Lue keskustelun säännöt.
Sanotaan että lapsiperhe-elämä on rankkaa mutta rankempaa on kyllä tämä "senioriapuelämä"
22.07.2023 |
Vai miksi sitä oikein kutsuisi kun omat ja puolison vanhemmat tarvitsee yhtä sun toista apua? Eikä kyse ole pelkästään fyysisestä avusta vaan pitää auttaa kaikessa asioinnissakin kun seniorit on usein aika osaamattomia digiasioissa. Ja kaikkihan tuppaa olemaan nykyään netissä, oli sitten kyse resepteistä, laskunmaksusta tai ihan vaan kirjastoasoinnistakin.
Kommentit (361)
Tosi hyvä ketju! Tämä on aihe, joka on esillä liian vähän. Toisaalta ajattelen, että tulevat sukupolvet eivät välttämättä ole niin suuren avun tarpeessa kuin nykyiset, koska ovat tottuneet siihen, että ajan hermoilla pitää pysyä. Myöskään sellaiseen palvelukulttuuriin ei olla totuttu, mihin nämä vanhemmat. He olettavat, että joka asiaan on joku aputyttö tai tsuppari.
Omasta elämästä sanon, että omien ja puolison vanhempien auttamiseen on kulunut paljon pidempi aika kuin lapsenhoitoon. Lapsiluvun saa päättää itse ja meillä on yksi 10-vuotias. Elämä on ollut jo pari vuotta aika helppoa hänen kanssaa.
Mutta jo pari vuotta ennen hänen syntymäänsä isälläni todettiin muistisairaus ja appiukolla syöpä. Äitini ja anoppini toimivat omaishoitajina ja kaikki me vellottiin surussa monta vuotta.
Anoppi otti aika hyvin vastuuta elämästään, mutta äitini oli totttunut että isä hoitaa kaikki käytännön asiat, joten meille lapsille kaatui tämä vastuu. Toki olisimme voineet kylmästi sanoa, että ei kuulu meille. Ei siinä tilanteessa pystynyt.
Äiti taantui isän kuoleman jälkeen niin, että minä tein huoli-ilmoituksen. Ei hän ottanut mitään apua edelleenkään vastaan. Meiltä lapsilta se kuitenkin poisti sen henkisen taakan, että kaikki on meidän harteilla. Autettiin se, mitä ehdittiin, mutta aikamoista kaaosta se äidin elämä silloin oli. Ei osannut edes tekstiviestiä lähettää. Eikä nostaa rahaa, maksaa laskujaan. Lapseni oli jo 6-vuotiaana pärjäävämpi kuin täysissä järjissä ollut äitini.
Nyt äiti on vanhainkodissa, mutta saa sinnekin olla hoitamassa jos mitä asiaa. Tietysti voisi ottaa sen asenteen, että en hoida, mutta kyseessä on rakas äitini. Jos hän on laihtunut ja tarvitsee uudet vaatteet, niin pakkohan ne on ostaa. Ja jos hän on puhelimessa tilannut omega-3-vitamiineja, niin jonkun täytyy sekin tilaus tarkastaa.
Asunnosta luopuminen kun ihminen on vielä elossa. Se oli vaikeaa. Ei sitä noin vaan voi heittää kaikkea pois. Se oli kuin muutto, mutta paljon sekavampaa kun monta ihmistä sohlaa tavaroiden kanssa että kuka haluaa mitäkin. Välillä piti äidiltä tarkistaa, että ottaako hän vielä jonkun tavaran.
Anoppi on tolkuin ihminen näistä. On järjestellyt asioitaan, vaikka vielä ihan terve onkin. Koskaan ei kuitenkaan tiedä, mikä se hänen kohtalonsa on ja se on vielä edessä.
Oho, tulipa vuodatus! Asia on lähellä sydäntä ja meitä on varmasti paljon. Jaksamista kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ysikymppiset isovanhempani olivat ihan osaavia digitaalisessa ympäristössä. Samoin nyt seitsemänkymppiset vanhempani. Isäni on vähän huonompi, mutta pärjää kun äitini opastaa. Kummallakin on älykännykät, tabletit ja on heillä pöytäkonekin. Hoituu pankkiasiat kuin myös digitaalinen sote-keskusasiointikin.
