Lue keskustelun säännöt.
Millaiseksi kuvittelit elämäsi kun olit teini? Toteutuiko se aikuisena?
Itse olin varma että menen naimisiin ja saan kaksi lasta. Tiesin minkä ammatin itselleni halusin ja lähdinkin sitä opiskelemaan.
Nyt aikuisena olen naimisissa ja minulla on kaksi lasta. Silloinen toiveammattini tosin ei ollutkaan sitä mitä luulin ja nykyään olenkin opiskellut kaksi eri ammattia joista kumpikaan ei ole tuo alkuperäinen.
Olisi kiva kuulla miten muilla. Menikö niin kuin ajattelit?
Kommentit (274)
Ajattelin, että menen nuorena naimisiin ja saan lapset ennen 25 ikävuotta. Halusin myös tehdä uran luovassa ammatissa, mieluiten muusikkona tai näyttelijänä. Kirjailijan urasta haaveilin myös ja julkaisinkin netissä kirjoituksiani kohtalaisella menestyksellä. Ajattelin muuttavani keskikokoisesta kotikaupungistani Helsinkiin ja eläväni boheemia elämää.
No nykyään olen ekonomi, joka työskentelee analytiikan ja datan parissa. Ei kovin luovaa, mutta mielestäni mielenkiintoista. Muutin kotikaupungistani isommalle paikkakunnalle Turkuun. Pysyvä parisuhde löytyi vasta 27-vuotiaana ja esikoinen syntyi ollessani 30v, naimisiin mieheni kanssa ennätettiin vähän myöhemmin. En elä kovin boheemia elämää, vaan tuskastuin kaupunkiin ja nyt asumme saaristossa. Taitelijaelämän sijaan nautin keskiluokkaisesta tylsästä elämästä.
Aion tosin jossain kohtaa tehdä jotain luovaa. Myönsin vain sen itselleni, että kannattaa joku muu koulutus hankkia ja sillä leipä tienata (kun en päässyt taidekorkeakouluihin, kauppakorkeaan taas ovet aukesi heti).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En edes muista, mistä teininä haaveilin. En ole muutenkaan haaveilijatyyppiä. Ainoa asia minkä tiesin, oli se, etten halua lapsia ja tyypillistä perhe-elämää. Olin siis vela, ennen kuin sanaa oli edes keksitty. Nyt jo reilusti keski-ikäinen, takana vuosikymmeniä ulkomailla. En olisi teininä uskonut, koulussa kielissä huonoja numeroita. Olen tyytyväinen tähänastiseen elämääni.
Lapsena uskoin, että tulen onnelliseksi ja elän jännittävää elämää. Teininä en uskaltanut haaveilla yhtään mitään. Korkeintaan sen verran, että toivoin elämääni älyllisiä haasteita, opiskelua, yhteiskuntaan vaikuttamista. Onnellisuutta oli hyvin vaikea edes kuvitella.
Tänä päivänä elän mielenkiintoista ja toisinaan jännittävääkin elämää. Minulla on perhe ja olen haasteista huolimatta huoli tulevaisuudesta, vanhempien läheisten vaikeat sairaudet ja kuolemat hyvin onnellinen. Älyllisiä haasteita, itsensä kehittämistä, jatkuvaa henkistä kasvua.
Ulkoiset, materiaaliset asiat, ovat nekin kunnossa, mutta onnellisuuden kannalta niin sekundäärisiä, ettei niitä tähän tarvitse listata.
Vierailija kirjoitti:
N. 15-vuotiaana suunnittelin ryhtyväni futis- tai kiekkovaimoksi ja eläväni leveää elämää kotiäitinä tämän urheilustaran ja muutaman lapsemme kanssa jo parikymppisenä. Ajattelin tehdä sivuhommana jotain taiteeseen liittyvää lasten kasvettua ja asuisimme hulppeassa talossa ulkomailla. Aika suuret suunnitelmat tytöllä, josta pojat eivät olleet kiinnostuneita.
Nyt 30-vuotiaana olen keittäjä koulun ruokalassa, seurustellut en ole ikinä, enkä urheilutähtiä ole edelleenkään nähnyt muualla, kuin telkkarissa. Asun yksin kerrostalokaksiossa ja lapsia tuskin saan koskaan
Mistä tällainen malli tulevaisuudesta sitten tulee nuoren päähän? Materiaalinen menestys toisen ihmisen kautta jonkinlaisena ihanteena?
Vierailija kirjoitti:
Mun haaveet eivät ole liittyneet materiaan niinkuin monella tuntuu olevan. Halusin sivistystä ja tehdä mielekkäitä asioita ilman stressiä. Taloudellista turvaa, mutta ei uhrauksia pelkän rahan vuoksi. Onnistuin.
On meitä sitten onneksi useampi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En unelmoinut, että olisi perhe yms. 30 ikävuoteen mennessä, mutta uskoin, että näin varmasti olisi, vaan eipä ole. Ei sen puoleen, en kyllä mitään asian eteen ole tehnytkään, eikä perheen perustaminen ole mikään ns. pakko omalla kohdalla.
