Köyhä lapsuus, miten eroon katkeruudesta?

Niin. Vain sellainen, joka on itse kokenut köyhän lapsuuden, pystyy noita tunteita ymmärtämään.

Itse synnyin köyhään ja ongelmaiseen perheeseen maaseudulla. Muutama muukin köyhän perheen lapsi oli samassa koulussa, mut suurin osa oli melko vauraista maajussiperheestä. Sitä oli aina silmätikkuna, aina arvioivien ja usein pilkallisten katseiden kohteena. Sitä tajusi nopeasti, et monille ihmisille se köyhyys tarkoittaa myös järjen köyhyyttä ja jotakin epämääräistä, lähes rikollisuutta. Minä osasin lukea jo ennen kouluun tuloa ja muutenkin koulu oli lastenleikkiä - ja voi että kun sitä ei lakattu ihmettelemästä. Olin koko ala-asteen luokkani ja koko koulun paras oppilas. Yläasteella tuli uhmavaihe ja kapinointi ja tulokset romahtivat.

Muutin heti omilleni kun peruskoulu loppui. Vaihdoin paikkakuntaa, menin töihin konttoriin ja iltaisin kävin lukiota, jonka suoritin n. parissa vuodessa. Jatkoin opintoja kauppaopistossa ja koko ajan kävin päivisin töissä. Maksoin itse vuokrani, ruokani, opinnot, kirjat jne. Pari vuotta valmistumisen jälkeen olin pelkästään töissä ja etenin urallani, sitten tajusin että tarvitsen korkeakoulupaprut. Suoritin ensin amk-tutkinnot työn ohella, sitten otein pienoisen riskin ja jättäydyin pois hyväpalkkaisesta duunistani ja lähdin opiskelemaan toista alaa yliopistoon. Tein iltaisin ja viikonloppuisen kaikenlaisia hommia, joten lainaa ei tarvinnut ottaa kuin vähän. Valmistuin ja sain heti hyvän työpaikan, vaikka minulla ei ollut suhteita, ei verkostoa niin kuin useimmilla kanssaopiskelijoillani oli. 

Nyt olen asiantuntijatyössä, velaton, oma kämppä ja pelit ja vehkeet löytyvät. Ja kaikki olen hankkinut ihan ite. Ja aina - ja ilmeisesti ikuisesti - minua seuraa ulkopuolisuuden tunne, yhä edelleen minä tunnen olevani sellaisen arvioivan ja vähättelevän katseen alla. Ja se tunne taitaa olla ihan vain minun päässäni, koska esim. työkaverini eivät tiedä taustaani, eikä minun ulkonäössäni ja pinnallisissa tavoissani mikään erota minua heistä. Tai erottaa, olen nimittäin aina huoliteltu ja pukeudun hyvin (tämä on tyypillistä: penskana oli vain sisaruksilta perittyjä ikivanhoja rytkyjä, nyt kun on varaa, voin ostaa laatua). Onnekseni elin lapsuuteni aikana, jolloin Suomen yhteiskunnalla oli vielä varaa hoidattaa köyhien lasten hampaat, minun perheelläni ei siihen olisi ollut varaa.

En oikeastaan tiedä, onko se katkeruutta vai mitä, mutta kyllä minä halveksin suurinta osaa työkavereitani ja entisiä opiskelukamujakin. Sitä jatkuvaa narinaa milloin mistäkin, tiettyjen asioiden pitämistä itsestäänselvyyksinä, ylimielisyyttä, tynnyrissä kasvamista, kapeakatseisuutta. Se vaikuttaa työelämässä tietyllä tavalla, josta puhutaan yllättävän vähän mielestäni, se on sellainen tabu: jotta olen pystynyt etenemään urallani, minun on hampaita kirskutellen pitänyt sietää tätä koulutettua keskiluokkaista sakkia, jota minä itse asiassa inhoan ja halveksin. Monta kertaa on joutunut miettimään, et haluanko isompaa palkkaa ja mielenkiintoisempia töitä niin paljon, et rääkkään itseäni siinä sakissa. Suurin osa on pinnallisia tyhjäpäitä, jotka vapaa-ajallaan vetää golfbägiä perässsään ruutuhousut vilkkuen. Mut oon päättänyt jaksaa vielä pari vuotta ja sijoitukseni ovat onnistuneet sen verran hyvin, et enköhän voi kohtaa nakata paskat koko sakille. DDD Ellei sit syty kolmatta maailmansotaa tai nykyinen paskahallitus onnistu söheltämään tilannetta vielä pahemmaksi kuin se nyt on.

