Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Menetin uupumuksen takia kaikki ystävät
25.06.2023 |
Minulla oli ennen noin kymmenen ihmistä ystävinä, kaikki monen vuoden ajan. Uuvuin (syinä työ ja perhe-elämä), ehkä masennunkin. Enkä uupumuksen takia jaksanut pitää keneenkään yhteyttä. Hyvä kun selvisin hengissä nuo uupumuksen vuodet. Kaikki energia meni selviytymiseen. Nyt olen parantumassa, ja huomaan, että minulla ei ole enää yhtään ystävää. Menetin heidät kaikki. Kenellekään en ollut millään tavalla ilkeä, en pettänyt lupauksia, ei mitään sellaista. En vain jaksanut pitää mitään yhteyttä. Olen nyt laittanut heille viestejä ja kysellyt kuulumisia, yrittänyt soittaa. Eivät vastaa. Kaksi estänyt facebookissakin näköjään. Näinkö tämä sitten menee? Että uupumalla todella menettää kaiken?
Kommentit (576)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleeni eräs ystävä, joka otti etäisyyttä juurikin noin kolmeksi vuodeksi, kun minun elämäni laukesi traumaattiseen kriisiin. Sinä aikana ystävyydet rakentuivat uuteen järjestykseen. Sitten tämä ystävä otti yhteyttä, kun hänellä vakava sairastuminen ja ehdotti/toivoi ystävyytemme palautuvan entiselleen. No ei palautunut. Näillä mennään!
Mulla on ystävä, joka puhuu aina omista asioistaan 95 % puhelusta. Tuli mulle traumstisoiva kokemus. Kuukauden kuluttua hän sanoi, että et kai sä sitä enää puhu kaikille. Olin alkanut ottaa tilaa puheluista 50 %. Puoli vuotta myöhemmin sain PTSD-diagnoosin ja siinä vaiheessa hän feidasi jo täysin, vaikka vein tilaa ehkä30 %. Mutta kun en jaksanut kuunnella kuten ennen ja vaadin omaakin tilaa.
Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka valittavat masentuneen itsekkyydestä. Onhan se kurjaa, kun palvelija on heikossa hapessa.
Höpsis. Minä puhuin masentuneiden itsekkyydestä ja olen itsekin ollut masentunut ja itsekäs. Nyt taidat puhua aidasta kun muut puhuvat aidan seipäästä. (Vai toisinpäin?)
No, en edelleenkään pidä itseäni kuin hädin tuskin terveen itsekkään lähimaastossa olevana, mikä on tavoite kynnysmattoelämän jälkeen. Mutta joo, itsekäs ihminen on masentuunenakin itsekäs ja piinaa muita. Epäitsekäs masentunut eristäytyy, koska ei jaksa eikä halua enää palvella muita, niitä itsekkäitä.
Olet opetellut laittamaan rajat, hienoa! Se, että masennukseen kuuluu tyypillisesti itsekkyys ei tarkoita että jokaisen masentuneen jokainen teko olisi itsekäs.
Se on lääketieteellisesti/psykologisesti juuri päinvastoin eli masentunut ei osaa olla itsekäs. Eli ymmärtäkää nyt, ettei masennukseen kuulu itsekkyys.
"Masennusalttiille on usein ominaista niin sanotut riippuvaiset piirteet eli tavallista voimakkaampi hylätyksi tai väheksytyksi tulemisen pelko. Siksi heidän on vaikea pitää puoliaan ja he alistuvat liian helposti toisten tahtoon. Terveen itsekkyyden ja omien oikeuksien puolustamisen oppiminen on kuitenkin vaikeaa ilman kanssaihmisten ymmärrystä tai psykoterapeuttista tukea."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleeni eräs ystävä, joka otti etäisyyttä juurikin noin kolmeksi vuodeksi, kun minun elämäni laukesi traumaattiseen kriisiin. Sinä aikana ystävyydet rakentuivat uuteen järjestykseen. Sitten tämä ystävä otti yhteyttä, kun hänellä vakava sairastuminen ja ehdotti/toivoi ystävyytemme palautuvan entiselleen. No ei palautunut. Näillä mennään!
Mulla on ystävä, joka puhuu aina omista asioistaan 95 % puhelusta. Tuli mulle traumstisoiva kokemus. Kuukauden kuluttua hän sanoi, että et kai sä sitä enää puhu kaikille. Olin alkanut ottaa tilaa puheluista 50 %. Puoli vuotta myöhemmin sain PTSD-diagnoosin ja siinä vaiheessa hän feidasi jo täysin, vaikka vein tilaa ehkä30 %. Mutta kun en jaksanut kuunnella kuten ennen ja vaadin omaakin tilaa.
Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka valittavat masentuneen itsekkyydestä. Onhan se kurjaa, kun palvelija on heikossa hapessa.
Höpsis. Minä puhuin masentuneiden itsekkyydestä ja olen itsekin ollut masentunut ja itsekäs. Nyt taidat puhua aidasta kun muut puhuvat aidan seipäästä. (Vai toisinpäin?)
