Lue keskustelun säännöt.
Olenkohan henkisesti herännyt vai mistäköhän tämä rento asenne ja elämänilo kumpuaa? - entinen masentunut
Onpa mahtavaa, nautin joka hetkestä. Kaikki on kiinnostavaa ja sitä katsoo elämää tarkkailijana. Huvittuneena ja rentona. Juuri mitään draamaa en keksi asioista ja mielessäni nauran kun ihmiset ovat jonkun kehittelemänsä dramaattisen tilanteen pauloissa.
Saatan mennä mukaan (koska minulle halutaan avautua) ja samalla tiedostan, että tämä ihminen tuntee aidosti asian epämiellyttävänä ja ymmärrän.
En kuitenkaan sisimissäni näe ongelmaa, vain ratkaisuja ja valinnan vapautta. Iloa ja tiedän, että kaikki on hyvin.
Mikä vaan "leijun" tässä elämässä. Välillä on tietenkin ikäviä tunteita, tarkkailen niitä. Joskus saatan mennä mukaan ja silloin itken lohduttomasti. Ymmärrän kuitenkin, että silti kaikki on oikeasti hyvin.
Vaikeaa kuvailla kenties. Joka hetkestä on tullut omanlaisensa seikkailu. Kaikki on niin ihmeellistä.
Sitä vain katsoo ympärilleen ja ymmärtää valheellisuuden ja ihmisten luoman tilan. Silti vain huvittaa ja on vapaa olo.
Olen vain muuttunut kärsimyksen myötä.
Kommentit (522)
Mikä lienee vaivana, kun mieleen alkaa säännöllisesti tunkeutua pakonomaisesti mielikuvia ja tilanteita/käsityksiä, joiden aikana sitten tulee kehon tuntemuksia ja tunnetiloja usein useina hetkellisinä nykäysmäisinä ja/tai jatkuvana ilmentymänä? Sitten, kun nämä pakonomaisesti tunkeutuneet asiat ovat ehdollistuneet näihin tuntemuksien ja tunnetilojen tavanomaisiin ilmentymiin, säännöllinen toistuvuus oikeastaan päättyy osan kohdalta. Omat epäilykseni vaivan suhteen ovat, liittyy myös muuta, mutta sattuuko joku tietämään onko tällaisesta vaivasta julkaisuja tai vastaavia kokemuksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä lienee vaivana, kun mieleen alkaa säännöllisesti tunkeutua pakonomaisesti mielikuvia ja tilanteita/käsityksiä, joiden aikana sitten tulee kehon tuntemuksia ja tunnetiloja usein useina hetkellisinä nykäysmäisinä ja/tai jatkuvana ilmentymänä? Sitten, kun nämä pakonomaisesti tunkeutuneet asiat ovat ehdollistuneet näihin tuntemuksien ja tunnetilojen tavanomaisiin ilmentymiin, säännöllinen toistuvuus oikeastaan päättyy osan kohdalta. Omat epäilykseni vaivan suhteen ovat, liittyy myös muuta, mutta sattuuko joku tietämään onko tällaisesta vaivasta julkaisuja tai vastaavia kokemuksia?
Psykoosi tai Skitsofrenia. Ns. hengentieteiden tutkiminen pahentaa oireita.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan siitä että sulla on ruuhkavuodet takana ja ei stressiä. Myös kesä
Ovatko ne niitä vahvuuteen sairastuneita?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelunavaus vaati oikean mielentilan ja ennakkoluulottomuuden syventyä aiheeseen.
Tuntui ensin, että nyt joku yrittää maalata mustan valkoiseksi ylivalaistumisellaan ja mainostaen niitä muille. Muutaman päivän hissukseen lukiessa ketjua oivalsin että kyse onkin terveellisestä välinpitämättömyydestä ajatuksiaan kohtaan.
Melankolisuuteen taipuvaisena, kaikki on hyvin ulkoisesti, muttei kuitenkaan sisäisesti sitkuttajalle ja zen-mielentilan etsiminen kausittain vuosien saatossa eivät ole tuottaneet mitään tulosta.
