Lue keskustelun säännöt.
Iäkkään äitin ikävä käytös: mitä tehdä?
03.07.2023 |
Minulla on ollut haastava suhde äitiini niin kauan kuin muistan. Äitini on aina arvostanut isosiskoani vaatimatta tältä mitään. Sisko on elänyt pääosin kuin äitini, kiinnostunut samoista asioista. Molemmat ovat olleet kotona viihtyviä ja etenkin äitini "uhrautuja", joka katkeroitui alkoholisti-isäni kanssa vaikeassa liitossa. Hänellä olisi ollut kavereita, mutta äiti jumitti kotona ja joi toki itsekin isän kanssa välillä rankemminkin.
Minä olen ollut erilainen, en ole ollut kiinnostunut samoista intresseistä vaan olen ollut aina sosiaalinen ja ystävyys- ja ihmissuhteet ollut tärkeitä. Suhteet on säilyneet ja osa kestänyt jo vuosikymmeniä. Olen ollut eläväinen ja nuoruudesta saakka kulkenut esim. musiikkitapahtumissa ystävieni kanssa, vieläkin konserteissa käyn. Olen saanut äitini taholta myös nuoruudestani lähtien tuntea olevani jotenkin vääränlainen, koska en ole kiinnostunut samanlaisista asioista hänen kanssaan.
Kavereita edelleen tavatessani äitini vaikuttaa olevan ehkä jopa mustasukkainen asiasta. Ne asiat ohitetaan nopeasti ja äitini muuttuu silloinkin jotenkin piikikkääksi, jopa ivalliseksi. Ylipäänsä minun kuulumiset ohitetaan hyvin usein nopeasti ja juuri kommentoimatta. Minä taas kuuntelen loputtomasti hänen kertomiaan asioita tuntemattomista ihmisistä. Isäni kuoltua olen hoitanut kaikki hoidettavat ja juoksevat asiat, selvittänyt ja nähnyt vaivaa. Äitilläni ei ole ajokorttia, joten kuskaan häntä vähintään viikoittain, käytän kaupassa, olen apuna. Siskoni ei koskaan, mutta hän on hyvä ilmeisesti sellaisenaan, koska on enemmän äitini kaltainen.
Äitini soittaa usein pitkiä puheluita, joille minulla tulee olla aikaa. Jos yritän lopettaa, koska omia asioita on kesken alkaa vaativa huokailu ja kommentointi, että aina on kiire tai muuta tai, että "taas hän soitti väärään aikaan". Minulla siis pitäisi olla aina tilanteesta riippumatta aikaa äidin tunnin kestävälle puhelulle.
Toimin äitini terapeuttina, kun häntä ahdistaa ja hän kokee vääryyttä ja milloin mitäkin. Sylkykuppina hänen pahalle ololleen, jota hän purkaa minuun loukkaavina kommentteina, jatkuvana vaativuutena: vaikka auttaisin kuinka, tekisin mitä tahansa niin se ei riitä, aina kuitenkin olen jättänyt jotakin tekemättä tai ainakin ilmeisesti olen tehnyt asian väärin. Hyvänä esimerkkinä absurdista tyytymättömyydestä minua kohtaan vastikään oli tilanne, kun äiti oli tuonut ulkomailta suklaata, joka oli hänen mielestään äärettömän hyvää ja meidän oli maistettava sitä. Kun olin pari konvehtia maistanut hän kysyi, että eikö ole aivan älyttömän hyvää, johon vastasin ihan normaalisti, että olihan se hyvää. Kommenttini oli kuulemma laimea ja "eipä kuulostanut yhtään siltä, että se oli oikeasti mielestäsi hyvää", jonka jälkeen äiti oli naama vinksallaan ja että eipä kelvannut tuokaan sinulle. Äitini tuputtaa milloin mitäkin, olisi pakko toimia hänen toivomallaan tavalla, muuten hän pahoittaa mielensä minulle. Hän tuntuu vain olevan niin loputtoman tyytymätön kaikkeen tekemääni, että nyt on alkanut peräseinä tulemaan vastaan. Olen kuitenkin se, joka on se, joka on lopulta vastuussa kaikesta ja hän tukeutuu minuun ja toisaalta sylkykuppi ja itsestäänselvyys. Nyt hän on tuonut esille, että haluaa minun olevan hänen edunvalvontavaltuutettunsa, että on joku joka hoitaa asiat, kun hän ei itse voi. Tällaiseen siis kelpaan ja oletetaan, että ilman muuta alankin, olipa hän minua kohtaan millainen tahansa
Mikä tälle on ratkaisu? Miten voisin tuoda esille, että hänen käytöksensä on loukkaavaa ja etten jaksa tätä asemaani enää? Olen ajatellut, että tässä eletään nyt viimeisiä aikoja, jolloin meidän välejä olisi mahdollisuus vielä puhdistaa ennenkuin äitini lähtee ja tämä kuorma jää ikuisesti purkamatta.
