Millaiseksi kuvittelit elämäsi kun olit teini? Toteutuiko se aikuisena?

En osannut ajatella tulevaisuutta viikkoa pidemmälle. Ajattelin aina kuitenkin että minusta tulee isäni suvun tapaan menestyneempi kuin äitini suku, jossa kaikki elivät oravanpyörässä pienipalkkaisen paskaduunin kanssa. Kai se veikkaus meni jotenkin nappiin. Asun ulkomailla ja olen hyväpalkkaisessa työssä, jota rakastan, tällä hetkellä eläintarhassa, ja olen jo pitempään työskennellyt tutkijana. Vielä ei ole lapsia eikä avioliittoa, elän ns vapaasti, ei siis ole tullut sellaista oravanpyörää mitä pelkäsin. Toki voi mieli ja elämä muuttua vanhemmiten, nyt kun olen 39-vuotias.

En osannut kuvitella tulevaisuutta enkä osaa vieläkään kuvitella sitä. Historia on kiinnostanut enemmän. Mutta en olisi ikinä uskonut, että tulevaisuuteni on juuri tällainen.

En osannut kuvitella, että työni olisi tällaista sähläystä vielä vanhanakin.

Mun elämä ei ole mennyt juurikaan niin kuin ajattelin tai toivoin nuorena, ainoastaan se että asuin pari vuotta ulkomailla ja valmistuin yliopistosta on mennyt suunnitelmien mukaan. Tosin yliopistostakin valmistuin eri alalta kuin mitä nuorena ajattelin ja asuin maassa missä en olisi ikinä uskonut asuvani.

Mun haaveet eivät ole liittyneet materiaan niinkuin monella tuntuu olevan. Halusin sivistystä ja tehdä mielekkäitä asioita ilman stressiä. Taloudellista turvaa, mutta ei uhrauksia pelkän rahan vuoksi. Onnistuin.

Halusin teininä joko asianajajaksi tai seikkailevaksi arkeologiksi. Ajattelin että minulla olisi kolmekymppisenä rahaa ostella kaikkea mukavaa itselleni, minulla olisi mies ja eläisin jännittävää elämää.

Arkeologiaa en päässyt koskaan opiskelemaan vaikka yritin pari kertaa. Sen sijaan tavallaan ajauduin klassisen musiikin pariin aina maisteriksi asti ja olen lukenut kaksi muuta ammattia siinä ohella. Tällä hetkellä olen tosin toisen alan töissä, koska musiikkialan työt ovat vähän kiven alla, mutta etsin tässä sivussa oman alan töitä ja keikkailen työn ohella pitääkseni ammattitaitoa yllä. Miestä ei ole eikä kauheasti ylimääräistä rahaakaan, enkä kaipaa edes suuria seikkailuja :D Nautin rauhallisesta, omannäköisestä elämästä. 

Kävin asuntomessuilla ja se avasi unelmat ja haaveet. Perhe oli köyhä ja omakotitalot ihania. Ajattelin ensin, että en voi edes haaveilla taloista kunnes äkkiä tajusin, että sen haaveen haluan toteuttaa. Muutaman vuoden päästä oli selvää, että haave, jota kohti aion mennä on omakotitalo, avioliitto ja 2 lasta. Nykyään on omakotitalo, avioliitto, yksi biologinen ja yksi bonuslapsi. Tänään mietin, että muistan kun haaveilin talosta. En sitten tiedä onko tämä loppuelämän ratkaisu, sillä haluaisin nähdä maailmaa...ehkä jopa asua ulkomailla joitakin vuosia. Saa nähdä.

Ilman haaveita jää unelmat toteutumatta.

Nainen 52v

Varmaankin haaveilin että olen jossain itselle mielekkäässä työssä, elän rakastamani henkilön kanssa (hlö oli jo teininä tiedossa) jossain maalaistalossa kuitenkin suht lähellä kaupunkia. En halunnut koskaan minnekään korpeen tai pienelle tuppukylälle.

Tilalla olisi vähintään 2 koiraa ja ehkä muutama lammas tai vuohi/alpakka tms.

Haaveilin aina että ois joku ihana iso avomallin jenkkirauta jolla minä ajelen.

En haaveillut koskaan lapsista.

Mitä minusta tuli.

Yksineläjä, vähän yksinäinenkin, rakkaudeton, jonka sydän särkyi palasiksi parikymppisenä.

Olen tehnyt töitä, edennyt uralla pidemmälle ja paremmille palkoille & eduille kun koskaan osasin kuvitellakaan, olen harrastanut vaikka mitä, matkustellut ja nauttinut elämästä..... mutta yksin.

Ja Huom ajan perus edullisella ranskalaisella farmariautolla, ei oo jenkkirautoja näkyny muuta ku ohi ajanessa.

