Sanotaan että lapsiperhe-elämä on rankkaa mutta rankempaa on kyllä tämä "senioriapuelämä"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli muutama vuosi sitten elämäntilanne, että asui teini-ikäinen vielä kotona ja sekä minun että puolisoni iäkkäät vanhemmat täysin meidän avun varassa.

Kyllä olivat rankat vuodet, edes nukkua ei koskaan saanut kun teini valvoi myöhään ja vanhukset alkoivat soittelun ennen 5 aamulla kun tarvitsivat apua aamutoimissaan.

Olemme todella helpottuneita nyt kun teini on lähtenyt opiskelemaan ja muuttanut toiseen kaupunkiin ja vanhukset ovat joko haudassa tai hoitolaitoksessa.

Tiedän että tämä kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta olemme itsekin jo keski-ikäisiä, töissä käyviä ja omakotitalossa asuvia jossa myös puuhaa riittää

Tuntuu kuin olisimme saaneet elämämme takaisin. Ihanaa kun saa itsekin joskus levätä työpäivän jälkeen, ehtii taas käydä harrastuksissa yms. ja ennen kaikkea nukkua - krooninen unenpuute on todella rankkaa.

Omille lapsillemme olemme sanoneet ettei heidän tarvitse meitä alkaa hoivaamaan kun tästä vanhenemme.

Sitä ennen aiomme nauttia elämästä!

Ihan mielenkiinnosta kysyn, että kuka teitä sitten hoivaa?

Olemme pyrkineet järjestämään asiamme niin, että vanhetessa/sairastuessa muutamme vaivattomaan asumismuotoon ja ostamme tarvitsemamme palvelut.

-sama

Noin sitä voi suunnitella. Sitten kuitenkin lasten apua tarvitaan vaikka mihin.

Lapsemme eivät ole meille mitään velkaa mistään, me olemme heidät halunneet.

He opiskelevat kaikki ahkerasti ja ovat oikeutettuja tekemään omat valintansa työuransa ja asuinpaikkansa suhteen. Halutessaan voivat muuttaa vaikka ulkomaille. Heidän ei pidä järjestää omaa elämäänsä meidän tarpeidemme mukaan.

Kun vanhenemme tai vaikka sairastumme, muutamme kaksioon keskelle kaupunkia, tällä hetkellä siinä asuu vuokralaisemme.

On saatavilla maksullisia palveluita mm. siivoukseen ja muihin arkisiin askareisiin, käytämme niitä tarpeen tullen.

Totta on, että elämää on turha liikaa suunnitella, elämässä tapahtuu kaikenlaista ikävääkin yllätystä.

Pointti on että teemme kuitenkin kaikkemme minkä voimme että emme tule jäämään lastemme vastuulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli muutama vuosi sitten elämäntilanne, että asui teini-ikäinen vielä kotona ja sekä minun että puolisoni iäkkäät vanhemmat täysin meidän avun varassa.

Kyllä olivat rankat vuodet, edes nukkua ei koskaan saanut kun teini valvoi myöhään ja vanhukset alkoivat soittelun ennen 5 aamulla kun tarvitsivat apua aamutoimissaan.

Olemme todella helpottuneita nyt kun teini on lähtenyt opiskelemaan ja muuttanut toiseen kaupunkiin ja vanhukset ovat joko haudassa tai hoitolaitoksessa.

Tiedän että tämä kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta olemme itsekin jo keski-ikäisiä, töissä käyviä ja omakotitalossa asuvia jossa myös puuhaa riittää

Tuntuu kuin olisimme saaneet elämämme takaisin. Ihanaa kun saa itsekin joskus levätä työpäivän jälkeen, ehtii taas käydä harrastuksissa yms. ja ennen kaikkea nukkua - krooninen unenpuute on todella rankkaa.

Omille lapsillemme olemme sanoneet ettei heidän tarvitse meitä alkaa hoivaamaan kun tästä vanhenemme.

