Lapsen luokan lapsista noin 75 % eroperheistä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kuinka moni lasteni vanhemmista on eronnut, mutta sen verran moni että tilanne on hyvin tavanomainen. Ja hyvä niin. Viikko-viikko vanhemmuus ja perhe-elämä on lapsille yhtä normaalia kuin ydinperhe-elämä.

Mistä ilmiö johtuu? Varmaan yksinkertaisesti siitä, että nykyään harvan täytyy pysyä huonossa suhteessa. Myös naisilla on nykyään resursseja elättää itsensä ja lapsensa, on jopa usein helpompaa niin. Koko elämän yksiavioisuus perustuu hyvin usein toisen tai kummankin riippuvuussuhteeseen toisesta, ei niinkään mihinkään tosirakkauteen tms.

Rakkautta tai ei niin routa tulee yhä useamman ajamaan muuhun kuin yksinasumiseen. Inflaatio, korot, tukien leikkaukset, tulotason aleneminen johtaa siihen että tarvitaan kahden ihmisen tulot jotta selvitään kasvavista asuin ym menoista.

Kyllä, meitä ison lainan yksin ottaneita anhempia on paljon. Ja varmasti myös asumistukea saavia eronneita. Pahoin pelkään, että osuu ja kovaa eroperheisiin (osaan). Senkin ymmärrän, että kun eroperheet eivät ole enää pieni vähemmistö, niin eihän yhteiskunnalle voi vierittää erojen taloudellisia seuraamuksia.

Ap.

Up.

Vierailija kirjoitti:

Omatkin vanhempani erosivat 1990-luvulla, kun me lapset oltiin esikoulussa, tokalla ja vitosella. Luultavasti kouluikäisten vanhempien eroja selittää useamman asian yhdistelmä:

Edes suhteellisen toimiva parisuhde on pikkulapsiperheessä arvokas yksinomaan arjen pyörityksen kannalta. Pikkulapsiaikana eroavat varmaan lähinnä ne, jotka eivät saa yhteistä vastuuta uudesta ihmisestä ollenkaan tasapainoisesti hanskaan ja jompi kumpi tai molemmat kipuilevat vahvasti. Jos toimii edes ihan kivasti, pikkulasten kanssa arki on täyttä ja rikasta, parisuhde painuu taka-alalle.

Koululaisten kanssa onkin sitten enemmän aikaa, sekä itselle, että parisuhteelle. Jos suhteen liima ja yhteys toiseen on hukkunut soseisiin ja kurahousuihin, on nyt tarve houkutella se esiin. Jos tähän ei löydy molemmilta intoa, se on vaikeaa. Erityisen vaikeaa, jos jo man kumman tai molempien fokus on jo siirtynyt muualle, maalailemaan mielikuvia paremmasta erilaisesta elämästä, johon kumppani ei mahdu.

Samaan aikaan ollaan yleisesti keski-iässä, 36-48-vuotiaita tms. Nykyään, jolloin tulee herkästi itsen etsimisen tarve. Mitä minä haluan, millaista elämää haluan elää? Jos nämä pohdinnat ajavat kumppanit kohti aivan erilaisia elämiä, eikä ole mahdollista löytää tapaa tutkia ja tukea kummankin erillisiä unelmia yhdessä, ajaa elämäkriisi herkästi eroon.

Mutta vaikea sanoa lopulta mikä nyt on tilastollisesti tyypillisin aika erota. Nykyään erotaan niin herkästi, että ihan kaikenikäisten lastem vanhemmat varmasti eroavat.

 No ei kovin moni ole 48 v, jolla on pikkulapsia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroja on liikaa (vaikka prosenteista en tiedä), koska ihmissuhdetaitoja on liian vähän. Yhteiskunnat eivät pidä onnellisuutta niin tärkeänä, että panostaisivat henkisiin arvoihin - erot ja muu kurjuus ovat hinta siitä.

Minä taas luulen, että henkilökohtaista onnea painotetaan vähän liikaakin. Tutkimuksen mukaan onnellisuuden tavoittelu tekee ihmisestä onnettoman. Samaa pätee varmaan avioliittoonkin ja perhe-elämään. Jos ei ole onnellinen, on lupa lähteä tavoittelemaan onnea muualta.

Samaa mieltä kyllä siitä, että nykytyöelämä vie mehut, ja se heijastuu myös kotielämään.

Ap.

