Avioeron vuoksi sairauslomaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kadehdin näitä "suru ei ole sairaus joten töihin siitä" ihmisiä. Heillä mahtaa olla helppo elämä, koska mieli ei järky ja psyyke ei hajoa edes elämän suurimmista kriiseistä ja elämänmuutoksista, joita avioerot yleensä sisältää?

Kysehän ei ole niinkään siitä että järkkyykö psyyke vaan siitä, miksi se olisi työnantajan velvollisuus siitä taloudellisesti kärsiä kun kyse tosiaan ei ole sairaudesta. Sen vuoksi tuossa tilanteessa ratkaisu on palkaton vapaa.

Haluaako työnantaja saada työntekijän mahdollisimman pian takaisin kuntoon? Osa teistä työnantajista on kyllä sydämettömiä, näette työntekijät pelkkinä kuluerinä ettekä lainkaan ihmisinä. Tuskin se työntekijä montaa kertaa avioeroaa työsopimuksensa aikana.

Sinun työpaikalla on vain yksi ihminen?

Sitä kummasti oppii empatiakyvyttömäksi, kun ei sitä itsekään tarpeen vaatiessa mistään saa. Minulle on ainakin turha tulla kitisemään kenenkään avioeroa tai perheenjäsenen kuolemaa. Olen itsekin selvinnyt vaikeista jutuista yksin, koska kaverit eivät jaksa kuunnella eikä apua saa. Näin ollen en sääli myöskään muita. Joku avioerokitinä siis ei saa mitään sympatioita aikaan. Heikon ihmisen merkki.

Vierailija kirjoitti:

Kun meet työterveyteen siellä lääkäri päättää tarvitsetko sairaslomaa, vain lääkäri eikä kysytä vauva palstalta tarvitsetko lomaa.

Ei, lääkäri ei päätä. Lääkäri antaa vain oman näkemyksensä asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pyydät palkatonta vapaata koska et ole sairas.

Tämä. Jos ei kerran työuupumuskaan ole sairausloman peruste, niin ei sitä ole myöskään avioero. Sori, mutta näin on.

Toiset vetävät kuolemantapauksista huolimatta työhommat läpi, koska vaihtoehtoa ei ole, joten lopeta ulina ja kieriskely itsesäälissä ja jatka elämää. Yksi mies sinne tänne! Ei se ole maailmanloppu.

Harva työ on tuon arvoista. :D Uraihmiset luulee maailman pysähtyvän mikäli he itse pysähtyvät. Ei se pysähdy.

Ei ole kyse siitä, vaan ei vain ole yksinkertaisesti varaa jäädä surkuttelemaan itseään viikoiksi tai kuukausiksi. Rahaa ei tipu tilille eikä ruokaa kaappiin, jos ei sitä itse käy hommaamassa. Ja parempi muutenkin, kun on joku rytmi elämässä ja muuta ajateltavaa kuin itsensä sääliminen.

Itse olen joka ikinen kerta saanut sairaslomaa kun olen sitä mennyt hakemaan. Pomolle lähetän kuvan sairauslomatodistuksesta ja palkka tulee tilille. Tavallinen duunari olen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kadehdin näitä "suru ei ole sairaus joten töihin siitä" ihmisiä. Heillä mahtaa olla helppo elämä, koska mieli ei järky ja psyyke ei hajoa edes elämän suurimmista kriiseistä ja elämänmuutoksista, joita avioerot yleensä sisältää?

Mitä kadehtimista siinä on, että pystyy eroamaan ilman draamaa ja sekoilua? Eihän kaikki erot edes ole mikään surun paikka. Joskus voi olla puhdas helpostus, että tilanne viimein ratkesi. Omalla kohdalla avioero oli enemmän pettymys kuin suru. Olen exäni kanssa edelleen hyvissä väleissä ja lasten takia olemme yhteydessä useita kertoja viikossa. Ymmärrän, että osalle avioero on kriisi, mutta ei pidä luulla, että ihmisen elämä olisi automaattisesti helppoa, jos hän ei ole ihan kappaleina eron jälkeen. 

