Millaiseksi kuvittelit elämäsi kun olit teini? Toteutuiko se aikuisena?

Ajattelin jo ihan pienena mennä kuostariin tai ruveta arkeologoksi. Ei titeutunut kumpikaan.

Jotkut toteutui, haave ammatti toteutui, rakastuin 16v ja oletin olevani vain hänen kanssaa naimisissa mutta ero tuli mikä oli elämäni isoin pettymys.

Nuorena sitä vain kuvitteli, että samaa rataa mennään kuin muutkin. Eli naimisiin, pari muksua, omakotitalo ja farmariauto. Farmariauto on ainut mikä toteutui. Viihdyn sinkkuna, en haikaile parisuhteen perään. Lapsia en halua enkä aio koskaan hankkia. Omakotitalo olisi tavallaan haaveena, mutta kerrostalo taitaa kuitenkin sopia minulle paremmin.

Minulla oli vaikea lapsuus ja teini-ikä. Unelmoin mistä tahansa muusta paitsi niistä olosuhteista joissa asuin ja elin. Minulla ei ollut aikaa eikä energiaa panostaa itseeni enkä uskaltanut tehdä mitään suunnitelmia. Eivät ne kuitenkaan toteutuisi. 

Elämäni nykyään on yhä jokapäiväistä taistelua enkä ole fyysisesti enkä henkisesti terve, mutta ainakin olen päässyt matkustelemaan ja asun yksin omassa rauhassa. Olen hyvin toimelias ja pusken aina sitä kohti mitä haluan, mutta koen olevani hyvin epäonninen ihminen. Eikai se ikuisesti kestä... 

Tiedän, että olen nuori ja minulla on aikaa. Jatkuvat huonot kokemukset ja traumat eivät kuitenkaan luo hirveän valoisaa kuvaa tulevaisuudesta. 

N27

En koskaan ajatellut tulevaisuutta. Lestadiolaisessa ympäristössä ainut sallittu tulevaisuus naiselle on 18-22 -vuotiaana naimisiin, siitä 20 vuotta kotiäitinä ja 10-15 lasta. Tämä oli minulle täysin mahdoton ajatus, näin niin paljon pahoinpitelyä ja heitteillejättöä. Lähinnä ajelehdin vähemmän vastustuksen suuntaan. Nyt minulla on kyllä ammatti ja ura mutta ei perhettä, ja ainut tavoite elämässä on pysyä poissa sellaisten ihmisten tieltä jotka yrittävät satuttaa minua.

En kuvitellut mitään, kävin töissä ja yritin selvitä naurettavan pienellä palkalla. Alivuokralaisena vuokra vei suurimman osan tuloista. En saanut hankittuna edes vaatteita. 

up

Aikalailla on toteutunut. Minulla on puoliso, lapsia ja tutkinto matemaatiselta alalta. Tosin luulin, että päädyn tutkinnollani teollisuuteen töihin, mutta päädyinkin finanssialalle. Eipä tuo hoittaa.

En oikeastaan kuvitellut mitään. On sattunut ja tapahtunut, mutta mielenkiintoista on ollut. Nyt 60v ja hymyillen muistelen elettyjä aikoja. Mitähän vielä tulossa?

Vierailija kirjoitti:

En koskaan ajatellut tulevaisuutta. Lestadiolaisessa ympäristössä ainut sallittu tulevaisuus naiselle on 18-22 -vuotiaana naimisiin, siitä 20 vuotta kotiäitinä ja 10-15 lasta. Tämä oli minulle täysin mahdoton ajatus, näin niin paljon pahoinpitelyä ja heitteillejättöä. Lähinnä ajelehdin vähemmän vastustuksen suuntaan. Nyt minulla on kyllä ammatti ja ura mutta ei perhettä, ja ainut tavoite elämässä on pysyä poissa sellaisten ihmisten tieltä jotka yrittävät satuttaa minua.

Olen myös lestadiolaisperheessä kasvanut ja tuo tulevaisuus liukuhihnasynnyttäjänä oli kauhuskenaarioni. Irrottauduin uskonnosta, koska koin ettei se ollut minua varten.

