Lue keskustelun säännöt.
Mitä yksinäisyys on? Joihinkin se on koodattu
04.06.2023 |
Miksi joku päätyy aina lopulta yksin? Miksi toisilla sosiaalinen elämä on tasapainoista?
Vertaan itseäni ja serkkuani. Lapsena oli kavereita ala-asteajan vielä minullakin. Sitten yläasteella alkoi vanhemmillani isot ongelmat (alkoholismi, masennus). Kun kaverit aloittivat viinakokeilut ja bileet, jäin kotiin yksin. En osannut enää olla muiden kanssa ilmeisesti. Olin liian vakava jne.
Räpiköin läpi nuoruuden yksin. Lukion. Yliopisto-opinnot. Olin ns. vähäosainen. Yliopistolla jäin ulkopuolelle.
Siinä kun muilla oli kaveriporukat, ystävyys, bileet, juhlat niin itsellä oli tv-sarjat ja yksin kävely. Kokeilin joskus mennä bileisiin mukaan. Kukaan ei puhunut minulle juuri mitään. Olin kuin puoliksi olemassa vaan. Kala kuivalla maalla.
No serkkuni oli ainoa lapsi. Vanhempien silmäterä. Häntä vietiin eri harrastuksiin. Oli talliystävät, tanssiystävät jne. Lisäksi naapuruston parhaat ystävät. Läpi koulujen ja opintojen ja hän oli aina toivottua seuraa. Jos hän aloitti opiskeluaikana vaikka joogan, kohta hänellä oli joogaystävät ja heidän kanssa viikonloppumatkat mökille meditoimaan ja joogaamaan.
Serkku meni naimisiin ja sai lapsia. Itse tapailin, mutta en vaan löytänyt. Kai olin ollut liikaa yksin.
En voi syyttää perhettäkään: veljellani oli kavereita vielä nuorenakin, vaikka kotona oli hankalaa. Hän meni töihin, löysi vaimon, sai lapsia.
Että miksi joihinkin on koodattu yksinäisyys. Tai itsekö sen koodaa itseensä? Tunnen olevani joku köynnös, joka ojentelee joka suuntaan, mutta missään ei ole mitään.
Ja näin lapseton yksinäinen nainen on se hätävara monelle. Kukaan ei voi suunnitella kanssani mitään kesämenoja vaan "katsotaan". Sitten jos joku muu suunnitelma peruuntuu, niin saan soiton "sinähän varmaan ehdit lähteä tänään klo 18 kanssani teatteriin? Voit ostaa x:n lipun, kun se sairastui. Siinäpä on sinullekin vaihtelua!"
Olen kokeillut deitit, harrastukset jne. Minulle tutuimpia on Frendit ja muut tv-sarjat, siinä missä muille omat ystävät.
Työelämässä ei ongelmia. En usko, että olen kirjolla. Ulkonäkö: ei mitään poikkeavaa. Osaan puhua ja osaan olla hiljaa. Kuunnella. Jotenkin päädyn kyllä aina kuuntelijaksi, kun joku muu on valokeilassa ja itse vain sivuroolissa aina.
Jotain minusta puuttuu kai, mutta en tiedä mitä. Lapsena olin tykätty kaveri. Lojaali ja paljon mielikuvitusta. Se ei riittänyt myöhemmin enää
Kommentit (94)
Mulle yksinäisyys ei ole seuran puutetta, vaan sellainen koko elämää määrittävä tekijä. Minä olen minä aina yksin. Kukaan muu ei koe, tunne, ajattele, ja ymmärrä asioita samalla tavalla kuin minä, koskaan. Kun joku nipistää minua, minä yksin tunnen sen kivun. Kun äitini kuoli, minä yksin kannoin ja kävin läpi sen surun. Sisarellani oli omansa, ja äitini puolisolla omansa. Toki voimme tukea toinen toisiamme, mutta yksin minä silti oman pääni selvitän. Kun kuolen, kohtaan kuoleman yksin.
John Donnen mukaan yksikään ihminen ei ole saari. Minä olen eri mieltä. Vaikka jokainen saari (eli ihminen) on osa suurempaa kokonaisuutta, silti ihmiset ovat myös yksiköitä. Ei se, että saaria on monta vierekkäin muuta sitä tosiasiaa, että saaria ne silti kaikki ovat. Saaria joilla on omat rajat eikä ne koskaan voi sulautua yhteen viereisen saaren kanssa, niin että kahdesta tulisi oikeasti yksi. Ikään kuin kaksi tajuntaa, kaksi persoonaa yhdessä ruumiissa, jotka jakavat samat aistimukset.
