Mitä yksinäisyys on? Joihinkin se on koodattu

Täällä on kauniisti kirjoitettu tuosta syvällisestä, sisäisestä yksinäusyydestä joka on mielestäni eri asia kuin se että onko mulla nyt tai huomenna fyysistä seuraa.

Ainakin keski-ikäiset muistaa uutiset joissa sekä Michael Jackson ja Britney Spears toivat julkisuuteen yksinäisyytensä. He joilla on varmaan kokoajan 10 ihmistä ympärillä, on miljoonia faneja ja tuskin koskaan saivat olla valveilla ollessaan muutamaa tuntia pidempään yksin.

Kun luin nuo jutut joskus nuorena, ihmettelin ja pidin ihan höpö höpö julkisuushakuisina juttuina, mutta ymmärsin nyt keski-ikäisenä todellakin mitä he tarkoittivat.

Tunnen varmasti itse kutakuinkin samoin.

Omalla kohdalla tämä levoton elämäni, jatkuva ees taas ramppaaminen paikasta toiseen, asunnosta toiseen, lomamatkasta toiseen jne.... ja jokin ihmeellinen sisäinen mihinkään kuulumattomuus (koska kukaan ei ole rauhoittanut ja juurruttanut yksinäistä sieluani) juonta juurensa juuri tuosta sisäisestä yksinäisyydestä.

Kurkkuani kuristaa, kun ajattelen ettei minua kaipaa kukaan missään.

Minäkin lähden kodistani yksin ja palaan sinne aina yksin.

Viikolla kun olen töissä, on ihanaa kun saa olla rauhassa hiljaisessa kodissa eikä kukaan vaadi huomiota ja saan lepuuttaa aivojani, mutta juhlapyhät ja lomat on pahoja. Silloin iskee aina angsti tästä yksinelämisestä.

Kaikki isot elämänmullistukset, niin hyvät kuin huonotkin koen minäkin yksin, se sattuu näin pidemmän päälle.

Nuorempana olin hyvin itseellinen ja koin että on ikäänkuin hienoa olla itsenäinen citysinkku ja pärjätä omillaan tyyliin "mähän en tavii ketään...olen vahva itsenäinen menestyvä oman tiensä kulkija".

Mutta nyttemmin +50v olen jo eri mieltä ja kaipaan juurtumista, sisäistä rauhaa, sielunkumppania ja sitä että voisin vihdoin sanoa olevani onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

MIHIN te koko ajan tarvitsette ihmisiä? Onko teillä oikeasti jotakin kiinnostavaa sanottavaa, mille pitää saada kuulija? Lenkkikaverina koira on parempi.

Mä tunnistan teissä jonkinlaisen tarvitsevuuden ja epätoivon, joka on lähellä noiden inc eleiden epätoivoa. Siksi jäätte yksin, olette valmiiksi katkeria ja vihaisia ja epätoivoisia :(

Hyvin harva tarvitsee KOKO AJAN muita seuraansa, jos näin on niin on voimakkaasti läheisriippuvainen.

Kyse on elämän "isosta kuvasta".

Ja se joka ei ole koskaan seurustellut ja rakastunut oikeasti ei voikaan tietää mistä yhteenkuuluvuuden tunteesta on jäänyt paitsi. Pääsääntöisesti terve normaalipersoonainen ihminen haluaa olla sellaisen ihmisen lähellä fyysisesti tai ainakin paljon yhteydessä jollain tapaa josta pitää.

Hyvin itseensä käpertyvät introvertit eivät kaipaa muita ihmisiä ehkä ainakaan siinä määrin kuin seurallisemmat extrovertit.

Psykologisessa mielessä kieltämis defenssi on myös hyvä suojautumiskeino. Itse käytin tätä kieltämismetodia nuorena-aikuisena kun menetin rakastamani ihmisen (tulin siis petetyksi ja jätetyksi hyvin tylysti) ja kai jotenkin hajosin siinä rytäkässä.

Uskottelin itsellenikin ja eteenkin muille etten halua ketään, en kaipaa enkä tarvitse, olen nykypäivän omaa elämäänsä elävä, itsenäinen citysinkku. Kielsin siis sen että haluaisin oikeasti ja kipeästi löytää oman kumppanin, kun sitä en löytänyt tai jos löysin jonkun mieleisen, hän ei huolinut minua.