Kommentit (81)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidit pitää lyödä niin lättänäksi että ovat aina mielin kielin aikuisille lapsilleen. Että oppivat.
Kunnon äiti ei puhu asioistaan, ei puhu sairauksustaan, ei pyydä mitään. Laittaa aikuiselle lapselle lempiherkut, antaa satasen kiva kun pyörähdit.
Kunnon äiti ei kippaa koko elämänsä katkeruuksia lastensa niskaan. Muistele yhä uudelleen väittämiään vääryyksiä, jotka eivät liity lapsiinsa millään tavoin. Puheluiden jälkeen on lähinnä åahoinpidelty olo. Tuli valittua väärä mies, väärä suku ja väärä työ. Ihania miehiä olisi ollut jonossa ... mitä ihmettä tuo kuuluu aikuiselle lapselle.
-ohisRasitatko sinä omia lapsiasi valittamalla äidistäsi koko ajan?
Ja että iäkkäällä n. 80 olisi vielä tuollainen elämäntuska päällä? Otsikko on iäkkäistä.Vieläkö äitinsä/anoppinsa vihaajat jauhavat iäkkäinä 20 vuotta sitten kuolleista edellämainituista?
Teetkö itse lapsillesi noin? Miksi?
Elän nykyhetkessä. En ole asioiden vatvoja, juuttunut johonkin vihaan ja kaunaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidit pitää lyödä niin lättänäksi että ovat aina mielin kielin aikuisille lapsilleen. Että oppivat.
Kunnon äiti ei puhu asioistaan, ei puhu sairauksustaan, ei pyydä mitään. Laittaa aikuiselle lapselle lempiherkut, antaa satasen kiva kun pyörähdit.
Kunnon äiti ei kippaa koko elämänsä katkeruuksia lastensa niskaan. Muistele yhä uudelleen väittämiään vääryyksiä, jotka eivät liity lapsiinsa millään tavoin. Puheluiden jälkeen on lähinnä åahoinpidelty olo. Tuli valittua väärä mies, väärä suku ja väärä työ. Ihania miehiä olisi ollut jonossa ... mitä ihmettä tuo kuuluu aikuiselle lapselle.
-ohis
No niinpä. Minkä se lapsi sille voi, jos äiti on tyytymätön elämäänsä ja kokee valinneensa kerta toisensa jälkeen väärin?! Ei ole lapsen vika. Jos aikuinen lapsi menestyy elämässään paremmin ja osaa tehdä valintoja elämässään, kuten erota huonosta suhteesta, vaihtaa työpaikkaa tarvittaessa jne., niin en luulisi olevan äidiltä pois mitenkään. Päinvastoin luulisi, että äiti osaisi arvostaa omien ongelmiensa jälkeen, että lapsensa osaa tehdä toimivia ratkaisuja noissa tilanteissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidit pitää lyödä niin lättänäksi että ovat aina mielin kielin aikuisille lapsilleen. Että oppivat.
Kunnon äiti ei puhu asioistaan, ei puhu sairauksustaan, ei pyydä mitään. Laittaa aikuiselle lapselle lempiherkut, antaa satasen kiva kun pyörähdit.
Kunnon äiti ei kippaa koko elämänsä katkeruuksia lastensa niskaan. Muistele yhä uudelleen väittämiään vääryyksiä, jotka eivät liity lapsiinsa millään tavoin. Puheluiden jälkeen on lähinnä åahoinpidelty olo. Tuli valittua väärä mies, väärä suku ja väärä työ. Ihania miehiä olisi ollut jonossa ... mitä ihmettä tuo kuuluu aikuiselle lapselle.
-ohisRasitatko sinä omia lapsiasi valittamalla äidistäsi koko ajan?
Ja että iäkkäällä n. 80 olisi vielä tuollainen elämäntuska päällä? Otsikko on iäkkäistä.Vieläkö äitinsä/anoppinsa vihaajat jauhavat iäkkäinä 20 vuotta sitten kuolleista edellämainituista?
Teetkö itse lapsillesi noin? Miksi?
Elän nykyhetkessä. En ole asioiden vatvoja, juuttunut johonkin vihaan ja kaunaan.
Onko nykyhetkesi täynnä vihaa ja kaunaa? Joudutko kuuntelemaan jonkun viikottaisia jopa päivittäisiä tunnin puheluita kuinka elämä on ihan kamalaa, aina on ollut. Todellisuus toki on ollut jotain muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidit pitää lyödä niin lättänäksi että ovat aina mielin kielin aikuisille lapsilleen. Että oppivat.