No miksi sinun kohdalla ero edes olisi ollut kriisi? Eikö tosiaan löydy sympatiaa muille, koska itsellä oli helppoa niin kaikilla muillakin on oltava? AP tuskin olisi tuossa tilanteessa mikäli olisi samanlainen tausta kuin sinulla erossa!

Miksi eron pitäisi aina olla kriisi? Ja, miksi luulet, että ihmisellä, joka selkosuomella kertoi ymmärtävänsä muitakin tilanteita ei olisi empatiaa tai kykyä hahmottaa, että kaikilla ei ole sama tilanne kuin itsellä? Enemmän tästä keskutelusta tulee tunne, että teillä kriiseilijöillä ei ole empatiaa, kun kaikki pyörii sen oman kriisin ympärillä. Sitten huudetaan pää punaisen ja kutsutaan epänormaaliksi ja empatiakyvyttömäksi, jos onkin osannut erota ihan kypsästi ja aikuismaisesti ilman draamaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun meet työterveyteen siellä lääkäri päättää tarvitsetko sairaslomaa, vain lääkäri eikä kysytä vauva palstalta tarvitsetko lomaa.

Ei, lääkäri ei päätä. Lääkäri antaa vain oman näkemyksensä asiassa.

Kyllähän lääkäri kirjaa todistukseen ettei työntekijä sovellu korvaavaan työhön sairausloman ajaksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kadehdin näitä "suru ei ole sairaus joten töihin siitä" ihmisiä. Heillä mahtaa olla helppo elämä, koska mieli ei järky ja psyyke ei hajoa edes elämän suurimmista kriiseistä ja elämänmuutoksista, joita avioerot yleensä sisältää?

Mitä kadehtimista siinä on, että pystyy eroamaan ilman draamaa ja sekoilua? Eihän kaikki erot edes ole mikään surun paikka. Joskus voi olla puhdas helpostus, että tilanne viimein ratkesi. Omalla kohdalla avioero oli enemmän pettymys kuin suru. Olen exäni kanssa edelleen hyvissä väleissä ja lasten takia olemme yhteydessä useita kertoja viikossa. Ymmärrän, että osalle avioero on kriisi, mutta ei pidä luulla, että ihmisen elämä olisi automaattisesti helppoa, jos hän ei ole ihan kappaleina eron jälkeen. 

Hienoa, että olet selvinnyt omasta erostasi pelkästään pettymyksen tunteilla. Nyt kannattaisi huomioida, että eri ihmisillä on erilaisia tilanteita ja tunteita. Monelle erosta ja muista suruista seuraa tila, jossa on työkyvytön. Monet kansalaiset haluavat yhteiskunnan, jossa ihminen ei joudu vielä taloudellisenkin kurjuuden syöveriin kriisin osuessa kohdalle, vaan saa toimeentuloa silloinkin vielä jostain. Pääsee sitten vielä jatkamaan normaalia elämää, kun kriisi helpottaa. Ja kuten sanottu jo edellä, sairausajan toimeentulo tulee lopulta Kelalta.

"Ymmärrän, että osalle avioero on kriisi"

Mitä kohtaa sinä et ymmärtänyt tuosta lauseesta, kun koit asiaksesi ruveta lässytmään kuin pikkulapselle? 

Sitä jatko-osaa: "mutta ei pidä luulla, että ihmisen elämä olisi automaattisesti helppoa, jos hän ei ole ihan kappaleina eron jälkeen." Ei kukaan luulekaan, että elämä olisi automaattisesti helppoa, mutta se ei poista sitä, ettei tarvitse kriisin keskellä toimeentuloa, jos ei heti kykene työntekoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kadehdin näitä "suru ei ole sairaus joten töihin siitä" ihmisiä. Heillä mahtaa olla helppo elämä, koska mieli ei järky ja psyyke ei hajoa edes elämän suurimmista kriiseistä ja elämänmuutoksista, joita avioerot yleensä sisältää?