Sukupolvien traumat, ja jos omaakin temperamenttia löytyy, niin se raskasta. Olen aina toivonut että olisinpa ollut se rauhallinen ihminen, en erityisherkkä ym. Silti koetan ymmärtää, joku ottaa asiat keveämmin, toinen voimakkaammin jne

Asenneongelma. Aina.

Tapa hahmottaa elämää itsensä kautta. Ihminen voi olla fyysisesti yksin tuntematta itseään yksinäiseksi, koska ymmärtää yhteytensä muihin ihmisiin. 

Sitten on ihmisiä, ketkä kokevat yksinäisyyttä seurassakin. Yksi piirre on se, että aina valittaa kaikesta kaikille ja itselleenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä jo kohta viisikymppinen yksinäinen, tai ehkä nykyään lähinnä yksinoleva, koska en enää kärsi asiasta. Nuorempana, ehkä jonnekin nelikymppiseksi asti, kärsin. Erityisesti parisuhteen puutteesta ja siitä, että en tule saamaan lapsia kun en miestäkään, mutta ajoittain myös ystävien puutteesta. Mutta luulen, että jos olisin saanut parisuhteen, en olisi kaivannut lisäksi ystäviä, sen verran introvertti olen. 

Mutta en minä koskaan löytänyt "tosielämästä" ketään. Ihan nuorena oli 3 parisuhdeyritystä, joissa miehet pitivät minua tylsänä ja kuivana. Jokukin sanoi, että miten joku niin hyvännäköinen voi olla niin tylsä, suorastaan maailman tylsin ihminen. Kolmenkympin jälkeen se hyvännäköisyyskin katosi, sairauksien (joista yksi aiheutti mm. painoni tuplaantumisen ennen kuin hoito löytyi, ja se taas jätti jälkensä ulkonäköön sittenkin, kun pääsin sairaalloisesta ylipainosta eroon) ja iän myötä.

Ol

En tiedä omaa älykkyyttäni, mutta paljon samaa löytyy. Luen, seuraan erilaisia dokkareita, yritän ymmärtää ihmisiä ja luontoa. Mua ei kiinnosta sota-hollywoodhuumori, eikä räiskintä elokuvat(aseilla ammuskelu)eikä seksiromanssit, olenko myös outo ?Eikä mua kiinnosta ulkomailla käynti, kotimaassa paljon nähtävää olis. Enkä tykkää "liottaa" itseäni ihmisjoukossa(sanonta laita itsesi likoon)

Vai olisiko se sitten niin, kellä tasapainoinen luonne, niin kaikki asiat olisi tasapainossa.?

Jotenkin näyttää siltä, että aloittaja vain odottaa, odottaa toisilta sitä ja tätä, tosten pitäisi olla ja tehdä sitä ja tätä. 

Hänenhän pitää itse olla oman elämänsä tekijä. Lähteä opiskelemaan lisää, muuttaa mahdollisesti paikkakuntaa, jos kaipaa jotain muuta, tarttua tositoimeen, jos haluaa seuraa, parisuhdetta tai perheen. Eli siis aivan uusi vaihde koko elämään, niinhän muutkin tekevät.

Eräs seikka, mikä kiinnittää huomiota on menneisyydessä eläminen.

Tietysti on hyväkin miettiä, miten tähän on mahdollisesti tultu, mutta eihän se pakota käyttäytymään samoin, pysymään aina ujon ja aloitteettoman roolissa tai arkailla kuin silloin ennen.

Jokaisenhan pitää kasvattaa itseään ottamaan yhä uusia haasteita vastaa, oppia ja kehittyä koko elämän ajan. Mitä tiukemmin pitäytyy samalla paikkakunnalla, samoissa ympyröissä, samojen tuttujen piirissä, sitä pienemmäksi ja ahtaammaksi elämänpiiri käy ja sitä onnettomammiksi jutut. Aina pyöritään niissä vanhoissa asioissa, tapahtumissa, ja varsinkin asenteissa:" Muistan kun sinä silloinkin juoksit karkuun..." jne. Ikuisesti sitä samaa noidankehäajattelua ja vanhojen pinttyneiden ajatusten vahvistamista: "Miten onnellinen olisinkaan, jos olisin naimisissa tuon tai tämän kanssa..."