Olen kyllä törmännyt joihinkin noin viiskymppisiin miehiin, jotka hädin tuskin osaavat tekstiviestiä lähettää. Sähköposti onkin sitten jo ihan mahdoton ajatus.
Onnittelut, ettei vanhemmillasi ole muistisairautta. Olet sen suhteen hyväosainen, mutta useilla vanhuksilla on muistisairaus ja sehän se raskainta onkin vanhuudessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ysikymppiset isovanhempani olivat ihan osaavia digitaalisessa ympäristössä. Samoin nyt seitsemänkymppiset vanhempani. Isäni on vähän huonompi, mutta pärjää kun äitini opastaa. Kummallakin on älykännykät, tabletit ja on heillä pöytäkonekin. Hoituu pankkiasiat kuin myös digitaalinen sote-keskusasiointikin.
No hei hienoa heille, ehkä isovanhempasi olivat sellaisissa töissä että koneet tuli tutuksi jo 80-luvulla. Suurin osa 30-luvulla syntyneistä ei ole kuitenkaan koskaan tarvinnut ja iäkkäänä on vaikea oppia. 30-40-luvuilla syntyneissä on myös paljon heitä joilla ei ole ollenkaan kielitaitoa. Nettiympäristössä ja digilaitteiden kanssa törmää yllättävän paljon sanastoon joka on heille ihan vierasta.
Olen vanhustyössä, ja suurin osa ysikymppistenkin, laitokseen joutuneiden asukkaiden vielä kotona asuvista puolisoista hallitsee nettiasiat hyvin.
Ovathan älypuhelimetkin olleet jo 20v, tietokoneet alkoivat yleistyä heti 90-luvulla. On tuossa ollut aikaa opetella heilläkin nuorempina.
Ainakin täälläpäin oli kunnan puolesta ilmaista digibeuvontaakin eläkeikäisille, ja taitaa olla vieläkin.
Kuvaavat käydessään omaisiaan kännykällä, sekä lähettävät kuvia tutuilleen jne. Myös whatsup viesteillä voi ilmoittaa asukkaalle tulleista laskusita jne.
Mutta jos alunalkaen on ollut hidas oppimaan, tai suorastaan kieltäytynyt opettelemasta netin käyttöä, niin omapa on vikansa ettei osaa. Tosin dementiavaiheessa ei enää opikaan, ja entisetkin taidot unohtuvat.
Joten älä yleistä, jos omaisesi sattuu olemaan dementikko tai muutoin "hidas", suurin osa nykyvanhuksista ei ole kuten omaisesi, vaan nettitoimibta kyllä sujuu.
Minun helsinkiläiset (jos tämä asuinpaikka mihinkään kuuluu) 40-luvulla syntyneet vanhempani eivät osanneet lähettää tekstiviestejä tai sähköposteja, eivät koskeneetkaan älypuhelimiin eikä televisiokaan ollut älyversio. Laskut tuli paperilla ja asiansa hoitivat soittamalla. Jos piti joku paperiasia hoitaa, niin nimenomaan paperilla hoitivat (ihan viime vuosina edelleen). Isä osasi nostaa rahaa. Tietokone oli hänelle työväline. Kotiin isä ei sellaista halunnut.
Eivät tienneet mitä on whatsapp tai facetime. Ei heillä ollut minkäännäköistä mielenkiintoa tällaiseen kun asiat hoitui vanhaan tapaan. Ärsyttävää se oli, mutta tavallaan ymmärrän.
Mitenkäs asiat ovat järjestäneet ne, jotka asuvat kaukana vanhemmistaan ja ovat ainoita lapsia? Eli paikan päällä pääsee käymään maksimissaan 1-2 kertaa kuussa. Ei itselle vielä ajankohtaista, kunhan mietin jo etukäteen.
Onko nuo sodan jälkeiset ikäluokat jotenkin erityisen itsekkäitä, ehkä. Asettavat omat tarpeensa omien lastenlastenkin edelle, mitä en käsitä. Halutaan jatkuvasti palvelua muttei oteta miyään neuvoja vastaan. Aika ei enää riitä tällä mammalla. Hankkikoon kotiapua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitenkäs asiat ovat järjestäneet ne, jotka asuvat kaukana vanhemmistaan ja ovat ainoita lapsia? Eli paikan päällä pääsee käymään maksimissaan 1-2 kertaa kuussa. Ei itselle vielä ajankohtaista, kunhan mietin jo etukäteen.