Vaihda maisemaa. Samoissa ympyröissä pyörit loputtomiin katkeruutesi kanssa.

Ypp

Aina kaikilla muilla lapsilla oli enemmän kaikkea, leluja, enemmän vaatteita, ulkomaanmatkoja, omat huoneet.

:\\

Olen jo aikuinen ja vieläkin kaihertaa.

sori vaan. äläkä muuta väitä!

Näin minäkin, hyvin köyhän lapsuuden eläneenä sanoisin. Valittivatko vanhemmat alituiseen köyhyyttään? Tai kasvattivatko sinut samalla asenteella, eli kadehtimaan parempiosaisia?

Lapsena sitä ei onneksi ymmärtänytkään, kuinka köyhiä me oikeastaan olimme. Se vaikutti vähän asiaan, että koko aika oli köyhempää eikä ollut tapana leveillä merkkivaatteilla ja muotileluilla. En muista olleeni kateellinen serkkutytön barbista, eikä silloin matkustelleet muutkaan ulkomailla. Paitsi ne, jotka muuttivat kokonaan Ruotsiin, ja siellä oli paljon vauraampaa. Kukaan ei ollut niin perusteellisen köyhä, että ei olisi kunnon vaatteita ollut - kunnasta sai vaateavustuksen kouluvaatteisiin.

Ja ihan samalla tavalla erikseen koulua varten hankituissa vaatteissa kävivät koulua hyvätuloiset virkamiesten lapset kuin me köyhät.

Meillä isä oli hyvätuloinen, mutta ei se näkynyt missään. Olisi ollut edes ne rakastavat vanhemmat, mutta kaiken päälle oli väkivaltaa ja pelkoa.

Köyhyys ei ole vaivannut myöhemmässä elämässä muuten kuin niin, että en pahemmin tuhlaa. Toiseksi elämään suhtautuu aika keveästi. Mitä tässä on pelättävää kun kuolemaakaan ei tarvi pelätä. Tavarat on vain materiaa ja eipä sillä ole väliä.

Mä olen vihainen omasta köyhästä lapsuudesta, sillä vanhemmillani oli kyllä rahaa, ne prioriteetit meni vaan niin, että ensin isä osti niillä kaikkea mitä mieleen pälkähti ja lopuilla rahoilla muu perhe sitten kitkutteli jotenkuten.

Näitä tällaisia perheitä on niin paljon, että surettaa. :/ Mies vääntää uraa ja vaimo on kotona lasten kanssa ja OMAT RAHAT kummallakin. Eivät vaan ota huomioon sitä, että se vaimo on ottanut taloudellista takapakkia jäädessään kotiin hoitamaan yhteisiä lapsia. Siinä se mamma sitten maksaa lapsilisistään omat ja lasten vaatteet, lekurikäynnit, harrastukset ja pahimmassa tapauksessa ruuatkin ja vielä tasan 50% asumismenoista. Huh.

aiheuttanut huonommuuden tunnetta ollenkaan? Eikö se ole ajanut teitä hyväpalkkaiseen työhön? Työskentelemään kovemmin? Ostamaan enemmän/parempaa?

Minä uskon, että kaikki elämän kokemukset näkyvät jossain. Ei se ole hyvää/huonoa, mutta jokainen heijastuu johonkin. Mihin köyhyys on teidän elämässänne heijastunut?

ylläkirjoittava, jonka mies on köyhästä perheestä

köyhiä. Mutta ei se mulle ikinä merkinnyt oikein mitään. En joutunut kiusatuksi sen takia, enkä tuntenut itseäni huonommaksi sen takia. En edes tiedä miksi näin on ollut, koska perhe ei tosiaan mihinkään kannustanut, muuta kuin yritti latistaa tavallisuuteen ja elämään näkymättömänä normien mukaan.