Kunnon äiti ei puhu asioistaan, ei puhu sairauksustaan, ei pyydä mitään. Laittaa aikuiselle lapselle lempiherkut, antaa satasen kiva kun pyörähdit.
Kunnon äiti ei kippaa koko elämänsä katkeruuksia lastensa niskaan. Muistele yhä uudelleen väittämiään vääryyksiä, jotka eivät liity lapsiinsa millään tavoin. Puheluiden jälkeen on lähinnä åahoinpidelty olo. Tuli valittua väärä mies, väärä suku ja väärä työ. Ihania miehiä olisi ollut jonossa ... mitä ihmettä tuo kuuluu aikuiselle lapselle.
-ohisRasitatko sinä omia lapsiasi valittamalla äidistäsi koko ajan?
Ja että iäkkäällä n. 80 olisi vielä tuollainen elämäntuska päällä? Otsikko on iäkkäistä.Vieläkö äitinsä/anoppinsa vihaajat jauhavat iäkkäinä 20 vuotta sitten kuolleista edellämainituista?
80+ v. äitini soittelee tuollaisia puheluita aikuisille lapsilleen. Olen itse jputunut kuuntelemaan koko ikäni hänen "oksennuksiaan". Jostain kumman syystä välit ovat erittäin etäiset.
Ja sinä rasitat omia lapsiasi valittamalle heille heidän mummostaan. Ehkä myös työkavereita.
Miksi ihmeessä niin tekisin? Sekopäisessä mummossa on ihan riittävästi kestämistä muutenkin. Ja miksi minä kuormittaisin lapsiani hullun mummon höpinöillä?
Älä vastaa puhelimeen tai hoida hänen asioitaan. Sano että kääntyy siskosi puoleen välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidit pitää lyödä niin lättänäksi että ovat aina mielin kielin aikuisille lapsilleen. Että oppivat.
Kunnon äiti ei puhu asioistaan, ei puhu sairauksustaan, ei pyydä mitään. Laittaa aikuiselle lapselle lempiherkut, antaa satasen kiva kun pyörähdit.
Kunnon äiti ei kippaa koko elämänsä katkeruuksia lastensa niskaan. Muistele yhä uudelleen väittämiään vääryyksiä, jotka eivät liity lapsiinsa millään tavoin. Puheluiden jälkeen on lähinnä åahoinpidelty olo. Tuli valittua väärä mies, väärä suku ja väärä työ. Ihania miehiä olisi ollut jonossa ... mitä ihmettä tuo kuuluu aikuiselle lapselle.
-ohisRasitatko sinä omia lapsiasi valittamalla äidistäsi koko ajan?
Ja että iäkkäällä n. 80 olisi vielä tuollainen elämäntuska päällä? Otsikko on iäkkäistä.Vieläkö äitinsä/anoppinsa vihaajat jauhavat iäkkäinä 20 vuotta sitten kuolleista edellämainituista?
80+ v. äitini soittelee tuollaisia puheluita aikuisille lapsilleen. Olen itse jputunut kuuntelemaan koko ikäni hänen "oksennuksiaan". Jostain kumman syystä välit ovat erittäin etäiset.
Ja sinä rasitat omia lapsiasi valittamalle heille heidän mummostaan. Ehkä myös työkavereita.
Miksi ihmeessä niin tekisin? Sekopäisessä mummossa on ihan riittävästi kestämistä muutenkin. Ja miksi minä kuormittaisin lapsiani hullun mummon höpinöillä?
Tiedostat siis puhuvasi sairaan höpähtäneen ihmisen kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidit pitää lyödä niin lättänäksi että ovat aina mielin kielin aikuisille lapsilleen. Että oppivat.
Kunnon äiti ei puhu asioistaan, ei puhu sairauksustaan, ei pyydä mitään. Laittaa aikuiselle lapselle lempiherkut, antaa satasen kiva kun pyörähdit.
Kunnon äiti ei kippaa koko elämänsä katkeruuksia lastensa niskaan. Muistele yhä uudelleen väittämiään vääryyksiä, jotka eivät liity lapsiinsa millään tavoin. Puheluiden jälkeen on lähinnä åahoinpidelty olo. Tuli valittua väärä mies, väärä suku ja väärä työ. Ihania miehiä olisi ollut jonossa ... mitä ihmettä tuo kuuluu aikuiselle lapselle.
-ohisRasitatko sinä omia lapsiasi valittamalla äidistäsi koko ajan?
Ja että iäkkäällä n. 80 olisi vielä tuollainen elämäntuska päällä? Otsikko on iäkkäistä.Vieläkö äitinsä/anoppinsa vihaajat jauhavat iäkkäinä 20 vuotta sitten kuolleista edellämainituista?