Sitä ennen aiomme nauttia elämästä!

Ihan mielenkiinnosta kysyn, että kuka teitä sitten hoivaa?

Olemme pyrkineet järjestämään asiamme niin, että vanhetessa/sairastuessa muutamme vaivattomaan asumismuotoon ja ostamme tarvitsemamme palvelut.

-sama

Niin, jos osaatte enää ostaa. Jos tiedätte, mitä palveluja on, mistä niitä saa ja miten.

Se vaivaton asumismuotokin pitäisi osata järjestää jo ennen sairastumista tai vanhenemista, yleensä sille omalle vanhenemisellekin on sokea niin, että on jo liian myöhäistä siinä vaiheessa kun tajuaa, että nyt ei enää jaksa eikä osaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä iäkkäistä vanhemmusta huolehtiminen on paljon raskaampaa kuin lapsista. Lapset on täynnä elämää ja toivoa ja kehittyvät koko ajan. Yhteiskunta tukee lapsista huolehtimista a samoin työelämä. Vanhusten tilanne vaan huononee koko ajan, toivoa ei ole.

Kuinka nämä vanhusten luona piipahtavat voivat aina jättää vanhuksen oman onnensa nojaan, ihmisen  joka kaikin puolin huutaa apua ja välittämistä. Entinen raikas ihana koti on nuhjuinen,  vaikka siivoojalle maksetaan maksetaan pari kertaa kuussa. Vanhuksen vaatteet likaiset ja virttyneet, ihan tulee suru.

Eikö sen ruokakipon viejä voi vähän siistiä paikkoja, viedä roskat ja katsoa vaikkapa astianpesukoneen  tilanteen, jutella pari sanaa että huomaa missä vanhus menee.

Eivät palvelut mitään ilmaisia ole kyllä niistä laskut liukkaasti tipahtelevat vanhuksen maksettavaksi.

Vanhustyön keskusliitto ym.  voisi olla kyllä atiivisempi ja muutama ministeri pikkasen tsempata. Kyllä meidän vanhukset ansaitsevat paremman kohtelun.

Eläkeläisiä on miljoona kuusisataa tuhatta

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se Saksan malli vielä tännekin rantautuu.

Jos vanhempien oma rahat ja varat hoivaan riitä niin mennään lasten lompakoille. Eikä siitä auta luistaminen, vaikka kuinka olisi ollut huonot välit tai ei välejä ollenkaan.

Miksi yhteiskunnan pitäisi hoitaa kaikki?

Eiväthän ihmiset millään tule riittämään tarjoamaan senkään tasoista hoivaa kuin nyt.

Nuoremmat on palkattomassa työkokeilussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli muutama vuosi sitten elämäntilanne, että asui teini-ikäinen vielä kotona ja sekä minun että puolisoni iäkkäät vanhemmat täysin meidän avun varassa.

Kyllä olivat rankat vuodet, edes nukkua ei koskaan saanut kun teini valvoi myöhään ja vanhukset alkoivat soittelun ennen 5 aamulla kun tarvitsivat apua aamutoimissaan.

Olemme todella helpottuneita nyt kun teini on lähtenyt opiskelemaan ja muuttanut toiseen kaupunkiin ja vanhukset ovat joko haudassa tai hoitolaitoksessa.

Tiedän että tämä kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta olemme itsekin jo keski-ikäisiä, töissä käyviä ja omakotitalossa asuvia jossa myös puuhaa riittää

Tuntuu kuin olisimme saaneet elämämme takaisin. Ihanaa kun saa itsekin joskus levätä työpäivän jälkeen, ehtii taas käydä harrastuksissa yms. ja ennen kaikkea nukkua - krooninen unenpuute on todella rankkaa.

Omille lapsillemme olemme sanoneet ettei heidän tarvitse meitä alkaa hoivaamaan kun tästä vanhenemme.

Sitä ennen aiomme nauttia elämästä!

Ihan mielenkiinnosta kysyn, että kuka teitä sitten hoivaa?