Totta puhuen olisin toivonut enon vaimon hakeneen aikanaan eroa. Aivan liian kiltti nainen puhdasverisen sovinistin kynsissä. Eroperheiden halveksija ei näe sinne neljän seinän sisälle. Enolla oli kaksi moodia. Hyväntekijä rooli kauempaa tuleville vieraille ja minä-moodi meille läheisille. Kaukaa tulleet näki yhtenä päivänä tunnollisen aviomiehen. Me muut sen joka huutaa vaimonsa korvat punaseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroja on liikaa (vaikka prosenteista en tiedä), koska ihmissuhdetaitoja on liian vähän. Yhteiskunnat eivät pidä onnellisuutta niin tärkeänä, että panostaisivat henkisiin arvoihin - erot ja muu kurjuus ovat hinta siitä.

Minä taas luulen, että henkilökohtaista onnea painotetaan vähän liikaakin. Tutkimuksen mukaan onnellisuuden tavoittelu tekee ihmisestä onnettoman. Samaa pätee varmaan avioliittoonkin ja perhe-elämään. Jos ei ole onnellinen, on lupa lähteä tavoittelemaan onnea muualta.

Samaa mieltä kyllä siitä, että nykytyöelämä vie mehut, ja se heijastuu myös kotielämään.

Ap.

Totta puhuen olisin toivonut enon vaimon hakeneen aikanaan eroa. Aivan liian kiltti nainen puhdasverisen sovinistin kynsissä. Eroperheiden halveksija ei näe sinne neljän seinän sisälle. Enolla oli kaksi moodia. Hyväntekijä rooli kauempaa tuleville vieraille ja minä-moodi meille läheisille. Kaukaa tulleet näki yhtenä päivänä tunnollisen aviomiehen. Me muut sen joka huutaa vaimonsa korvat punaseksi.

Niin, eikö olisi ollut enon vaimon kannalta hyvä asia, jos eno olisi asettanut vaimon onnen oman onnensa edelle?

-ohis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroja on liikaa (vaikka prosenteista en tiedä), koska ihmissuhdetaitoja on liian vähän. Yhteiskunnat eivät pidä onnellisuutta niin tärkeänä, että panostaisivat henkisiin arvoihin - erot ja muu kurjuus ovat hinta siitä.

Minä taas luulen, että henkilökohtaista onnea painotetaan vähän liikaakin. Tutkimuksen mukaan onnellisuuden tavoittelu tekee ihmisestä onnettoman. Samaa pätee varmaan avioliittoonkin ja perhe-elämään. Jos ei ole onnellinen, on lupa lähteä tavoittelemaan onnea muualta.

Samaa mieltä kyllä siitä, että nykytyöelämä vie mehut, ja se heijastuu myös kotielämään.

Ap.

Totta puhuen olisin toivonut enon vaimon hakeneen aikanaan eroa. Aivan liian kiltti nainen puhdasverisen sovinistin kynsissä. Eroperheiden halveksija ei näe sinne neljän seinän sisälle. Enolla oli kaksi moodia. Hyväntekijä rooli kauempaa tuleville vieraille ja minä-moodi meille läheisille. Kaukaa tulleet näki yhtenä päivänä tunnollisen aviomiehen. Me muut sen joka huutaa vaimonsa korvat punaseksi.

Niin, eikö olisi ollut enon vaimon kannalta hyvä asia, jos eno olisi asettanut vaimon onnen oman onnensa edelle?

-ohis.

Vaimolta meni toisesta korvasta kuulo jatkuvan huutamisen takia. Ilmeisesti SINUN mielestä kilttiä vaimoa saa kohdella miten lystää kunhan tämä ei älyä lähteä. Niinkö?

Nykyään erotaan liian helposti

Vierailija kirjoitti:

Terveisiä Turusta. Lapseni menee neljännelle luokalle. Kolmannen luokan alussa luokassa kiersi vanhenpainillassa yhteystietolista. Yhden lapsen vanhemmat merkittävät eri osoitteet. Lapsia on luokassa 22.

No en minä ole koskaan siihen listaan merkannut kahta osoitetta, vaikka lapsellani on sellaiset ollut jo 4 vuotta.

T. Kolmasluokkalaisen äiti Turusta

Eroaminen on niin WT! Lisäksi on tosi vaikeaa muistaa, milloin kelläkin lapsen kaverilla on isäviikko tai äitiviikko. Lapsiparka menee usein väärään osoitteeseen väärällä viikolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harvinaisen utelias stalkkeri pitää olla, jos ottaa asiakseen selvittää jokaisen luokkakaverin vanhemman parisuhdetilanteen.