Toinen näkemys oli se "edgy" "oon varmaan KUOLLU jo siinä iässä, ku oon niin RAJU kaveri". Ei sekään onneksi ole toteutunut.
Muuten menee oikein hyvin.
Miksi niin monet pitää jotenkin itsestään selvyyteenä perhe yms. -kuviota 30 v mennessä, kun ensimmäinen synnytys tilastollisesti tapahtuu suunnilleen tuolloin?
Nuoruus on väkisinkin pidempi nykyään. Oli se sitten hyvä tai huono asia meidän mielestä.
Mun piti olla akateemisesti koulutettu, hyvässä työssä, upea kumppani kainalossa ja oma asunto.
Mikään ei toteutunut, mutta eipä niitä koskaan etukäteen voi tietää.
Ai niin, oletin myös että kasvan irti mun tyhmistä harrastuksista ja alan harrastaan jotain aikuisten juttuja.
Ei olekaan olemassa aikuisten juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teininä kuvittelin, että minusta tulee aikuisena yksinäinen, työtön ja mielenterveysongelmainen, jos selviän hengissäkään.
Nyt olen saanut koulut käytyä, tehnyt mieluista työtä 14 vuotta, elänyt saman miehen kanssa 17 vuotta ja lapsia kolme. Ystäviä, kivoja työkavereita ja harrastustuttaviakin on. En ole kuolemansairas enkä edelleenkään ole tullut hulluksi, ja ehkä pahimmat riskivuodet jälkimmäisen osalta alkavat olla jo takana. Nykyään minun on hyvä olla minä enkä todellakaan muistele kaihoten nuoruusvuosien ankeutta ja epävarmuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
N. 15-vuotiaana suunnittelin ryhtyväni futis- tai kiekkovaimoksi ja eläväni leveää elämää kotiäitinä tämän urheilustaran ja muutaman lapsemme kanssa jo parikymppisenä. Ajattelin tehdä sivuhommana jotain taiteeseen liittyvää lasten kasvettua ja asuisimme hulppeassa talossa ulkomailla. Aika suuret suunnitelmat tytöllä, josta pojat eivät olleet kiinnostuneita.
Nyt 30-vuotiaana olen keittäjä koulun ruokalassa, seurustellut en ole ikinä, enkä urheilutähtiä ole edelleenkään nähnyt muualla, kuin telkkarissa. Asun yksin kerrostalokaksiossa ja lapsia tuskin saan koskaan
Mistä tällainen malli tulevaisuudesta sitten tulee nuoren päähän? Materiaalinen menestys toisen ihmisen kautta jonkinlaisena ihanteena?
En osaa sanoa, perheeni ja kaverini eivät olleet mitenkään materiakeskeistä porukkaa ja pintaliitoa halveksittiin. Oltiin toisaalta köyhiä ja vanhemmat raatoi niska limassa duunissa, jota vihasivat, enkä sellaista tulevaisuutta itselleni halunnut. Kuitenkin oppimisvaikeudet koulussa oli selvä merkki siitä, että minun olisi helpompi pariutua rikkaan miehen kanssa, kuin lukea itseni herraksi. Lisäksi seurasin aktiivisesti urheilua ja WAG:eja ja ihailin heidän makeaa elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kuvitellut oikein mitään. Ajattelin kyllä että saan kaksi lasta, niinkuin meilläkin oli lapsuuden perheessä. Kopioin kaikki ammattihaaveet aina kavereilta, ei minulla oikeasti ollut itselläni mitään. Ajattelin ehkä meneväni töihin vain johonkin, koulutukseen ei kannustettu.
Aikuisuus on mennyt tutustuessa itseeni. Nyt olen 33-vuotias, minulla on ihana puoliso, jonka kanssa oltu jo vuosikymmen. Lapsia ei ole, eikä tule, en ole äiti-ihmisiä. Olen kokeillut montaa ammattia ja lopulta opiskelut korkeakoulututkinnon, nyt tuntuu että alan pikkuhiljaa tietää mitä itse haluan.
Olen aina pitänyt niitä ihmisiä tosi onnekkaina, jotka ovat lapsesta asti tienneet mitä haluavat.
Yläasteella vannoin etten ikinä istu toimistossa vastaamassa puhelimeen.
T: konttorirotta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En unelmoinut, että olisi perhe yms. 30 ikävuoteen mennessä, mutta uskoin, että näin varmasti olisi, vaan eipä ole. Ei sen puoleen, en kyllä mitään asian eteen ole tehnytkään, eikä perheen perustaminen ole mikään ns. pakko omalla kohdalla.
Toinen näkemys oli se "edgy" "oon varmaan KUOLLU jo siinä iässä, ku oon niin RAJU kaveri". Ei sekään onneksi ole toteutunut.
Muuten menee oikein hyvin.
Miksi niin monet pitää jotenkin itsestään selvyyteenä perhe yms. -kuviota 30 v mennessä, kun ensimmäinen synnytys tilastollisesti tapahtuu suunnilleen tuolloin?
Nuoruus on väkisinkin pidempi nykyään. Oli se sitten hyvä tai huono asia meidän mielestä.