Näin ollen koen aina olevani yksin, myös seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai miten kauniisti kirjoitettu ap:
"Tunnen olevani joku köynnös, joka ojentelee joka suuntaan, mutta missään ei ole mitään."
- Ymmärrän hyvin mitä tuossa kuvannollisesti tarkoitetaan koska tuo kuvaa hiukan omaakin elämääni.
Monessa asiassa, kuten työssäni ja urallani olen onnistunut varsin hyvin, olen ollut pidetty ja tiedän olevani hyvä työssäni, olen päässyt pitkälle ja ihan hyville palkoille sekä eduillekin.
Mutta....
Muutoin elämäni parisuhderintamalla ja ihmissuhteissa on juuri tuota. Hapuilen ympärilleni mutta en saa ketään kiinni tai jos saan, niin ne liukuvat sormieni lävitse melko nopeasti pois. En tartu kehenkään, kukaan ei tartu hapuiluuni.
Olen hyvin nuoren yh äidin lapsi, saanut 70 luvulla ankaran, rankaisukeskeisen ja tunnekylmän kasvatuksen. Äiti on jäänyt hyvin etäiseksi.
Koin jo lähes teininä ja toisen kerran nuorena aikuisena petetyksi ja jätetyksi tulemisen kokemukset rakastamani miehen taholta (sama kundi molemmilla kerroilla).
Se rikkoi jotain sisälläni. Ehkä jollain tapaa jäädyin sisältäni. Olen ollut lähes koko aikuisikäni yksin. Lapsia en ymmärrettävästi ole koskaan halunnut ja seurustelut ovat jääneet pinnallisiksi ja lyhyiksi.
Olen yksinäinen vaikka minulla olisikin seuraa. Eteenkin jos seurassani on useampia henkilöitä kuin 1 tai 2, koen olevani yksin sisimmässäni. Itseasiassa suuressa joukossa olo vain lisää yksinäisyyden tunnetta.
Minulta puuttuu se oma rakas joka odottaa minua jossain, se jonka kanssa tunnen yhteenkuuluvuutta, se joka on minun tuki ja turva ja jonka kanssa jakaisin elämämi. Siihen tunteeseen ei edes ystävät pysty.
Vierailija kirjoitti:
Se "yrittäminen" on juuri se väärä lähtökohta. Se on sama asia kuin se, että jotkut miehet yrittävät tutustua ja iskeä kaikkia eteen sattuvia naisia. Epätoivo ja yliyrittäminen paistaa läpi eikä vedä puoleensa.
Tästä olen eri mieltä.
Eihän elämässä saa juuri mitään jos ei itse yritä ja siis tee asioille jotain.
Olkoot kyse vsikka työpaikan saamisesta, sitä on vain jaksettava yrittää vaikka raivokkaastikin.
Sama kumppanin etsimisessä, et saa mitään jos et etsi tai ainakin ole tarjolla (tiedän kokemuksesta, koska en etsi enkä ole tyrkyllä, jäin yksin). Se on tietty eri asia jos on sarjaseurustelija joka ei jostain syystä kiinnity kehenkään vaan etsii aina vaan parempaa.
Ystävien etsinnässä pätee sama, jos olisin vaan kotona enkä ottaisi kontaktia kehenkään, niin olisin taatusti yksin. Tai en pitäisi osaltani yhteyttä olemassaoleviin tuttuijini niin ei hekään pitäisi yhteyttä minuun.
Olen pohtinut lukemattomia kertoja tätä omaa syvällä sisimmässäni olevaa yksinäisyyden tunnetta.
En ole sillä tapaa yksinäinen kuin jotkut joilla ei ole edes töissä seuraa tai yhtään ystävää. Minulla on sosiaalinen työyhteisö ja muutamia ystäviä joita tapailen tai viestitellään satunnaisesti.
Mutta sielultani olen yksinäinen.
Minulla on hyvin etäiseksi jäänyt äiti, isää ei ole koskaan ollut, samoin sisko on ihan eri planeetalta emmekä ole koskaan olleet läheisiä emmekä juuri edes tekemisissä kuin näennäisesti.