Minä jouduin lopulta jättämään työni ja muuttamaan paikan päälle auttamaan. Pitkään pärjäsivät keskenään mutta sitten molempien sairastelu kaatoi pakan täysin. Elämästä yhden muistisairaan sekä toisen monisairaan asioiden järjestäjänä ei tullut mitään kun asui kaukana. Työnantaja ei myöskään joustanut vaan oli todella nihkeä jos pyysin joskus palkatonta vapaata päivän-pari, koska vanhempien asiat piti usein hoitaa paikan päällä ja tietenkin virka-aikana. Oli myös paljon sairaalareissuja, leikkauksia jne jotka vaativat paikallaoloa ja auttamista.
Apua sotepuolelta tai sosiaalitoimesta ei juuri herunut vaikka tilanne on ollut välillä todella huono esim. toinen haavainen vuodepotilas ja toinen näkee näkyjä. Yritetty on, itkienkin. Joten vaihtoehtoja ei ole. Ei kukaan voisi jättää omia pieniä lapsiaankaan kahdestaan asumaan, koittakaas pärjäillä, tulen joskus parin viikon päästä katsomaan.
Tätä ilmeisesti sotesäästöillä halutaan, että työikäiset ovat palkattomina omaishoitajina. Omaishoidontuki on täysi vitsi, ehdot ovat todella tiukat.
Joten sitten ollaan vuosia poissa työelämästä. Se vaan on pois tuottavasta työvoimasta ja eläkkeestäkin.
Vierailija kirjoitti:
Mitenkäs asiat ovat järjestäneet ne, jotka asuvat kaukana vanhemmistaan ja ovat ainoita lapsia? Eli paikan päällä pääsee käymään maksimissaan 1-2 kertaa kuussa. Ei itselle vielä ajankohtaista, kunhan mietin jo etukäteen.
En mä käynyt 1 km matkan päässä olevan äidinkään luona noin usein ;) Appiukolle on 650km, pari kertaa vuodessa ehtii käydä. Ei mitään jakoa olla apuna. Onneksi vaimonsa on se huonompikuntoinen ja vaimon lähempänä asuvat lapset häärää siellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokoomus ajoi alas vanhuspalvelut. Kaikki pankki ja ajanvarausasiat yms. on siirretty nettiin. Laskun maksamme sitten me keski-ikäiset naiset. Voi olla sekä pienet lapset että iäkkäät vanhemmat huolehdittavana päivätyön lisäksi.
Saat olla vanhusten kauppa-apuna, digiapuna, ajanvaraajana ja patistajana, sillä jääräpäiset seniorit ovat usein sitä mieltä, että muistisairautta ei voi olla eikä siksi kannata hoitaakaan. Ei haluta varautua ajoissa tulevaan, vaan jätetään kaikki ongelmat lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Mitenkäs asiat ovat järjestäneet ne, jotka asuvat kaukana vanhemmistaan ja ovat ainoita lapsia? Eli paikan päällä pääsee käymään maksimissaan 1-2 kertaa kuussa. Ei itselle vielä ajankohtaista, kunhan mietin jo etukäteen.
Vanhainkodin hoitajan näkökulmasta sanon, että siinä vaiheessa kun vanhus pääsee laitokseen (onko se hyvä vai huono asia, riippuu tilanteesta), niin jollei omaisia ole, ihminen on aika lailla vaan säilössä. Ei ole omia vaatteita eli käyttää jotain mitä saatavilla on tai hilluu sairaalapyjamassa. Jalkahoitajat, kampaajat ja muut saa unohtaa, jollei ole joku maksamassa laskuja. Toki joissain paikoissa nämä kuuluu pitkäaikaishoidon hintaan, mutta ei kaikkialla.
Kaikki pienet asiat korostuu, kun elämä kutistuu. Se, että saa vaikka syödä sopivanlämpöistä ruokaa rauhassa, on liian usein kiinni siitä, että omaiset ehtii auttaa. Karu totuus. Suunnitellut suihkut yritetään toteuttaa, mutta jos on priorisoitava, niin kyllä ne unohdetut vanhukset helpommin jää jonon hännille, vaikka olisi mikä omahoitajasysteemi.
