin myös digitaalinen sote-keskusasiointikin.

No hei hienoa heille, ehkä isovanhempasi olivat sellaisissa töissä että koneet tuli tutuksi jo 80-luvulla. Suurin osa 30-luvulla syntyneistä ei ole kuitenkaan koskaan tarvinnut ja iäkkäänä on vaikea oppia. 30-40-luvuilla syntyneissä on myös paljon heitä joilla ei ole ollenkaan kielitaitoa. Nettiympäristössä ja digilaitteiden kanssa törmää yllättävän paljon sanastoon joka on heille ihan vierasta.

Minun isäni jäi sairaseläkkeelle sokeuduttuaan alle nelikymppisenä. Hän kuitenkin opetteli tietokoneen käytön ja hoiti omat asiansa vielä 80-vuotiaana, nyt on alkanut tulla dementian oireita, eikä 90-vuotiaana enää pysty. Äiti 83-v hoitaa vielä suvereenisti asiat, vaikka kielitaitoa ei hänelläkään ole. Mutta osaa käyttää Google-translatea.

Lisänä se, että nyt kun omat vanhemmat alkavat olla yli 80, ja koko ajan enemmän avun tarpeessa, niin itsekin alkaa lähestyä seniori-ikää. Kun lapset oli pieniä ja vaikka se olikin vielä sitovampaa, niin silloin oli itsekin vielä nuori ja jaksoi paremmin.

Kun ei viitsitä opetella mitään uutta. Yksi minun ja mieheni vanhemmista on ottanut digitaitoja haltuun sitä mukaan kun uusia laitteita ja sen kautta digipalveluja on tullut saataville. Osaa käyttää älypuhelinta, somea ja hoitaa asiat sujuvasti sähköisesti. Muut vanhempamme ovat täysin tumpeloita näissä asioissa kun aikoinaan ottivat sen linjan että heittäytyivät avuttomiksi. Ihan samalla tavalla hekin olisivat ne taidot oppineet jos olisivat edes yrittäneet mutta oli varmasti vaan kiva esittää avutonta niin joku teki ja tekee edelleen puolesta.

Allekirjoitan. Seniorien kanssa kaikki on miljoonasti vaikeampaa. Asenne ja meno kuin taaperolla, mutta taaperolla ei ole itsemääräämisoikeutta.

Seniorinavussa tympäisee myös se, että ovat kusettaneet pitkän eläkkeensä meidän kustannuksella. Lisäksi se "me tiedetään asenne". Suurille ikäluokille yhteisasumiset ja yhteinen soppakattila. Kehukoot siellä sitten itseään keskenänsä 

Vierailija kirjoitti:

Näitä kahta ei voi mielestäni verrata keskenään. Senioriapuelämää ei ole pakko kestää, lapsia taas on. 2-vuotiasta ei voi heittää pihalle, koska et jaksa. Seniorit ovat aikuisia ihmisiä, joille voi sanoa suoraan, että nyt ei sovi. Kannattaa asettaa selvät rajat aikuisille ihmisille. Eri asia on sitten esim muistisairaan vanhuksen omahoitajuus, joka käy kokopäivätyöstä.

Kas kun tuon "nyt ei sovi" -vaiheen ja muistisairauden diagnoosin välissä on vuosia niin harmaan eri sävyissä, ettei tottakaan. Silloin on omaiset pahimmassa ruuvipenkissä.

Mullapa on Howard Hughes -vanhus kontollani, 78 v. Ei taloudellisesti niin menestynyt, mutta ihan riittävän varakas eksentrikko. Muori on pihi kuin itse saatana, minkä tuloksena suussa on 14 hammasta ja naamalla 20 v vanhat silmälasit. Täysin teräväpäinen, hoitaa omat asiansa sijoitusasuntojen veroilmoituksia myöten, mutta aivan totaalijäärä ja huonossa kunnossa pumpun vajaatoiminnan takia. Ulkomuodon vuoksi joku soittaa vielä sosiaalipäivystykseen, kun tämä hiihtelee kauppaan miehensä koon 60 pyjamanhousuissa ja koon 45 kengissä, jotka ovat ihan hyvät vielä. Se pyjamahousujen omistaja makaa hoivakodissa täysin käänneltävänä kolmatta vuotta. Pystyy liikuttamaan vain vähän vasenta kättään. Ikää 73. Kaikki toivotaan, että pääsisi pian pois. Tässä mun vanhempani.

Loputtoman kärsivällisen puolison kanssa, Luojalle kiitos hänestä, hoidetaan lisäksi 84-v ketteräjalkaisen alkavan alzheimerin kauppareissuja ja terminaalivaiheessa olevan vaimonsa dosettia, apteekkireissuja ja sairaalakuskauksia. Näiden lisäksi on hasardi anoppi, 75-v, jolla on lääkityksiä niin että hyvä ettei säteile, kulkee iloisesti tuhlaamassa (taas) yli varojensa, haluaa kovasti kaikkea ja riitelee tytärtensä kanssa niin että jääpuikot lentelevät, luoja ties mistä ja soittelee sitten märinäpuheluita kaikille, jotka jaksavat kuunnella.

