Lue keskustelun säännöt.
Iäkkään äitin ikävä käytös: mitä tehdä?
03.07.2023 |
Minulla on ollut haastava suhde äitiini niin kauan kuin muistan. Äitini on aina arvostanut isosiskoani vaatimatta tältä mitään. Sisko on elänyt pääosin kuin äitini, kiinnostunut samoista asioista. Molemmat ovat olleet kotona viihtyviä ja etenkin äitini "uhrautuja", joka katkeroitui alkoholisti-isäni kanssa vaikeassa liitossa. Hänellä olisi ollut kavereita, mutta äiti jumitti kotona ja joi toki itsekin isän kanssa välillä rankemminkin.
Minä olen ollut erilainen, en ole ollut kiinnostunut samoista intresseistä vaan olen ollut aina sosiaalinen ja ystävyys- ja ihmissuhteet ollut tärkeitä. Suhteet on säilyneet ja osa kestänyt jo vuosikymmeniä. Olen ollut eläväinen ja nuoruudesta saakka kulkenut esim. musiikkitapahtumissa ystävieni kanssa, vieläkin konserteissa käyn. Olen saanut äitini taholta myös nuoruudestani lähtien tuntea olevani jotenkin vääränlainen, koska en ole kiinnostunut samanlaisista asioista hänen kanssaan.
Kavereita edelleen tavatessani äitini vaikuttaa olevan ehkä jopa mustasukkainen asiasta. Ne asiat ohitetaan nopeasti ja äitini muuttuu silloinkin jotenkin piikikkääksi, jopa ivalliseksi. Ylipäänsä minun kuulumiset ohitetaan hyvin usein nopeasti ja juuri kommentoimatta. Minä taas kuuntelen loputtomasti hänen kertomiaan asioita tuntemattomista ihmisistä. Isäni kuoltua olen hoitanut kaikki hoidettavat ja juoksevat asiat, selvittänyt ja nähnyt vaivaa. Äitilläni ei ole ajokorttia, joten kuskaan häntä vähintään viikoittain, käytän kaupassa, olen apuna. Siskoni ei koskaan, mutta hän on hyvä ilmeisesti sellaisenaan, koska on enemmän äitini kaltainen.
Äitini soittaa usein pitkiä puheluita, joille minulla tulee olla aikaa. Jos yritän lopettaa, koska omia asioita on kesken alkaa vaativa huokailu ja kommentointi, että aina on kiire tai muuta tai, että "taas hän soitti väärään aikaan". Minulla siis pitäisi olla aina tilanteesta riippumatta aikaa äidin tunnin kestävälle puhelulle.
Toimin äitini terapeuttina, kun häntä ahdistaa ja hän kokee vääryyttä ja milloin mitäkin. Sylkykuppina hänen pahalle ololleen, jota hän purkaa minuun loukkaavina kommentteina, jatkuvana vaativuutena: vaikka auttaisin kuinka, tekisin mitä tahansa niin se ei riitä, aina kuitenkin olen jättänyt jotakin tekemättä tai ainakin ilmeisesti olen tehnyt asian väärin. Hyvänä esimerkkinä absurdista tyytymättömyydestä minua kohtaan vastikään oli tilanne, kun äiti oli tuonut ulkomailta suklaata, joka oli hänen mielestään äärettömän hyvää ja meidän oli maistettava sitä. Kun olin pari konvehtia maistanut hän kysyi, että eikö ole aivan älyttömän hyvää, johon vastasin ihan normaalisti, että olihan se hyvää. Kommenttini oli kuulemma laimea ja "eipä kuulostanut yhtään siltä, että se oli oikeasti mielestäsi hyvää", jonka jälkeen äiti oli naama vinksallaan ja että eipä kelvannut tuokaan sinulle. Äitini tuputtaa milloin mitäkin, olisi pakko toimia hänen toivomallaan tavalla, muuten hän pahoittaa mielensä minulle. Hän tuntuu vain olevan niin loputtoman tyytymätön kaikkeen tekemääni, että nyt on alkanut peräseinä tulemaan vastaan. Olen kuitenkin se, joka on se, joka on lopulta vastuussa kaikesta ja hän tukeutuu minuun ja toisaalta sylkykuppi ja itsestäänselvyys. Nyt hän on tuonut esille, että haluaa minun olevan hänen edunvalvontavaltuutettunsa, että on joku joka hoitaa asiat, kun hän ei itse voi. Tällaiseen siis kelpaan ja oletetaan, että ilman muuta alankin, olipa hän minua kohtaan millainen tahansa
Mikä tälle on ratkaisu? Miten voisin tuoda esille, että hänen käytöksensä on loukkaavaa ja etten jaksa tätä asemaani enää? Olen ajatellut, että tässä eletään nyt viimeisiä aikoja, jolloin meidän välejä olisi mahdollisuus vielä puhdistaa ennenkuin äitini lähtee ja tämä kuorma jää ikuisesti purkamatta.