Kysehän ei ole niinkään siitä että järkkyykö psyyke vaan siitä, miksi se olisi työnantajan velvollisuus siitä taloudellisesti kärsiä kun kyse tosiaan ei ole sairaudesta. Sen vuoksi tuossa tilanteessa ratkaisu on palkaton vapaa.

Haluaako työnantaja saada työntekijän mahdollisimman pian takaisin kuntoon? Osa teistä työnantajista on kyllä sydämettömiä, näette työntekijät pelkkinä kuluerinä ettekä lainkaan ihmisinä. Tuskin se työntekijä montaa kertaa avioeroaa työsopimuksensa aikana.

Minulla on työnantajan vähän tärkeämpiäkin asioita mietittävänä kuin se, miten Riitta selviää kissansa kuolemsta tai Reino vaimonsa sivusuhteesta. On katsos sellainen kuin firma pyöritettävänä ja jos rupean jokaista surua terapoimaan, meillä ei kohta ole rahaa, jolla maksaa ne teidän saikkunne. Tai edes palkkanne. On meillä työnantajillakin elämässä kaikenlaista, mutta firmaa ei tuosta vaan voi jättää, jos on vähän surullinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kadehdin näitä "suru ei ole sairaus joten töihin siitä" ihmisiä. Heillä mahtaa olla helppo elämä, koska mieli ei järky ja psyyke ei hajoa edes elämän suurimmista kriiseistä ja elämänmuutoksista, joita avioerot yleensä sisältää?

Mitä kadehtimista siinä on, että pystyy eroamaan ilman draamaa ja sekoilua? Eihän kaikki erot edes ole mikään surun paikka. Joskus voi olla puhdas helpostus, että tilanne viimein ratkesi. Omalla kohdalla avioero oli enemmän pettymys kuin suru. Olen exäni kanssa edelleen hyvissä väleissä ja lasten takia olemme yhteydessä useita kertoja viikossa. Ymmärrän, että osalle avioero on kriisi, mutta ei pidä luulla, että ihmisen elämä olisi automaattisesti helppoa, jos hän ei ole ihan kappaleina eron jälkeen. 

No miksi sinun kohdalla ero edes olisi ollut kriisi? Eikö tosiaan löydy sympatiaa muille, koska itsellä oli helppoa niin kaikilla muillakin on oltava? AP tuskin olisi tuossa tilanteessa mikäli olisi samanlainen tausta kuin sinulla erossa!

Miksi eron pitäisi aina olla kriisi? Ja, miksi luulet, että ihmisellä, joka selkosuomella kertoi ymmärtävänsä muitakin tilanteita ei olisi empatiaa tai kykyä hahmottaa, että kaikilla ei ole sama tilanne kuin itsellä? Enemmän tästä keskutelusta tulee tunne, että teillä kriiseilijöillä ei ole empatiaa, kun kaikki pyörii sen oman kriisin ympärillä. Sitten huudetaan pää punaisen ja kutsutaan epänormaaliksi ja empatiakyvyttömäksi, jos onkin osannut erota ihan kypsästi ja aikuismaisesti ilman draamaa. 

Pointtihan on se, että miten sun helppo ero hyödyttää APta? Tai muita jotka joutuivat hetkellisesti työkyvyttömäksi eron takia? Joo me kaikki tiedetään, että moni eroaa yhtä usein kuin sukkiansa vaihtaa ja osa eroaa ystävinä. Miten helppo ero liittyy aloitukseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kadehdin näitä "suru ei ole sairaus joten töihin siitä" ihmisiä. Heillä mahtaa olla helppo elämä, koska mieli ei järky ja psyyke ei hajoa edes elämän suurimmista kriiseistä ja elämänmuutoksista, joita avioerot yleensä sisältää?

Mitä kadehtimista siinä on, että pystyy eroamaan ilman draamaa ja sekoilua? Eihän kaikki erot edes ole mikään surun paikka. Joskus voi olla puhdas helpostus, että tilanne viimein ratkesi. Omalla kohdalla avioero oli enemmän pettymys kuin suru. Olen exäni kanssa edelleen hyvissä väleissä ja lasten takia olemme yhteydessä useita kertoja viikossa. Ymmärrän, että osalle avioero on kriisi, mutta ei pidä luulla, että ihmisen elämä olisi automaattisesti helppoa, jos hän ei ole ihan kappaleina eron jälkeen. 