Lapsesta saakka ystävät ovat olleet minun kantava voima, tärkeämpiä kuin esim äiti ja sisko.
Muistan myös kuinka minua (melko eloisa ja hyvin tempperamenttinen lapsi ) kuritettiin penskana usein ja rangaistus oli aina se että laitettiin jonnekin yksin häpeämään, minun siis käskettiin ihan sanallisesti hävetä.
Teen vieläkin tuota samaa nyt vain omatoimisesti. Kun on joku ikävä elämänkäänne tai pienikin skisma, minun täytyy päästä aina pois yksin johonkin. Ikäänkuin pakenen nuolemaan haavojani ja ottamaan etäisyyttä tilanteeseen.
Myös häpeä on osa koko elämääni ja rajoittanut paljon tekemisiäni ja jopa vaikuttanut parisuhteiden syntymiseen tai jatkumiseen.
Se syvällä sisimmässä oleva yksinäisyys kumpuaa siitä ettei ole puolisoa tai elämänkumppania, sitä jota rakastaisi ja samalta ihmiseltä saisi vastarakkautta. Olen tasan yhden ihmisen kanssa päässyt sille levelille kun kuuluisi ja tuo ihminen särki sittemmin sydämeni.
On sama vaikka ympärilläni olisi 10 ihmistä jatkuasti, sieluni on yksin koska minulla ei ole omaa rakasta. Ja ajattelen hyvin usein sitä miten kaikenmaailman rikolliset, ilkeät sairaat perdoonat tai muuten vaan vastenmielisetkin ihmiset löytävät kumppanin ja pariutuvat, minä en löytänyt (tai saanut). Jäin sielultani yksin.
Omalla kohdallani se ainakin todennäköisesti juontuu siitä, että yksinäisen ihmisen osaan oppi jo lapsuudessa ja nuoruudessa, kun olin ujo ja sosiaaliset tilanteet olivat hankalia, minkä vuoksi muut ihmiset alkoivat hyljeksiä. Suuri osa ajasta tuli vietettyä yksin ja koettua häpeää omasta ujoudesta, ja tämä kun jatkuu vuosia, niin siitä muodostuu oma identiteetti, jota ei ihan niin vain muuteta. On aivan totta, että yksinäisyys on mielentila. Aikuisena ei olisi enää mitään tarvetta ajatella näin, voisi ihan hyvin ajatella olevansa yhtä hyvä ihminen kuin kuka tahansa muukin ja tutustua ihmisiin, mutta se on vaikeaa, kun on vuosia ajatellut olevansa yksinäinen ja huonompi.
Mutta ei tilanne koskaan ole toivoton. Sekin voi auttaa, että löytää sattumalta yhden ihmisen, joka aidosti hyväksyy ja auttaa unohtamaan vanhat ajatusmallit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MIHIN te koko ajan tarvitsette ihmisiä? Onko teillä oikeasti jotakin kiinnostavaa sanottavaa, mille pitää saada kuulija? Lenkkikaverina koira on parempi.
Mä tunnistan teissä jonkinlaisen tarvitsevuuden ja epätoivon, joka on lähellä noiden inc eleiden epätoivoa. Siksi jäätte yksin, olette valmiiksi katkeria ja vihaisia ja epätoivoisia :(
Siihen että viihdyn yksin syykin löytyi: korkea ÄO, ei ole kenen kanssa jakaa ajatuksia samalla viivalla ja kysyä. Onneksi viihdyn erinomaisesti näinkin. Muutenhan olisi katastrofi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen pohtinut lukemattomia kertoja tätä omaa syvällä sisimmässäni olevaa yksinäisyyden tunnetta.
En ole sillä tapaa yksinäinen kuin jotkut joilla ei ole edes töissä seuraa tai yhtään ystävää. Minulla on sosiaalinen työyhteisö ja muutamia ystäviä joita tapailen tai viestitellään satunnaisesti.Mutta sielultani olen yksinäinen.
Minulla on hyvin etäiseksi jäänyt äiti, isää ei ole koskaan ollut, samoin sisko on ihan eri planeetalta emmekä ole koskaan olleet läheisiä emmekä juuri edes tekemisissä kuin näennäisesti.