No, en edelleenkään pidä itseäni kuin hädin tuskin terveen itsekkään lähimaastossa olevana, mikä on tavoite kynnysmattoelämän jälkeen. Mutta joo, itsekäs ihminen on masentuunenakin itsekäs ja piinaa muita. Epäitsekäs masentunut eristäytyy, koska ei jaksa eikä halua enää palvella muita, niitä itsekkäitä.
Olet opetellut laittamaan rajat, hienoa! Se, että masennukseen kuuluu tyypillisesti itsekkyys ei tarkoita että jokaisen masentuneen jokainen teko olisi itsekäs.
Se on lääketieteellisesti/psykologisesti juuri päinvastoin eli masentunut ei osaa olla itsekäs. Eli ymmärtäkää nyt, ettei masennukseen kuulu itsekkyys.
"Masennusalttiille on usein ominaista niin sanotut riippuvaiset piirteet eli tavallista voimakkaampi hylätyksi tai väheksytyksi tulemisen pelko. Siksi heidän on vaikea pitää puoliaan ja he alistuvat liian helposti toisten tahtoon. Terveen itsekkyyden ja omien oikeuksien puolustamisen oppiminen on kuitenkin vaikeaa ilman kanssaihmisten ymmärrystä tai psykoterapeuttista tukea."
HAhahah!!! Jokainen masentuneen perheenjäsen tietää että masentuneen ajatukset pyörivät lähinnä oman navan ympärillä. Terveellä tavalla itsekäs ei toki osaa olla, nimenomaan huonolla tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Toisen kivun seuraaminen voi joskus ylittää oman sietokyvyn.
Minä jätin mieheni pääasiassa hänen mielenterveysongelmiensa vuoksi. Yritin vuosia uskoa, että voin auttaa häntä ja päästäisiin yhdessä yli niistä ongelmista. Loppua kohti tajusin, että se suhde on musta aukko, joka nielaisee minut, jos en lähde.
Vuosi erosta - omat oireet viittaa siitä suhteesta johtuvaan PTSD:ään. En jaksa puhua kenellekään, koska se sattuu, enkä suostu ottamaan riskiä, että kuormitan ketään muuta samalla tavalla kuin exä kuormitti minua. Jos tulevalla kumppanilla tai edes ystävällä esiintyy vastaavaa taipumusta, tulen nostamaan kytkintä.
Ennen olin toisenlainen. Empaattisempi ja optimistisempi. Enää minusta ei ole siihen.
Kai olet terapiassa? Tsemppiä! Minä olen samankaltaisella tiellä.
Minä jaksan olla yhteydessä hoitotahoihin. Ja muutamaan muuhun ihmiseen, joka ei kuormita minua. Ne, jotka ottavat enemmän kuin antavat, ovat nyt ne, joita on vaikein jaksaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleeni eräs ystävä, joka otti etäisyyttä juurikin noin kolmeksi vuodeksi, kun minun elämäni laukesi traumaattiseen kriisiin. Sinä aikana ystävyydet rakentuivat uuteen järjestykseen. Sitten tämä ystävä otti yhteyttä, kun hänellä vakava sairastuminen ja ehdotti/toivoi ystävyytemme palautuvan entiselleen. No ei palautunut. Näillä mennään!
Mulla on ystävä, joka puhuu aina omista asioistaan 95 % puhelusta. Tuli mulle traumstisoiva kokemus. Kuukauden kuluttua hän sanoi, että et kai sä sitä enää puhu kaikille. Olin alkanut ottaa tilaa puheluista 50 %. Puoli vuotta myöhemmin sain PTSD-diagnoosin ja siinä vaiheessa hän feidasi jo täysin, vaikka vein tilaa ehkä30 %. Mutta kun en jaksanut kuunnella kuten ennen ja vaadin omaakin tilaa.
Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka valittavat masentuneen itsekkyydestä. Onhan se kurjaa, kun palvelija on heikossa hapessa.
Höpsis. Minä puhuin masentuneiden itsekkyydestä ja olen itsekin ollut masentunut ja itsekäs. Nyt taidat puhua aidasta kun muut puhuvat aidan seipäästä. (Vai toisinpäin?)
No, en edelleenkään pidä itseäni kuin hädin tuskin terveen itsekkään lähimaastossa olevana, mikä on tavoite kynnysmattoelämän jälkeen. Mutta joo, itsekäs ihminen on masentuunenakin itsekäs ja piinaa muita. Epäitsekäs masentunut eristäytyy, koska ei jaksa eikä halua enää palvella muita, niitä itsekkäitä.
Olet opetellut laittamaan rajat, hienoa! Se, että masennukseen kuuluu tyypillisesti itsekkyys ei tarkoita että jokaisen masentuneen jokainen teko olisi itsekäs.
Se on lääketieteellisesti/psykologisesti juuri päinvastoin eli masentunut ei osaa olla itsekäs. Eli ymmärtäkää nyt, ettei masennukseen kuulu itsekkyys.