Jos on liikkuvaista sorttia, niin ehkä kaipaisi tekemistä. Mutta jos ei ole saattaajaa niille retkille, niin moni mukava asia jää välistä. Vapaaehtoisia ja opiskelijoita ym. ei vaan riitä kaikille. Vuodepotilaista puhumattakaan. Aina me parhaamme yritämme, mutta kyllä se elämän sisällön mielekkyys on paljolti omaisista kiinni. Ulkoilu on paljon kivempaa tutussa seurassa, rauhassa liikkuen kuin kortteliralli (pahimmillaan kielitaidottoman) kiireellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhemmat kuolivat sydäntauteihin alle 70- vuotiaana. Ja puolison vanhemmat asuivat ikänsä yli viidensadan km:n päässä. Helpolla ollaan päästy. Lapsenlapsia on saanut sopivasti hoitaa, nyt jo aikuisia.
Olemme nyt yli seitenvitosia. Kaikki asia hoidamme uusimmilla applen tableteilla , entinen malli jo vanheni. Kummallakin on oma, ja kovassa käytössä.
Aivan loistavaa hoitaa sillä vero-pankki-matkaliput-aikavaraukset minne vaan -ruokakassien tilaukset, kirjojen kuuntelu ja luku. Kuvalehdet luetaan ilmaiseksi, päivälehti luettu sieltä jo 10v, lääkärin kanssa terv keskukseen viestitellään, henk kotin uusimiset. Ja tietty luetaan kaikkea yleissivistävää ect.
Sähköposti on aivan elintärkeä , samoin kun kaikki laskut e-laskuina.
Toinen meistä on yli kasikymppinen, mut kun itse hoitaa ,niin eivät unohdu. Välillä pähkimme yhdessä. Kaksi päätä on enemmän ,kuin yksi. Ei ne kaikki palveluiden ohjelmatkaan ole järin fiksuja. Parannettavaa on heillä monestikin.
Chattailen todella mielellään, moni asia selviää siinä hyvin. Ei tarvi soitella .
Mitään facebookia ei käytetä, ei ole meidän juttu.
Näin on tänään ja huomenna voi olla toisin. Muistisairaus tai muu neurologinen juttu, niin se on caput.
Ei olla mitään yliopistoihmisi vaan ihan taviksia. Vaan kun kiinnostaa kaikki uusi ja aikaa on. Google on ollut kovassa käytössä vuosien varrella, samoin kun kuntosalikin. Että ei tässä mitään sohvalla lojuvia olla.😂👍Juuri tämä, äkillinen sairaus voi muuttaa suunnan silmänräpäyksessä.
Tämän ole aina ymmärtänyt ja muistan joka päivä. Tämä tavallinen arki on valtava kiitollisuuden aihe minulla.
Se, osaako käyttää digipalveluita on myös osin luokkakysymys. Koulutettu keskiluokkainen vanhus on suuremmalla todennäköisyydellä työelämässä jo käyttänyt tietokonetta ja sen käyttäminen on luontevaa. Minun vähän yli 80-vuotiaat pienviljelijäisovanhemmat taas käyttivät muutaman kerran 90-luvulla kylässeuran yhteistä konetta, mutta eivät he koskaan ole konetta omistaneet. Sen lisäksi, että asia on vieras, niin totta kai asenne vaikuttaa ja ikävä kyllä on niin, että moni vanhempi kouluttamaton ihminen on oppinut ajattelemaan, että hän ei osaa, opi ja on liian tyhmä (Suomi on ollut, varsinkin maaseudulla, vahvasti luokkayhteiskunta vielä pitkälle 60-luvulle).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se, osaako käyttää digipalveluita on myös osin luokkakysymys. Koulutettu keskiluokkainen vanhus on suuremmalla todennäköisyydellä työelämässä jo käyttänyt tietokonetta ja sen käyttäminen on luontevaa. Minun vähän yli 80-vuotiaat pienviljelijäisovanhemmat taas käyttivät muutaman kerran 90-luvulla kylässeuran yhteistä konetta, mutta eivät he koskaan ole konetta omistaneet. Sen lisäksi, että asia on vieras, niin totta kai asenne vaikuttaa ja ikävä kyllä on niin, että moni vanhempi kouluttamaton ihminen on oppinut ajattelemaan, että hän ei osaa, opi ja on liian tyhmä (Suomi on ollut, varsinkin maaseudulla, vahvasti luokkayhteiskunta vielä pitkälle 60-luvulle).