Lapsesta saakka ystävät ovat olleet minun kantava voima, tärkeämpiä kuin esim äiti ja sisko.
Muistan myös kuinka minua (melko eloisa ja hyvin tempperamenttinen lapsi ) kuritettiin penskana usein ja rangaistus oli aina se että laitettiin jonnekin yksin häpeämään, minun siis käskettiin ihan sanallisesti hävetä.
Teen vieläkin tuota samaa nyt vain omatoimisesti. Kun on joku ikävä elämänkäänne tai pienikin skisma, minun täytyy päästä aina pois yksin johonkin. Ikäänkuin pakenen nuolemaan haavojani ja ottamaan etäisyyttä tilanteeseen.
Myös häpeä on osa koko elämääni ja rajoittanut paljon tekemisiäni ja jopa vaikuttanut parisuhteiden syntymiseen tai jatkumiseen.Se syvällä sisimmässä oleva yksinäisyys kumpuaa siitä ettei ole puolisoa tai elämänkumppania, sitä jota rakastaisi ja samalta ihmiseltä saisi vastarakkautta. Olen tasan yhden ihmisen kanssa päässyt sille levelille kun kuuluisi ja tuo ihminen särki sittemmin sydämeni.
On sama vaikka ympärilläni olisi 10 ihmistä jatkuasti, sieluni on yksin koska minulla ei ole omaa rakasta. Ja ajattelen hyvin usein sitä miten kaikenmaailman rikolliset, ilkeät sairaat perdoonat tai muuten vaan vastenmielisetkin ihmiset löytävät kumppanin ja pariutuvat, minä en löytänyt (tai saanut). Jäin sielultani yksin.
Tää vois olla mun kirjoittama. Täysin samoissa fiiliksissä. Hienosti kirjoitit tuntemuksistasi, pystyn samaistumaan täysin. Jotenkin lohdullista kuulla, että on muitakin, vaikka ei se tietysti meidän kummankaan tilannetta auta mitenkään. Mutta sielunsisko täällä siis.
Olen jo viiskymppinen ja elänyt suurimman osan aikuisiästä yksin. Olen siis lapseton ihan omasta tahdosta.
Lapsena ja nuorena minulla oli paljon ystäviä, minulla on kai ihan kohtalaiset sosiaaliset taidot, mutta vastakkaisen sukupuolen kanssa parisuhteen syntymismielessä olen jotenki ujo ja onneton.
Minun on aina ollut todella vaikea tuoda esille sitä että olisin kiinnostunut jostakin, johtuneeko jostain vanhoillisesta hyvin jyrkästä, häveliäästä ja ankarasta kasvatuksesta ja siitä että olen yh lapsi.
Nuoruuden parisuhteet syntyivät aina alkojolin vaikutuksen alaisena. En ole koskaan ollut sellainen ns "tyrkky" nainen ja siksi jäin usein baari-iltojenkin jälkeen nuolemaan näppejäni.
Minulla on työyhteisö (jossa tosin onneksi saan tehdä työtäni hyvin itsenäisesti), joitakin ystäviä ja tuttuja joita tapailen.
Yksinäisyys iskee lähinnä viikonloppuisin ja ainakin pitkinä juhlapyhinä ja lomalla.
Vaikken ole koskaan halunnut lapsia oman puolison ja yhteisen kodin olisin halunnut. Kun kävelen esim jouluaattona pimeässä katsellen kuinka perheet viettää onnellisena yhteistä aikaa ja puolisot osoittavat toisilleen onnellisuutta vierähtää kyynel silmääni. Kun näen nuoruudenrakkauteni vappakävelyllä tai ihan vaikka vain kaupassa vaimonsa kanssa tuntuu kuin puukkoa käännettäisi haavassa ja joku heittäisi vielä suolaa perään, se sattuu ihan kamalasti yhä.
Se tilanne oikein huutaa sitä, että minä en saanut sitä kenet halusin, minä en saanut ketään muutakaan, olen epäonnistunut siinä mitä oikeasti pidin (ja pitäisin edelleen) kaikkein tärkeimpänä, eli rakkautta.
Muutoinkin joka tuutista toitotetaan sitä miten ihmisen tärkein perustarve on tulla rakastetuksi..... niimpä.