Olemme pyrkineet järjestämään asiamme niin, että vanhetessa/sairastuessa muutamme vaivattomaan asumismuotoon ja ostamme tarvitsemamme palvelut.

-sama

Niin, jos osaatte enää ostaa. Jos tiedätte, mitä palveluja on, mistä niitä saa ja miten.

Se vaivaton asumismuotokin pitäisi osata järjestää jo ennen sairastumista tai vanhenemista, yleensä sille omalle vanhenemisellekin on sokea niin, että on jo liian myöhäistä siinä vaiheessa kun tajuaa, että nyt ei enää jaksa eikä osaa.

Kuten tuossa jo vastasinkin : tulemme tekemään kaikkemme ja että elämän suunnittelu on vaikeaa- siitä huolimatta teemme kaikkemme että lapsemme eivät joudu meitä hoivaamaan.

-sama

Perhe-elämä eli lapset on pakko hoitaa. Vanhempia ei. Niin se vain on. On vika, jos ei osaa tai uskalla kieltäytyä. Vanhemmat maksakoot itse omat hoitajansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli muutama vuosi sitten elämäntilanne, että asui teini-ikäinen vielä kotona ja sekä minun että puolisoni iäkkäät vanhemmat täysin meidän avun varassa.

Kyllä olivat rankat vuodet, edes nukkua ei koskaan saanut kun teini valvoi myöhään ja vanhukset alkoivat soittelun ennen 5 aamulla kun tarvitsivat apua aamutoimissaan.

Olemme todella helpottuneita nyt kun teini on lähtenyt opiskelemaan ja muuttanut toiseen kaupunkiin ja vanhukset ovat joko haudassa tai hoitolaitoksessa.

Tiedän että tämä kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta olemme itsekin jo keski-ikäisiä, töissä käyviä ja omakotitalossa asuvia jossa myös puuhaa riittää

Tuntuu kuin olisimme saaneet elämämme takaisin. Ihanaa kun saa itsekin joskus levätä työpäivän jälkeen, ehtii taas käydä harrastuksissa yms. ja ennen kaikkea nukkua - krooninen unenpuute on todella rankkaa.

Omille lapsillemme olemme sanoneet ettei heidän tarvitse meitä alkaa hoivaamaan kun tästä vanhenemme.

Sitä ennen aiomme nauttia elämästä!

Ihan mielenkiinnosta kysyn, että kuka teitä sitten hoivaa?

Olemme pyrkineet järjestämään asiamme niin, että vanhetessa/sairastuessa muutamme vaivattomaan asumismuotoon ja ostamme tarvitsemamme palvelut.

-sama

Noin sitä voi suunnitella. Sitten kuitenkin lasten apua tarvitaan vaikka mihin.

Kerrostalossa on helpompi asua mitä öljylämmitteisessä omakotitalossa. Ja jos ajoissa tottuu palvelujen käyttämiseen, niitä käyttää sitten vanhempanakin. Minulle ei ole mörkö ostaa kaupasta eineksiä tai ruokaa palvelutiskistä, pullaa leipäosastolta tai käydä ravintolassa syömässä tai tilata kotiin, omalle äidille kaikki noista on ehdoton ei. Sitten saan kuulla valitusta, miten ei jaksa laittaa ruokaa tai leipoa.

Kauhulla odotan loppukesää, kun meillä alkaa vääntö, kun 88-vuotias äiti haluaa väen väkisin keittää marjoista mehua. Tuo on yksi asia, mitä omat lapseni eivät kohtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli muutama vuosi sitten elämäntilanne, että asui teini-ikäinen vielä kotona ja sekä minun että puolisoni iäkkäät vanhemmat täysin meidän avun varassa.

Kyllä olivat rankat vuodet, edes nukkua ei koskaan saanut kun teini valvoi myöhään ja vanhukset alkoivat soittelun ennen 5 aamulla kun tarvitsivat apua aamutoimissaan.