Hienoa, että olet selvinnyt omasta erostasi pelkästään pettymyksen tunteilla. Nyt kannattaisi huomioida, että eri ihmisillä on erilaisia tilanteita ja tunteita. Monelle erosta ja muista suruista seuraa tila, jossa on työkyvytön. Monet kansalaiset haluavat yhteiskunnan, jossa ihminen ei joudu vielä taloudellisenkin kurjuuden syöveriin kriisin osuessa kohdalle, vaan saa toimeentuloa silloinkin vielä jostain. Pääsee sitten vielä jatkamaan normaalia elämää, kun kriisi helpottaa. Ja kuten sanottu jo edellä, sairausajan toimeentulo tulee lopulta Kelalta.

"Ymmärrän, että osalle avioero on kriisi"

Mitä kohtaa sinä et ymmärtänyt tuosta lauseesta, kun koit asiaksesi ruveta lässytmään kuin pikkulapselle? 

Sitä jatko-osaa: "mutta ei pidä luulla, että ihmisen elämä olisi automaattisesti helppoa, jos hän ei ole ihan kappaleina eron jälkeen." Ei kukaan luulekaan, että elämä olisi automaattisesti helppoa, mutta se ei poista sitä, ettei tarvitse kriisin keskellä toimeentuloa, jos ei heti kykene työntekoon.

"Heillä mahtaa olla helppo elämä, koska mieli ei järky ja psyyke ei hajoa edes elämän suurimmista kriiseistä ja elämänmuutoksista"

Tuollaiseen viestiin vastasin. Mikä kohta tuosta jäi sinulta ymmärtämättä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kadehdin näitä "suru ei ole sairaus joten töihin siitä" ihmisiä. Heillä mahtaa olla helppo elämä, koska mieli ei järky ja psyyke ei hajoa edes elämän suurimmista kriiseistä ja elämänmuutoksista, joita avioerot yleensä sisältää?

Mitä kadehtimista siinä on, että pystyy eroamaan ilman draamaa ja sekoilua? Eihän kaikki erot edes ole mikään surun paikka. Joskus voi olla puhdas helpostus, että tilanne viimein ratkesi. Omalla kohdalla avioero oli enemmän pettymys kuin suru. Olen exäni kanssa edelleen hyvissä väleissä ja lasten takia olemme yhteydessä useita kertoja viikossa. Ymmärrän, että osalle avioero on kriisi, mutta ei pidä luulla, että ihmisen elämä olisi automaattisesti helppoa, jos hän ei ole ihan kappaleina eron jälkeen. 

No miksi sinun kohdalla ero edes olisi ollut kriisi? Eikö tosiaan löydy sympatiaa muille, koska itsellä oli helppoa niin kaikilla muillakin on oltava? AP tuskin olisi tuossa tilanteessa mikäli olisi samanlainen tausta kuin sinulla erossa!

Miksi eron pitäisi aina olla kriisi? Ja, miksi luulet, että ihmisellä, joka selkosuomella kertoi ymmärtävänsä muitakin tilanteita ei olisi empatiaa tai kykyä hahmottaa, että kaikilla ei ole sama tilanne kuin itsellä? Enemmän tästä keskutelusta tulee tunne, että teillä kriiseilijöillä ei ole empatiaa, kun kaikki pyörii sen oman kriisin ympärillä. Sitten huudetaan pää punaisen ja kutsutaan epänormaaliksi ja empatiakyvyttömäksi, jos onkin osannut erota ihan kypsästi ja aikuismaisesti ilman draamaa. 

Pointtihan on se, että miten sun helppo ero hyödyttää APta? Tai muita jotka joutuivat hetkellisesti työkyvyttömäksi eron takia? Joo me kaikki tiedetään, että moni eroaa yhtä usein kuin sukkiansa vaihtaa ja osa eroaa ystävinä. Miten helppo ero liittyy aloitukseen?