Nautin siitä ihanasta vapaudesta ilman kyttäyskulttuuria kun muutin muualle lapsuudenmaisemista. Huomasin kuitenkin olevani joka paikassa hiukan ulkopuolinen ja juureton. Nuorena aikuisena kärsin ystävien puutteesta vaikka tuttuja ja ihan ok kavereitakin oli. En vaan kokenut olevani kenellekään tärkeä vaikka muuten nautin elämästäni. Nykyään olen hyväksynyt sen ja luulisin että tuo tunne johtuu lapsuudenkokemuksistani.

Toivon, että jonain päivänä uskonnollisissa yhteisöissä kasvavat lapset ja heidän sisimmät toiveensa otetaan huomioon, vaikka kokisivat etteivät halua ko uskontoon.

Tulen duunariperheestä joten oli luonnollista ajatella itseni duunariammattiin. Suunnittelin meneväni kauppaopistoon. Isäni on alkoholisti ja lopulta vanhempani erosivatkin. Asuin sisarusteni kanssa yh-äidin kanssa.

Sitten tapahtui jotakin ja päädyin lukioon. Sitä kautta tutustuin silloiseen poikaystävääni, joka oli hienosta ja sivistyneestä perheestä. Perhe tsemppasi ja kannusti minua ja lopulta huomasin hakevani lääkikseen. 

Nyt 35-vuotiaana olen pian erikoistunut lääkäri. Minulla on kaksi lasta ja ihana aviomies. Omakotitalo ja muuta omaisuutta löytyy. Harrastan balettia ja taidetta. 

Niin se elämä osaa yllättää.

Minä olin perheessä se reippaaksi kasvatettu esikoinen, ja jouduin koko lapsuuden ja nuoruuden joutunut kieltämään omat toiveet ja tyytymään vain johonkin mitä minulle satuttiin antamaan, niin en nuorena uskaltanut haluta tai haaveilla itselleni oikein mitään. Se näyttäytyi nuorena ulospäin niin, että en oikein tiennyt mitä halusin.

Opiskelin kaikenlaista, suoritin tutkintoja, matkustelin ja biletin paljon. Sitten elämä vain järjestyi, löysin sellaisen tieteenalan, joka tuntui omalta, tuli suuri rakkaus ja perhe ja hyvä työpaikka, omakotitalo, hyvä auto, kesämökki, ja edelleen matkustelen paljon. Koen että olen saanut kaiken, vaikka en uskaltanut mitään edes toivoa. 

Pääsin opiskelemaan haluamalleni alalle. Valmistuin ja siirryin elinkeinoelämän palvelukseen asiantuntijaksi ja myöhemmin esimieheksi. Naimisiin. Pankin toiveasiakkaaksi: kolme lasta ja koira sekä asuntovelka. Kurjia hommia 90-luvun laman aikana. Uusiin hommiin ja esimiestehtäviin. Sain aina vaikuttaa työni sisältöön. Lapset lensivät tahoilleen. Vakava sairaus ja invalidisoituminen johti sairauseläkkeelle. Pitkä kuntoutus, joka loppui, kun siirryin vanhuuseläkkeelle. Toimeentuloni on onneksi riittävä. Nyt yritän pitää kunnostani huolta omatoimisesti ja harrastan luonnossa liikkumista ja luonnon yksityiskohtien dokumentointia jaksamiseni puitteissa. Jos olisin nyt nuori, tekisin elämäni aikana varmaankin samankaltaisia valintoja ja päätyisin samankaltaiseen tilanteeseen. Sairautta en tietenkään toivo, mutta joskus vaan käy huono tuuri.

Olin tosi ujo teini-ikäisenä. Minua myös kiusattiin. Olin hyvä koulussa tai vain lukuaineissa. Tulevaisuus pelotti. Haaveilin kotiäidin elämästä, rakastavasta miehestä. Minuun saatiin iskostettua huonommuuden tunne kiusaamisella. Se sai valitettavasti aikaan näyttämisen halun myös. Kävin lukion, kävin yliopiston. En tullut onnelliseksi. Olisin halunnut ison perheen, mutta kaikki jmittui siihen, etten löytänyt mieleistäni miestä, mikä sekin osaltaan johtui kiusaamiskokemuksista varmaan: etsinköhän miestä itselleni vai muille näytettäväksi, näin upean miehen olen pystynyt saamaan.