Kaikki se, mistä itse nuorena haaveili, tai unelmoi, eivät aikuisiällä toteutuneet. Ei siis oikeastaan mikään niistä. En voinut tehdä sitä "unelmatyötä", jota halusin tehdä, en löytänyt elämääni sitä "unelmien prinssiä", en saanut omia lapsia, enkä voittanut koskaan lotossakaan. Lienenkö sitten kirottu, vai mitä, kun missään ei onnistanut. Oikeastaan elämäni on ollut epäonnistumista, sairastumista vaikeisiin sairauksiin, epäonnistumista elämässä osittain omien väärien valintojen takia, mutta myös täyttä helvettiä. Oikeastaan elämähän on suureksi osin illuusiota. Yhtään kaunistelematta ja liioittelematta. Odotellessa kuolemaa, tai jotakin vapautumista kai enää sitten. Anteeksi, jos kuulostaa liian ja hirveän kyyniseltä.

Ei toteunut. 20-vuotta siinä meni, että tämä valtio saatin täysin PILALLE

Vierailija kirjoitti:

Kaikki se, mistä itse nuorena haaveili, tai unelmoi, eivät aikuisiällä toteutuneet. Ei siis oikeastaan mikään niistä. En voinut tehdä sitä "unelmatyötä", jota halusin tehdä, en löytänyt elämääni sitä "unelmien prinssiä", en saanut omia lapsia, enkä voittanut koskaan lotossakaan. Lienenkö sitten kirottu, vai mitä, kun missään ei onnistanut. Oikeastaan elämäni on ollut epäonnistumista, sairastumista vaikeisiin sairauksiin, epäonnistumista elämässä osittain omien väärien valintojen takia, mutta myös täyttä helvettiä. Oikeastaan elämähän on suureksi osin illuusiota. Yhtään kaunistelematta ja liioittelematta. Odotellessa kuolemaa, tai jotakin vapautumista kai enää sitten. Anteeksi, jos kuulostaa liian ja hirveän kyyniseltä.

Ei ollenkaan. Itse olen 80-luvun alussa syntynyt mies. Niin paljon on elämässä ollut kaikkia vastoinkäymisiä, että ei voi kun miettiä, että mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni kaiken sen taakan. Ja yleensä on aina käynyt jo useasti niin, että kun olen itse ajatellut, että olen kohtuullisen onnellinen ja minulla menee hyvin, niin kohta ollaankin sitten taas kuilun partaalla ja kaikki on päin helvettiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki se, mistä itse nuorena haaveili, tai unelmoi, eivät aikuisiällä toteutuneet. Ei siis oikeastaan mikään niistä. En voinut tehdä sitä "unelmatyötä", jota halusin tehdä, en löytänyt elämääni sitä "unelmien prinssiä", en saanut omia lapsia, enkä voittanut koskaan lotossakaan. Lienenkö sitten kirottu, vai mitä, kun missään ei onnistanut. Oikeastaan elämäni on ollut epäonnistumista, sairastumista vaikeisiin sairauksiin, epäonnistumista elämässä osittain omien väärien valintojen takia, mutta myös täyttä helvettiä. Oikeastaan elämähän on suureksi osin illuusiota. Yhtään kaunistelematta ja liioittelematta. Odotellessa kuolemaa, tai jotakin vapautumista kai enää sitten. Anteeksi, jos kuulostaa liian ja hirveän kyyniseltä.

Ei ollenkaan. Itse olen 80-luvun alussa syntynyt mies. Niin paljon on elämässä ollut kaikkia vastoinkäymisiä, että ei voi kun miettiä, että mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni kaiken sen taakan. Ja yleensä on aina käynyt jo useasti niin, että kun olen itse ajatellut, että olen kohtuullisen onnellinen ja minulla menee hyvin, niin kohta ollaankin sitten taas kuilun partaalla ja kaikki on päin helvettiä.

Mitä kaikkia vastoinkäymisiä, jos saa kysyä?

Minusta piti tulla professori ja Suomen presidentti. Ei ihan toteutunut, mutta vähän sinne päin, sillä esimieheni on professori.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki se, mistä itse nuorena haaveili, tai unelmoi, eivät aikuisiällä toteutuneet. Ei siis oikeastaan mikään niistä. En voinut tehdä sitä "unelmatyötä", jota halusin tehdä, en löytänyt elämääni sitä "unelmien prinssiä", en saanut omia lapsia, enkä voittanut koskaan lotossakaan. Lienenkö sitten kirottu, vai mitä, kun missään ei onnistanut. Oikeastaan elämäni on ollut epäonnistumista, sairastumista vaikeisiin sairauksiin, epäonnistumista elämässä osittain omien väärien valintojen takia, mutta myös täyttä helvettiä. Oikeastaan elämähän on suureksi osin illuusiota. Yhtään kaunistelematta ja liioittelematta. Odotellessa kuolemaa, tai jotakin vapautumista kai enää sitten. Anteeksi, jos kuulostaa liian ja hirveän kyyniseltä.

Itsekin saanut kaikkea vain kovalla työllä :) ja työtkin välillä hankalasti tapeltu. EI ole löytynyt prinssiä, ei ole lapsia. Kun vertaa vaikka johonkin tuttavaan, joka löytänyt elämänsä kumppanin parikymppisenä. On saanut lapset,talot, eikä ole ollut edes töissä kun mies maksaa. Vaikka opiskelisit, kävisit töissä,kaikelle ei aina voi mitään, eli vaikka tekisit kaiken 'oikein' ei välttämättä tule mitään menestystä.  Et voi rakastua väkisin. Elämässä ei tiedä ikinä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Onni voi potkaista välillä. Kaikesta oppii ja on aina viisaampi tekemään seuraavia valintoja.