Mistä ihmeestä sellaista edes voisit tietää? Ei taatusti kaikki vanhemmat ole sulle kertoneet, ovatko eronneet.

Tätä minäkin ihmettelen, miksi alakouluikäiset edes puhuisivat yleisesti siitä, kenen vanhemmat ovat eronneet, kuka on yksinhuoltajan lapsi ja kenellä molemmat vanhemmat.

Oletko tosissasi? Lapsiahan, tyttöjä ainakin, kiinnostaa juurikin kaikki yksityiselämä. Politiikkako pitäisi ala-astelaisia kiinnostaa?

Aikoinaan luokallani tiesimme tytöt ihan jokaisen perhetilanteen ja oli myös todella oleellista, että minkälaisia ne vanhemmat olivat. Erot tai yh-äitiydet olivat suuria tragedioita ja silloin todella isoja puheenaiheita.

Ja en usko, että erot ovat nykyään lapselle yhtään sen helpompia. Aikuiset vaan eivät halua myöntää asiaa. Ihmeen vähän tästä puhutaan. Vaikka ihan yhtä traagista se on varmasti lapselle edelleen. Tämä on juuri niitä asioita, että joka sukupolvella on omat vikansa, joille ovat sokeita ja joista sitten lapset aikuisina syyllistävät.

En minäkään usko, että erot ovat lapsille sen helpompia kuin ennen. Hyvä asia kuitenkin on, että saavat toisiltaan vertaistukea eikä asiaan liity samalla tavalla stigmaa. Vaikea paikka se on kuitenkin, iso muutos lapselle kuin lapselle.

Oma lapseni on tyttö, ja hän puhuu erosta ja isien uusista tyttöystävistä paljon minulle ja ystävilleen. Oletan, että se on sitä asian prosessointia.

Minäkin uskon, että tämä on meidän sukupolven vanhempien sokea kohta.

Hassua ajatella, etteivät lapset tietäisi, kun se, onko kaverilla yksi vai kaksi kotia, on ihan konkreettinen lasten ja kaverisuhteisiinkin vaikuttava juttu! Mutta kyllä, lapseni on sosiaalinen ja luonteeltaan "kaikkien kaveri". Muutaman luokan pojan perhesuhteista en tiedä. Epäilijöille tiedoksi tämä. :)

Ap.

Miten sokea kohta? Jos ne liitot ei ole toimivia, ei niissä myöskään terveitä ja hyvinvoivia lapsia kasva. Ja ero on kurja juttu, jota pitää käsitellä, mutta sen lisäksi pitää mennä eteenpäin ja rakentaa hyvää elämää siitä huolimatta. Päivästä toiseenko sitä pitäis alkaa eroa ja sen vaikutuksia lapsiin surkutella? Vaikka lapset vois keskimäärin ihan hyvin, niin koko ajan etsittävä heistä vikaa kun ovat erolapsia?

No oma lasteni isä alkoi pettämään minua kun nuorempi lapsi oli viisi ja vanhempi yhdeksän vuotias. Olen korkeasti koulutettu ja siinä tuskallisessa tilanteessa siitä oli hyötyä, tienasinhan niin paljon että minun oli taloudellisesti helppoa ja mahdollista erota pettäjästä. Pienillä tuloilla olisi varmasti ollut vaikeampaa.

Olen sitä meiltä että olipa tausta mikä tahansa niin sellaiseen suhteeseen ei kenenkään pitäisi joutua jäämään missä on väkivaltaa, pettämistä tai laiminlyöntiä, se ei ole hyvä ympäristö lapselle kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harvinaisen utelias stalkkeri pitää olla, jos ottaa asiakseen selvittää jokaisen luokkakaverin vanhemman parisuhdetilanteen.

Mistä ihmeestä sellaista edes voisit tietää? Ei taatusti kaikki vanhemmat ole sulle kertoneet, ovatko eronneet.

Tätä minäkin ihmettelen, miksi alakouluikäiset edes puhuisivat yleisesti siitä, kenen vanhemmat ovat eronneet, kuka on yksinhuoltajan lapsi ja kenellä molemmat vanhemmat.

Oletko tosissasi? Lapsiahan, tyttöjä ainakin, kiinnostaa juurikin kaikki yksityiselämä. Politiikkako pitäisi ala-astelaisia kiinnostaa?