Jokin aika törmäsin metakognitiivisesta terapiasta käsittelevään kirjaan. Kirjan viesti oli tyly pessimistiselle ja ylianalysoinnista nauttivalle persoonalle. Sen sijaan että kuvittelee pohtimisen seurauksena löytävän rauhan, syvällisyyden, itseviisauden ollakseen onnellinen, pitääkin katsoa tunteitaan ja ajatuksiaan objektiivisesti. Tunteet ja ajatukset on hyviä kompasseja, mutta jos sitä harrastaa huomaamatta tunteja päivässä murhehtien mennäänkin ojasta allikkoon.Viisautta ei ole tullut sitä metsästäen tai ohittaen. Jotain näkökulmaan tämä on silti antanut, kyvyn nauttia elämästä hitusen enemmän, kun ei pohdi omassa suossa tuntien aikasyöppönä maailmantuskaa, siitä huolimatta voinko edes vaikuttaa asiaan - useinmiten en. Yksinkertaista on vain parasta elää ja nauttia tuli mitä tuli, eikä maailma ole velkaa kenellekkään.
Mitä tarkoitat viimeisillä lauseillasi? Kyllähän meillä on moraalinen velvollisuus muuta eläin- ja eliökuntaa sekä tulevia ihmissukupolvia kohtaan rajoittaa/kohtuullistaa ainakin omaa materiaalista nautintoamme, sikäli kun se vaikeuttaa muiden elämää tai tekee sen mahdottomaksi.
Ei ole mielestäni viisasta tai valaistunutta viisveisata oman toiminnan negatiivisista vaikutuksista muihin, nautinnon nimissä. Enemmänkin tuollainen moraalista vapaa ajattelutapa taittuu hedonismin tai jopa lievän psykopatian puolelle.
Ja mitä tarkoitat, kun sanot että "maailma ei ole velkaa kenellekään?"
Käsittäisin tuon lainauksen niin, että kukaan muu ei ole vastuussa hyvinvoinnistasi. Ei auta odottaa, että maailma tulee tarjoamaan hyvää pahan jälkeen, tai koettu epäreiluus tasoittuu jossain vaiheessa. Mitään muuta ei voi muuttaa kuin oman suhtautumisensa, maailma ei auta sinua, ei ole mitään kuitattavaa velkaa, mitään automaattista "tilien tasausta" ei ole luvassa.
Monet jäävät kiinni olosuhteiden tai muiden syyttelyyn, odottaen että ne muuttuvat, koska muu on epäreilua. Niin, joskus niin vain on, meille ei ole luvattu mitään tasapuolisuutta universumin toimesta. Siksi jalan polkeminen ei auta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
... onko tällaisesta vaivasta julkaisuja tai vastaavia kokemuksia?
Psykoosi tai Skitsofrenia.
Onko jotain, josta vaivaa vastaavaan kuvailuun voi tutustua enemmän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse uskon, että pohjimmiltaan siinä on kyse siitä tietoisuuden heräämisestä, uskoa siihen, että maailma kantaa ja sinä itse riität sellaisena kuin olet. Eri uskonnot antavat sille eri nimiä, loppupeleissä niillä ei ole mitään merkitystä kun ymmärtää että kaikilla tarkoitetaan samaa.
Tämä on juuri sitä soopaa, mitääntarkoittamatonta ulkoaopeteltua jargonia, mikä masentaa kaikkein eniten. Kysehän on siitä, että maailma ei kanna, etkä sinä koskaan tule riittämään sellaisena kuin olet. Ehkä nippanappa koirallesi tai kissallesi (mutta nekin puree ja näykkii sinua, jos et toimi niiden mielestä kuten pitäisi), mutta muuten et.
Kyse on siitä, että joko otat tai jätät - tapat itsesi tai nouset jotenkin kaiken yläpuolelle, olematta silti ihmisiä ja maailmaa valaistumisen norsunluutornistaan omahyväisesti tutkiva ääliö tai klisee-automaatti.
Olen eri, mutta täysin samaamieltä edelläolevan kanssa. Elämä kyllä kantaa ja minä riitän.