Eli minäminäminäminä ja minun kriisini pitää olla kymmeniä sivuja vatvonnan aiheena eikä kukan saa kertoa toisenlaisista kokemuksista? Vai mitä yrität sanoa? Keskusteluhan on jo ajat sitten lähtenyt elämään ja polveilemaan, joten miksi juuri minun pitää liittää kaikki mitä sanon aloitukseen? 

Avioeron käsittely ei ehkä riitä sairasloman saamiseksi. Siinä käy väkisinkin kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. Jos olet jatkuvasti itkuinen, täysin uupunut tai erittäin ahdistunut, sitten saat sairaslomaa.

Pitäisikö Kelan alkaa maksamaan jotain tukea kun jonkun kohdalle osuu ero? Työtön kirjoittaa työtön ja eronnut pahamieli?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kadehdin näitä "suru ei ole sairaus joten töihin siitä" ihmisiä. Heillä mahtaa olla helppo elämä, koska mieli ei järky ja psyyke ei hajoa edes elämän suurimmista kriiseistä ja elämänmuutoksista, joita avioerot yleensä sisältää?

Kysehän ei ole niinkään siitä että järkkyykö psyyke vaan siitä, miksi se olisi työnantajan velvollisuus siitä taloudellisesti kärsiä kun kyse tosiaan ei ole sairaudesta. Sen vuoksi tuossa tilanteessa ratkaisu on palkaton vapaa.

Haluaako työnantaja saada työntekijän mahdollisimman pian takaisin kuntoon? Osa teistä työnantajista on kyllä sydämettömiä, näette työntekijät pelkkinä kuluerinä ettekä lainkaan ihmisinä. Tuskin se työntekijä montaa kertaa avioeroaa työsopimuksensa aikana.

Minulla on työnantajan vähän tärkeämpiäkin asioita mietittävänä kuin se, miten Riitta selviää kissansa kuolemsta tai Reino vaimonsa sivusuhteesta. On katsos sellainen kuin firma pyöritettävänä ja jos rupean jokaista surua terapoimaan, meillä ei kohta ole rahaa, jolla maksaa ne teidän saikkunne. Tai edes palkkanne. On meillä työnantajillakin elämässä kaikenlaista, mutta firmaa ei tuosta vaan voi jättää, jos on vähän surullinen. 

"Jos on vähän surullinen" on kyllä asioiden vähättelyä. Siinä vaiheessa kun ihminen shokissa, ei pysty syömään eikä nukkumaan, ihminen ei ole silloin "vähän surullinen" vaan työkyvytön. Mitä teet töissä työkyvyttömällä ihmisellä? Pitkität hänen tuskaa ja firmasi tappiota?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kadehdin näitä "suru ei ole sairaus joten töihin siitä" ihmisiä. Heillä mahtaa olla helppo elämä, koska mieli ei järky ja psyyke ei hajoa edes elämän suurimmista kriiseistä ja elämänmuutoksista, joita avioerot yleensä sisältää?

Mitä kadehtimista siinä on, että pystyy eroamaan ilman draamaa ja sekoilua? Eihän kaikki erot edes ole mikään surun paikka. Joskus voi olla puhdas helpostus, että tilanne viimein ratkesi. Omalla kohdalla avioero oli enemmän pettymys kuin suru. Olen exäni kanssa edelleen hyvissä väleissä ja lasten takia olemme yhteydessä useita kertoja viikossa. Ymmärrän, että osalle avioero on kriisi, mutta ei pidä luulla, että ihmisen elämä olisi automaattisesti helppoa, jos hän ei ole ihan kappaleina eron jälkeen. 

No miksi sinun kohdalla ero edes olisi ollut kriisi? Eikö tosiaan löydy sympatiaa muille, koska itsellä oli helppoa niin kaikilla muillakin on oltava? AP tuskin olisi tuossa tilanteessa mikäli olisi samanlainen tausta kuin sinulla erossa!