Lisäksi tekniset asiat, tai sellaisiksi mielletyt, ovat etenkin monelle naiselle sellaisia, että heti asiasta puhuttaessa menee jonkinlainen henkinen lukko päälle, ettei tällaisia voi oppia. Näin voi käydä myös koulutetulle ihmiselle, joka ei muuten pidä itseään mitenkään tyhmänä. Onneksi suuri osa hiukan nuoremmasta väestä, siis siitä seuraavasta seniorisukupolvesta kyllä tajuaa sen, että näissä asioissa on pakko yrittää jotenkin pysyä kärryillä. Heillä on myös pahinta pula-aikasukupolvea enemmän halua maksaa erilaisista palveluista, joten heille on normaalia ostaa esim. asennuksia laitteille, solmujen setvimistä ja käytön opastusta. (Kaikilla ei tietysti ole rahaa, mutta aika monella on.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli muutama vuosi sitten elämäntilanne, että asui teini-ikäinen vielä kotona ja sekä minun että puolisoni iäkkäät vanhemmat täysin meidän avun varassa.
Kyllä olivat rankat vuodet, edes nukkua ei koskaan saanut kun teini valvoi myöhään ja vanhukset alkoivat soittelun ennen 5 aamulla kun tarvitsivat apua aamutoimissaan.
Olemme todella helpottuneita nyt kun teini on lähtenyt opiskelemaan ja muuttanut toiseen kaupunkiin ja vanhukset ovat joko haudassa tai hoitolaitoksessa.
Tiedän että tämä kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta olemme itsekin jo keski-ikäisiä, töissä käyviä ja omakotitalossa asuvia jossa myös puuhaa riittää
Tuntuu kuin olisimme saaneet elämämme takaisin. Ihanaa kun saa itsekin joskus levätä työpäivän jälkeen, ehtii taas käydä harrastuksissa yms. ja ennen kaikkea nukkua - krooninen unenpuute on todella rankkaa.
Omille lapsillemme olemme sanoneet ettei heidän tarvitse meitä alkaa hoivaamaan kun tästä vanhenemme.
Sitä ennen aiomme nauttia elämästä!Kaksi vanhuksista sairastui otsa-ohimolohkorappeumaan eli dementoituivat sekoiltuaan ensin n.3 -v, yksi kaatui kotonaan ja sai parantumattoman lonkkamurtuman ja yksi kärsi useasta eri pitkäaikaissairaudesta.
Oli järkyttävää huomata heidän kaikkien kohdalla, miten vähän yhteiskunta tuli missään tilanteessa vastaan ja miten vaikeaa oli mitään apua saada.
Kaikki käytännössä kaatui meidän niskaamme.
-samaTilanne on varmasti ollut kuormittava kaikilla tavoin, mutta teinin syytä se ei kuitenkaan ole ollut. Kurjaa, jos tilanteesta on syytetty teiniäkin ja teineistä tehty syntipukki ongelmiin ja nähty rasitteena. Ratkaisun ongelmiin ei suinkaan olisi pitänyt olla teini muutto muualle ja se, että vasta tämä helpottaa uupuneen ja kuormittaneen äitioletetun elämää. Varmasti teini-ikä on vähintäänkin aistinut vihamielisen ilmapiirin ja äitioletetun kuormittumisen ja sillä on varmasti ollut vaikutuksensa myös teinin itseensä.
Ei kotona asunutta lastamme ole mistään syytetty, eikä ketään muitakaan asianosaisia. Teini-ikäisemme valmistui ylioppilaaksi ja lähti opiskelemaan samaan kaupunkiin jossa kaksi hänen vanhenpaa sisarustaan jo on opiskelemassa. Kotimme ilmapiiri ei missään vaiheessa ole ollut ketään syyllistävä tai mitenkään vihamielinen, päinvastoin. Olemme siis lastemme kanssa avoimesti puhuneet, että he eivät aikanaan ole velvollisia meitä hoitamaan, pyrimme järjestämään asiamme niin.
Kaikki lapsemme ovat meille hyvin rakkaita, ja aina tervetulleita kotiin.