Voi olla, että tällä hetkellä tilanteessa, jossa ei siltä tunnu, mutta kun katson elämääni 10 vuoden päästä niin huomaan, että näin on tapahtunut.
Good for YOU. Ole silloin onnellinen ja masennuksesta vapaa ja nauti elämästäsi.
Mutta maailmassa on miljoonia ihmisiä, joita elämä ei kanna, eivätkä he riitä mihinkään, eikä kellekään. Heitä tuollainen tyhjänpäiväinen, viiden pennin elämänviisauksien kirjoista noukittu kliseekokoelma ei auta. Pistää vain tympäisemään kahta kauheammin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse uskon, että pohjimmiltaan siinä on kyse siitä tietoisuuden heräämisestä, uskoa siihen, että maailma kantaa ja sinä itse riität sellaisena kuin olet. Eri uskonnot antavat sille eri nimiä, loppupeleissä niillä ei ole mitään merkitystä kun ymmärtää että kaikilla tarkoitetaan samaa.
Tämä on juuri sitä soopaa, mitääntarkoittamatonta ulkoaopeteltua jargonia, mikä masentaa kaikkein eniten. Kysehän on siitä, että maailma ei kanna, etkä sinä koskaan tule riittämään sellaisena kuin olet. Ehkä nippanappa koirallesi tai kissallesi (mutta nekin puree ja näykkii sinua, jos et toimi niiden mielestä kuten pitäisi), mutta muuten et.
Kyse on siitä, että joko otat tai jätät - tapat itsesi tai nouset jotenkin kaiken yläpuolelle, olematta silti ihmisiä ja maailmaa valaistumisen norsunluutornistaan omahyväisesti tutkiva ääliö tai klisee-automaatti.
Olen eri, mutta täysin samaamieltä edelläolevan kanssa. Elämä kyllä kantaa ja minä riitän.
Voi olla, että tällä hetkellä tilanteessa, jossa ei siltä tunnu, mutta kun katson elämääni 10 vuoden päästä niin huomaan, että näin on tapahtunut.
Good for YOU. Ole silloin onnellinen ja masennuksesta vapaa ja nauti elämästäsi.
Mutta maailmassa on miljoonia ihmisiä, joita elämä ei kanna, eivätkä he riitä mihinkään, eikä kellekään. Heitä tuollainen tyhjänpäiväinen, viiden pennin elämänviisauksien kirjoista noukittu kliseekokoelma ei auta. Pistää vain tympäisemään kahta kauheammin.
Mutta mietipä, jos niin kävisikin, ettei elämä lopulta kanna. Kummasta olisi enemmän hyötyä silti - lopputuloksesta huolimatta - olla toiveikas sen edeltävän ajan vai ei? Taika onkin siinä, ettemme tiedä tulevaisuudesta, emme voi vaikuttaa kaikkeen. Tiedämme vain, kuinka suhtaudumme siihen nyt. Se on käsissämme. Sekin on sitä elämää, joka päivä, ennen "lopputulemaa". Jos lopussa seisoo pettymys tai suru, ainakin edeltävä aika on käytetty itsen kannalta ystävällisemmin. Jos sinua alkaa tympäisemään muiden puheet, annat suotta heille vallan mielialastasi. Voit todeta itsellesi, että tunne tulee siitä, että koen etten tule nähdyksi vaikeuksineni, muut eivät ymmärrä niitä. No so what? Riittää että itse tiedät mitä tiedät, etkä tarvitse validointia muilta. Rauha.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet varmaankin kännissä, silloin kaikki on hyvin ja ihanaa. Ei murehdi turhia ja hommat hoituu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse uskon, että pohjimmiltaan siinä on kyse siitä tietoisuuden heräämisestä, uskoa siihen, että maailma kantaa ja sinä itse riität sellaisena kuin olet. Eri uskonnot antavat sille eri nimiä, loppupeleissä niillä ei ole mitään merkitystä kun ymmärtää että kaikilla tarkoitetaan samaa.