Aikoinaan luokallani tiesimme tytöt ihan jokaisen perhetilanteen ja oli myös todella oleellista, että minkälaisia ne vanhemmat olivat. Erot tai yh-äitiydet olivat suuria tragedioita ja silloin todella isoja puheenaiheita.

Ja en usko, että erot ovat nykyään lapselle yhtään sen helpompia. Aikuiset vaan eivät halua myöntää asiaa. Ihmeen vähän tästä puhutaan. Vaikka ihan yhtä traagista se on varmasti lapselle edelleen. Tämä on juuri niitä asioita, että joka sukupolvella on omat vikansa, joille ovat sokeita ja joista sitten lapset aikuisina syyllistävät.

Itse taas veikkaan, että koska monet vanhemmat ovat itse eroperheestä, erot pyritään hoitamaan lasten kannalta siististi. Ennenhän lapset oli monille pelinappuloita erotilanteessa. Nykyisin pyrittäneen siistimmin hoitamaan asiat. Ero on varmasti edelleen lapsille trauma, mutta ehkä vähän helpompi kuin nykyvanhemmille aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroja on liikaa (vaikka prosenteista en tiedä), koska ihmissuhdetaitoja on liian vähän. Yhteiskunnat eivät pidä onnellisuutta niin tärkeänä, että panostaisivat henkisiin arvoihin - erot ja muu kurjuus ovat hinta siitä.

Minä taas luulen, että henkilökohtaista onnea painotetaan vähän liikaakin. Tutkimuksen mukaan onnellisuuden tavoittelu tekee ihmisestä onnettoman. Samaa pätee varmaan avioliittoonkin ja perhe-elämään. Jos ei ole onnellinen, on lupa lähteä tavoittelemaan onnea muualta.

Samaa mieltä kyllä siitä, että nykytyöelämä vie mehut, ja se heijastuu myös kotielämään.

Ap.

Olen ollut tätä mieltä pitkään. Monet tuntuvat pyrkimään tilanteeseen, jossa onnea olisi suurin osa ajasta. Tosiasiassahan elämä on melko arkista ja sitten joskus on kivoja ja joskus tylsiä asioita.

Enää ei osata tyytyä ja se tyytyminen olisi hyvä jossain vaiheessa oppia.

Yllättävän paljonhan eroperheitä on ja siihen lisäksi vielä ne yksin alusta asti lapsen kasvattaneet äidit tai muutoin poikkeavat perheet. Ydinperheen alkavat olla vähemmistö viimeistään lasten ollessa teini-iässä tätä nykyä. Moni perhe ei lähtökohtaisesti edes enää. On yksinhuoltajia tai avopareja tai vaikkapa lesbopareja yms. Sitten ihmetellään suut soikeana lun lapset oireilevat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroja on liikaa (vaikka prosenteista en tiedä), koska ihmissuhdetaitoja on liian vähän. Yhteiskunnat eivät pidä onnellisuutta niin tärkeänä, että panostaisivat henkisiin arvoihin - erot ja muu kurjuus ovat hinta siitä.

Minä taas luulen, että henkilökohtaista onnea painotetaan vähän liikaakin. Tutkimuksen mukaan onnellisuuden tavoittelu tekee ihmisestä onnettoman. Samaa pätee varmaan avioliittoonkin ja perhe-elämään. Jos ei ole onnellinen, on lupa lähteä tavoittelemaan onnea muualta.

Samaa mieltä kyllä siitä, että nykytyöelämä vie mehut, ja se heijastuu myös kotielämään.

Ap.

Olen ollut tätä mieltä pitkään. Monet tuntuvat pyrkimään tilanteeseen, jossa onnea olisi suurin osa ajasta. Tosiasiassahan elämä on melko arkista ja sitten joskus on kivoja ja joskus tylsiä asioita.

Enää ei osata tyytyä ja se tyytyminen olisi hyvä jossain vaiheessa oppia.

Mua haukutaan lapsettomana sinkkuna nirsoksi. En ole nirso vaan ajattelevainen. Tiedän jo ennalta etten jaksaisi antaa päivittäin, työstää miehen kanssa mielialataulukoita sun muita parisuhdeopuksia. Varsinkin vanhoillisista suvuista tulevat neuvoo pitämään suunsa kiinni ja ajattelemaan Jumalaa sillä kuulemma pärjää.