Tässä elämänvaiheessa kuitenkin minä ja puolisoni nautimme elämästämme omilla ehdoillamme, se ei ole lapsiltamme mitään pois.
-sama
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omien vanhempien tarvitsevuutta ja rapistumista on vaikeampi hyväksyä kuin pienten lasten tarvitsevuutta jota koko ajan värittää kasvu ja kehittyminen.
Mutta ei mun vanhempani tarvitse digineuvontaa tunnin välein läpi yön eikä estä minua syömästä ruoka-annostani lämpimänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli muutama vuosi sitten elämäntilanne, että asui teini-ikäinen vielä kotona ja sekä minun että puolisoni iäkkäät vanhemmat täysin meidän avun varassa.
Kyllä olivat rankat vuodet, edes nukkua ei koskaan saanut kun teini valvoi myöhään ja vanhukset alkoivat soittelun ennen 5 aamulla kun tarvitsivat apua aamutoimissaan.
Olemme todella helpottuneita nyt kun teini on lähtenyt opiskelemaan ja muuttanut toiseen kaupunkiin ja vanhukset ovat joko haudassa tai hoitolaitoksessa.
Tiedän että tämä kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta olemme itsekin jo keski-ikäisiä, töissä käyviä ja omakotitalossa asuvia jossa myös puuhaa riittää
Tuntuu kuin olisimme saaneet elämämme takaisin. Ihanaa kun saa itsekin joskus levätä työpäivän jälkeen, ehtii taas käydä harrastuksissa yms. ja ennen kaikkea nukkua - krooninen unenpuute on todella rankkaa.
Omille lapsillemme olemme sanoneet ettei heidän tarvitse meitä alkaa hoivaamaan kun tästä vanhenemme.
Sitä ennen aiomme nauttia elämästä!Ihan mielenkiinnosta kysyn, että kuka teitä sitten hoivaa?
Olemme pyrkineet järjestämään asiamme niin, että vanhetessa/sairastuessa muutamme vaivattomaan asumismuotoon ja ostamme tarvitsemamme palvelut.
-sama
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli muutama vuosi sitten elämäntilanne, että asui teini-ikäinen vielä kotona ja sekä minun että puolisoni iäkkäät vanhemmat täysin meidän avun varassa.
Kyllä olivat rankat vuodet, edes nukkua ei koskaan saanut kun teini valvoi myöhään ja vanhukset alkoivat soittelun ennen 5 aamulla kun tarvitsivat apua aamutoimissaan.
Olemme todella helpottuneita nyt kun teini on lähtenyt opiskelemaan ja muuttanut toiseen kaupunkiin ja vanhukset ovat joko haudassa tai hoitolaitoksessa.
Tiedän että tämä kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta olemme itsekin jo keski-ikäisiä, töissä käyviä ja omakotitalossa asuvia jossa myös puuhaa riittää
Tuntuu kuin olisimme saaneet elämämme takaisin. Ihanaa kun saa itsekin joskus levätä työpäivän jälkeen, ehtii taas käydä harrastuksissa yms. ja ennen kaikkea nukkua - krooninen unenpuute on todella rankkaa.
Omille lapsillemme olemme sanoneet ettei heidän tarvitse meitä alkaa hoivaamaan kun tästä vanhenemme.
Sitä ennen aiomme nauttia elämästä!Ihan mielenkiinnosta kysyn, että kuka teitä sitten hoivaa?
Olemme pyrkineet järjestämään asiamme niin, että vanhetessa/sairastuessa muutamme vaivattomaan asumismuotoon ja ostamme tarvitsemamme palvelut.
-sama
Noin sitä voi suunnitella. Sitten kuitenkin lasten apua tarvitaan vaikka mihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi äiti ei tiedä uutta numeroani
No voihan vitalis, miten fiksu olet. Oikea maan tulevaisuuden toivo. Näitä kun olisi enemmän, kyllä maa pongahtaisi nousuun. Ja koulujahan sulla oli kolmekymppiseksi käyty. Ilmaiseksi. On siellä sivistystä tullut. Milloin muuten maksat velkasi yhteiskunnalle ja miten.
Kukaan meistä ei ole valinnut syntymäänsä. Koulut ovat kaikille olleet pakollisia. Mistä siis pitäisi olla velkaa?