80+ v. äitini soittelee tuollaisia puheluita aikuisille lapsilleen. Olen itse jputunut kuuntelemaan koko ikäni hänen "oksennuksiaan". Jostain kumman syystä välit ovat erittäin etäiset.
Ja sinä rasitat omia lapsiasi valittamalle heille heidän mummostaan. Ehkä myös työkavereita.
Miksi ihmeessä niin tekisin? Sekopäisessä mummossa on ihan riittävästi kestämistä muutenkin. Ja miksi minä kuormittaisin lapsiani hullun mummon höpinöillä?
Tiedostat siis puhuvasi sairaan höpähtäneen ihmisen kanssa?
Tämä kommentti sairaasta höpsähtäneestä mummosta ei ole ap:n kommentti.
En puhu lapsilleni koskaan pahaa äidistäni enkä mustamaalaa häntä lapsilleni. Keskimmäiseni on muutakaan kertaan puuttunut äitini käytökseen sanallisesti, kun on itse huomannut äitini käytöksen minua kohtaan.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jonkinlaista muuta reaktiota se äitisikin näyttää odottavan.
Kokeilepas kaiken heittämistä hassutteluksi ja tarkkaile, minkä vaikutuksen se tekee.
Eli kun äiti tarjoaa herkkusuklaitaan, niin ensin iloisesti hihkut, että jippii, nyt saa suklaata. Sitten kahmit askista pari kolme konvehtia, tunget ne kerralla suuhusi, päästät haltioitunutta yninää ja pyörittelet silmiäsi ihastuksesta. Kun suu on tyhjä, julistat ettet ole ikimaailmassa saanut parempaa. Ehdota heti perään, että nyt vetelette kaksisteen askin typötyhjäksi.
Jos mummolta odotetaan "hyvää käytöstä" eikö sitä myös voi odottaa aikuisilta lapsilta ja lapsenlapsilta?
Eli ei tyrmätä jotain suklaata huonoksi tai kahvin särvintä vääräksi ja lapsenlapsi nuhtele mummoa jos mummo sanoo väärin.
Asetelma ei kai voi olla niinkään että vain mummolta odotetaan tahdikasta käyttäytymistä?
Etenkin en tiedä mikä iäkäs nyt on, kuitenkin jos ulkomailla käy ei huonokuntoinen kai ainakaan.
Todella iäkkäälle minusta on turha ilkeillä vaikka ei puheet aina miellyttäisikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vietät aivan liian paljon aikaa äitisi kanssa. Siirrät hänet must do - listalle eli määritä rajat ja suhtaudu kuin hoidettavaan tai asiakkaaseen.
Noudatin tuota yli 30v naapurissa asuvan anopin kanssa kohtalaisella menestyksellä.
Anoppi oli hyvin hankala tapaus (mt-syistä eläkkkeellä) ja riidoissa kaikkien kanssa.
On melko turha toivo että vanha ihminen
muuttuisi. Koeta muuttaa asennettasi häneen ja käy tarvittaessa terapiassa. Aseta rajat käytökselle, voihan se yllättää positiivisesti eli jotain parannusta tapahtuu.
Vierailija kirjoitti:
Jos mummolta odotetaan "hyvää käytöstä" eikö sitä myös voi odottaa aikuisilta lapsilta ja lapsenlapsilta?
Eli ei tyrmätä jotain suklaata huonoksi tai kahvin särvintä vääräksi ja lapsenlapsi nuhtele mummoa jos mummo sanoo väärin.Asetelma ei kai voi olla niinkään että vain mummolta odotetaan tahdikasta käyttäytymistä?
Etenkin en tiedä mikä iäkäs nyt on, kuitenkin jos ulkomailla käy ei huonokuntoinen kai ainakaan.
Todella iäkkäälle minusta on turha ilkeillä vaikka ei puheet aina miellyttäisikään.
Luitko aloitusta ollenkaan, vai miten kaiken voi käsittää noin väärin/ kääntää nurinpäin? Tässähän ei oltu tyrmätty mitään tarjottua tai sanottu huonoksi, vaan äiti odotti kaikesta jotakin ylettömiä reaktioita ilmeisesti ihan vaan sen takia, että ne oli hänen tarjoamiaan. Hänelle ei ole kuittailtu huonosta käytöksestä vaan pikemminkin annettu mennä toisesta korvasta ulos kommentoimatta. Se ei ole toiminut vaan äidin käytös muuttuu vaan pisteliäämmäksi. Ohjeesiko on, että käännä vaan toinenkin poski?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vietät aivan liian paljon aikaa äitisi kanssa. Siirrät hänet must do - listalle eli määritä rajat ja suhtaudu kuin hoidettavaan tai asiakkaaseen.
Noudatin tuota yli 30v naapurissa asuvan anopin kanssa kohtalaisella menestyksellä.