Luin yhden uskovaisen rouvan kerrontaa jolta meni hetkellisesti mielenterveys kaiken sonnan nielemisestä. Tämän päivän naisen ei onneksi tarvitse sietää huonoja oloja.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän paljonhan eroperheitä on ja siihen lisäksi vielä ne yksin alusta asti lapsen kasvattaneet äidit tai muutoin poikkeavat perheet. Ydinperheen alkavat olla vähemmistö viimeistään lasten ollessa teini-iässä tätä nykyä. Moni perhe ei lähtökohtaisesti edes enää. On yksinhuoltajia tai avopareja tai vaikkapa lesbopareja yms. Sitten ihmetellään suut soikeana lun lapset oireilevat

Kyllä 2000-luvun alussa törmäsi oireileviin lapsiin. Oireet pyrittiin peittämään.

Kaikki ydinperhe shitti tulisi lopettaa välittömästi sillä suurin osa perheistä rikkoontuu jossain vaiheessa. Joku Raamatun mies on varmaan tämänkin kuvion päättänyt, että ihminen on yksiavioinen ja perhemalli on äiti, isä ja lapset. Kun tätä tuputetaan jo pienestä asti, ei ihme että lapsen mieli järkkyy.

Onneksi tämäkin on siirtyvä trendi kuten avioliitot jne.

Aikamoista. En tiedä itse yhtäkään tuollaista luokkaa ja olen opettaja PKS.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä syytä, mutta tosi ärsyttävää sopia lasten kaveriasioita kun aina pitää selvittää onko kaveri nyt isällä vai äidillä, millä paikkakunnalla ja voiko tulla synttäreille/yökylään tai edes käymään, tai voiko lähteä meidän kanssa uimaan. Lapset ei välttämättä tiedä itsekään, ja uudet äiti- ja isäpuolet voi myös päättää lasten asioista miten tykkää. On bonusmummin synttäriä ja bonuksien sitäsuntätä menoa. Lomilla on eri tapaamisrytmit eikä kukaan tajua miten ne menee. Vanhemmat suuttuvat tilannetta kyselevään lapseen, joka haluaisi vain meille yökylään. Tämä ihme souvi on johtanut siihen, että lapset hengailee mieluummin muiden ydinperheiden lasten kanssa, ihan perustapaamisesta sopiminen on heidän kanssaan niin paljon helpompaa.

Tämä. 

Kesäkuu alkaa olemaan lopussa, eikä yhdenkään lapsen luokkalaisen kanssa olla saatu sovittua ainuttakaan uimarantakäyntiä, yökyläilyistä tms. nyt puhumattakaan. Ennen kesälomaa kuuntelin kun tytöt suunnittelivat innolla, yksi oli jopa säästänyt sitä varten jos kävisivät leffassa porukalla. Jokaisella on kännykkä, ja osa on yrittänyt vanhemmiltaan kysyä, mutta mitään selkeää päivämäärää ei osata antaa. Osa on rytmittänyt koko kesän sellaiseksi, että kotona käydään vain kääntymässä, ja muu aika ollaan esim. mökillä tai ulkomailla.

Muistan omasta lapsuudestani, miten vanhemmat sopivat myös keskenään menoja, vähän sillä silmällä katsoen että saataisiin toteutettua lapsille edes jotain: kaverin iskä oli vapaalla eräänä arkipäivänä joten vei meidät (ilmais)keikalle, oma iskäni taas kuskasi sinne rannalle viikonloppuisin. Jotenkin onnistuivat keskenään sopimaan paljonkin, puhumalla. Ja toki bensaraha ym. vaihtoi omistajaansa välillä, mutta sekin ilman että aiheesta puhuttiin lasten kuullen. 

Nykyvanhemmat eivät edes halua tutustua toisiinsa: tyttäreni kaveri samalta luokalta kutsui luokseen yökylään kun nämä olivat ekaluokkalaisia, ja soitin tämän vanhemmille esittäytyäkseni. Äitinsä vastasi ja oli lähinnä huvittunut...kyllä heille saa tulla ilman soittojakin jne. No juu, mutta jossei edes tunneta? Eikä ollut mikään vuokraslummi kyseessä, ihan päinvastoin. 

Epäkristillisyys monessa asiassa kulminoituu tämmöiseen. Kristillisiä arvoja on pitää aviovuode saastuttamattomana ja avioliitto pyhänä. No, liekkö ihmisiille mikään pyhää nykyään tai arvokasta. Maallistuminen ongelma myöskin, ja se ettei uskota aviolupaukseen. Ihmiset liian epäkypsiä ja lapsellisiä, epäluotettavia ja pettureita. Siinä jotain ajateltavaa.