Eihän elämä sitä ole, että aina pyöritetään ja pyöritään tyhjää ja toimitetaan ja puhutaan tyhjää ja toistetaan sitä samaa, mitä vuosikymmenet ennenkin. Tarkoitus on kehittyä kaikilla elämän alueilla, ottaa haasteita vastaan, ja koko ajan opiskella ja oppia aina uusia asioita.

Joku avoimuus ja kiinnostus itsen ulkopuoliseen maailmaan leimaa monia, jotka eivät tunne itseään yksinäiseksi. Avoimuus uusille terveille asioille, muutoksille omassa olemisessa, elämisessä ja käytöksessä, oppiminen ja opettelu. Joustavuus ja vastaantuleminen, jäykkyyden, sulkeutumisen ja vetäytymisen sijaan.

Minkä ikäisenä tahansa voi opetella tulemaan toimeen ihmisten kanssa ja löytää mielekkään ja antoisan elämän, ja saada parisuhteen tai perheen, jopa valmiin perheen, jos siihen on itse valmis.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin näyttää siltä, että aloittaja vain odottaa, odottaa toisilta sitä ja tätä, tosten pitäisi olla ja tehdä sitä ja tätä. 

Hänenhän pitää itse olla oman elämänsä tekijä. Lähteä opiskelemaan lisää, muuttaa mahdollisesti paikkakuntaa, jos kaipaa jotain muuta, tarttua tositoimeen, jos haluaa seuraa, parisuhdetta tai perheen. Eli siis aivan uusi vaihde koko elämään, niinhän muutkin tekevät.

Kommentoin vain omasta (ja ehkä jonkun toisenkin) puolesta, että et sitten ole lukenut aiempia puheenvuoroja tai ainakaan et ole ymmärtänyt lukemaasi.

Moni on kertonut, miten elämänsä on ollut levotonta sinne tänne säntäilyä, kun on Kaikin Keinoin yrittänyt päästä sinne vihreälle oksalle ja hankkia "normaalin" elämän ystävineen ja parisuhteineen, kaiken muun tekemisen lisäksi.

On opiskeltu, on tehty työtä, on vaihdettu työpaikkaa, paikkakuntaa, on opiskeltu lisää/toinen ala, on muutettu, on matkusteltu, paketissa ja omatoimisesti, on harrastettu kiinnostavia juttuja ja myös vähemmän kiinnostavia, ihan sosiaalisuuden vuoksi. Jne jne.

Silti ei ole syntynyt sen kummempia ihmissuhteita.

Minun kanssani haluavat kaveruutta ja juttuseuraa 80-90-vuotiaat. Ymmärrän kyllä, että heille kelpaa kuka tahansa joka kuuntelee. Mutta en voi heille puhua omista jutuistani, saati siitä, että kaipaisin kyllä nuorempaa seuraa.

Olen introvertti, ja nimenomaan en oikeastaan tarvi seuraa sen itsensä takia. Sen sijaan kaipaan oikeaa kohtaamista toisen ihmisen kanssa, missä voimme olla ilman naamioita ja esittämistä. Mielestäni tämä on normaalia ystävyyttä. Samaa pätee parisuhteeseen; on tärkeää tulla hyväksytyksi sellaisenaan ja tulla kuulluksi. Olisi ihanaa olla rakastettu, että joku välittäisi, miten pärjään, että olisin jollekin tärkeä. 

AP on nais-versio itsestäni. Olen mies, ja tuo on kuin 1=1 :een oman elämäni kanssa. Väittäisin että johtuu siitä että, kun on tarpeeksi itsekseen, ei enää osaa eikä taida sen kummeminkin halutakaan olla tekemisissä ihmisten kanssa. Kait se liittyy jotenkin mikroilmeisiin, osin tahalliseen, osin tahattomaan sanattomaan viestintään. Se on vain olotila mihin tottuu ja turtuu, eikä sitä itse sen kummemmin edes osaakkaan ajatella. Ja kun ei edes ole sellaista pakottavaa tarvetta olla muulla lailla, niin siihen ei itse edes kiinnitä suuremmin huomiota.