Olemme todella helpottuneita nyt kun teini on lähtenyt opiskelemaan ja muuttanut toiseen kaupunkiin ja vanhukset ovat joko haudassa tai hoitolaitoksessa.

Tiedän että tämä kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta olemme itsekin jo keski-ikäisiä, töissä käyviä ja omakotitalossa asuvia jossa myös puuhaa riittää

Tuntuu kuin olisimme saaneet elämämme takaisin. Ihanaa kun saa itsekin joskus levätä työpäivän jälkeen, ehtii taas käydä harrastuksissa yms. ja ennen kaikkea nukkua - krooninen unenpuute on todella rankkaa.

Omille lapsillemme olemme sanoneet ettei heidän tarvitse meitä alkaa hoivaamaan kun tästä vanhenemme.

Sitä ennen aiomme nauttia elämästä!

Ihan mielenkiinnosta kysyn, että kuka teitä sitten hoivaa?

Olemme pyrkineet järjestämään asiamme niin, että vanhetessa/sairastuessa muutamme vaivattomaan asumismuotoon ja ostamme tarvitsemamme palvelut.

-sama

Noin sitä voi suunnitella. Sitten kuitenkin lasten apua tarvitaan vaikka mihin.

Kuten mihin? Kerro esimerkkejä.

Kaikki vanhukset eivät suostu muuttamaan, ja pienillä paikkakunnilla apua ei välttämättä voi ostaa. Lopulta valinta on heitteillejättö tai vastuun ottaminen vanhuksen pärjäämisestä.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki vanhukset eivät suostu muuttamaan, ja pienillä paikkakunnilla apua ei välttämättä voi ostaa. Lopulta valinta on heitteillejättö tai vastuun ottaminen vanhuksen pärjäämisestä.

Niin, miten ketään pakottaa muuttamaan kodistaan ja sitten hups yhtäkkiä onkin niin huonossa kunnossa, että omakotitalon tyhjentäminen ei enää onnistu. Kunnan vuokra-asuntoon ei pääse, jos on omaisuutta (se omakotitalo). Talo ei mene kaupaksi muuttotappioalueella. Pankki ei anna vanhukselle lainaa asunto-osakkeen hankkimista varten. Ainoa vaihtoehto on vuokrata yksityiseltä, mutta seudulla ei ole tarjontaa yksityisistä vuokra-asunnoista, koska 1000 muutakin vanhusta on samassa tilanteessa. Ja lapset sitten käyttävät kesälomansa talon tyhjentämiseen ja vuokra-asunnon etsimiseen vastentahtoiselle vanhukselle, jonka mielestä mitään ei saa heittää roskiin. Ei edes sitä 1989 joululahjaksi saatua esiliinaa.

Menee hiukan asian vierestä, mutta kehoitan jokaista miettimään, mitä teille itsellenne tapahtuisi, jos joku yllättävä sairaus/onnettomuus iskisi tänään.

Niin, moni meistä (itseni mukaanlukien) ei ole valmistautunut. Tärkeiden papereiden kansio löytyy, mutta siinä se. Sitä voi suunnitella tulevaisuuttaan, mutta asiat voivat muuttua yhtäkkiä. Siihen ei tarvita kuin sairaskohtaus ja se ei täysin katso ikää. Tarkoitan ettei ole vain ja ainoastaan vanhojen ihmisten juttu.

Jotta minä en olisi joutunut hoitamaan vanhempiani ja heidän asioitaan, heidän olisi pitänyt muuttaa palvelutaloon jo silloin kun äitini oli vielä työelämässä. Se oli yksi onneton 3 kk:n jakso, kun kaikki äkillisesti muuttui. Kumpikin vasta vähän päälle 60v.

Vierailija kirjoitti:

Perhe-elämä eli lapset on pakko hoitaa. Vanhempia ei. Niin se vain on. On vika, jos ei osaa tai uskalla kieltäytyä. Vanhemmat maksakoot itse omat hoitajansa.

