Köyhä lapsuus, miten eroon katkeruudesta?

että köyhyydessä kasvanut on kovempi taistelemaan onnensa eteen kuin aina lellipentuna ollut. Köyhyys jalostaa luonnetta, sanotaan.



Älä ap ole turhaan katkera. Elämä on edessä, ei menneessä.

että katkeruus noin vanhoja asioita kohtaan on idioottimaisinta mitä voit tehdä. Se ei auta mitään, se ei muuta mennyttä, etkä saa sillä muuta kuin itsellesi jatkuvan pahan mielen. Snap out of it and get a life!



Terv. yksi, jolla on myös köyhä lapsuus, mutta joka kasvatti itselleen sen ansiosta vahvan luonteen.

Mä olen vihainen omasta köyhästä lapsuudesta, sillä vanhemmillani oli kyllä rahaa, ne prioriteetit meni vaan niin, että ensin isä osti niillä kaikkea mitä mieleen pälkähti ja lopuilla rahoilla muu perhe sitten kitkutteli jotenkuten.

Näitä tällaisia perheitä on niin paljon, että surettaa. :/ Mies vääntää uraa ja vaimo on kotona lasten kanssa ja OMAT RAHAT kummallakin. Eivät vaan ota huomioon sitä, että se vaimo on ottanut taloudellista takapakkia jäädessään kotiin hoitamaan yhteisiä lapsia. Siinä se mamma sitten maksaa lapsilisistään omat ja lasten vaatteet, lekurikäynnit, harrastukset ja pahimmassa tapauksessa ruuatkin ja vielä tasan 50% asumismenoista. Huh.

että perheemme oli vähävarainen. Isän alkoholismista sen sijaan kärsin kovastikin. (Tämä kyllä taustasyynä myös tuohon vähävaraisuuteen. Muutoin ihan fiksu ja koulutettu äijä kun joi itsensä ulos hyvästä työpaikasta alle 50-vuotiaana...)



Tuon vähävaraisuuden olen tosiaankin enemmän kokenut niin, että osaan todella arvostaa sitä, että nyt aikuisena minulla on talous hyvällä mallilla.



Nelikymppiseksi asti olin kohtuullisen nuuka - mistä varmasti on kiittäminen lapsuuden taloudellista niukkuutta. Asuimme vähän pienemmässä ja vanhemmassa asunnossa, kunnes se oli maksettu kokonaan ja perheessä oli vain yksi auto.



Pitää tunnustaa, että nyt "vanhemmilla päivillä" olen heittäytynyt vähän huikentelevaisemmaksi; otimme lisää lainaa uudempaan ja hienompaan asuntoon ja toinen autokin perheeseen hankittiin ihan mukavuussyistä. Mutta edelleen muistan kyllä olla kiitollinen hyvästä taloudellisesta asemastani aina, kun "tuhlailen". En siis mitenkään pidä tuota lapsuuden "köyhyyttä" traumaattisena kokemuksena, enemmänkin kasvattavana.

ja lisäksi vanhemmat dokasivat paljon

Muistan kun jo 3 vuotiaana äiti oikeisi minua, he eivät juo viinaa vaan viiniä!

Olin lisäksi se villi lapsi joka riehuu ja ei osaa käyttäytyä. Minne tahansa he menivät me jätettiin omillemme ja heillä oli hauskaa, joten kai se on ymmärrettävää että lapset saattoivat tehdä kaikenlaista

Ja jo ekalta ja esikoulusta sain kuulla miten vaatteeni ovat huonot. Vähän totuin siihen että en voi saada mitään joka ei ole huonoa, tai että se on väärin jos minulla olisi jotain joka ei ole huonoa



Muistan eniten ne ajat yläasteella, oltiin muutettu ja olin uusi koulussa ja he tekivät siitä numeron ja aina kuin voivat muistuttivat minua siitä.

Olen kuitenkin pärjännyt elämässä ihan hyvin.

Pidän huolen siitä että lapsellani on hienoja ja vähän kalliimpia vaatteita

Köyhyys jalostaa luonnetta, sanotaan. Älä ap ole turhaan katkera. Elämä on edessä, ei menneessä.

Ei jalosta

ei kengättomänä kesän viettäminen ketään jaloksi tee

saatiin vaatekuponkeja syksyisin, että voisi vaatteita ostaa. Sukset olivat vanhat ja kuluneet, eivät pysyneet jalassa. Luistimia ei ollut ollenkaan. Pyörällä opin ajamaan vasta 9v, kun ei ollut kuin aikuisten miesten pyörä.

Ei se köyhyys niinkään haitannut, mutta se rakkauden puute. Kuri oli kova ja remmistä saatiin. Aina halveksittiin ja peruskoulun jälkeen äiti toivoi, että menen töihin, koulutusta ei arvostanut. Välit menikin sitten loppuelämäksi häneen.