Miksi eron pitäisi aina olla kriisi? Ja, miksi luulet, että ihmisellä, joka selkosuomella kertoi ymmärtävänsä muitakin tilanteita ei olisi empatiaa tai kykyä hahmottaa, että kaikilla ei ole sama tilanne kuin itsellä? Enemmän tästä keskutelusta tulee tunne, että teillä kriiseilijöillä ei ole empatiaa, kun kaikki pyörii sen oman kriisin ympärillä. Sitten huudetaan pää punaisen ja kutsutaan epänormaaliksi ja empatiakyvyttömäksi, jos onkin osannut erota ihan kypsästi ja aikuismaisesti ilman draamaa. 

Pointtihan on se, että miten sun helppo ero hyödyttää APta? Tai muita jotka joutuivat hetkellisesti työkyvyttömäksi eron takia? Joo me kaikki tiedetään, että moni eroaa yhtä usein kuin sukkiansa vaihtaa ja osa eroaa ystävinä. Miten helppo ero liittyy aloitukseen?

Lue kokonaan viestiketju, johon vastaat. Ota sen jälkeen huomioon, että keskutelussa saa puhua muillekin kuin aloittajalle. Näillä kahdella pääset jo aika pitkälle sen suhteen, että osaat ymmärtää, miten keskutelupalsta  toimii. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun meet työterveyteen siellä lääkäri päättää tarvitsetko sairaslomaa, vain lääkäri eikä kysytä vauva palstalta tarvitsetko lomaa.

Ei, lääkäri ei päätä. Lääkäri antaa vain oman näkemyksensä asiassa.

Päättää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kadehdin näitä "suru ei ole sairaus joten töihin siitä" ihmisiä. Heillä mahtaa olla helppo elämä, koska mieli ei järky ja psyyke ei hajoa edes elämän suurimmista kriiseistä ja elämänmuutoksista, joita avioerot yleensä sisältää?

Kysehän ei ole niinkään siitä että järkkyykö psyyke vaan siitä, miksi se olisi työnantajan velvollisuus siitä taloudellisesti kärsiä kun kyse tosiaan ei ole sairaudesta. Sen vuoksi tuossa tilanteessa ratkaisu on palkaton vapaa.

Haluaako työnantaja saada työntekijän mahdollisimman pian takaisin kuntoon? Osa teistä työnantajista on kyllä sydämettömiä, näette työntekijät pelkkinä kuluerinä ettekä lainkaan ihmisinä. Tuskin se työntekijä montaa kertaa avioeroaa työsopimuksensa aikana.

Minulla on työnantajan vähän tärkeämpiäkin asioita mietittävänä kuin se, miten Riitta selviää kissansa kuolemsta tai Reino vaimonsa sivusuhteesta. On katsos sellainen kuin firma pyöritettävänä ja jos rupean jokaista surua terapoimaan, meillä ei kohta ole rahaa, jolla maksaa ne teidän saikkunne. Tai edes palkkanne. On meillä työnantajillakin elämässä kaikenlaista, mutta firmaa ei tuosta vaan voi jättää, jos on vähän surullinen. 

Ei sinun tarvitsekaan niitä miettiä ja terapoida. Siitä sinun kannattaa olla kiinnostunut, että hyvä työntekijä selviytyy takaisin työelämään kriisin jälkeen. Se ei välttämättä onnistu, jos menee asunto ja kaikki muukin alta vielä kaiken päälle. Ja kuten sanottu, Kela sen sairausajan toimeentulon lopulta maksaa. Oletan sitä paitsi, että sinunkin yrityksessäsi sairauslomat johtuvat useammin muusta kuin surusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kadehdin näitä "suru ei ole sairaus joten töihin siitä" ihmisiä. Heillä mahtaa olla helppo elämä, koska mieli ei järky ja psyyke ei hajoa edes elämän suurimmista kriiseistä ja elämänmuutoksista, joita avioerot yleensä sisältää?

Kysehän ei ole niinkään siitä että järkkyykö psyyke vaan siitä, miksi se olisi työnantajan velvollisuus siitä taloudellisesti kärsiä kun kyse tosiaan ei ole sairaudesta. Sen vuoksi tuossa tilanteessa ratkaisu on palkaton vapaa.