Vierailija kirjoitti:

AP on nais-versio itsestäni. Olen mies, ja tuo on kuin 1=1 :een oman elämäni kanssa. Väittäisin että johtuu siitä että, kun on tarpeeksi itsekseen, ei enää osaa eikä taida sen kummeminkin halutakaan olla tekemisissä ihmisten kanssa. Kait se liittyy jotenkin mikroilmeisiin, osin tahalliseen, osin tahattomaan sanattomaan viestintään. Se on vain olotila mihin tottuu ja turtuu, eikä sitä itse sen kummemmin edes osaakkaan ajatella. Ja kun ei edes ole sellaista pakottavaa tarvetta olla muulla lailla, niin siihen ei itse edes kiinnitä suuremmin huomiota.

Harvempi seuraa mikroilmeitä, entä jos sulla on jokin asperger ? Tai luulottelua ? En haasta riitaa, se tunne tulee helpommin jos on yksin. 

Tutulta kuulostaa. Mun ongelmani on kylläkin ainakin osittain se, että harva ihminen tuntuu riittävän fiksulta ja kiinnostavalta. Kuulostaa ylimieliseltä, mutta niin se vain on. Enkä voi sille mitään, vaikka haluaisin. Haluaisin seuraa ja koen ajoittain yksinäisyyttä, mutta kun yritän hengata ihmisten kanssa niin törmään aina samaan ongelmaan. Etenkin naiset tuntuu vatvovan asioita, jotka ei oikeasti ole mitään ongelmia, mutta he kokevat niin. Ja sitten koko aika esim. kahvilla tai kävelyllä menee tämän epäongelman pohtimiseen, esimerkkinä vaikkapa se, että haluaisi olla ekologinen ja ostaa second handia, mutta ei voi, koska mistä silloin tietää, onko vaatteet muodikkaita vai ei. Tai että naapuruston äitiporukka, jonka seurassa ei oikeastaan edes viihdy, ei kutsunut glögikutsuille. Aaarrgh. 

Yksinäisyys on tunne korvien välissä. Tuo tunne aiheuttaa yksinäisen olon, vaikka ihminen olisi seurassa ja juttelemassa muiden kanssa. Yksinäisyyttä tuntevilla ihmisillä on usein epärealistiset odotukset ihmissuhteiltaan ja he toivovat yhden bestiksen hoitavan heidän kaikki tarpeensa. Kellään aikuisella ei kuitenkaan ole mahdollisuutta käyttää kaikkea aikaansa toisen ihmisen ympärillä pyörimiseen.

Minulla ei ole yhtään läheistä ystävää; ei ole ollut oikein koskaan. En silti tunne itseäni yhtään yksinäiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on tunne korvien välissä. Tuo tunne aiheuttaa yksinäisen olon, vaikka ihminen olisi seurassa ja juttelemassa muiden kanssa. Yksinäisyyttä tuntevilla ihmisillä on usein epärealistiset odotukset ihmissuhteiltaan ja he toivovat yhden bestiksen hoitavan heidän kaikki tarpeensa. Kellään aikuisella ei kuitenkaan ole mahdollisuutta käyttää kaikkea aikaansa toisen ihmisen ympärillä pyörimiseen.

Minulla ei ole yhtään läheistä ystävää; ei ole ollut oikein koskaan. En silti tunne itseäni yhtään yksinäiseksi.

Mä olen ajatellut yksinäisyyden tunteen johtuvan siitä, että yksinäinen ei tunne olevansa kenellekään tärkeä. Hänellä ei ole ketään, joka aidosti välittäisi. Ja tämä tunne sitten tuo jollain tavalla turvattomuutta. Sun kommenttisi jälkeen aloin miettiä, että ehkä kyse onkin enemmän siitä, ettei tunne olevansa kenellekään kaikista tärkein. Juuri tuo yksi bestis -ajattelu. Itse en ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi, vaikka en olekaan kenellekään kaikista tärkein. Korkeintaan koiralleni. Mutta mulla on elämässäni ihmisiä, joille kuitenkin olen tärkeä. Ja se riittää, vaikka en olekaan heidän elämässään numero yksi.