Eli minulla ei kai ole oikein koskaan ollut onnea saada tulla rakastetuksi, tuskin edes lapsena. Ainoa rakkauteni oli tuo edellä mainitsemami nuoruuden rakas jonka taholta sain sitä rakkautta mitä tarvitsin vaikka hän jättikin minut ja särki sydämeni. Tämän ajatteleminen tuntuu tosi pahalta ja vain lisää sitä syväluotaavaa yksinäisyyden kokemusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnitän huomiota pariin juttuun. Puhut ettei nuorena kukaan puhunut sinulle. Nyt puhut että sinua pyydetään viime hetkellä paikkoihin. Olet sivuroolissa.
Mitä sinä teet? Mitä tuot ystävyyteen?
Mitäkö teen? Kuten sanoin yritän löytää ilman vastakaikua. Jos pyydän johonkin, niin saan vatsauksen "katsotaan". Käytännössähön se on "ehkä, todennäköisesti ei".
Minä kyllä olen lähtenyt ties minne ja viimetingassa. Kuitenkin tunnistan myös hyväksikäytön ja siihen en lähde mukaan. Esim. olen tahtonut leffaan kaveria ja lastaan useasti. Kahville. Shoppailureissulle. Ei ehditä. Sitten on lapsen yo-juhlat ja saan tilinumeron. Ei kiitos.
Niin. Nuorena kun menin bileisiin ja yritin kysellä ja olla mukana, niin se tapahtui ilman vastakaikua.
En ole täydellinen, mutta olen yrittänyt olla kaveri jne.
Onks sulla hauskat tai kiinnostavat jutut? Hyviä tarinoita? Kiinnostavia näkökulmia? Vai oletko myötäilevä, hajuton ja mauton? Tuo sivurooli kuulostaa siltä. Laitatko itseäsi likoon mitenkään?
Sitä mä tarkoitan, en sitä että vain pyydät johonkin. Se on vasta osa koko hommaa.
Höh, tuohan kutsuu "esiintymään" ei olemaan oma itsensä, jota ystävyys parhaimmillaan on, oloa, ei esiintymistä.
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä joku joka on onnistunut hankkimaan itselleen ryhmän johon kuuluu ja päässyt pois ahdistavasta ulkopuolisuudesta? Jos olet, niin kerro miten onnistuit!
Tiedän alapeukkuja sataa, mutta seurakuntien yhteydessä usein saa myös samanmielisten seuraa. Toki pitää olla suurinpiirtein sinut sen kanssa että seillä puhutaan paljon uskonasioista:).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viikonloput ovat yksinäiselle usein vaikeita. Te keillä on ns. yksinäisiä ystäviä ja tutavia, koettakaa soittaa edes pieni puhelu (10 minuuttia ajastasi) tms.
Samoin juhlapyhät, perheelliset eristäytyvät kaikista omiin poteroihin ja yksinäinen on yhä yksinäisempi, on se outoa:). Nekin joiden kanssa ennen leskeyttä vietettiin yhteisiä juhla-aikoja evät enää halua seuraasi. Surullista se on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on niin totta. Itse olen törmännyt myös tuohon, kun menee ihmisten ilmoille ja johonkin porukkaan, niin jossain vaiheessa huomaa tulleensa jätetyksi yksin nurkkaan istumaan. Minä olen se joka kiilataan ringistä ulos tai vierekkäin kävellessä johonkin ojaan.
Mitä? Miten sä et sano mitään jos joku tulee seisomaan sun eteen? Oot vaan hiljaa ja hyväksyt? Enkä tarkota mitään aggressiivista ärinää vaan ihan hei ja astut paikallesi. Olet varmaan täysi narsistimagneetti.
Ei kukaan yhtäkkiä tule seisomaan eteen vaan lipuu pikkuhiljaa. Joskus oon miettinyt, että oonkohan mä näkymätön.
Luultavasti mutta sen voi korjata. Älä siirry. Sano että seisot mun edessä. Asemoidu uudelleen niin ettei kukaan seiso sun edessä. En oo koskaan joutunut miettimään tämmöistä. Miten tää ei tuu luonnostaan?
Koska kaikille se ei tule luonnostaan.
Olen itse samanlainen. Esim. lapsena en osannut enkä uskaltanut mennä esittäytymään vieraille omin päin, en edes muille lapsille.