Haluaako työnantaja saada työntekijän mahdollisimman pian takaisin kuntoon? Osa teistä työnantajista on kyllä sydämettömiä, näette työntekijät pelkkinä kuluerinä ettekä lainkaan ihmisinä. Tuskin se työntekijä montaa kertaa avioeroaa työsopimuksensa aikana.

Minulla on työnantajan vähän tärkeämpiäkin asioita mietittävänä kuin se, miten Riitta selviää kissansa kuolemsta tai Reino vaimonsa sivusuhteesta. On katsos sellainen kuin firma pyöritettävänä ja jos rupean jokaista surua terapoimaan, meillä ei kohta ole rahaa, jolla maksaa ne teidän saikkunne. Tai edes palkkanne. On meillä työnantajillakin elämässä kaikenlaista, mutta firmaa ei tuosta vaan voi jättää, jos on vähän surullinen. 

"Jos on vähän surullinen" on kyllä asioiden vähättelyä. Siinä vaiheessa kun ihminen shokissa, ei pysty syömään eikä nukkumaan, ihminen ei ole silloin "vähän surullinen" vaan työkyvytön. Mitä teet töissä työkyvyttömällä ihmisellä? Pitkität hänen tuskaa ja firmasi tappiota?

Kuka sulle maksaa palkan, jos sinun työnantajasi on jatkuvasti "shokissa" ja saikulla? Niinpä. Aikuisten maailma ei toimi niin, että jokainen kolhu aiheuttaa työkyvyttömyyden ja saikkua. Pitää ottaa myös itse vastuuta asioista. Totta kai ymmärrän, että esimerkiksi lapsen kuolema mullistaa maailman radaltaan hetkeksi, mutta avioero on niin yleinen juttu, että en näe sitä syyksi maksaa palkkaa kotona makoilusta. Ja laki on kanssani samaa mieltä. 

Tälle joukolle olisi lääkärin vastaanotto tarpeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan kadehdin näitä "suru ei ole sairaus joten töihin siitä" ihmisiä. Heillä mahtaa olla helppo elämä, koska mieli ei järky ja psyyke ei hajoa edes elämän suurimmista kriiseistä ja elämänmuutoksista, joita avioerot yleensä sisältää?

Kysehän ei ole niinkään siitä että järkkyykö psyyke vaan siitä, miksi se olisi työnantajan velvollisuus siitä taloudellisesti kärsiä kun kyse tosiaan ei ole sairaudesta. Sen vuoksi tuossa tilanteessa ratkaisu on palkaton vapaa.

Haluaako työnantaja saada työntekijän mahdollisimman pian takaisin kuntoon? Osa teistä työnantajista on kyllä sydämettömiä, näette työntekijät pelkkinä kuluerinä ettekä lainkaan ihmisinä. Tuskin se työntekijä montaa kertaa avioeroaa työsopimuksensa aikana.

Minulla on työnantajan vähän tärkeämpiäkin asioita mietittävänä kuin se, miten Riitta selviää kissansa kuolemsta tai Reino vaimonsa sivusuhteesta. On katsos sellainen kuin firma pyöritettävänä ja jos rupean jokaista surua terapoimaan, meillä ei kohta ole rahaa, jolla maksaa ne teidän saikkunne. Tai edes palkkanne. On meillä työnantajillakin elämässä kaikenlaista, mutta firmaa ei tuosta vaan voi jättää, jos on vähän surullinen. 

Juuri tällainen empatiaköyhä ja lyhytnäköinen asenne johti omalla kohdallani siihen, että sinnittelin kunnes tuli totaaliromahdus ja vuosien sairaslomakierre. Kalliiksi tuli työnantajalle ja nyt työeläkejärjestelmälle kun tila pääsi kroonistumaan. Jos olisi annettu heti alkuun syyllistämättä aikaa levätä ja myönnetty terapiaa, niin olisin luultavasti tänä päivänä yhä terve ja työkykyinen.