Näitä kommentteja lukiessa tulee mieleen, että onko monella todella niin huono suhde vanhempiinsa. Ei meilläkään täydellistä ole ollut, mutta vanhempiani rakastin niin paljon, ettei tullut mieleenkään jättää oman onnensa nojaan, vaikkei mitään perintöä jäänyt.

Yli 90 vanhempani halusi pärjätä mahdollisimman hyvin yksin, mutta tarvitsi lopulta apua ostoksille ja netin kanssa. Autoimme mielellämme, koska hänkin oli hyvä ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Menee hiukan asian vierestä, mutta kehoitan jokaista miettimään, mitä teille itsellenne tapahtuisi, jos joku yllättävä sairaus/onnettomuus iskisi tänään.

Niin, moni meistä (itseni mukaanlukien) ei ole valmistautunut. Tärkeiden papereiden kansio löytyy, mutta siinä se. Sitä voi suunnitella tulevaisuuttaan, mutta asiat voivat muuttua yhtäkkiä. Siihen ei tarvita kuin sairaskohtaus ja se ei täysin katso ikää. Tarkoitan ettei ole vain ja ainoastaan vanhojen ihmisten juttu.

Jotta minä en olisi joutunut hoitamaan vanhempiani ja heidän asioitaan, heidän olisi pitänyt muuttaa palvelutaloon jo silloin kun äitini oli vielä työelämässä. Se oli yksi onneton 3 kk:n jakso, kun kaikki äkillisesti muuttui. Kumpikin vasta vähän päälle 60v.

Olen ihan samaa mieltä. Mä jään 3 vuoden päästä eläkkeelle ja oli tarkoitus alkaa silloin tekemään nk kuolinsiivousta. Noh, toisin kävi ja meillä ilmeni vesivahinko. Nyt pitää saada ensi viikon aikana alakerrasta olohuone ja keittiö tyhjäksi. Siis tyhjäksi kaikista huonekaluista ja kaikista tavaroista. Viikon päästä maanantaina lähdetään evakkoon. Olen ihan puhki jo nyt. Suurin osa irtaimistosta menee roskikseen. Huonekaluja myöten. Ei vesivahingon takia vaan siksi, että aika ei riitä mihinkään muuhun. Kun joskus pääsen palaamaan koltiin, hankin uudet huonekalut. Ja otan  uusia hankkiessani huomioon sen, että vanhenen koko ajan ja myös nivelreumani etenee koko ajan. Pitää olla helposti siivottava ja lisäksi olohuoneeseen täytyy jäädä niin paljon tilaa, että saan tarvittaessa sinne sängyn. Naapurissa asuva eläkeläisrouva asuu jo pelkästään asuntonsa alakerrassa, koska ei jaksa enää kulkea rappusia yläkertaan makuuhuoneisiin. Löysin tänään tein ivuosieni päiväkirjat eikä aavistustakaan, ketä Jukkaa olen kaivannut vuonna 1976 :D

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menee hiukan asian vierestä, mutta kehoitan jokaista miettimään, mitä teille itsellenne tapahtuisi, jos joku yllättävä sairaus/onnettomuus iskisi tänään.

Niin, moni meistä (itseni mukaanlukien) ei ole valmistautunut. Tärkeiden papereiden kansio löytyy, mutta siinä se. Sitä voi suunnitella tulevaisuuttaan, mutta asiat voivat muuttua yhtäkkiä. Siihen ei tarvita kuin sairaskohtaus ja se ei täysin katso ikää. Tarkoitan ettei ole vain ja ainoastaan vanhojen ihmisten juttu.

Jotta minä en olisi joutunut hoitamaan vanhempiani ja heidän asioitaan, heidän olisi pitänyt muuttaa palvelutaloon jo silloin kun äitini oli vielä työelämässä. Se oli yksi onneton 3 kk:n jakso, kun kaikki äkillisesti muuttui. Kumpikin vasta vähän päälle 60v.