Tämä on juuri sitä soopaa, mitääntarkoittamatonta ulkoaopeteltua jargonia, mikä masentaa kaikkein eniten. Kysehän on siitä, että maailma ei kanna, etkä sinä koskaan tule riittämään sellaisena kuin olet. Ehkä nippanappa koirallesi tai kissallesi (mutta nekin puree ja näykkii sinua, jos et toimi niiden mielestä kuten pitäisi), mutta muuten et.
Kyse on siitä, että joko otat tai jätät - tapat itsesi tai nouset jotenkin kaiken yläpuolelle, olematta silti ihmisiä ja maailmaa valaistumisen norsunluutornistaan omahyväisesti tutkiva ääliö tai klisee-automaatti.
Olen eri, mutta täysin samaamieltä edelläolevan kanssa. Elämä kyllä kantaa ja minä riitän.
Voi olla, että tällä hetkellä tilanteessa, jossa ei siltä tunnu, mutta kun katson elämääni 10 vuoden päästä niin huomaan, että näin on tapahtunut.
Good for YOU. Ole silloin onnellinen ja masennuksesta vapaa ja nauti elämästäsi.
Mutta maailmassa on miljoonia ihmisiä, joita elämä ei kanna, eivätkä he riitä mihinkään, eikä kellekään. Heitä tuollainen tyhjänpäiväinen, viiden pennin elämänviisauksien kirjoista noukittu kliseekokoelma ei auta. Pistää vain tympäisemään kahta kauheammin.
Mutta mietipä, jos niin kävisikin, ettei elämä lopulta kanna. Kummasta olisi enemmän hyötyä silti - lopputuloksesta huolimatta - olla toiveikas sen edeltävän ajan vai ei? Taika onkin siinä, ettemme tiedä tulevaisuudesta, emme voi vaikuttaa kaikkeen. Tiedämme vain, kuinka suhtaudumme siihen nyt. Se on käsissämme. Sekin on sitä elämää, joka päivä, ennen "lopputulemaa". Jos lopussa seisoo pettymys tai suru, ainakin edeltävä aika on käytetty itsen kannalta ystävällisemmin. Jos sinua alkaa tympäisemään muiden puheet, annat suotta heille vallan mielialastasi. Voit todeta itsellesi, että tunne tulee siitä, että koen etten tule nähdyksi vaikeuksineni, muut eivät ymmärrä niitä. No so what? Riittää että itse tiedät mitä tiedät, etkä tarvitse validointia muilta. Rauha.
Nyt annat itsellesi luvan olla tyytyväinen vasta kun muut ymmärtävät, tunnustavat ja näkevät vaikeutesi ja todellisuutesi. Mutta muita ei kiinnosta, heillä on omansa mietittävänä, oma suhtautumisensa omaan elämäänsä työstettävänä. Lisäksi he eivät voi täysin ymmärtää, koska heillä on erilaiset kokemukset ja tunteet. Et tule saamaan mitä toivot, joten sen voi hyväksyä kaikkine tunteineen ja sitten lähteä miettimään, miten voisi itseään lohduttaa ja kannustaa tästä todellisuudesta käsin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen testaillut kahvin vaikutuksia henkiseen tasapainooni ja se on ihan selkeä. Jos pidän kuukauden tauon, sitten juon parina päivänä pari kuppia... simsalabim olen onneton, tuskainen ja ahdistunut. Sokeri tekee saman tuskaisen olon. Eli keho herkistyy.
Ainoa ongelma henkisyydessä on nyt että olen niin pettynyt muihin ihmisiin jotka juoruilee, heillä ei ole käytöstapoja... en jaksaisi sellaisia enää yhtään. Haluaisin jo löytää sen henkisen porukan johon kuulun. Haluaisin asua yhteisössä jossa autetaan toisia vilpittömästi. Mutta en löydä. "Henkisetkin" piirit ovat täynnä rahanhimoisia kilpailuhenkisiä narsisteja suorastaan, aina imemässä jotain energiaa tai rahaa.
Suomessa on paljon aitoja heränneitä ihmisiä, etsimällä löytyy... Se on varma että näillä keskustelupalstoilla niitä ei kumminkaan ole.