Jotkut ovat jo lapsina niin rohkeita, että menevät soittamaan naapurin ovikelloa, esittäytyvät ja pyytävät vierasta lasta leikkimään. En olisi uskaltanut lapsenakaan tehdä noin.
Ja sitten se, etten yleensä keksi vieraiden ihmisten kanssa mitään puhuttavaa.
Isommissa tilaisuuksissa on sekin hankaluus, että kun on hälinää ja melua, niin en saa omaa ääntäni kuuluviin enkä saa selvää muidenkaan puheesta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on niin totta. Itse olen törmännyt myös tuohon, kun menee ihmisten ilmoille ja johonkin porukkaan, niin jossain vaiheessa huomaa tulleensa jätetyksi yksin nurkkaan istumaan. Minä olen se joka kiilataan ringistä ulos tai vierekkäin kävellessä johonkin ojaan.
Mitä? Miten sä et sano mitään jos joku tulee seisomaan sun eteen? Oot vaan hiljaa ja hyväksyt? Enkä tarkota mitään aggressiivista ärinää vaan ihan hei ja astut paikallesi. Olet varmaan täysi narsistimagneetti.
Ei kukaan yhtäkkiä tule seisomaan eteen vaan lipuu pikkuhiljaa. Joskus oon miettinyt, että oonkohan mä näkymätön.
Luultavasti mutta sen voi korjata. Älä siirry. Sano että seisot mun edessä. Asemoidu uudelleen niin ettei kukaan seiso sun edessä. En oo koskaan joutunut miettimään tämmöistä. Miten tää ei tuu luonnostaan?
Koska kaikille se ei tule luonnostaan.
Olen itse samanlainen. Esim. lapsena en osannut enkä uskaltanut mennä esittäytymään vieraille omin päin, en edes muille lapsille.
Jotkut ovat jo lapsina niin rohkeita, että menevät soittamaan naapurin ovikelloa, esittäytyvät ja pyytävät vierasta lasta leikkimään. En olisi uskaltanut lapsenakaan tehdä noin.
Ja sitten se, etten yleensä keksi vieraiden ihmisten kanssa mitään puhuttavaa.
Isommissa tilaisuuksissa on sekin hankaluus, että kun on hälinää ja melua, niin en saa omaa ääntäni kuuluviin enkä saa selvää muidenkaan puheesta
Tuosta kiilaamisesta: itselle on vaan niin selvää, ettei niin kuulu tehdä. Kun joku muu tekee sen, niin tuntuu, että vaatii itseltä aggressiivisuutta, jotta ottaa takaisin oman paikkansa. Sitä vaan ihmettelee, miten se eteen tuleva ei osaa huomioida muita ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Minä olin nuorempana sosiaalinen,minulla oli melko paljon kavereita, kävin baareissa yms festareilla. Nykyisin olen yksinäinen, muutos tapahtui jossain 25-30 ikävuoteni aikana ja olen nyt 32 vuotias mieshenkilö.
Väitän että iän myötä ihmisistä tulee aikalailla yksinäisiä koska ei sitä enää iän myötä monet jaksa ravata baareissa,festareilla yms vaan mieluummin sitä on yksin kotona.
Mitä te muut yli 30 vuotiaat ihmiset teette esimerkiksi viikonloppuisin ja jutteletteko muille ihmisille viikonloppuisin edes?
Itse ole viikonloput aikalailla yksin aina enkä edes puhu muille ihmisille viikonloppuisin mutta viikolla töissä taas saan sitä sosiaalista kanssakäymistä.
Kaveripiirit yleensä "tiivistyvät" tuossa iässä. On kumppania, alkaa tulemaan perheenlisäystä ja ura on vireillä, niin sellaisen oman vapaa-ajan määrä väkisinkin vähenee, ja sitä alkaa miettimään, että kenen kanssa haluaa, tai ylipäätään kerkeää viettämään vapaa-aikaa, kun useimmilla jonkinlaisia harrastuksiakin on.
Täällä jo kohta viisikymppinen yksinäinen, tai ehkä nykyään lähinnä yksinoleva, koska en enää kärsi asiasta. Nuorempana, ehkä jonnekin nelikymppiseksi asti, kärsin. Erityisesti parisuhteen puutteesta ja siitä, että en tule saamaan lapsia kun en miestäkään, mutta ajoittain myös ystävien puutteesta. Mutta luulen, että jos olisin saanut parisuhteen, en olisi kaivannut lisäksi ystäviä, sen verran introvertti olen.