Olen ihan samaa mieltä. Mä jään 3 vuoden päästä eläkkeelle ja oli tarkoitus alkaa silloin tekemään nk kuolinsiivousta. Noh, toisin kävi ja meillä ilmeni vesivahinko. Nyt pitää saada ensi viikon aikana alakerrasta olohuone ja keittiö tyhjäksi. Siis tyhjäksi kaikista huonekaluista ja kaikista tavaroista. Viikon päästä maanantaina lähdetään evakkoon. Olen ihan puhki jo nyt. Suurin osa irtaimistosta menee roskikseen. Huonekaluja myöten. Ei vesivahingon takia vaan siksi, että aika ei riitä mihinkään muuhun. Kun joskus pääsen palaamaan koltiin, hankin uudet huonekalut. Ja otan  uusia hankkiessani huomioon sen, että vanhenen koko ajan ja myös nivelreumani etenee koko ajan. Pitää olla helposti siivottava ja lisäksi olohuoneeseen täytyy jäädä niin paljon tilaa, että saan tarvittaessa sinne sängyn. Naapurissa asuva eläkeläisrouva asuu jo pelkästään asuntonsa alakerrassa, koska ei jaksa enää kulkea rappusia yläkertaan makuuhuoneisiin. Löysin tänään tein ivuosieni päiväkirjat eikä aavistustakaan, ketä Jukkaa olen kaivannut vuonna 1976 :D

Voimia ja kaikkea hyvää sinulle! Olet mukava palstalainen :)

Mielenkiintoinen keskustelu..

Itselläni on omien vanhempieni suhteen todennäköisesti hyvä tilanne kun minulla on kolme siskoa ja asutaan kaikki vanhempiemme lähellä. Tullaan jakamaan vanhempien tarvitsema apu. Ja sen varmasti mielelläänkin teemme,koska vanhempamme on olleet meitä kohtaan hyviä aina.

Miehellä taas on kurjempi tilanne,kun hänellä on yksi sisko joka ei ole edes kunnolla vanhempiensa kanssa puheväleissä. Tämä johtuu anopin erittäin hankalasta luonteesta. On oikeasti ikävää sanoakkaan näin,mutta on olemassa ikäviä ihmisiä joita ei (ja jotka ei ansaitsisi) mitään apua läheisiltään ja sitten jos kuitenkin oletetaan että lapset hoitaa, niin se tuntuu epäreilulle. Anoppini on ilkeä ja jopa väkivaltainen. Pelkään sitä aikaa, että jos mies joutuu joskus häntä auttamaan. Siskonsa ei varmasti mitään suostu tekemään (ymmärrettävästi). Monesti toivon että appiukko eläisi pitkään hyväkuntoisena ja jaksaisi anoppia hoitaa ja ettei mieheni siihen hommaan joutuisi..kaikki ihmiset ei ole mukavia ja tämä kyseinen henkilö voi olla suorastaan vaarallinen jos esim.dementoituu..ja tämä juttu on täysin totta, eikä mitään miniän suurentelua!

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menee hiukan asian vierestä, mutta kehoitan jokaista miettimään, mitä teille itsellenne tapahtuisi, jos joku yllättävä sairaus/onnettomuus iskisi tänään.

Niin, moni meistä (itseni mukaanlukien) ei ole valmistautunut. Tärkeiden papereiden kansio löytyy, mutta siinä se. Sitä voi suunnitella tulevaisuuttaan, mutta asiat voivat muuttua yhtäkkiä. Siihen ei tarvita kuin sairaskohtaus ja se ei täysin katso ikää. Tarkoitan ettei ole vain ja ainoastaan vanhojen ihmisten juttu.

Jotta minä en olisi joutunut hoitamaan vanhempiani ja heidän asioitaan, heidän olisi pitänyt muuttaa palvelutaloon jo silloin kun äitini oli vielä työelämässä. Se oli yksi onneton 3 kk:n jakso, kun kaikki äkillisesti muuttui. Kumpikin vasta vähän päälle 60v.