Mäkin luulin aluksi että olen yksin, kunnes löysin kaikki muut... Somealustat on täynnä myös niitä ketkä eivät ole rahan perää, ketkä ovat aitoja, se on vaan tunnistettava ne.. Sillonkun oma sydän on auki, huomaa kuka on aito ja kuka ei.
Mä taas näen, että siinä on jotain egoistista, luotaantyöntävää ja itsensä yläpuolelle asettamista, että kuvittelee olevansa se joka näkee aitouden. Eli voi mennä sanomaan kuka on aito ja kuka ei. Se on minusta vähän naivia ja ehkä omanlainen kupla ja selvitymiskeinonsa sekin.
Ehkä tarve olla sitä kautta erityinen ja kokea merkityksellisyyttä. Koska sitä me kaikki tarvitaan.
Ihminen on hyvin kerroksellinen, kompleksinen ja kontekstinen kokonaisuus.
Erilaiset polut on kiinnostavia, mutta henkiseen hörhöilyyn pakeneminen ja muiden luokittelu sieltä käsin ei minusta ole sen aidompaa kuin vaikkapa sellainen perus elämä, jossa on kiva duuni, omakotitalo, kultainen noutaja ja perus keskiluokkainen elämäntyyli. Tiedän monta sellaista aivan ihanaa ihmistä. Ja pari vähemmän ihanaa, jotka tosin ovat aidosti mitä ovat hekin.
Itse taas olen monesti tullut luonnehdituksi aitona ihmisenä, koska olen reaktiivinen, empaattinen, huumorintajuinen, en välttele virheistä tai heikkouksistani puhumista ja olen suhteellisen avoin. Ihan yhtä aito voi olla pidäkkeisempi ihminen. Ja vastaavasti minulla on kuormaa ja kokemuksia jotka painavat välillä , joita käsittelen omalla tavallani ja jotka peitän muilta. Sulkeudun ja suren ja koen kantavani aina kehossani kokemuksia jotka eivät ole hyviä jotka ajoittain piiskaavat minut toimintakyvyttömäksi, uupuneeksi tai kiukkuiseksi. Olen oppinut niitä käsittelemään ja
niiden kanssa elämään. Mutta koen että se on myös piilotettu osa minua. Jotain mikä naistenlehden artikkelissa olisi selviytymis- ja sankaritarina, mutta oikeassa elämässä ei nyt ihan sitäkään.
Minulla on suhteellisen syvällinen tapa ajatella asioista, mutta myös pinnallisia arvoja ja pinnallisia hetkiä esim. oman ulkonäön suhteen.
Rahan suhteen olen huomannut ettei se ole minulle niin tärkeää kuin joillekin muille.
Ne tuntemani tyypit, joille se on tärkeää ovat aidosti sitä mitä ovat, eivätkä peittele sen tuomaa arvoa ja sitä miten merkityksellisenä tietyt siihen liittyvät statukset ja elämäntyyli koetaan. Aitoa sekin tavallaan. Minua on iän myötä yhä enemmän alkanut hävettää sellainen keskiluokkaisuuden korostaminen.
Ihmisen arvomaailma myös elää ja muuttuu iän myötä. Siinä on havaittu eroja sukupuoltenkin välillä.
Tulipas nyt tajunnanvirtaa. Sori siitä.
Vierailija kirjoitti:
Masennus paranee valtaosalla itsestään omia aikojaan, luin jostain lääketieteellisestä tutkimuksesta. Pointti on se, että miten sen kestää, jos masennus jatkuu pitkään, silloin on hyvä olla apuna terapia ja lääkkeet, hyvä ravinto ja uni sekä ystäviä!
Mielenkiintoista.
Lääketieteellinen tutkimus
on pääsääntöisesti kaksoissokkoutettu kontrolloitu koeasetelma, eli myös jokin verrokki mukana, tutkittava lääke / plasebo jne. Usein myös tutkimusaika on edellä mainitusta syistä rajallinen.
Olisi kiinnostavaa, onko tällainen lääketieteellinen tutkimus todella tehty? Kuinka isossa populaatiossa? Minkä asteinen masennus ollut kyseessä? Miten huomioitu muut vaikuttavat tekijät kuten sosioekonominen status, päihteet, perhetilanne?