"Masennusalttiille on usein ominaista niin sanotut riippuvaiset piirteet eli tavallista voimakkaampi hylätyksi tai väheksytyksi tulemisen pelko. Siksi heidän on vaikea pitää puoliaan ja he alistuvat liian helposti toisten tahtoon. Terveen itsekkyyden ja omien oikeuksien puolustamisen oppiminen on kuitenkin vaikeaa ilman kanssaihmisten ymmärrystä tai psykoterapeuttista tukea."
HAhahah!!! Jokainen masentuneen perheenjäsen tietää että masentuneen ajatukset pyörivät lähinnä oman navan ympärillä. Terveellä tavalla itsekäs ei toki osaa olla, nimenomaan huonolla tavalla.
Jotenkin ei yllätä, jos sun perheenjäsen masentuu.
Toi on niin tuttua, että ensin sairastutetaan ja sitten vittuillaan päälle. Ootko muistanut lääkkeet. Terapia on huuhaata. Mene vaan lenkille niin paranet. Ai oot uupunut ja jaksoit kuitenkin just kävellä puoli tuntia, mikset siivonnut.
"Toistuvat tuskalliset kokemukset masennusvaiheissa ovat omiaan syventämään luovan ihmisen kykyä ymmärtää elämää sen eri muodoissa ja vivahteissa. Sofian valinta -romaanin tekijä William Styron sairastui ensimmäisen kerran vakavaan ja pitkälliseen masennustilaan kuitenkin vasta yli 60-vuotiaana ja kirjoitettuaan lukuisia menestysromaaneja. Toivuttuaan hän totesi hämmästyksekseen käsitelleensä kaikissa romaaneissaan ihmisen itsetuhoisuutta ja masennusta eri muodoissaan. Ja kuitenkin hän oli kirjoittanut nämä romaaninsa ennen omakohtaista kokemusta syvästä masennuksesta (Styron 1990)."
https://www.duodecimlehti.fi/duo40047
Styronin kertoma masennuksestaan sai minut tajuamaan, ettei masennusta oikein voi tajuta, jos sitä ei ole kokenut tai ole saanut sen hoitamiseen koulutusta. Kyllä on itsekkyys kaukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikille ei voi kertoa syytä. Ehkä ne muutama jotka olisit halunnut pitää, olisi voinut sanoa lyhyesti jonkun syyn. Muuten oletetaan ettet ole kiinnostunut ja olet katkaissut välit lopullisesti. Ellei nyt sitten perustele viestiin jotain, mutta kaikille ei kannata tietojaan jakaa, tulee vain juoruja ehkä? Osa tosin ihmisistä vastailee kai vuosienkin jälkeen.
En minä juoruja pelkää, ystäväni olivat kaikki fiksuja, luotettavia ihmisiä, joilla ei ole tapana juoruilla eteenpäin. Halusin pitää heidät kaikki ystävinä, he kaikki oli minulle tärkeitä ihmisiä pitkältä ajalta. Elämässäni tapahtui muutamia isoja kriisejä, jotka mursi jaksamiseni täysin, kuten sanoin niin hyvä kun selvisin hengissä niistä vuosista. En minä niitä asioita salannut, mutta en liiemmin vuodattanutkaan kenellekään, en jaksanut edes puhua. Olin niin uupunut, että en pystynyt ajattelemaan mitään järkevästi. En pystynyt ajattelemaan esimerkiksi ystävien reagointeja. Ymmärrän, että se ehkä oli väärin minulta, mutta tiedättekö, että kun on aivan sekaisin väsymyksestä, niin kaikki mitä miettii on että miten selviän hengissä tästä.
ApJos et ole VUOSIIN pitänyt yhteyttä niin kai itse ymmärrät että elämä menee eteenpäin?
Tietenkin elämä menee eteenpäin. Mutta jos on vuosia ollut ystävä, niin kai vanhan ystävän kuulumiset kiinnostaa, vaikka elämä olisikin mennyt eteenpäin. Minua ainakin kiinnostaa.
No ei mua oikeastaan kiinnosta kyllä. En tee itse mitään kaveruudella joka tempaistaan esiin parin vuoden välein yhdeksi viestittelytuokioksi/puhelinsoitoksi jossa lähinnä vain tentataan mitä toinen on tehnyt viiemisen parin vuoden aikana, ja kerrotaan mitä itse on tehnyt ja sitten sama uudestaan parin vuoden välein. Ei mulla ole tuollaiselle mitään tilausta.
Samaa mieltä. On paljon helpompi että joko pidetään yhteyttä edes suht säännöllisesti, vaikka muutaman kerran vuodessa (mielellään toki useammin) tai sitten ei ollenkaan pidetä. Ainakaan tietoisesti ja erikseen nähdä sen eteen vaivaa. Nähdään jos tai kun nähdään ja jutellaan sitten mitä jutellaan. Tällaisia tuttavia on muutenkin niin paljon (ja esim kaukaisemmat sukulaiset tai jotkut puolison kavereiden puolisot), joiden kanssa sujuu mukava small talk muutaman vuoden välein, mutta ystäviksi ei enää kaipaa tuollaista satunnaista tuttava-tason yhteydenpitoa.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.
Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.
Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.
Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.
Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.
Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"
Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.
Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua.
Eli toisin sanoen siis et halua?
Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä.
