Millaiseksi kuvittelit elämäsi kun olit teini? Toteutuiko se aikuisena?

Teinipoikana haaveilin, että saisin isona poikana paljon pimppiä.

Sitten isona poikana sain paljon pimppiä. Ja bonuksena paljon viinaa, josta en edes osannut haaveilla!

Hyvin on siis elämä mennyt. #blessed #happylife #pilluajaviinaa

Vierailija kirjoitti:

En ajatellut tulevaisuutta ollenkaan. Olin suoraan matkalla päihdeongelmiin ja yh-äitiyteen. On todella ihme että selvisin peruskoulun läpi joutumatta lastenkotiin. Tai että olen hengissä.

Nykyään ylempää keskiluokkaa. Harrastuksena golf, jooga ja lenkkeily. Käymme puolison kanssa säännöllisesti oopperassa, teatterissa, baletissa, sinfoniaorkesterin konserteissa jne. Luemme ja matkustamme.

En edes tiennyt että elämä voi olla tällaista muutenkin kuin elokuvissa.

Ei olekaan, koska valehtelet kuin porsas. Provoporsas.

No ei oo ainakaan vielä toteutunut. En kylläkään tarkalleen muista mistä kaikesta silloin haaveilin. Olin varma ainakin että menen opiskelemaan oikikseen. En mennyt kun en päässyt, mutta juridiikkaa silti pääsin opiskelemaan. Kai sitä ajatteli että olis tässä kohtaa vähintäänkin parisuhteessa, mutta en oo siinäkään :D No, onhan mitä odottaa...

N31

Ajattelin, että mulla on yksi lapsi, ei miestä, olen lääkäri ja asun kerrostalossa lapseni kanssa. Ikinä ei minusta ainakaan insinööriä tulisi.

Hain kertaalleen lääkikseen, en lukenut enkä päässyt. Luovutin heti ja hakeuduin yliopistoon. En koskaan valmistunut edes maisteriksi, kun halusin lapsen nuorena enkä jaksanut tehdä opintoja loppuun. Oli 15 vuotta kaksi lasta ja mies. Sitten erottiin ja luin itseni insinööriksi. Nyt asun omakotitalossa aikuisen lapseni kanssa. Että sillä lailla.

N. 15-vuotiaana suunnittelin ryhtyväni futis- tai kiekkovaimoksi ja eläväni leveää elämää kotiäitinä tämän urheilustaran ja muutaman lapsemme kanssa jo parikymppisenä. Ajattelin tehdä sivuhommana jotain taiteeseen liittyvää lasten kasvettua ja asuisimme hulppeassa talossa ulkomailla. Aika suuret suunnitelmat tytöllä, josta pojat eivät olleet kiinnostuneita.

Nyt 30-vuotiaana olen keittäjä koulun ruokalassa, seurustellut en ole ikinä, enkä urheilutähtiä ole edelleenkään nähnyt muualla, kuin telkkarissa. Asun yksin kerrostalokaksiossa ja lapsia tuskin saan koskaan

No eipä toteutunut, haaveilin sarjakuvapiirtäjän tai muusta taiteellisesta ammatista mutta haaveet hylkäsin kun en päässyt taidealan kouluihin, piirtämisestä toki tykkään edelleen. Nyt työskentelen insinöörinä ja kaavailen siirtymistä puualalle metsänomistajaksi. Parisuhdetta en muista tuolloin kuvitelleeni eikä sellaista ole näillä näkymin tulossakaan.

En koskaan oikeastaan kuvitellut ja sellainen siitä on tullutkin.

Olen ollut aina autuaan tietämätön tulevasta urastani, mutta jossain vaiheessa taisin suunnitella, että alle kolmekymppisenä minulla olisi omakotitalo, lapsia ja hevonen.

Nyt ikää 28, eikä todellakaan ole lapsia, tai hevosta. Olen ikisinkku opiskelija, pystyn juuri ja juuri maksamaan hikiyksiöni vuokran ja olen surkea hevosten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena ajattelin että minulla on joskus oma perhe ja lapsena toiveammattini oli rekkamies, fanitin rekkoja tosi paljon lapsena ja pelkäsin jostain syystä kaivinkoineita. Lapsena myös ajattelin että työtä tekemällä itsensä voi elättää varsin hyvin ja pystyy ostelemaan helposti asioita.

Ja millainen olen nyt?

Olen ikisinkku ja lapseton, en ole rekkamies vaan duunarina teollisuudessa ja ei tässä rahalla mässäillä.

Eli ei oikeastaan mitkään lapsuuden "haaveet" toteuneet :D

M32

Olet vielä niin nuori, että elämäsi voi muuttua paljon ja voit yrittää vaikuttaa siihen, mihin suuntaan se menee. Perheenperustaminen ei ole mitenkään myöhäistä, jos sitä toivot edelleen. Kannattaa yrittää, vaikkei ole varma onnistumisesta. Voi tulla myös muita hyviä odottamattomia käänteitä. Voi tietysti tulla huonojakin, mutta yrittää kannattaa.