Olen ihan samaa mieltä. Mä jään 3 vuoden päästä eläkkeelle ja oli tarkoitus alkaa silloin tekemään nk kuolinsiivousta. Noh, toisin kävi ja meillä ilmeni vesivahinko. Nyt pitää saada ensi viikon aikana alakerrasta olohuone ja keittiö tyhjäksi. Siis tyhjäksi kaikista huonekaluista ja kaikista tavaroista. Viikon päästä maanantaina lähdetään evakkoon. Olen ihan puhki jo nyt. Suurin osa irtaimistosta menee roskikseen. Huonekaluja myöten. Ei vesivahingon takia vaan siksi, että aika ei riitä mihinkään muuhun. Kun joskus pääsen palaamaan koltiin, hankin uudet huonekalut. Ja otan  uusia hankkiessani huomioon sen, että vanhenen koko ajan ja myös nivelreumani etenee koko ajan. Pitää olla helposti siivottava ja lisäksi olohuoneeseen täytyy jäädä niin paljon tilaa, että saan tarvittaessa sinne sängyn. Naapurissa asuva eläkeläisrouva asuu jo pelkästään asuntonsa alakerrassa, koska ei jaksa enää kulkea rappusia yläkertaan makuuhuoneisiin. Löysin tänään tein ivuosieni päiväkirjat eikä aavistustakaan, ketä Jukkaa olen kaivannut vuonna 1976 :D

Olen 50+ja kuolinsiivous tehty. Vanhoja kirjeitä luin ja hävitin saman tien. Ei ollut mitään salaista niissä muttei säilytettävääkään.

Toivottavasti osaamme miehen kanssa itse vaihtaa asumismuodon tarpeeksi ajoissa omaa kuntoamme vastaamaan.

Sekä omilla vanhemmilla että anopilla tuntuu olevan se tilanne, että huonokuntoinen omakotitalo hajoaa ympäriltä, eikä itse jakseta sitä hoitaa. Omilla vanhemmilla vointi huononi yhtäkkiä. Vanhassa talossa öljylämmitys on toiminut huonosti vuosikausia ja käytännössä lämmitys on tapahtunut puulla leivinuunin ja kaminan avulla. Öljylämmitys hajosikin sitten lopullisesti samaan aikaan kun vointi huononi, joten yhtäkkiä oltiinkin siinä tilanteessa että polttopuita ei voinnin takia jaksettu kantaa ja uusi lämmitysmuoto piti saada yhtäkkiä, eikä rahaakaan oikein ollut, joten ne lapset autoimme rahallisesti. Portaiden ja taso-erojen takia talo ei sovi lainkaan senioreille.

Appiukko leskenä asunut yksin lähes 30 vuoden ajan yksin vanhaa 60-luvun tiilitaloa. Lumityöt ja pihatyöt alkanneet tuntua raskailta. Talo olisi huutanut isoja remontteja jo yli 30 vuotta sitten. Valesokkeli, tasakatto, kellarin haju jne. Toki tontti on kauniin järven rannalla. Omasta mielestään talo on mittaamattoman arvokas ja hyväkuntoinen, mutta ei oikein ymmärrä että yli 50 vuotta sitten tehdyt rakannusratkaisut eivät ole enää ajanmukaisia eikä edes turvallisia. Kiinteistövälittäjän hinta-arvioita pitää liian alhaisina "todella hyväkuntoisesta talosta". Muuttaminen tuntuu vaikealta.

Tuntuu kamalalta sanoa, mutta he eivät ole varautuneet omaan vanhemiseen lainkaan. Kaikki alkavat olla kohta 80 ylittäneitä. Aletaan miehen kanssa olla kumpikin kohta 50. Kunpa osattaisiin varautua paremmin. Toki olla mietitty että kerrostaloasunto ja joku loma-osake tai osaomistus loma-asunnoista voisi olla sitten eläkeiässä sopiva. Toki koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Sairastua voi äkillisestikin koska vain.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti osaamme miehen kanssa itse vaihtaa asumismuodon tarpeeksi ajoissa omaa kuntoamme vastaamaan.