Nykyään olen taloudellisesti hyvin toimeentulova, ei velkaa, sijoitusasunto... En osaa shoppailla ja tuhlata. Siskoni taas ei saa säästöön yhtään. Ajattelin pitkän aikaa, että kaikilla köyhillä on myös kamalaa kotona, mutta ilmeisesti joistain sitten välitettiin.

Matt. 19

24. "Minä sanon teille: helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan."



Luukas 16

13 "Yksikään palvelija ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän on liittynyt toiseen, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa."

Aina kaikilla muilla lapsilla oli enemmän kaikkea, leluja, enemmän vaatteita, ulkomaanmatkoja, omat huoneet.

:\\

Olen jo aikuinen ja vieläkin kaihertaa.

Välillä ei ollut edes ruokaa. Silti en ole katkera köyhyydestä, vaan koulukiusattuna ja sukulaisten syrjimänä olemisesta.

Nyt aikuisena nautin kaikesta haluamastani, vaikka en suurituloinen olekaan. Osaan hoitaa raha-asiani niin, että voin toteuttaa haaveeni.

Aiotko pilata nykypäivän märehtimällä jotain mitä sulla ei joskus ollut? Jos aiot, niin turha sun on mitään hankkiakaan, koska se ei kumminkaan ole sulle mitään, koska eihän sulla sillonkaan ollut.

Mä olen myös elänyt köyhän lapsuuden. Myös köyhän varhaisaikuisuuden, mutta ei se mitään. Nyt kun mä olen aikuinen aikuinen ja on vakityöpaikka ja talo (josta kyllä maksetaan lainaa), niin mä saan ihan itse päättää miten mä sen lopun kulutan.

Ruokaa, lämpöä, harrastusta ja lapsille vähän enemmän, mitä mä olen itse saanut. Mun on hyvä olla.

Ulkomailla olen käynyt, Virossa, Visbyssä ja Tukholman satamassa. ;o) Ei haittaa, mä menen sitten kun mä päätän että se on tärkeämpää kuin se, mitä mulla tässä kotona on. ;o) Ensin ainakin mieluummin ikkunaremontti, autotalli ja uima-allas!

jää helposti päälle. Kun tottuu siihen, että muilla on kaikkea ja muut matkustaa ja tekee niin ja näin. Mutta ei meidän perhe. Kokee aikamoista ulkopuolisuutta ja se tunne vaan jää helposti loppuelämäksi päälle. Meillä tämä taisi olla jo ainakin toisen sukupolven trauma. isäni on niin tottunut ajattelamaan, että kyllä muut tekee sitä ja tätä, ettei voi toteuttaa mitään kivaa, kun eihän meidän kuulu. Kun lapsuutensa viettää niin. Niin se tunne jää päälle. ja kyllä tunnistan itsessäni nyt sen, että lapselle haluaisi ostaa kaikkea.

Aina kaikilla muilla lapsilla oli enemmän kaikkea, leluja, enemmän vaatteita, ulkomaanmatkoja, omat huoneet.

:\\

Olen jo aikuinen ja vieläkin kaihertaa.

sori vaan. äläkä muuta väitä!

varakkaat, mutta itsekkäät vanhemmat ja väärät elämänarvot.



Meillä oli köyhää, koska vanhemmat halusivat omakotitalon, me lapset jäimme jalkoihin ja kuljimme surkeissa vaatteissa. Joskus tuli selkäsaunoja ja muuta kivaa.



Eli meillä ei ollut oikein kumpikaan hyvin, mutta mikään ei ole lapselle niin tärkeää kuin se, että hänestä välitetään ja hänelle annetaan aikaa, kuunnellaan, tuetaan, rakastetaan.



Moni lapsi voi olla katkera vanhemmilleen siitä, ettei saa kaikkea, mitä muut, mutta aikuisena terve ihminen on kiitollinen muusta lapsena saaduista tavaroista, merkkivaatteista yms.

olen itsekin köyhästä perheestä.



Kun synnyin asuimme pienessä ja kylmässä piharakennuksessa vuokralla. Isäni opiskeli ja äiti oli myyjänä. Kun isä valmistui lähti äiti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja taas elettiin pienillä tuloilla. Kun molemmat vanhemmat oli opiskelut suorittaneet oli aika säästää asuntolainaa varten. Asuimme 36m2 kaksiossa.

Sitten oli tiukkaa kun lainojen korot oli niin korkealla, seurasin keskusteluja kun vanhempani laskivat markkoja lainanlyhennyksen lähestyessä ja usein oli mentävä kerjäämään apua äitini vanhemmilta, ukin nimeä vekseliin.



Kun talo laina oli maksettu, syntyi veljeni ja isäni meni harrastuksen perässä ulkomaille töihin ja äitini oli hoitovapaalla ja asumisesta piti maksaa kahteen maahan taas oli tiukkaa.