Noin 12-vuotiaana ajattelin, että aikuisena ostan ison puutalon, jossa on valtava piha, kasvatan kukkia ja porkkanoita ja hoidan koiria. Piirtelin koirahotellin pohjapiirroksia.

Teininä noin 15-vuotiaana alkoi valjeta, että eihän Suomessa elä pelkästään kukkia ja porkkanoita kasvattamalla ja koirahotellin emäntänä. Menin lukioon yläasteen jälkeen, eikö ollut mitään tietoa. mitä haluan aikuisena tehdä. Lukiossa tehtiin parhaan kaverin kanssa suunnitelma, että muutetaan lukion jälkeen Espanjaan tai Portugaliin, ollaan tarjoilijana, hengataan rannalla ja nautitaan elämästä. Ei me sitten toteutettu suunnitelmaa. Ihan liian vaivalloista alkaa puutteellisella espanjan kielen taidolla hankkia töitä ja asuntoa Suomesta käsin. Oltiin sitten pelkästään viikko Mallorcalla lomalla ja molemmat lähti syksyllä ammattikorkeaan opiskelemaan.

Eipä ole vielä 45-vuotiaanakaan sitä puutaloa, koirahoitolaa ja kasvimaita. Olen tullut siihen lopputulokseen, että lasten kannalta on parempi asua lähempänä keskustaa, ettei joka harrastukseen ja kavereille tarvitse lähteä kuljettelemaan autolla. Niin ne ajatukset muuttuu.

Varmaankin kuvittelin olevani naimisissa Taylor Hansonin kanssa, kolme lasta (poika ja kaksostytöt) tai miksei useampikin, kaksikerroksinen omakotitalo. Toiveammatti arkkitehti.

Taylor ei ehkä ollut realistinen, mutta ihan tosissaan kyllä ajattelin, että nuo muut olisivat. Tietysti kuvittelin, että nuo asiat olisi saavutettu joskus 25-vuotiaana eli "aika vanhana". 

Enpä oikein mitään ole saavuttanut. Hain pari kertaa opiskelemaan arkkitehtuuria, mutta en päässyt. Päädyin sitten eri alalle yliopistoon, oikeastaan kahdelle eri alalle. Opinnot ovat venyneet ja ainakaan vielä ei ole perhettäkään. Lisäksi on ollut vanhempieni asioita, äidin vakava sairaus ja kuolema ym. jotka ovat verottaneet voimia.

Ehkä mun haaveet olivat niin kuin joistakin amerikkalaisista elokuvista, joita lapsena katsoin, esim. Yksin kotona ja Beethoven. Tai vähän vanhempana esim. Täydelliset naiset... Mitään käsitystä ei tietenkään ollut siitä, mitä se ihan oikeasti vaatisi, että voisi asua ja elää tietyllä tavalla. 

Kuvittelin, että menisin naimisiin jonkun kuninkaallisen kanssa ja sitten lehdet Suomessa (ja muuallakin) kirjoittelisivat minusta, eli prinsessa Minnasta.

Viikkolehden haastattelussa prinsessa Minna kertoo kuninkaallisen elämän haasteista, mutta ylistää samaan hengenvetoon uuden kotimaansa ihmisiä ja kuninkaallista hovia.

Urheilukilpailuissa Prinsessa Minna heiluttelee innokkaasti uuden kotimaansa lippua.

Prinsessa Minna kertoo edelleenkin olevansa pohjimmiltaan se sama savolaistyttö, joka lähti maailmalle ja tapasi sitten satujen prinssinsä.

Nyt ovat vain elämän puitteet vaihtuneet.

Prinsessa Minnan tiedetään perheineen matkustaneen ahkerasti julkkisten ja kuninkaallisten suosimissa lomakohteissa. Äskettäin heidät nähtiin Jordanian kuninkaallisissa häissä.

==No eipä toteutuneet nämä haaveet.

Ei ollut tarkkaa suunnitelmaa, mutta ajattelin jatkavani aktiivista elämää. Joku kiinnostava työ, aktiivinen sosiaalinen elämä, liikuntaa ja muita harrastuksia, jonkin verran matkustelua, ehkä puoliso. Tilanne nyt keski-iässä: töissä olen, mutta fyysisten ja psyykkisten vaikeuksien vuoksi noita muita ei ole elämässäni.

Ei ollut mitään tulevaisuuden kuvia.

Ajattelin pysyväni sinkkuna, harjoittavani toiveammattiani, asuvani maaseudulla omakotitalossa, luulin että ammatissani olisin hyvin köyhä. Ammatti ja asumismuoto toteutuivat, mutta sinkkuna en pysynyt ja työssäni hankin riittävän hyvin enkä jäänytkään niin pienille tuloille kuin luulin.