En elänyt silloin enkä elä niin nyt. Olen luonut itselleni näyttävän uran vaikealla alalla ja tienaan hyvin. En edelleenkään osaa sen ihmeemmin rahaa arvostaa ja kaikki mitä tulee, menee myös.

Mutta mitään traumoja köyhyydestä ei mulle jäänyt. Ei edes siitä kun lamassa meni kaikki se vanhempien vähäinenkin omaisuus ja velat vain jäi ja viiden vuoden järjettömän tiukka velkajärjestely. Pikemminkin se opetti, että kaikesta selviää ja raha-asiat on viimeisiä joiden takia suomessa kannattaa mielenterveytensä menettää saati itsensä tappaa.

Asuttiin ison kaupungin keskustan tuntumassa, kuusi henkeä, huone ja keittiö, ulkovessa, puuhella, kylmä vesi, sauna kerran viikossa, ruokaa ja kesämökki oli muttei paljon muuta. Aika viileää oli sisällä ja ikkunalasit sisältä jäässä talvisin.

Eli normi työläismeininki plus mökki, joka näin jälkeenpäin ajatellen ei oikein sopinut kuvaan köyhyydestä.

Olisikohan tontti ollut halvalla hankittu, joka tapauksessa ihan cool mökki ja hienosti rakennettu faijan toimesta.

Teki saunan ja kiukaankin itse, samoin pihakeinun ja kalusteet.

Ilmeisesti perin häneltä osaamisen koska osaan korjata lähes minkä vehkeen hyvänsä miinus nykyiset

mikroelektroniikat jotka ei ilmeisesti olekaan tarkoitettu kolvin kanssa sählättäväksi.

Samoin kuin olen työkseni rakentanut mitä erilaisimpia mekaanisia laitteita.

Nyt vanhana, kun hampaat on mitä on, olen kauhukseni muistellut, että opittiin hampaiden pesuun vasta kansakoulun terveydenhoitajan opissa. En muista hammasharjoja nähneeni kotona kertaakaan.

Näillä mennään, välistä harmittaa ja sitten ei.

Harmittaa edelleen ja vaikuttaa elämään monella tavalla. Tämä on asia, jota vain toinen saman kokenut ymmärtää täysin. 

Mihin tahansa voi jäädä rypemään jos haluaa! Oma valinta.

Olisi minullakin ollut muutama asia mitkä olisi voineet viedä ns jalat alta mutta päätin toisin!

- hyvin köyhä lapsuus (perittyjä vaatteita, ei harrastuksia, ei lemmikiä, ei lomamatkoja. Koti ja vähän ruokaa sentään)

- koulukiusaamista

- vaikea 1. avioliitto, onneksi ei sentään väkivaltaa. Köyhää ja raskasta aikaa

- 2 keskenmenoa

- äitini sairastuminen, kuolema, avioero, yh, muutto uuteen pieneen kotiin 3 lapsen kanssa 6kk sisällä. Ex kieltäytyi osallistumasta lastensa elämään. Taloudellisesti menetin lähes kaiken

- menetin suuren rakkauteni

- oikeudenkäynti 6v omakotitalomme rakennusvirheestä. Olimme köyhä uusperhe. Jouduimme maksamaan mieheni ulos hänen entisestä työpaikastaan

- 2 keskenmenoa lisää

- sairastumiseni ja kovat kivut mitkä johtivat vakavaan masennuksern

- kuopuksen sairastuminen vakavasti.

Tuossa nyt muutama pikkujuttu elämäni varrelta. Jos olisin vajonnut katkeruuteen olisin jäänyt paitsi kaikkea sitä hyvää mikä tapahtui näiden asioiden välillä! En olisi osannut unelmoida paremmasta enkä toteuttaa niitä unelmiani kun kaikki energia olisi mennyt asioiden vatvomiseen!

Köyhää oli ehkä silti helpompaa kuin heillä joilta vaadittiin ihmeellisiä suorituksia vanhenpien kunnianhimon tähden.  Kai jokainen haluaa päteä, myös annettava luovuudelle tilaa.