On myös välimuotoja ei ollenkaan ja viestittelyn välillä. Voi laittaa vaikka pari lyhyttä viestiä ja reagoida parilla emojilla kavereiden viesteihin. Itse laitan usein juuri aika kiireisellä ja stressaavalla hetkellä viestejä ystävilleni kysyäkseni kuulumisia. Kun huomaan että olen ollut niin tiiviisti omissa menoissani eikä ole ollut aikaa ystävien kuulumisille niin silloin toimin heti kun tajuan asian ja vastaan sitten lyhyesti jotain heille. Enkä odota useita viikkoja että henkinen kuormitus helpottaa. Ajattelen että ystäväni ansaitsevat sen että laitan edes lyhyesti pari viestiä. Siitä on helpompi jatkaa pidemmin kun on aikaa ja jaksamista enemmän.
Totta tuo. Mä lähinnä kommentoinkin toisen kirjoittajan lausetta "Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon". Ts ymmärrän, miksi hän ei laita edes "Mitä kuuluu?" viestiä, koska yleensä sellainen viesti kuitenkin poikii jotain muutakin jutustelua kuin vain sen, että voisi laittaa saamaansa vastaukseen jonkun sydän- tai peukku -emojin vastaukseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
YHYY YHYY OLEN NIIIN UUUPUNUT YHYY😩😫
Hanki apua itsellesi. Tapasi kirjoitella näissä ketjuissa on kaukana terveestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleeni eräs ystävä, joka otti etäisyyttä juurikin noin kolmeksi vuodeksi, kun minun elämäni laukesi traumaattiseen kriisiin. Sinä aikana ystävyydet rakentuivat uuteen järjestykseen. Sitten tämä ystävä otti yhteyttä, kun hänellä vakava sairastuminen ja ehdotti/toivoi ystävyytemme palautuvan entiselleen. No ei palautunut. Näillä mennään!
Mulla on ystävä, joka puhuu aina omista asioistaan 95 % puhelusta. Tuli mulle traumstisoiva kokemus. Kuukauden kuluttua hän sanoi, että et kai sä sitä enää puhu kaikille. Olin alkanut ottaa tilaa puheluista 50 %. Puoli vuotta myöhemmin sain PTSD-diagnoosin ja siinä vaiheessa hän feidasi jo täysin, vaikka vein tilaa ehkä30 %. Mutta kun en jaksanut kuunnella kuten ennen ja vaadin omaakin tilaa.
Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka valittavat masentuneen itsekkyydestä. Onhan se kurjaa, kun palvelija on heikossa hapessa.
Höpsis. Minä puhuin masentuneiden itsekkyydestä ja olen itsekin ollut masentunut ja itsekäs. Nyt taidat puhua aidasta kun muut puhuvat aidan seipäästä. (Vai toisinpäin?)
No, en edelleenkään pidä itseäni kuin hädin tuskin terveen itsekkään lähimaastossa olevana, mikä on tavoite kynnysmattoelämän jälkeen. Mutta joo, itsekäs ihminen on masentuunenakin itsekäs ja piinaa muita. Epäitsekäs masentunut eristäytyy, koska ei jaksa eikä halua enää palvella muita, niitä itsekkäitä.
Olet opetellut laittamaan rajat, hienoa! Se, että masennukseen kuuluu tyypillisesti itsekkyys ei tarkoita että jokaisen masentuneen jokainen teko olisi itsekäs.
Se on lääketieteellisesti/psykologisesti juuri päinvastoin eli masentunut ei osaa olla itsekäs. Eli ymmärtäkää nyt, ettei masennukseen kuulu itsekkyys.
"Masennusalttiille on usein ominaista niin sanotut riippuvaiset piirteet eli tavallista voimakkaampi hylätyksi tai väheksytyksi tulemisen pelko. Siksi heidän on vaikea pitää puoliaan ja he alistuvat liian helposti toisten tahtoon. Terveen itsekkyyden ja omien oikeuksien puolustamisen oppiminen on kuitenkin vaikeaa ilman kanssaihmisten ymmärrystä tai psykoterapeuttista tukea."
HAhahah!!! Jokainen masentuneen perheenjäsen tietää että masentuneen ajatukset pyörivät lähinnä oman navan ympärillä. Terveellä tavalla itsekäs ei toki osaa olla, nimenomaan huonolla tavalla.
Jotenkin ei yllätä, jos sun perheenjäsen masentuu.
Toi on niin tuttua, että ensin sairastutetaan ja sitten vittuillaan päälle. Ootko muistanut lääkkeet. Terapia on huuhaata. Mene vaan lenkille niin paranet. Ai oot uupunut ja jaksoit kuitenkin just kävellä puoli tuntia, mikset siivonnut.
Joo varmasti vanhempani masentui minun takiani. Sitten kun vielä opit olemaan peilaamatta omia kokemuksiasi muihin ja syyttelemättä niistä randomeita netistä niin voidaan jatkaa keskustelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun on uupunut niin sitä ei ole itsekäs, vaan sitä EI JAKSA. Ei ole energiaa, ei jalka nouse, ei saa vaatetta päälle, ei pysty lähtemään 10 tunnin metsäretkelle tai jonnekin rientoon, johon pitäisi jaksaa kerätä voimia vuorokausi ja palautua siitä kaksi vuorokautta. Sillä ei ole MITÄÄN tekoa itsekkyyden kanssa. Onko auton alle jäänyt neliraajavedossa sairaalassa oleva itsekäs, kun ei lähde kanssasi terassille?