Kommentit (84)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voitko sanoa tai viestillä kertoa suoraan näkökulmasi äiti-tytär-suhteeseenne? Vaikka äitisi ei reagoisi heti rakentavasti, ulostulo pistäisi hänet miettimään asioita.
Tätä olen miettinyt ja kun tiedän, että äitissäni nousee ensimmäisenä marttyyrius ja "parhaansa on aina tehnyt meidän eteen"-ajatukset. Saisi lukea rauhassa ja sulatella tunteensa rauhassa, mietiskellä osaansa tässä kuviossa. Olen joutunut alkamaan välttelemään liian usein näkemistä, koska jo valmiiksi olen aina varuillani, että mistähän päin tällä kertaa tuulee ja mikä nyt aiheuttaa tyytymättömyyttä.
Samoin lapsenlapsiaan kohtaan on ns. auttavainen mummu, mutta kuitenkin olen jossakin loputtomassa kiitollisuuden velassa, jos äitini on ollut lasten kanssa. Saattaa soitella vielä samana päivänä ja kysellä, että kertoihan lapsi, että tehtiin sitä ja sitä ja onko lapsi sanonut mit
Olenkohan minä tietämättäni kirjoittanut tuon lapsenlapsi-jutun?? Äitini tekee ihan samoin! Jotenkin joskus tuntuu siltä, että hän ei edes aidosti ihaile ja kehu lasta, vaan vain siksi, että lapsi sitten tykkäisi että mummu on kiva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidit pitää lyödä niin lättänäksi että ovat aina mielin kielin aikuisille lapsilleen. Että oppivat.
Kunnon äiti ei puhu asioistaan, ei puhu sairauksustaan, ei pyydä mitään. Laittaa aikuiselle lapselle lempiherkut, antaa satasen kiva kun pyörähdit.
Kunnon äiti ei kippaa koko elämänsä katkeruuksia lastensa niskaan. Muistele yhä uudelleen väittämiään vääryyksiä, jotka eivät liity lapsiinsa millään tavoin. Puheluiden jälkeen on lähinnä åahoinpidelty olo. Tuli valittua väärä mies, väärä suku ja väärä työ. Ihania miehiä olisi ollut jonossa ... mitä ihmettä tuo kuuluu aikuiselle lapselle.
-ohis
No niinpä. Minkä se lapsi sille voi, jos äiti on tyytymätön elämäänsä ja kokee valinneensa kerta toisensa jälkeen väärin?! Ei ole lapsen vika. Jos aikuinen lapsi
Minun äiti on suoraan kateellinen. Jauhaa vuosi vuoden jälkeen miten ei saanut mennä lukioon, vaikka olis halunnut. Tämä siis noin vuonna 1948. Usein tulee naama tympeänä kommenttia, että kyllä sinun kelpaa Eipä tee mieli tavata eikä kertoa omasta elämästäni mitään.
Ap, opettele taivuttamaan äidin. Lähipiirissä myös ihminen joka hokee äitin sitä ja äitin tätä. Heillä ei ollut terve suhde.
Juuri näin, tosi monelta puuttuu tuo vapaaehtoisuuden ymmärrys. Itsekin olen ollut monessa ihmissuhteessa (ja joissakin olen vieläkin) koska luulen että on jotenkin pakko. Ajatuksesta on vaikea päästä irti koska ketään ei oikeastaan saisi loukata ja miten ihmissuhde laitetaan poikki niin ettei loukkaa. Ja yllättävän monella on myös hankaluus puhua asioista ja tunteista asiallisesti. Itse haluaisin selvittää asiat puhumalla että mikä missäkin jutussa olisi kenenkin toive ja millä päästään mahdollisimman monia tyydyttävään lopputulokseen. Äiti on jopa sanonut ihan suoraan että "minähän en selvittele enkä puhu mitään" kun halusin keskustella erimielisyyksistä ja selvittää asioita kun hän esim. syytteli törkeästi puolisoani asioista joita hän ei ollut tehnyt.
Äitini on syntynyt 40-50 -luvun taitteessa, minä olen syntynyt 80-luvun loppupuolella. Toki melko suuri ikäeromme ja viimeisten vuosikymmenien aikana nopeasti tapahtuneet muutokset maailmassa ja esim. tekniikassa ovat osaltaan sellaisia asioita jotka lyövät kiilaa väliimme. Maailmankuvat ovat ns. liian erilaiset.