Kävin ensimmäisen kerran ulkomailla 23v.



Ikinä en ole ollut katkera vaikka köyhästi olen aina elänyt, päinvastoin olen oppinut rahan arvon ja osaan etsiä halvat vaihtoehdot mistä tahansa onkin kysymys.

Lapsena sain paljon joululahjoja, kun isäni oli vielä köyhemmästä perheestä lähtöisin ja oli päättänyt että hänen lapsensa saavat ainakin paljon joululahjoja. Lahjat oli halpoja mutta tarpeellisia kuten sukkiä, hiusharja yms.

Äitiäni enemmän häiritsee se, että minä olen niin paljosta jäänyt paitsi verrattuna veljeeni, joka eli lapsuuden siihen aikaan kun minä olin jo omillani, lainat oli maksettu ja molemmat vanhemmat oli töissä.



Unohda tuollainen katkeruus, se on ihan turhaa.

Mua ei häiritse katkeruus vaan häpeä ja ulkopuolisuus.

Aina on joku jolla on enemmän ja paremmin. En minä katkeroitunut vaikka moni perhe reissasi kerran vuodessa ulkomailla, me ei kertaakaan, ja osalla tytöistä vaihtui uudet muotivaatteet joka päivä. Isää näkyi harvoin kotona, koska yritti tehdä niska limassa töitä meidän elättämiseksi.

Jotenkin ne vanhemmat sai taottua minun muuten niin kovaan päähän että se materia merkkaa loppujen lopuksi aika vähän. Ehkä se, ettei kaikkea kivaa saanut, opetti myös pitämään tiukasti huolta omasta taloudesta. Tästä on ollut melkoisesti hyötyä aikuisena. Se, että rahaa on niukasti ei välttämättä johda katkeruuteen tai huonoon elämään.

[quote author="Vierailija" time="16.09.2010 klo 14:07"]

aiheuttanut huonommuuden tunnetta ollenkaan? Eikö se ole ajanut teitä hyväpalkkaiseen työhön? Työskentelemään kovemmin? Ostamaan enemmän/parempaa?

Minä uskon, että kaikki elämän kokemukset näkyvät jossain. Ei se ole hyvää/huonoa, mutta jokainen heijastuu johonkin. Mihin köyhyys on teidän elämässänne heijastunut?

ylläkirjoittava, jonka mies on köyhästä perheestä

[/quote]

Kannattaa käsitellä menneisyyden traumat niin elämä on muutakin kuin reagointia menneeseen. Silloin voi aidosti ja vapaasti valita kuinka haluaa elää. Ei alemmuuden- ja huonommuudentunnetta korjata materialla ja menestyksellä vaan henkisellä tasolla. Kun tämän oivaltaa on oikeasti vapaa valitsemaan kuinka haluaa elää. 

Ap jatkaa.
Pelkäsin isää. Se saattoi suuttua yhtäkkiä mistä vaan pikkujutusta ja antoi remmistä jos en totellut. Äiti on lammas eikä uskaltanut sanoa vastaan. Kun pyysin jotain, äiti sanoi ettei ole rahanpaskaa.
Just se ulkopuolisuuden tunne on pahinta.
Joskus toivoin barbia ja isä antoi mulle halpisversion. Luuli varmaan etten huomaa eroa. En kokenut että olen tarpeeksi arvokas saamaan mitään hyvää.

Isä ja äitikin on köyhistä oloista. Joten luuulis ettei ne halua siirtää sitä tuleville polville.

Mä olen katkera köyhästä lapsuudesta. Ei meillä ollut edes autoa. Hyivn vähän olen nähnyt maailmaa. Joku ravintolassa tai elokuvissa käyminen oli mulle tosi ahdoistavaa sitten +20v ikäisenä kun en tiennyt miten niissä kuuluu menetellä. Harrastaa en saanut mitään, mistä olen tosi katkera. "Kaikilla muilla" on joku taitoluistelu/telinevoimistelu/partio- tms tausta, mulla ei ole lapsuusvuosista mitään kerrottavaa. Koulun jälken piti tulla kotiin ja siellä sitten istuttiin ja katsottiin TV.tä.

Hakeuduinkin ok pakkaisene työhön ja teen nyt +30 v iässä niitä asioita mitä en lapsena saanut. Käyn baletti- ja ratsastustunneilla, juoksen, uin,  matkustelen, käyn ravintoloissa, ostelen vaatteita jne. Enkä todellakaan ole valmis luopumaan tästä elämäntyylistä esim. perheenperustamisen / oman lapsen hankkimisen vuoksi. Otan nyt ikään kuin takaisin niitä menetettyjä vuosia ja ilokseni olen huomannut, että olenkin monessa lajissa todella hyvä.