Ja joo, ne "ystävät", jotka jättävät tuossa tilassa yksin mielummin vaikka neljäksi vuodeksi kuin että tekisivät puolen tunnin lähipuistokävelyn tai söisivät kotona yhteisen illallisen niin ovat paskoja ystäviä, sori vaan eikä sellaisia tarvia. Hehän niitä itsekkäitä ovat, koska eivät osaa joustaa toisen olosuhteiden mukaan yksin. Yksi ystäväni sanoi, että heidän perheensä ottaa minut taas avosylin vastaan, kun olen parantunut. No, siihen voi mennä vaikka kolme vuotta tai en toivu koskaan ennalleni.
Yleensä uupumukseen kuuluu masennus jonkinasteisena. Masennukseen kuuluu itsekkyys.
On ihan hyvä ja terveellistä, että masentunut keskittyy itseensä, koska muuten hän ei pysty paranemaan ikinä.
Varmaankin juuri siitä syystä sairauteen nimeltä masennus kuulu se itsekkyys. Se on luonnollista ja asiaankuuluvaa. Silti muiden ihmisten velvollisuus ei ole mennä sen masentuneen pillin mukaan, muuten masentuvat myös itse.
Itse asiassa täysin päinvastoin. Hoitokin on sitä että pidetään rutiinit kunnossa, ja läheisiin yhteyttä.
Mikä on päinvastoin? Tarkoitin että siitä itsekkyydestä ei tarvi syyllistyä koska kuuluu sairauteen, mutta että sen mukaan ei pidä elää. Flunssaankin kuuluu vuotava nenä, mutta niistän sen silti enkä kulje räkäisenä.
Hyvä kun huomasit, lainasin väärää viestiä, piti lainata sitä kenelle vastasit.
Vierailija kirjoitti:
Naiset on juuri tuollaisia. Miesten ystävyys kyllä kestää ihan hyvin vuosien tauot ilman yhteydenpitoa tai sen että joku ei vastaa vaikka muutamaankaan viestiin.
Sepä siinä onkin, kun moni on takertumassa ja vaatimassa sitä yhteydenpitoa niin ja niin paljon. Kun sitä ennenkin mentiin ja nähtiin. Sellainen ahistaa. Nainen siis olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle kävi kerran niin, että serkkuni laittoi somessa viestiä, että on saanut lapsen. Emme olleet lapsuuden jälkeen olleet missään tekemisissä, ja kun jatkettiin viestittelyä selvisikin, että oli sekoittanut minut siskooni, jolla on lapsia, ja halunnut siis jakaa kokemuksia toisen lapsellisen kanssa, eikä suinkaan minun jolla siis ei ole lapsia. Selvisi kuitenkin, että asumme samassa kaupungissa, mistä serkkuni innostui valtavasti ja halusi nähdä samana tai seuraavana päivänä. Mulla ei ollut mitään pakottavaa aikataulullista estettä mutta olin niin uupunut, etten vaan kertakaikkiaan kyennyt näkemään. Olisin itsekin toivonut parisuhdetta ja lapsia, valtaosa muutenkin vähäisestä sosiaalisesta energiasta meni aina uusien miesehdokkaiden treffailuun, eikä mulla sillä varoitusajalla vaan liiennyt energiaa tavata käytännössä täysin vierasta miestä, joka on 1. mun serkku 2. varattu 3. juuri tullut isäksi ja selvästi aivan pursuavan iloinen siitä. En edes osannut keksiä mitään tekosyitä vaan kertakaikkiaan vaan jätin vastaamatta viesteihin. Hävettää vieläkin ja haluaisin näin vuosien jälkeen selittää hänelle käytöstäni jotenkin, mutta en vaan kehtaa. Eli ymmärrän tosi hyvin tuon, ettei voimavarat vaan riitä näkemiseen. Se tunne silloin kun häpesi käytöstään, mitään tekosyytä ei ollut, serkku jopa sanoi että tulee autolla hakemaan minut kotoani, mutta lamaava uupumus teki tapaamisen mahdottomaksi.