Anoppi oli hyvin hankala tapaus (mt-syistä eläkkkeellä) ja riidoissa kaikkien kanssa.On melko turha toivo että vanha ihminen
muuttuisi. Koeta muuttaa asennettasi häneen ja käy tarvittaessa terapiassa. Aseta rajat käytökselle, voihan se yllättää positiivisesti eli jotain parannusta tapahtuu.
Isän kuoleman jälkeen olen halunnut olla tukena ja apuna mahdollisimman paljon, se on jäänyt tavaksi, josta on tullut itsestäänselvyys. Nyt kun isän kuolemasta on jo useampi vuoksi ja äiti alkaa päästä jaloilleen siitä, alkaa vanhat tutut käytöskuviot vahvistua entisestään.
Hyvä ystäväni sanoi kerran 'Muista että se joka auttaa eniten sitä myös eniten potkitaan.' Huomasin sen myös äitini kanssa. Mitä enemmän autoin sen enemmän haukkuja ja sanomisia joka asiasta. Siskoni joka ei auttanut yhtään taas oli se 'hyvä tytär' jota kehui. Kai se on joku psygolinen juttu, en tiedä. Lopuksi aloin voimaan niin pahoin itse että minun oli pakko miettiä ja pistää piste asioille. Äiti oli mennyt yli sen minun viimeisen rajan, kyllä sen sitten itsekkin huomasi mutta oli liian myöhäistä. Hän sitä minun kestämisen rajaa venytti kuin pikkulapset tekee vanhemmilleen uhmaiässä.. Sanoin äidille että nyt riitti ja enää en tule. Puhelimen kautta oltiin yhteyksissä mutta meni 7 v ennenkuin sitten menin hoitamaan hautajaiset. Siis kaikella rajansa ja ne rajat pitää laittaa ihmisen itse ja pitää niistä kiinni, turha luulla että se toinen niitä laittaa kun huomaa että hän voi käyttäytyä miten vain lystää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ystäväni sanoi kerran 'Muista että se joka auttaa eniten sitä myös eniten potkitaan.' Huomasin sen myös äitini kanssa. Mitä enemmän autoin sen enemmän haukkuja ja sanomisia joka asiasta. Siskoni joka ei auttanut yhtään taas oli se 'hyvä tytär' jota kehui. Kai se on joku psygolinen juttu, en tiedä. Lopuksi aloin voimaan niin pahoin itse että minun oli pakko miettiä ja pistää piste asioille. Äiti oli mennyt yli sen minun viimeisen rajan, kyllä sen sitten itsekkin huomasi mutta oli liian myöhäistä. Hän sitä minun kestämisen rajaa venytti kuin pikkulapset tekee vanhemmilleen uhmaiässä.. Sanoin äidille että nyt riitti ja enää en tule. Puhelimen kautta oltiin yhteyksissä mutta meni 7 v ennenkuin sitten menin hoitamaan hautajaiset. Siis kaikella rajansa ja ne rajat pitää laittaa ihmisen itse ja pitää niistä kiinni, turha luulla että se toinen niitä laittaa kun huomaa että hän voi käyttäytyä miten vain lystää.
Tämä raja alkaa nyt tulemaan vastaan ja siksi aionkin nostaa asian puheeksi. Seurauksena voi olla mitä vaan, mielensä pahoittaa takuulla, toivottavasti joskus tulee ymmärrys siitä, miten on kohdellut kaikesta saamastaan avusta ja tuesta huolimatta. Eräs miespuolinen ystäväni ihmetteli jo nuoruudessa äitini rumaa käytöstä minua kohtaan. En ollut asiasta koskaan hänelle puhunut vaan hän teki itse huomionsa tästä käydessämme mökillä tapaamassa vanhempiani.
Nyt hänellä on sitten mahdollisuus päättää, aikooko tehdä korjausliikkeen vai olenko niin epäkelpo, ettei enää loppuelämässään halua nähdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa läheisriippuvuudelta. Olisiko sinun hyvä rajata äitiä ja pohtia äitisuhdetta terapiassa. Tuo satuttaa sinua ja ei siitä helpommaksi muutu. Kaupasta voi tilata ruokaa kotiinkuljetuksella, en ehkä suosittele kynnysmattona olemista. Täältä löytyy haulla keskusteluita aiheesta, et ole yksin.
Äitini ei sellaista osaisi, eikä siitä selviäisi. Siinä olisi syy seuraavaan syyttelyn aiheeseen.
Olen samaa mieltä, että tätä osaani perheessäni olisi hyvää purkaa terapiassa, tästä on alkanut tulla aika raskas taakka. Kuinka suoraan äidille voi ylipäänsä sanoa asioista ilman sen kummempaa tarvetta loukata, mutta tuoda rehellisesti esille tuntemukset asiaan liittyen?