Toisaalta jos tämä onkin ollut joku väestötason kyselytutkimus, millä kriteereillä on tehty arvio masennuksesta ja siitä parantumisesta? Yksilön subjektiivinen kokemus vai joku potilasrekisteri.
Voidaan minusta pohtia sitäkin, että kaikki eivät
välttämättä ns parane masennuksesta vaan voi vaatia isojakin muutoksia että oppii elämään itsensä näköistä elämää. Tekemään valintoja ja ratkaisuja jotka kannattelevat eivätkä suista
takaisin. On hyvä pitää mielessä, ettå masennus on hyvin herkästi uusiutuva sairaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Ap:n aloituksesta tuli sellainen kuva, että näin some tykkää esittää asiat. Että pitäis tulla joku iso oivallus joka ihmeen kaupalla muuttaa kaiken.
Tää toinen kommentti Ap:lta kertoo, että siellä on sinnikkäästi tehty asioita jotka ovat ihan tutkitustikin toimivia asioita. Eikä tosiaankaan muuta mitään hetkessä.
Omien sietämättömältäkin tuntuvien tunteiden kohtaaminen sellaisenaan on yksi näistä.
Alkoholin jättäminen on erittäin keskeistä.
Taloudellisen tilanteen kohenemisella on valtava merkitys ja sillä, että Ap:lla on ollut toimintakykyä tehdä työtä.
Olisi mielestäni tärkeää ettei masennus sairautena näyttäytyisi ongelmana, johon on vain yksi helppo ratkaisu tai josta toipuminen sujuisi täysin suoraviivaisesti tai nopeasti. Se ei tarkoita myöskään sitä, että jonain päivänä kaikki vaikeat hetket ja tunteet katoavat. Niihin voi kuitenkin oppia suhtautumaan ajan kanssa eri tavoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisen mielestä aina omat oivallukset ovat suurempia kuin kellään toisella, ja omat kärsimykset ovat suurempia kuin kellään toisella. Loppujen lopuksi ei ole mitään uutta auringon alla, ja kaikki on vain ihmisyyttä. Tavallista, yleistä, yhtä vanhaa kuin ihmisyys itse.
Vierailija kirjoitti:
Ihmisen mielestä aina omat oivallukset ovat suurempia kuin kellään toisella, ja omat kärsimykset ovat suurempia kuin kellään toisella. Loppujen lopuksi ei ole mitään uutta auringon alla, ja kaikki on vain ihmisyyttä. Tavallista, yleistä, yhtä vanhaa kuin ihmisyys itse.
Niin.
Ihminen on ihmisyyden alkuajoista asti pyrkinyt tietämään enemmän mitä aiemmin on tiedetty, enemmän mitä muut tietävät. Tieto on valtaa. Ihminen on huono tunnistamaan päättelykykynsä rajallisuuden. Mitä huterampi ajattelukyky, sitä varmemmat mielipiteet.
Ihmisapinan vahvuus ja heikkous on aina ollut huikea mielikuvitus ja sinnikkyys.
Ihminen antaa innolla kaikelle mahdolliselle nimiä, muka tunteakseen ne ja muka omistaakseen ne.
Mitä vahvemmat neljä pilaria ihmisellä on, sitä tasapainoisempi yksilö. Nämä neljä pilaria ovat hengellisyys, työ, terveys sekä suhteet (sekä ihmisiin, että kaikkeen muuhun, kuten omaan asuinpaikkaan tai luontoon esim.)
Jos joku näistä romahtaa, niin se vetää alas muitakin. Jos uhraa kaiken yhden pilarin eteen, ei voi olla onnellinen ja tasapainoinen ihminen. Tämä koskee myös hengellisyyttä. Se on vain yksi neljästä, joita kaikkia pitää pyrkiä vahvistamaan. Mutta hengellisyys on monilla se heikoin, täällä länsimaissa ainakin. Eikä se hengellisyys tarkoita kristinuskoa välttämättä.
Oletko seurannut varapuun kursseja niistä on ollut itselleni apua