Vierailija kirjoitti:
Mulle kävi kerran niin, että serkkuni laittoi somessa viestiä, että on saanut lapsen. Emme olleet lapsuuden jälkeen olleet missään tekemisissä, ja kun jatkettiin viestittelyä selvisikin, että oli sekoittanut minut siskooni, jolla on lapsia, ja halunnut siis jakaa kokemuksia toisen lapsellisen kanssa, eikä suinkaan minun jolla siis ei ole lapsia. Selvisi kuitenkin, että asumme samassa kaupungissa, mistä serkkuni innostui valtavasti ja halusi nähdä samana tai seuraavana päivänä. Mulla ei ollut mitään pakottavaa aikataulullista estettä mutta olin niin uupunut, etten vaan kertakaikkiaan kyennyt näkemään. Olisin itsekin toivonut parisuhdetta ja lapsia, valtaosa muutenkin vähäisestä sosiaalisesta energiasta meni aina uusien miesehdokkaiden treffailuun, eikä mulla sillä varoitusajalla vaan liiennyt energiaa tavata käytännössä täysin vierasta miestä, joka on 1. mun serkku 2. varattu 3. juuri tullut isäksi ja selvästi aivan pursuavan iloinen siitä. En edes osannut keksiä mitään tekosyitä vaan kertakaikkiaan vaan jätin vastaamatta viesteihin. Hävettää vieläkin ja haluaisin näin vuosien jälkeen selittää hänelle käytöstäni jotenkin, mutta en vaan kehtaa. Eli ymmärrän tosi hyvin tuon, ettei voimavarat vaan riitä näkemiseen. Se tunne silloin kun häpesi käytöstään, mitään tekosyytä ei ollut, serkku jopa sanoi että tulee autolla hakemaan minut kotoani, mutta lamaava uupumus teki tapaamisen mahdottomaksi.
Koskaan ei ole liian myöhäistä pahoitella!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleeni eräs ystävä, joka otti etäisyyttä juurikin noin kolmeksi vuodeksi, kun minun elämäni laukesi traumaattiseen kriisiin. Sinä aikana ystävyydet rakentuivat uuteen järjestykseen. Sitten tämä ystävä otti yhteyttä, kun hänellä vakava sairastuminen ja ehdotti/toivoi ystävyytemme palautuvan entiselleen. No ei palautunut. Näillä mennään!
Mulla on ystävä, joka puhuu aina omista asioistaan 95 % puhelusta. Tuli mulle traumstisoiva kokemus. Kuukauden kuluttua hän sanoi, että et kai sä sitä enää puhu kaikille. Olin alkanut ottaa tilaa puheluista 50 %. Puoli vuotta myöhemmin sain PTSD-diagnoosin ja siinä vaiheessa hän feidasi jo täysin, vaikka vein tilaa ehkä30 %. Mutta kun en jaksanut kuunnella kuten ennen ja vaadin omaakin tilaa.
Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka valittavat masentuneen itsekkyydestä. Onhan se kurjaa, kun palvelija on heikossa hapessa.
Nää on näitä. Mulla oli pitempi hankala jakso kun neurovertti lapseni tuli murrosikään ja sairastui samalla somaattisesti. En mitenkään kiusannut tällä asialla ketään, mutta kun eräs ystäväni kysyi mitä kuuluu, ja aloitin vastaamalla että juuri tulin lapseni kanssa sairaalasta, niin hän keskeytti että hän muuten osti uuden takin eilen, minäpä käyn hakemassa sen, ja niin hän pyöri uusi takki päällä siinä kesken minun lauseeni, joka oli melko tärkeä lause, ja haki ostokselleen ihailua.
Hän kyllä kysyi aina miten lapsella menee mutta vain siksi että sai hehkuttaa omaa 5v nuorempaa lastaan että hän on onneksi oikein kiltti ja terve eikä tuollainen kuin sinun. Yritin sanoa että niin se minunkin oli 5v sitten, ja että homma voi muuttua äkistikin, kun teiniys alkaa, mutta ei kuulemma, kun hänen lapsensa on kasvatettu niin hyvin.
Muutamia vuosia kului ja lapellani oli jo kaikki oikein mukavasti, niin hänen oma lapsensa sairastui psyykkisesti. Ei uskonut minua kun sanoin että lapsi on varmaan sairastunut psyykkisesti, vaan intti että heillä ei sellaista ole suvussa vaan sairaus on fyysinen varmasti. Kun sitten paljastui että lapsella onkin mt-ongelma, niin lopetti yhteydenpidon minuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleeni eräs ystävä, joka otti etäisyyttä juurikin noin kolmeksi vuodeksi, kun minun elämäni laukesi traumaattiseen kriisiin. Sinä aikana ystävyydet rakentuivat uuteen järjestykseen. Sitten tämä ystävä otti yhteyttä, kun hänellä vakava sairastuminen ja ehdotti/toivoi ystävyytemme palautuvan entiselleen. No ei palautunut. Näillä mennään!
Mulla on ystävä, joka puhuu aina omista asioistaan 95 % puhelusta. Tuli mulle traumstisoiva kokemus. Kuukauden kuluttua hän sanoi, että et kai sä sitä enää puhu kaikille. Olin alkanut ottaa tilaa puheluista 50 %. Puoli vuotta myöhemmin sain PTSD-diagnoosin ja siinä vaiheessa hän feidasi jo täysin, vaikka vein tilaa ehkä30 %. Mutta kun en jaksanut kuunnella kuten ennen ja vaadin omaakin tilaa.
Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka valittavat masentuneen itsekkyydestä. Onhan se kurjaa, kun palvelija on heikossa hapessa.
Höpsis. Minä puhuin masentuneiden itsekkyydestä ja olen itsekin ollut masentunut ja itsekäs. Nyt taidat puhua aidasta kun muut puhuvat aidan seipäästä. (Vai toisinpäin?)