Tämä aloitus liippasi niin läheltä omaani, että aloin itkemään lukiessani. Olisi niin paljon sanottavaa tähän aiheeseen, mutta en oikein osaa järkevästi koota ajatuksia, vaan niistä tulee sekavaa ja vihaista mössöä kun vaan ajattelenkin tätä aihetta.
Olen itsekin liian kiltti kaikissa ihmissuhteissani, mutta erityisesti äitisuhteestani olen kärsinyt koko ikäni. Psykologin luona olen asiaa puinut, koska suhde on aiheuttanut minulle jopa fyysisiä oireita niin kauan kuin muistan, mutta ei se sillä ulkopuoliselle puhumisella parane. Äidin itsensä kanssa puhuminen ei meillä johda mihinkään, yritetty on kymmeniä kertoja. Jokin aika sitten taas erään arvostelun ja marttyyripuhelun aikana minulla meni niin totaalisesti kuppi nurin, että ensimmäistä kertaa elämässäni huusin ja raivosin hänelle aiheuttamansa pahan olon niin lujaa kuin keuhkoista lähti (tiedän kyllä, että todella kusipäistä käytöstä se oli minultakin, mutta olen niin äärettömän paljon vain hiljaa sietänyt). Ja kuten arvata saattaa, tälläkään ei ollut mitään vaikutusta ja ollaan vaan kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Kaikki selvittämättömät asiat vaan lakaistaan maton alle ja se aiheuttaa tunne-elämän ongelmia ym. kaikille osapuolille.
Aikanaan jopa muutamat nuoruuden poikaystäväni laittoivat seurustelusuhteen poikki, koska eivät kestäneet kaikkeen koko ajan tunkeutuvaa ja hankalaa äitiäni. Ymmärrän kyllä, koska en minäkään sietäisi sellaista anoppia jolta ei saa hetken rauhaa ikinä.
Minunkaan äitini ei osaa yhtään mitään sellaisia asioita, jotka nykyarjessa helpottavat elämää, kuten vaikka ruokien tilaus kaupasta kotiin. Edes juna-aikatauluja ei helvetti soikoon osaa VR:n sivuilta katsoa vaikka miljoona kertaa on opetettu. En ole itsekään mikään tekniikan ihmelapsi, mutta juna-aikatauluja selkeämpää sivua saa kyllä hakea. Laskunsa osaa kyllä maksaa huomattavasti vaikeamman näköisellä pankin nettisivulla.
Olen alkanut rajaamaan asiaa niin, että tapaamme "vain" pari kertaa viikossa minun etukäteen ilmoittamani aikataulun mukaan entisen jokapäiväisen tapaamisen sijaan. "Vain" lainausmerkeissä siksi, että minulle tuokin määrä on todella paljon liikaa. Pidän myös puhelimeni lähes aina vapaalla ollessani äänettömällä ja olen tämän äidille kertonut jo pari vuotta sitten, että minua ei tosiaan puhelimella tavoita vapaapäivinä, että turha on kysellä perään. Olen asettanut puhelimen niin, että läpi pääsevät vain puolisoni, kaksi läheisintä ystävää, pomo ja kaksi läheisintä työkaveria, koska näiden kanssa on selvät sävelet, että mitään turhuuksia ei soitella vaan ainoastaan asiat, jotka on saatava tietoon heti ja vähemmän kiireelliset asiat jutellaan sitten kasvotusten. Tällaiset rajaukset minun on ollut aivan pakko tehdä oman terveyteni ja muiden ihmissuhteideni suojelemiseksi. Tosin tein tämän liian myöhään, olen jo ehtinyt vittuuntua loppuelämäkseni. Ei ole normaalia jos napanuora ei koskaan katkea ja lapselta menee oma elämä ohi äidin kanssa tapellessa. Se aiheuttaa voimakasta katkeruutta ja vihaa ja saattaa sitten purkautua eteenpäin täysin viattomiin ihmisiin.
Voimia aloittajalle ja kaikille muille, jotka kamppailevat saman asian kanssa!
Ja kaikki, joilla on aikuisia/nuoria aikuisia lapsia: antakaa niille lapsillenne tilaa elää myös omaa elämäänsä älkääkä roikkuko niissä varsinkin jos ne eivät oma-aloitteisesti osoita olevansa kiinnostuneita jokapäiväiseen yhteydenpitoon. Tukekaa lapsianne henkisesti silloin kun tarvitaan, kyllä lapsi sen muistaa sitten aikuisena ja itsekin täydestä sydämestään auttaa. Mutta lapsi ei aikuisena mitenkään mystisesti ala kiinnostua vanhempansa seurasta jos lapsuudessa on kohdeltu huonosti. Lapset eivät ole vanhempiensa terapeutteja eivätkä velkaa siitä että ovat saaneet syntyä.