Vertaistuki on ihana asia. Musta tämä senioriapuelämä on tehnyt oikean vääpelin, antamani apuvaihtoehdot ovat 1) ota tai 2) jätä ja aivan jokainen tarvitsija ODOTTAA kunnes saan jonkun kiireisemmän asian alta pois ensin. Toki se autistin äitiys muovasi pohjan, missä ei paljon hymistellä, täällä ratkotaan, jotta kaikki pallot pysyvät ilmassa. En ole kuormittunut, sillä olen pystynyt leikkaamaan työnteosta pois puolet. 

Ekat hautajaiset ovat tulossa muutamassa kuukaudessa, sitten on yksi vähemmän. Ehkä sitten enemmän töitä kun jengi vähenee.

Kun suuret ikäluokat olivat tässä elämänvaiheessa oli heillä useita sisaruksia jakamassa taakkaa. Meillä sisaruksia on vähemmän.

No ainakin omat yli 80 kymppiset vanhemmat osaavat käyttää tietokonetta yms maksaa laskut sun muut. Ovat olleet ihan perus duunari töissä. Lisäksi kohta 85 vuotias isäni myös harrastaa sijoittamista.  Ovat vaan aina olleet mukana tässä maailman menossa ja kiinnostuneet asioista. 

Vierailija kirjoitti:

Lisänä se, että nyt kun omat vanhemmat alkavat olla yli 80, ja koko ajan enemmän avun tarpeessa, niin itsekin alkaa lähestyä seniori-ikää. Kun lapset oli pieniä ja vaikka se olikin vielä sitovampaa, niin silloin oli itsekin vielä nuori ja jaksoi paremmin.

Tämä!! Ei pikkulapsarki ollut mitään verrattuna näiden vanhusten avuntarpeeseen, nuorena tosiaan jaksoi. Kun ei pärjää oikein kotona enää mutta itsepintaisesti haluaa siellä olla. Sitten tulee harva se päivä soittoja kuinka on niin vaikeaa eikä ole syönytkään kunnolla kun ei pääse keittiöön. Sitten kun sanoo että mitä jos hakisit hoitopaikkaa niin ei missään nimessä. Vimeisillä voimilla pääsee keittiöön ruokaa hakemaan, kaatuilee ja eikun turvaranneke apuun. Taas ollaan itsepintaisesti kotona. Autamme minkä voimme mutta kun asumme eri paikkakunnalla ei siellä joka päivä voi käydä. Kotihoito käy, mutta alkaa avuntarve olla suurempaa kuin mihin kotihoito pystyy. 

Vierailija kirjoitti:

Allekirjoitan. Seniorien kanssa kaikki on miljoonasti vaikeampaa. Asenne ja meno kuin taaperolla, mutta taaperolla ei ole itsemääräämisoikeutta.

Meno on usein kuin sellaisella uhmaikäisellä taaperolla.

Vierailija kirjoitti:

Kun suuret ikäluokat olivat tässä elämänvaiheessa oli heillä useita sisaruksia jakamassa taakkaa. Meillä sisaruksia on vähemmän.

Siihen aikaan vanhukset kuoli aiemmin, ei niitä lääkitty just ja just hengissä pysymään kuten nykyään. Nykyvanhukset lääkitään niin että.sydän lyö, mutta kaikki muu on rapistunut ympäriltä ja tarvitaan apua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika kultaa muistot. Pienten lasten kanssa on kyllä huomattavasti rankempaa kuin vanhusten.

 

Ei ole. Lapsi oppii koko ajan omatoimisemmaksi ja asiat menevät positiivisempaan suuntaan, vanhusten kanssa täysin päinvastoin. 

Juuri näin. Nelivuotias lapsenlapsenikin osaa jo käyttää kännykkääni kun näytä hänelle kuvia, niin selaa kuin vanha tekijä kännyä 😄. Äitini ei opi oikein uutta, osaa kyllä peruskännykänkäytön. 

Lapseksi muuttunut vanhus ei halua muuttaa mitään elämässään eikä ottaa vastaan apua, eikä ole tarpeeksi päätön holhoukseen. Mutta ei pärjää miltään osin yksin. Ja soittaa sitten jälkeläiselleen ja haluaa riidellä sekä haukkua kaikki ja kaiken. Puhelun aikainen kiihtyminen saattaa tappaa hänet. Ilman kontaktia omaiseen hän olisi tiettävästi tyyni. Mikäli puheluun ei vastata, hän soittaa kaikki numerot läpi eikä lopeta, kunnes vastataan. Tämä tapahtuu iltaisin noin kymmeneltä, kun kaikkien pitäisi käydä nukkumaan.

Miksi poliittiset päättäjät eivät järjestä sektoria, joka pitäisi huolta meistä lapsettomista iäkkäänä? Miksi meidät jätetään täysin heitteille?