No, en edelleenkään pidä itseäni kuin hädin tuskin terveen itsekkään lähimaastossa olevana, mikä on tavoite kynnysmattoelämän jälkeen. Mutta joo, itsekäs ihminen on masentuunenakin itsekäs ja piinaa muita. Epäitsekäs masentunut eristäytyy, koska ei jaksa eikä halua enää palvella muita, niitä itsekkäitä.
Olet opetellut laittamaan rajat, hienoa! Se, että masennukseen kuuluu tyypillisesti itsekkyys ei tarkoita että jokaisen masentuneen jokainen teko olisi itsekäs.
Se on lääketieteellisesti/psykologisesti juuri päinvastoin eli masentunut ei osaa olla itsekäs. Eli ymmärtäkää nyt, ettei masennukseen kuulu itsekkyys.
"Masennusalttiille on usein ominaista niin sanotut riippuvaiset piirteet eli tavallista voimakkaampi hylätyksi tai väheksytyksi tulemisen pelko. Siksi heidän on vaikea pitää puoliaan ja he alistuvat liian helposti toisten tahtoon. Terveen itsekkyyden ja omien oikeuksien puolustamisen oppiminen on kuitenkin vaikeaa ilman kanssaihmisten ymmärrystä tai psykoterapeuttista tukea."
HAhahah!!! Jokainen masentuneen perheenjäsen tietää että masentuneen ajatukset pyörivät lähinnä oman navan ympärillä. Terveellä tavalla itsekäs ei toki osaa olla, nimenomaan huonolla tavalla.
Olisko kuitenkin ollut diagnosoimaton persoonallisuushäiriö. Silti mikään vanhempasi sairaus ei ole sinun syytäsi, mutta vanhemmat voivat sairastuttaa toisiaan ja lapsiaan.
Tosi mielenkiintoinen keskustelu. Hyviä näkemyksiä monilla. Tätä on kiva lukea ja pohtia samalla omaa käytöstä ystävien suhteen. Ehkäpä laitan kohta jollekin ystävälle viestiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleeni eräs ystävä, joka otti etäisyyttä juurikin noin kolmeksi vuodeksi, kun minun elämäni laukesi traumaattiseen kriisiin. Sinä aikana ystävyydet rakentuivat uuteen järjestykseen. Sitten tämä ystävä otti yhteyttä, kun hänellä vakava sairastuminen ja ehdotti/toivoi ystävyytemme palautuvan entiselleen. No ei palautunut. Näillä mennään!
Mulla on ystävä, joka puhuu aina omista asioistaan 95 % puhelusta. Tuli mulle traumstisoiva kokemus. Kuukauden kuluttua hän sanoi, että et kai sä sitä enää puhu kaikille. Olin alkanut ottaa tilaa puheluista 50 %. Puoli vuotta myöhemmin sain PTSD-diagnoosin ja siinä vaiheessa hän feidasi jo täysin, vaikka vein tilaa ehkä30 %. Mutta kun en jaksanut kuunnella kuten ennen ja vaadin omaakin tilaa.
Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka valittavat masentuneen itsekkyydestä. Onhan se kurjaa, kun palvelija on heikossa hapessa.
Höpsis. Minä puhuin masentuneiden itsekkyydestä ja olen itsekin ollut masentunut ja itsekäs. Nyt taidat puhua aidasta kun muut puhuvat aidan seipäästä. (Vai toisinpäin?)
No, en edelleenkään pidä itseäni kuin hädin tuskin terveen itsekkään lähimaastossa olevana, mikä on tavoite kynnysmattoelämän jälkeen. Mutta joo, itsekäs ihminen on masentuunenakin itsekäs ja piinaa muita. Epäitsekäs masentunut eristäytyy, koska ei jaksa eikä halua enää palvella muita, niitä itsekkäitä.
Olet opetellut laittamaan rajat, hienoa! Se, että masennukseen kuuluu tyypillisesti itsekkyys ei tarkoita että jokaisen masentuneen jokainen teko olisi itsekäs.
Se on lääketieteellisesti/psykologisesti juuri päinvastoin eli masentunut ei osaa olla itsekäs. Eli ymmärtäkää nyt, ettei masennukseen kuulu itsekkyys.
"Masennusalttiille on usein ominaista niin sanotut riippuvaiset piirteet eli tavallista voimakkaampi hylätyksi tai väheksytyksi tulemisen pelko. Siksi heidän on vaikea pitää puoliaan ja he alistuvat liian helposti toisten tahtoon. Terveen itsekkyyden ja omien oikeuksien puolustamisen oppiminen on kuitenkin vaikeaa ilman kanssaihmisten ymmärrystä tai psykoterapeuttista tukea."
HAhahah!!! Jokainen masentuneen perheenjäsen tietää että masentuneen ajatukset pyörivät lähinnä oman navan ympärillä. Terveellä tavalla itsekäs ei toki osaa olla, nimenomaan huonolla tavalla.
Mikä oma diagnoosisi on? Ai niin, kusipäisyyteen ei haeta diagnoosia..