En ikinä haaveillut oikein mistään tai ajatellut edes aikuisuutta. Energia meni mielenterveysongelmaisen äidin kanssa pärjätessä. En arvostanut itseäni vähääkään,olin iloinen jos joku kohteli hyvin. Hyväksikäyttäjiä löytyi kyllä yli oman tarpeen teini-iässä mutta jotenkin selvisin ja nykyään elän suht hyvää elämää, uskallan haaveillakin jo.

En ole enää alaikäinen, mutta tässä keväällä tuli mieleen, että haluan joskus omistaa luksusauton, varmaankin Ferrarin. Eipä nuo halvimmat ihan järjettömiä maksakaan, mutta tällä hetkellä pankkitili on miinuksella ja opiskelemani ala tulee takaamaan minulle korkeintaan keskiluokkaiset palkat.

Mutta eipä sitä tiedä, miten käy. Ehkä tulen 2070-luvulla tänne kertomaan miten kävi

Kuvittelin tekeväni täydellisen rikoksen, pankkimurron tms ja eläväni tuotoilla mukavasti. Nykyään vakaa virkamies, ylempi korkeakoulututkinto.

Johtoajatukseni aina nuorempana oli, että minusta tulisi suurperheen äiti. Se oli ainoa unelmani. Mitään suuria ammatillisia haaveita ei ollut, mikä oli ehkä ristiriitaista siihen nähden, että olin aina luokkani paras. Pääsin yliopistoon sille alalle, joka eniten kiinnosti, ja jotenkin vain ajelehdin virran mukana ja väittelin tohtoriksi. Sain lopulta kaksi lasta tässä jossain matkan varrella raskaiden hoitokierrosten jälkeen. Oli aivan järkyttävää tajuta, että pitäisikin rakentaa elämä jotenkin muuten kuin niiden lapsihaaveiden varaan. Nyt yritän vain työorientoitua ja hyväksyä sen, että alkuperäinen unelmani ei koskaan käynyt toteen. Tiedostan tosin myös sen, että unelma on unelma ja ei se tosielämä lapsilauman kanssa olisi helppoa ollut. Itse asiassa alkaa jo tuntua mukavalta, kun lapset pärjäävät keskenään tai yksinäänkin ja voin tehdä omia juttuja.

Nuorena tajusin etten ole hetero ja harrastoiveeni oli löytöä tyttöystävä. Millään muulla ei ollut väliä.

Nyt 15 vuotta myöhemmin minulla on tyttöystävä, ja olen ihan hyvässä työssä.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin että sinnittelen enkä mene mukaan prinsessarituaaleihin enkä liikakansoittamiseen. Tähän asti olen selvinnyt, mutta pelkään koko ajan epäonnistuvani ja sortuvan jompaan kumpaan, johon minut on lapsesta asti aivopesty.

Kuvittelin teininä että parittelen valtavasti kuten silloin, mutta kasvoin siitä pois ja kukaan ei ole päässyt tekemään minuun tarpeitaan kuuteen vuoteen.

T31

Samaistun, mutta minulla on vasta neljäs vuosi menossa. N27

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut mitään tulevaisuuden kuvia.

Sama, mutta vaikka niitä tulevaisuuden kuvitelmia/suunnitelmia ei ollutkaan niin, jos joku olisi kertonut teini-ikäiselle minulle millaista pskaa elämäni tulee olemaan niin en mä kyllä olisi tätäkään todeksi uskonut.

Se on kyllä jännä, että kaikkea hankaluutta ja ikävää elämäänsä saa aivan pyytämättä ja tekemättä niiden eteen mitään, mutta kaikki mukava on työn ja tuskan takana ja yrittämisestä huolimatta yleensä jää nuolemaan näppejään.

On kuin tarpoisi jossain juoksuhiekassa ja jos sen kaiken energian olisikin saanut käyttää oikeasti hyödyksi niin mitä kaikkea sitä olisikaan saavuttanut?

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelin kuolevani teininä, mutta yhä täällä olen... Mutta ei hätää! Nyt mä aion tehdä sen tänä vuonna.

N22

Älä tee sitä. Täällä on kaikki av-mammat sua varten tukemassa sua. Kyllä hyvien päivä vielä joskus koittaa, kunhan maltat tarpeeksi odottaa.

Me rakastetaan sua.

Vierailija kirjoitti:

Noin 12-vuotiaana ajattelin, että aikuisena ostan ison puutalon, jossa on valtava piha, kasvatan kukkia ja porkkanoita ja hoidan koiria. Piirtelin koirahotellin pohjapiirroksia.

Teininä noin 15-vuotiaana alkoi valjeta, että eihän Suomessa elä pelkästään kukkia ja porkkanoita kasvattamalla ja koirahotellin emäntänä. Menin lukioon yläasteen jälkeen, eikö ollut mitään tietoa. mitä haluan aikuisena tehdä. Lukiossa tehtiin parhaan kaverin kanssa suunnitelma, että muutetaan lukion jälkeen Espanjaan tai Portugaliin, ollaan tarjoilijana, hengataan rannalla ja nautitaan elämästä. Ei me sitten toteutettu suunnitelmaa. Ihan liian vaivalloista alkaa puutteellisella espanjan kielen taidolla hankkia töitä ja asuntoa Suomesta käsin. Oltiin sitten pelkästään viikko Mallorcalla lomalla ja molemmat lähti syksyllä ammattikorkeaan opiskelemaan.