Oikeestiko joku joka päivä tapaa vanhempansa?
En tiedä kestäisinkö minä äitinäkään aikuisia lapsia joka päivä ja vähintään ihmettelisin laiminlyövätkö he perhettään.
Ehkä ajattelisin toisin jos joku lapsista asuisi samassa kaupungissa.
Heidänkin onnensa etteivät asu, en voi heittäytyä avuttomaksi. Ennenkuin aivotoiminta rupee pettämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa läheisriippuvuudelta. Olisiko sinun hyvä rajata äitiä ja pohtia äitisuhdetta terapiassa. Tuo satuttaa sinua ja ei siitä helpommaksi muutu. Kaupasta voi tilata ruokaa kotiinkuljetuksella, en ehkä suosittele kynnysmattona olemista. Täältä löytyy haulla keskusteluita aiheesta, et ole yksin.
Äitini ei sellaista osaisi, eikä siitä selviäisi. Siinä olisi syy seuraavaan syyttelyn aiheeseen.
Olen samaa mieltä, että tätä osaani perheessäni olisi hyvää purkaa terapiassa, tästä on alkanut tulla aika raskas taakka. Kuinka suoraan äidille voi ylipäänsä sanoa asioista ilman sen kummempaa tarvetta loukata, mutta tuoda rehellisesti esille tuntemukset asiaan liittyen?
Tämä aloitus liippasi niin läheltä omaani, että aloin itkemään lukiessani. Olisi niin paljon sanottavaa tähän aiheeseen, mutta en oikein osaa järkevästi koota ajatuksia, vaan niistä tulee sekavaa ja vihaista mössöä kun vaan ajattelenkin tätä aihetta.
Olen itsekin liian kiltti kaikissa ihmissuhteissani, mutta erityisesti äitisuhteestani olen kärsinyt koko ikäni. Psykologin luona olen asiaa puinut, koska suhde on aiheuttanut minulle jopa fyysisiä oireita niin kauan kuin muistan, mutta ei se sillä ulkopuoliselle puhumisella parane. Äidin itsensä kanssa puhuminen ei meillä johda mihinkään, yritetty on kymmeniä kertoja. Jokin aika sitten taas erään arvostelun ja marttyyripuhelun aikana minulla meni niin totaalisesti kuppi nurin, että ensimmäistä kertaa elämässäni huusin ja raivosin hänelle aiheuttamansa pahan olon niin lujaa kuin keuhkoista lähti (tiedän kyllä, että todella kusipäistä käytöstä se oli minultakin, mutta olen niin äärettömän paljon vain hiljaa sietänyt). Ja kuten arvata saattaa, tälläkään ei ollut mitään vaikutusta ja ollaan vaan kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Kaikki selvittämättömät asiat vaan lakaistaan maton alle ja se aiheuttaa tunne-elämän ongelmia ym. kaikille osapuolille.
Aikanaan jopa muutamat nuoruuden poikaystäväni laittoivat seurustelusuhteen poikki, koska eivät kestäneet kaikkeen koko ajan tunkeutuvaa ja hankalaa äitiäni. Ymmärrän kyllä, koska en minäkään sietäisi sellaista anoppia jolta ei saa hetken rauhaa ikinä.
Minunkaan äitini ei osaa yhtään mitään sellaisia asioita, jotka nykyarjessa helpottavat elämää, kuten vaikka ruokien tilaus kaupasta kotiin. Edes juna-aikatauluja ei helvetti soikoon osaa VR:n sivuilta katsoa vaikka miljoona kertaa on opetettu. En ole itsekään mikään tekniikan ihmelapsi, mutta juna-aikatauluja selkeämpää sivua saa kyllä hakea. Laskunsa osaa kyllä maksaa huomattavasti vaikeamman näköisellä pankin nettisivulla.
Olen alkanut rajaamaan asiaa niin, että tapaamme "vain" pari kertaa viikossa minun etukäteen ilmoittamani aikataulun mukaan entisen jokapäiväisen tapaamisen sijaan. "Vain" lainausmerkeissä siksi, että minulle tuokin määrä on todella paljon liikaa. Pidän myös puhelimeni lähes aina vapaalla ollessani äänettömällä ja olen tämän äidille kertonut jo pari vuotta sitten, että minua ei tosiaan puhelimella tavoita vapaapäivinä, että turha on kysellä perään. Olen asettanut puhelimen niin, että läpi pääsevät vain puolisoni, kaksi läheisintä ystävää, pomo ja kaksi läheisintä työkaveria, koska näiden kanssa on selvät sävelet, että mitään turhuuksia ei soitella vaan ainoastaan asiat, jotka on saatava tietoon heti ja vähemmän kiireelliset asiat jutellaan sitten kasvotusten. Tällaiset rajaukset minun on ollut aivan pakko tehdä oman terveyteni ja muiden ihmissuhteideni suojelemiseksi. Tosin tein tämän liian myöhään, olen jo ehtinyt vittuuntua loppuelämäkseni. Ei ole normaalia jos napanuora ei koskaan katkea ja lapselta menee oma elämä ohi äidin kanssa tapellessa. Se aiheuttaa voimakasta katkeruutta ja vihaa ja saattaa sitten purkautua eteenpäin täysin viattomiin ihmisiin.