Nykyisten kolmekymppisten vanhemmat ovat saaneet lapsia aikaisemmin. Sieltä se malli ja painekin tulee. Vanhempani hämmästelevät jatkuvasti, miten heidän kaikilla tutuillaan oli jo lapsi tai lapsia joskus 27-vuotiaana.
Innostuin teininä pohjoismaisista kielistä ja halusin yliopistoon opiskelemaan niitä. Suunnitelma muuttui, mutta kielialaa päädyin kuitenkin opiskelemaan. Haaveilin ulkomaalaisesta miehestä. Yksin olen, ei ole sen enempää ulkomaalaista miestä kuin suomalaistakaan. Ensimmäinen "säätöni" oli kyllä ulkomaalaistaustainen. En olisi ikinä kuvitellut, etten ole ollut yhdessäkään kunnon suhteessa tässä iässä. Kuvittelin, että ensimmäinen mieheni on heti The One, mutta ei ollut todellakaan.
Perhehaaveita minulla ei ollut koskaan, eikä niitä ole tässä vuosien aikana kehittynyt. Olen nyt vähän alta 30.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsena ajattelin että minusta tulee lakimies tai lentäjä. Asuisin jo alle 30-vuotiaana omakotitalossa puolison ja mahdollisten lasten kanssa.
Toisin kävi, olen 37-vuotias ja valmistun maisteriksi nyt syksyllä. Parisuhdetta ei ole ollut vuosikausiin. Asun vanhassa rähjässä talossa ja aikalailla kädestä suuhun mennään. No suunta on vain ylöspäin. Aina pitää keksiä tekosyitä niin teini-ikään asti meni todella hyvin, tuon jälkeen vanhempani upposivat velkoihin ja viinaan ja jättivät lapset heitteille. Olen ainut kolmesta sisaeuksesta joka on ns. normaali elämässä jotenkin kiinni.
Muistan sanoneeni aika nuorena äidilleni, että isona asun maalla omakotitalossa ja mulla on monta koiraa eikä miestä. No nyt lähemmäs viisikymppisenä asun kt-kaksiossa lähellä keskustaa, en ole erityisen kiinnostunut lemmikeistä eikä sellaiset olisi työni takia mahdollisiakaan. Miestä ei ole että siltä osin piti paikkansa.
Teininä haaveilin lähinnä vain kauniista ja fiksusta naisesta sekä ajoneuvoista. Kympin oppilaana olin sujuvassa kouluputkessa, jonka uskoin takaavan ammatillis-taloudelliset tavoitteet. Kaunis ja fiksu tyttö löytyi, yliopiston jälkeen avioliittokin. Myöhemmin tuli kuitenkin ero, joka oli iso shokki.
Kokonaisuutena kaikki on kuitenkin mennyt varsin hyvin. Hieman mutkia matkaan ovat tuoneet jo 14v todettu keskivaikea masennus ja se, ettei ns. tavallinen tarina (vauvakuume, keski-ikäisten rutiinit) ole jostain syystä koskaan tarttunut minuun. Yli 15 vuoteen ei ole ollut mitään isompia haaveita tai tavoitteita. En pidä sitä ongelmana niin kauan, kun pienempiä arkisia on.
Ihmettelen usein self help -höpötystä, jossa ihmisiä yritetään vahvistaa ja rohkaista toteuttamaan unelmiaan. Ikään kuin kaikilla olisi jotain piilossa olevia amerikka-isoja haaveita, joita ei vain uskalleta tai osata lähteä totetuttamaan. No ei ole. Olen kyllä yrittänyt generoida jotain uusia merkittäviä tavoitteita, mutta ei lähde. Tunnistan kyllä kun/jos haluan jotakin. Ja kuvittelen harhaisesti(?) osaavani tarvittaessa suunnitella ja toteuttaa askeleet, joita tavoitteen saavuttamiseksi tarvitaan.
Huikeata, kirjoita ihmeessä lisää!
Ajattelin että teen pienipalkkaisia duunarihommia ja mulla on mies ja pari lasta. Että tuskin pystyn koskaan hommaamaan omistusasuntoa mutta olisihan sellainen kiva.
Hankin hyvän tutkinnon, tienaan hyvin, reissaan niin paljon kuin jaksan ja asun erittäin mukavasti isossa talossa, lapsia 3. Vanhempani eivät kannustaneet minua eivätkä uskoneet minuun niin en sitten minäkään. Potentiaalia sitten alkoikin löytyä.
Olin aika lapsenomainen ja elin omassa mielikuvitusmaailmassa ja ajattelin ihan tosissani, että muutan jenkkeihin ja minusta tulee laulaja tai näyttelijä :D
No ei tullut. Olen äiti ihanalle lapselle ja naimisissa ihanan miehen kanssa. Hyvä näin :)
Minun piti olla akateeminen, kaunis ja fiksu uratykki.
En ole akateeminen, kaunis, fiksu enkä uratykki! 😀
Opinnot jäi kesken, sairaus kellisti ja ura jäi siihen! Nykyään olen kaunis, fiksuudesta ei kuuloakaan! 😍