Mutta en minä koskaan löytänyt "tosielämästä" ketään. Ihan nuorena oli 3 parisuhdeyritystä, joissa miehet pitivät minua tylsänä ja kuivana. Jokukin sanoi, että miten joku niin hyvännäköinen voi olla niin tylsä, suorastaan maailman tylsin ihminen. Kolmenkympin jälkeen se hyvännäköisyyskin katosi, sairauksien (joista yksi aiheutti mm. painoni tuplaantumisen ennen kuin hoito löytyi, ja se taas jätti jälkensä ulkonäköön sittenkin, kun pääsin sairaalloisesta ylipainosta eroon) ja iän myötä.
Olen paljon miettinyt sitä, miksi minusta ei pidetä, ja kai se se "tylsyys" on. Mutta toisaalta ajattelen, että sen takana on ehkä korkea älykkyysosamäärä. Kehtaan sanoa näin, koska olen Mensan jäsen eikä ole siis kyse vain omasta tai äidin arviosta ;) Minua kiinnostaa ajatella erilaisia asioista kuin useimpia ihmisiä, katsoa erilaisia elokuvia, lukea erilaisia kirjoja. Useimpien mielestä minun kiinnostuksen kohteeni ovat kuivia ja epäkiinnostavia. Minusta taas heidän kiinnostuksenkohteensa ovat epäkiinnostavia, osin ärsyttäviä. Esim. elokuvat - en pidä toimintaleffoista, en romantiikasta enkä juurikaan komediasta (ainakaan Hollywood-komedia ei iske yhtään). Sen sijaan tykkään katsoa hiljaisia, visuaalisesti kauniita taide-elokuvia ja dokumentaareja. Kirjat - ei, minua ei kiinnosta julkkiselämäkerrat, Suon villit laulut eikä Lucinda Rileyt. Minua kiinnostaa erilaisten filosofioiden ja uskomusjärjestelmien tutkiminen ja vertailu, ja jossain määrin hyvin absurdi ja tyyliltään erikoinen kaunokirjallisuus tyyliin Mario Vargas Llosan tai Carlo Emilio Gaddan kirjat. Ei vaan ole monen kanssa kauheasti yhteistä.
Olen onneksi löytänyt Twitteristä itselleni toisten samanlaisten outolintujen porukan. Asumme maantieteellisesti kaukana, joten tuskin koskaan livenä tapaamme, mutta minulle oikeastaan nykyään, kun lastentekoikä on jo ohi, älyllinen yhteys digitaalisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnitän huomiota pariin juttuun. Puhut ettei nuorena kukaan puhunut sinulle. Nyt puhut että sinua pyydetään viime hetkellä paikkoihin. Olet sivuroolissa.
Mitä sinä teet? Mitä tuot ystävyyteen?
Mitäkö teen? Kuten sanoin yritän löytää ilman vastakaikua. Jos pyydän johonkin, niin saan vatsauksen "katsotaan". Käytännössähön se on "ehkä, todennäköisesti ei".
Minä kyllä olen lähtenyt ties minne ja viimetingassa. Kuitenkin tunnistan myös hyväksikäytön ja siihen en lähde mukaan. Esim. olen tahtonut leffaan kaveria ja lastaan useasti. Kahville. Shoppailureissulle. Ei ehditä. Sitten on lapsen yo-juhlat ja saan tilinumeron. Ei kiitos.
Niin. Nuorena kun menin bileisiin ja yritin kysellä ja olla mukana, niin se tapahtui ilman vastakaikua.
En ole täydellinen, mutta olen yrittänyt olla kaveri jne.
Onks sulla hauskat tai kiinnostavat jutut? Hyviä tarinoita? Kiinnostavia näkökulmia? Vai oletko myötäilevä, hajuton ja mauton? Tuo sivurooli kuulostaa siltä. Laitatko itseäsi likoon mitenkään?
Sitä mä tarkoitan, en sitä että vain pyydät johonkin. Se on vasta osa koko hommaa.
Höh, tuohan kutsuu "esiintymään" ei olemaan oma itsensä, jota ystävyys parhaimmillaan on, oloa, ei esiintymistä.