Voimia aloittajalle ja kaikille muille, jotka kamppailevat saman asian kanssa!
Ja kaikki, joilla on aikuisia/nuoria aikuisia lapsia: antakaa niille lapsillenne tilaa elää myös omaa elämäänsä älkääkä roikkuko niissä varsinkin jos ne eivät oma-aloitteisesti osoita olevansa kiinnostuneita jokapäiväiseen yhteydenpitoon. Tukekaa lapsianne henkisesti silloin kun tarvitaan, kyllä lapsi sen muistaa sitten aikuisena ja itsekin täydestä sydämestään auttaa. Mutta lapsi ei aikuisena mitenkään mystisesti ala kiinnostua vanhempansa seurasta jos lapsuudessa on kohdeltu huonosti. Lapset eivät ole vanhempiensa terapeutteja eivätkä velkaa siitä että ovat saaneet syntyä.
Kiitos oman tarinasi jakamisesta ja myötätunnosta Näistä on kovasti apua etsiessäni oikeaa tapaa selvittää äitini kanssa välimme (jos ne nyt ikinä selviävät) ja myös vertaistukea, jota kaipaan tällä hetkellä kovasti.
Olen niin väsynyt ja rikki tästä osastani, miettinyt jo montakymmentä vuotta, että mitä teen niin väärin, että hän kohtelee minua näin. Ja vaikka olisin tehnyt mitä hänen avukseen niin mikään ei auta, riitä tai ole hyvä. Loputon tyytymättömyys on kiitos lopulta sittenkin.
Vierailija kirjoitti:
Oikeestiko joku joka päivä tapaa vanhempansa?
En tiedä kestäisinkö minä äitinäkään aikuisia lapsia joka päivä ja vähintään ihmettelisin laiminlyövätkö he perhettään.
Ehkä ajattelisin toisin jos joku lapsista asuisi samassa kaupungissa.Heidänkin onnensa etteivät asu, en voi heittäytyä avuttomaksi. Ennenkuin aivotoiminta rupee pettämään.
Kyllä tapaa ja yllättävän moni aikuinen ihminen on vanhempansa "pihdeissä" hamaan tappiin asti. Minun äidilläni ei ole ketään muuta kuin minut ja kiertäen on ilmaissut ettei minullakaan saisi olla mitään muuta elämää kuin hän. (Oikeasti hänellä on kyllä tuttavia ja kavereita, mutta kaikki ovat kuulemma ihan perseestä, kuka milläkin tavalla.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeestiko joku joka päivä tapaa vanhempansa?
En tiedä kestäisinkö minä äitinäkään aikuisia lapsia joka päivä ja vähintään ihmettelisin laiminlyövätkö he perhettään.
Ehkä ajattelisin toisin jos joku lapsista asuisi samassa kaupungissa.Heidänkin onnensa etteivät asu, en voi heittäytyä avuttomaksi. Ennenkuin aivotoiminta rupee pettämään.
Kyllä tapaa ja yllättävän moni aikuinen ihminen on vanhempansa "pihdeissä" hamaan tappiin asti. Minun äidilläni ei ole ketään muuta kuin minut ja kiertäen on ilmaissut ettei minullakaan saisi olla mitään muuta elämää kuin hän. (Oikeasti hänellä on kyllä tuttavia ja kavereita, mutta kaikki ovat kuulemma ihan perseestä, kuka milläkin tavalla.)
Ehkä me ollaan saman sukupolven äitien lapsia? Oma äitini on 40-luvulla syntynyt ja varmaan itsekin jäänyt kaikesta läheisyydestä paitsi. Mutta ei ole halunnut tehdä myöskään korjausliikettä omassa vanhemmuudessaan vaan jatkaa samaa kehää itsekin. Itse taas olen pyrkinyt olemaan aivan toisenlainen vanhempi ja jo aikuiset lapseni saavat olla vapaasti yhteydessä minuun tai olla olematta. Kaikkihan perustuu lopulta kuitenkin vapaaehtoisuuteen läheisimmissäkin ihmissuhteissa sitten, kun esim. lapset kasvavat aikuisiki. Tämä oppi on vanhempien sukupolvien vanhemmilta usein tainnut jäädä oppimatta.
Ja sinä rasitat omia lapsiasi valittamalle heille heidän mummostaan. Ehkä myös työkavereita.