Sekä omilla vanhemmilla että anopilla tuntuu olevan se tilanne, että huonokuntoinen omakotitalo hajoaa ympäriltä, eikä itse jakseta sitä hoitaa. Omilla vanhemmilla vointi huononi yhtäkkiä. Vanhassa talossa öljylämmitys on toiminut huonosti vuosikausia ja käytännössä lämmitys on tapahtunut puulla leivinuunin ja kaminan avulla. Öljylämmitys hajosikin sitten lopullisesti samaan aikaan kun vointi huononi, joten yhtäkkiä oltiinkin siinä tilanteessa että polttopuita ei voinnin takia jaksettu kantaa ja uusi lämmitysmuoto piti saada yhtäkkiä, eikä rahaakaan oikein ollut, joten ne lapset autoimme rahallisesti. Portaiden ja taso-erojen takia talo ei sovi lainkaan senioreille.

Appiukko leskenä asunut yksin lähes 30 vuoden ajan yksin vanhaa 60-luvun tiilitaloa. Lumityöt ja pihatyöt alkanneet tuntua raskailta. Talo olisi huutanut isoja remontteja jo yli 30 vuotta sitten. Valesokkeli, tasakatto, kellarin haju jne. Toki tontti on kauniin järven rannalla. Omasta mielestään talo on mittaamattoman arvokas ja hyväkuntoinen, mutta ei oikein ymmärrä että yli 50 vuotta sitten tehdyt rakannusratkaisut eivät ole enää ajanmukaisia eikä edes turvallisia. Kiinteistövälittäjän hinta-arvioita pitää liian alhaisina "todella hyväkuntoisesta talosta". Muuttaminen tuntuu vaikealta.

Tuntuu kamalalta sanoa, mutta he eivät ole varautuneet omaan vanhemiseen lainkaan. Kaikki alkavat olla kohta 80 ylittäneitä. Aletaan miehen kanssa olla kumpikin kohta 50. Kunpa osattaisiin varautua paremmin. Toki olla mietitty että kerrostaloasunto ja joku loma-osake tai osaomistus loma-asunnoista voisi olla sitten eläkeiässä sopiva. Toki koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Sairastua voi äkillisestikin koska vain.

Anopilla = appiukolla.

Eikös se sitten menekään niin, että sitä varten niitä lapsia tehdään, että niistä saa sitä turvaa ja apua vanhoilla päivillä? Että voi voi niitä vela-parkoja, kun niitä ei kukaan auta eikä käy vanhainkodissa katsomassa. 

Vierailija kirjoitti:

Eikös se sitten menekään niin, että sitä varten niitä lapsia tehdään, että niistä saa sitä turvaa ja apua vanhoilla päivillä? Että voi voi niitä vela-parkoja, kun niitä ei kukaan auta eikä käy vanhainkodissa katsomassa. 

Kommentti vaikuttaa piikikkäältä. Vastaan siihen silti ihan asiallisesti.

Lapset ei ole mikään tae vanhuuden turvasta. Voi niille lapsillekin sattua jotain. Jos nyt kuitenkin on edes jonkunlaiset välit, niin kyllä, lapsille tulee joitain asioita hoidettavaksi. Hehän niitä perillisiä ovat. Kaikki eivät saa perintöä, mutta teoriassa lapset ovat niitä jotka perivät, joten heillä luulisi senkin vuoksi olevan intressiä hoitaa asiat edes minimitasolla.

Lapsettomalla ihmisellä on sitten eri perilliset. Sehän riippuu jokaisen perheestä, onko sisaruksia elossa tai heidän lapsiaan. Jos ei kertakaikkiaan ole ketään, niin sitten en tiedä. Kai kunnan puolesta joku hoitaa viralliset asiat.