Niinpä. Minä onnistuin aikanaan tilapäisesti saamaan kavereita ja ystäviä näin. Aloin esittää sen tyyppistä, jollaisista huomasin ihmisten pitävän. Omaksuin väkisin heidän kiinnostuksen kohteitaan ja aloin puhua niistä. Muutin elekieltäni ja ilmeitäni erilaiseksi, jopa puheääntäni. Kyllä, minusta alettiin pitää enemmän. Muttta se ei tyydyttänyt minua henkisesti ollenkaan, koska se joka sai hyväksyntää ei ollut minun aito persoonani, vaan näytelty rooli. Oikeastaan se sai oman persoonan tuntumaan vielä hylkiömmältä, että nyt se oli jotain hävettävää joka piti peittää naamarin taakse. Ei kiitos, ei enää, olen mieluummin yksin ja aito itseni.
Vierailija kirjoitti:
Koodattu? oonkin aina ihmetellyt miä tuo viivakoodi mun käsivarressa on.
Parasta ennen -päiväys
Vierailija kirjoitti:
En tiedä huomasitko ap, mutta minä tein tänne "Ikuinen ulkopuolisuuden tunne" -aloituksen, joka liippaa läheltä tätä aihetta.
Näitä lukiessa ja omia juttuja miettiessä tulee varmuus siitä, että sekä yksinäisyydessä että ulkopuolisuudessa on kyse jostain traumasta. On ollut lapsena tai nuorena tavalla tai toisella laiminlyöty, kaltoinkohdeltu tai ehkä kiusattu. Ei ole kokenut saavansa hyväksyntää eli on ollut joka paikassa näkymätön tai sivuroolissa. Tuo rooli on sitten jäänyt päälle. Arka , hiljainen luonne pahentaa tilannetta ja johtaa kierteeseen, jossa yksinäisyyttä kokeva vetäytyy entisestään. Itselläni on ainakin näin.
Mulla sama. Traumoja. Ja bonuksena olen arka ja hiljainen. Joten taitaa olla taputeltu tämä
Minä olen aina ollut yksinäinen, muutama kaveri välillä kulkenut matkassa, nytkin kaksi mutta asuvat eri paikkakunnilla. Kaipaisin eniten sellaista lähellä asuvaa kahvittelu/lenkkeily/extrmpore höpöttelyseuraa. Lapsena viihdyin vähän liiankin hyvin vanhempieni seurassa (en tiedä miksi), kovasti yrittivät minua potkia ikäisteni seuraan ja pakolla välillä sitten olinkin. En koskaan itse ehdottanut näkemistä, eli eihän kukaan tällaista jaksa. Sitten toinen juttu on se että kaikki lyhyetkin tapaamiset täytyisi sopia muiden kanssa aina vähintään pari viikkoa etukäteen ja itselle on aina ollut jotenkin tosi vaikeaa lyödä lukkoon mitään "pidemmän" ajan päähän, en tiedä mistä tämäkään johtuu. Sitten se huumori ja hassuttelu mitä ihmiset tuntuu kaipaavan toisista, niin tuntuu etten osaa? Huumorintajua todellakin löytyy omasta mielestä, sarkasmi ja "älykäs" huumori parhaita, itse vaan olen huono heittämään noita juttuja. Olen nauravainen enkä valita ja tykkäisin puhua itsestäni ja analysoida omia ja toisten asioita, ei siis juoruamalla. Kukaan ei vaan koskana kaipaa seuraani enkä koskaan ole kellekään se vaihtoehto mihinkään hauskanpitoon (mitä se sitten kellekin merkitsee).
Viihdyn kyllä myös itsekseni ja se onkin hämmästelyn aihe välillä työkavereille tai joillekin "ai, yksinkö, oho, olet niin itsenäinen". Kyllä se silti vaan on niin että jaettu ilo olisi paras ilo.
Aloittaja vertasi itseään sukulaisiin, minäkin siskooni. Tulemme tosi hyvin juttuun ja meillä on hauskaa sekä olemme tosi paljon samalla aaltopituudella, sekä mielestäni myös jonkin verran samanlaisia. Siskoni vaan on juuri tuo joka saa niitä joogaystäviä ja milloin mitäkin, hänet halutaan mukaan, minua ei koskaan. En tosin ole näkemässä millainen siskoni on ystäviensä kanssa että löytyykö silloin joku selkeä ero siihen millainen minä taas olen toisten kanssa.