Vierailija kirjoitti:
Ystävien elämä menee omaan suuntaan, eikä ne suhteet välttämättä ole ikuisia. Elämäntilanteet vaihtelee jokaisella meistä ja jokaisella on oikeus valita ystävänsä. Ei kaikki ole kannattelijoita tai kuuntelijoita. Se on hyväksyttävä.
Totta tosiaan tuokin, toisaalta elämän myötä sitä henkistä kasvuakin olettaisi tapahtuvan. Ohjeeni feidailua harrastaville:
Älä feidaa jos haluat välit säilyttää ja ne voi viilentää kohteliaastikin, eikä jättää toista vaikeassa tilanteessa ja myöhemmin nakella niskojaan ja katsella toiseen suuntaan. Jos on vaan kateellinen, ja jättää toiselle kuvan että ei kelpaa sen hetkisen tilanteen vuoksi on vaan VÄÄRIN & ILKEÄÄ!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleeni eräs ystävä, joka otti etäisyyttä juurikin noin kolmeksi vuodeksi, kun minun elämäni laukesi traumaattiseen kriisiin. Sinä aikana ystävyydet rakentuivat uuteen järjestykseen. Sitten tämä ystävä otti yhteyttä, kun hänellä vakava sairastuminen ja ehdotti/toivoi ystävyytemme palautuvan entiselleen. No ei palautunut. Näillä mennään!
Mulla on ystävä, joka puhuu aina omista asioistaan 95 % puhelusta. Tuli mulle traumstisoiva kokemus. Kuukauden kuluttua hän sanoi, että et kai sä sitä enää puhu kaikille. Olin alkanut ottaa tilaa puheluista 50 %. Puoli vuotta myöhemmin sain PTSD-diagnoosin ja siinä vaiheessa hän feidasi jo täysin, vaikka vein tilaa ehkä30 %. Mutta kun en jaksanut kuunnella kuten ennen ja vaadin omaakin tilaa.
Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka valittavat masentuneen itsekkyydestä. Onhan se kurjaa, kun palvelija on heikossa hapessa.
Höpsis. Minä puhuin masentuneiden itsekkyydestä ja olen itsekin ollut masentunut ja itsekäs. Nyt taidat puhua aidasta kun muut puhuvat aidan seipäästä. (Vai toisinpäin?)
No, en edelleenkään pidä itseäni kuin hädin tuskin terveen itsekkään lähimaastossa olevana, mikä on tavoite kynnysmattoelämän jälkeen. Mutta joo, itsekäs ihminen on masentuunenakin itsekäs ja piinaa muita. Epäitsekäs masentunut eristäytyy, koska ei jaksa eikä halua enää palvella muita, niitä itsekkäitä.
Olet opetellut laittamaan rajat, hienoa! Se, että masennukseen kuuluu tyypillisesti itsekkyys ei tarkoita että jokaisen masentuneen jokainen teko olisi itsekäs.
Se on lääketieteellisesti/psykologisesti juuri päinvastoin eli masentunut ei osaa olla itsekäs. Eli ymmärtäkää nyt, ettei masennukseen kuulu itsekkyys.
"Masennusalttiille on usein ominaista niin sanotut riippuvaiset piirteet eli tavallista voimakkaampi hylätyksi tai väheksytyksi tulemisen pelko. Siksi heidän on vaikea pitää puoliaan ja he alistuvat liian helposti toisten tahtoon. Terveen itsekkyyden ja omien oikeuksien puolustamisen oppiminen on kuitenkin vaikeaa ilman kanssaihmisten ymmärrystä tai psykoterapeuttista tukea."
HAhahah!!! Jokainen masentuneen perheenjäsen tietää että masentuneen ajatukset pyörivät lähinnä oman navan ympärillä. Terveellä tavalla itsekäs ei toki osaa olla, nimenomaan huonolla tavalla.
Olisko kuitenkin ollut diagnosoimaton persoonallisuushäiriö. Silti mikään vanhempasi sairaus ei ole sinun syytäsi, mutta vanhemmat voivat sairastuttaa toisiaan ja lapsiaan.
Ei ollut, oli masennus. Masentunut voi olla hyvin itsekäs, terveenä hän puolestaan ei ole erityisen itsekäs ihminen vaan oikein ihana.
Alue: Aihe vapaa
On myös välimuotoja ei ollenkaan ja viestittelyn välillä. Voi laittaa vaikka pari lyhyttä viestiä ja reagoida parilla emojilla kavereiden viesteihin. Itse laitan usein juuri aika kiireisellä ja stressaavalla hetkellä viestejä ystävilleni kysyäkseni kuulumisia. Kun huomaan että olen ollut niin tiiviisti omissa menoissani eikä ole ollut aikaa ystävien kuulumisille niin silloin toimin heti kun tajuan asian ja vastaan sitten lyhyesti jotain heille. Enkä odota useita viikkoja että henkinen kuormitus helpottaa. Ajattelen että ystäväni ansaitsevat sen että laitan edes lyhyesti pari viestiä. Siitä on helpompi jatkaa pidemmin kun on aikaa ja jaksamista enemmän.