Se lapsen ja vanhempien suhde on ihan juuri sellainen millaiseksi vanhemmat ovat sen aikoinaan tehneet. Jos suhde on huono, niin sitä saa niittää huonoa satoa. Vanhempia ei ole mikään pakko hoitaa jos ei ole sellaista tunnesidettä. Minä en ainakaan aio hoitaa, enkä syyllisty tästä päätöksestä. Yhteiskunta saa ottaa kopin. Vanhemmillani on kyllä numeroni, mutta tuskin tulee soittoja.
Ei täällä yhteiskunnan puolesta ketään heitteille jätetä vaikka hoito saattaakin olla vähäistä ja heikkolaatuista. Jos lapsi alkaa hoitamaan vanhojen vanhempiensa asioita, niin sitä saa kyllä tehdä ihan loputtomiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli muutama vuosi sitten elämäntilanne, että asui teini-ikäinen vielä kotona ja sekä minun että puolisoni iäkkäät vanhemmat täysin meidän avun varassa.
Kyllä olivat rankat vuodet, edes nukkua ei koskaan saanut kun teini valvoi myöhään ja vanhukset alkoivat soittelun ennen 5 aamulla kun tarvitsivat apua aamutoimissaan.
Olemme todella helpottuneita nyt kun teini on lähtenyt opiskelemaan ja muuttanut toiseen kaupunkiin ja vanhukset ovat joko haudassa tai hoitolaitoksessa.
Tiedän että tämä kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta olemme itsekin jo keski-ikäisiä, töissä käyviä ja omakotitalossa asuvia jossa myös puuhaa riittää
Tuntuu kuin olisimme saaneet elämämme takaisin. Ihanaa kun saa itsekin joskus levätä työpäivän jälkeen, ehtii taas käydä harrastuksissa yms. ja ennen kaikkea nukkua - krooninen unenpuute on todella rankkaa.
Omille lapsillemme olemme sanoneet ettei heidän tarvitse meitä alkaa hoivaamaan kun tästä vanhenemme.
Sitä ennen aiomme nauttia elämästä!Ihan mielenkiinnosta kysyn, että kuka teitä sitten hoivaa?
Olemme pyrkineet järjestämään asiamme niin, että vanhetessa/sairastuessa muutamme vaivattomaan asumismuotoon ja ostamme tarvitsemamme palvelut.
-samaNoin sitä voi suunnitella. Sitten kuitenkin lasten apua tarvitaan vaikka mihin.
Kuten mihin? Kerro esimerkkejä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli muutama vuosi sitten elämäntilanne, että asui teini-ikäinen vielä kotona ja sekä minun että puolisoni iäkkäät vanhemmat täysin meidän avun varassa.
Kyllä olivat rankat vuodet, edes nukkua ei koskaan saanut kun teini valvoi myöhään ja vanhukset alkoivat soittelun ennen 5 aamulla kun tarvitsivat apua aamutoimissaan.
Olemme todella helpottuneita nyt kun teini on lähtenyt opiskelemaan ja muuttanut toiseen kaupunkiin ja vanhukset ovat joko haudassa tai hoitolaitoksessa.
Tiedän että tämä kuulostaa hirveän itsekkäältä, mutta olemme itsekin jo keski-ikäisiä, töissä käyviä ja omakotitalossa asuvia jossa myös puuhaa riittää
Tuntuu kuin olisimme saaneet elämämme takaisin. Ihanaa kun saa itsekin joskus levätä työpäivän jälkeen, ehtii taas käydä harrastuksissa yms. ja ennen kaikkea nukkua - krooninen unenpuute on todella rankkaa.
Omille lapsillemme olemme sanoneet ettei heidän tarvitse meitä alkaa hoivaamaan kun tästä vanhenemme.
Sitä ennen aiomme nauttia elämästä!No mutta tehän olette vielä onnekkaita. Ei ole enää huolta vanhemmista ja olette vielä työelämässä. Saatte viettää omat eläkepäivänne ihan itsellenne vaan.