Eipä ole vielä 45-vuotiaanakaan sitä puutaloa, koirahoitolaa ja kasvimaita. Olen tullut siihen lopputulokseen, että lasten kannalta on parempi asua lähempänä keskustaa, ettei joka harrastukseen ja kavereille tarvitse lähteä kuljettelemaan autolla. Niin ne ajatukset muuttuu.

Minullakin oli puutalohaave. Isovanhemmat asuivat oranssissa, isossa puutalossa, jossa oli 2 kerrosta ja valtavan suuri lasiterassi. Sisällä ei ollut suihkua, vain pihasauna, jonne tuli kyllä ihan vesijohtovesi. Syreenit kukki ja pihatien molemmin puolin koivuja. Kesällä se koivukuja oli tosi kaunis. Takapiha oli ilta-aurinkoa kohti, ja siellä oli mummin kukkaniitty, jossa kukki vuorotellen vaikka mitä ihania perinnekukkia. Minun suosikkeja oli unikot. Pidin myös lemmikeistä, joita oli alkukesästä paljon. Ruiskukkia taisi silti olla eniten. Kun mummi ja ukki muuttivat kaupunkiasuntoon, päätin, että joskus minulla on vielä sellainen talo ja piha. Sitten tuli opinnot, työpaikat, työ perässä muuttoja, perhe. En jaksaisi pitää huolta puutalosta ja ollaan mieheni kanssa niin mukavuudenhaluisia (tai laiskoja), että rivitaloasunto lähellä palveluita taitaa sopia meille paremmin.

Olin varma, että olen vakiduunissa jo alta 25-vuotiaana ja luonnollisestikin olisi myös vakipoikaystävä löytynyt jo viimeistään parikymppisenä, jonka kanssa olisin naimisissa ja perustaisimme perheen. En siis edes pitänyt mahdollisena sitä, etten 30-vuotiaana olisi jo parin lapsen äiti ja ollut naimisissakin useamman vuoden.

Lienee turha sanoa ettei mikään tuosta toteutunut ja työt on edelleen keski-iässäkin pelkkää määrä- ja osa-aikaista pätkää eikä todellakaan voi sanoa, että olisin jotenkin edennyt uralla tai edes menestynyt työelämässä.

Poikaystävä kyllä löytyi, mutta ihan vääränlainen ja sen kanssa menikin tuhlattua monta hyvää vuotta. Sittemmin ei miehiä ole kimpusta tarvinnutkaan hätistellä.

Teininä ajattelin että et ehkä on toivoa että aikuisena lakkaan olemasta ujo, laihdun sellasen 20kg ja lopulta oon kaunis ja arvostettu. Opiskelisin media-alan tutkinnon ja perustaisin lasten potrettikuvaukseen erikoistuvan studion. Vapaa-ajalla editoisin jotain koskettavia dokumenttielokuvia ja kävisin lumilautailemassa. Jossain joku kiltti ja inhimillinen mies odottaisi ja ymmärtäisi kaikkea koettua. Rakennettais talo ja kolmekymppisenä olis jo kaksi lasta ja muutama lemmikki. Lasten kanssa harrastettaisiin kaikkea ja tarjoaisin niille kaiken mistä itse jäin paitsi.

No nykytilanne on että oon viettänyt yli vuosikymmenen erilaisissa sairaala- ja laitosolosuhteissa vastoin tahtoani. Opinnot valokuvaajaksi jäi kesken, samoin pari muuta koulua sitä ennen, nyt eläkepaperit kourassa. Lain kanssa jouduin isoihin ongelmiin parikymppisenä ja monia ovia sulkeutunut sen jälkeen. Yli viiden vuoden viikoittainen terapia oli vaan tekohengitystä ja lapsuuden traumat painaa edelleen. On kaupungin kämänen vuokra-asunto ja paljon ulosottovelkaa. Ei yhtään kavereita, ei terveitä omaisia tai tukiverkkoa. Hurahdin setamaailmaan, muutin radikaalisti ulkomuotoa pariksi vuodeksi, löysin vaimon ja otettiin kissoja. Nyt on sitten kahden edestä murheita kannettavana, vaimo petti ja eropuheita on usein. En itse enää varma identiteetistäkään ja otan askeleita taaksepäin. Teini-iän ylipainoon tullut reilu 70kg lisää ja toinen jalka haudassa. Ei jaksa oikein enää olla jalkeillakaan ja tietty joka maanantai alkaa elämäntapamuutos joka ei useinkaan kestä edes viikkoa. Vaivalla säästetyt rahat kuluu samassa kuussa kun ne on syrjään laitettu.

Realistisesti tuskin paranee tilanne tästä, mutta sama se oli sillon lapsena kun halusi kaikesta huolimatta uskoa että asiat muuttuu vielä hyväksi ja ei tajunnut rajoitteitaan.