Meillä vanhemmat eli tosi vanhoiksi, toinen yli satavuotiaaksi. Itse oltiin siskon kanssa jo eläkkeellä, ja hoitovastuu vain jatkui ja jatkui. Kaikki heidän asiat piti hoitaa, ihan pienimmätkin. Palveluohjaaja kävi kerran vuodessa toteamassa, että kaikki hoituu hyvin kun on tyttäret lähellä huolehtimassa. Ei uskoisikaan, mitä kaikkea siihen huolehtimiseen kuului. Ei se pelkästään kaupassakäymistä ja lääkärikäynneistä ymv. huolehtimista ollut. Päivän mittaan tapahtuu vaikka mitä, mistä ei niin iäkäs enää selviäkään. Aina oli lähdettävä katsomaan, että mitä nyt.
Esim. taloyhtiössä tehtiin yhtä sun toista ja aina piti meistä jomman kumman olla siellä selvittämässä, että mitä tapahtuu. Lukkoja ja avaimiakin vaihdettiin kahteen kertaan, kellaritilojen ja pyörävaraston tavaroita piti käydä inventoimassa, mitä ja kenen ne ovat, kerran vaihtuivat kaikki varastot, kukapa muukaan siellä oli päivän huhkimassa kuin toinen meistä, nämä vain muutamia esimerkkejä. Tuntui, että koko ajan jotain piti olla tekemässä, ottamassa selvää ja selittämässä sitten näille vanhuksille. He kun "pärjäsivät" kotona oikein hyvin, no eivät olisi pärjänneet päivääkään ilman meitä.
Ja sitten tuli näitä kaatumisia ja pieniä ja muutaman kerran isompiakain loukkaantumisia, siellä piti sitten olla heitä auttamassa koko ajan, koska "pärjää kotona, koska tyttäret..." Kerran joutui toinen olemaan viikon verran sairaalassa, marisi ja mankui kotiinpääsyä, koska kyllä hän siellä selviää, onhan hänelle lapset apuna! Vaikea sitä on kieltäytyäkään, mutta vei se voimia ja itse ei voinut mitään omia suunnitelmia tehdä.
Joskus sitä vaan ajatteli, että ei ihmisen pitäisi liian vanhaksikaan elää. Vaikka mieli on kuinka olevinaan virkeä ja muistikin tavallaan pelaa, ei siis varsinaista muistisairautta mutta vanhuuden aiheuttamaa haparointia jo siinäkin, niin silloin kuvitellaan, että helppohan sitä on sellaista vanhusta hoitaa ja auttaa. Ei se ihan niin ole sekään. Moni meillekin sanoi, että eikö ole ihanaa, kun saatte vanhempanne näin kauan pitää, no joo, mikä ettei. Mutta on siinä se kääntöpuolikin. Eihän sitä tietenkään kenenkään kuolemaa toivo, mutta mieluummin sitä olisi antanut jo jonkun ammatti-ihmisen huolehtia kaikesta. Ilmeisesti kuitenkin ihmisen pitää olla jo päästään täysin pöpi ja lähes vuoteeseen autettava, ennenkuin johonkin hoitopaikkaan saa lähetteen. Kotona pärjääminen katsotaan ihanteeksi ja siihen pyritään, mutta millä hinnalla?
Kyllä, koen että olemme onnellisia nyt.
Vuodet olivat todella raskaita, nyt voimme nauttia elämästämme.
Olen vanhustyössä, ja suurin osa ysikymppistenkin, laitokseen joutuneiden asukkaiden vielä kotona asuvista puolisoista hallitsee nettiasiat hyvin.
Ovathan älypuhelimetkin olleet jo 20v, tietokoneet alkoivat yleistyä heti 90-luvulla. On tuossa ollut aikaa opetella heilläkin nuorempina.
Ainakin täälläpäin oli kunnan puolesta ilmaista digibeuvontaakin eläkeikäisille, ja taitaa olla vieläkin.
Kuvaavat käydessään omaisiaan kännykällä, sekä lähettävät kuvia tutuilleen jne. Myös whatsup viesteillä voi ilmoittaa asukkaalle tulleista laskusita jne.
Mutta jos alunalkaen on ollut hidas oppimaan, tai suorastaan kieltäytynyt opettelemasta netin käyttöä, niin omapa on vikansa ettei osaa. Tosin dementiavaiheessa ei enää opikaan, ja entisetkin taidot unohtuvat.
Joten älä yleistä, jos omaisesi sattuu olemaan dementikko tai muutoin "hidas", suurin osa nykyvanhuksista ei ole kuten omaisesi, vaan nettitoimibta kyllä sujuu.