Lue keskustelun säännöt.
Millaiseksi kuvittelit elämäsi kun olit teini? Toteutuiko se aikuisena?
Itse olin varma että menen naimisiin ja saan kaksi lasta. Tiesin minkä ammatin itselleni halusin ja lähdinkin sitä opiskelemaan.
Nyt aikuisena olen naimisissa ja minulla on kaksi lasta. Silloinen toiveammattini tosin ei ollutkaan sitä mitä luulin ja nykyään olenkin opiskellut kaksi eri ammattia joista kumpikaan ei ole tuo alkuperäinen.
Olisi kiva kuulla miten muilla. Menikö niin kuin ajattelit?
Kommentit (274)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämä osaa yllättää.
Ja niin se yleensä tekeekin, vaikka kuinka suunnittelisi.
Vierailija kirjoitti:
Tuota en ymmärrä. Miksi pitäisi noin nuorena kuolla? Mitä järkeä? Sitten kun on vaikka kuusi-seitsemänkymppinen ja sairas, niin voisi noin ajatella, mutta miksi silloin kun parhaat vuodet on juuri edessä?
Oikeasti. Miksi hosua? Kuolla ehtii vanhanakin.
Mitä ihmettä! Olen 72 vuotias sairas mummu enkä todellakaan valmis kuolemaan ainakaan seuraavaan 15 vuoteen. Älkää hyvät ihmiset pitäkö meitä aikaisemmin syntyneitä jotenkin turhana joukkona joka voi kuolla pois. Ihan yhtälailla meillä on täällä oikeus olla se aika mikä meille annetaan!
Minulla olisi puoliso, lapsia, omakotitalo, auto, hyvä ammatti, ystäviä, harrastuksia ja lemmikkieläimiä. Mikään näistä ei toteutunut. Tai no, harrastuksina on seksipornolle runkkaaminen ja tälle palstalle trollaaminen.
Mietin että sitten kun minulla on työ, rahaa ja oma asunto niin voin miettiä parisuhdetta.. no nyt on nuo mutta ei ketään kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli aika paljon yllätyksiä.
Olin kiusattu, yksinäinen.
Nyt on perhe, ammatti kokonaan toinen kuin opiskelemani ala.
Lasten sairaudet ovat tulleet ikävänä yllätyksenä.
Lapsuuden/teini-iän unelmia olen jossain muodossa toteutellut vähitellen.
Se ammatti minkä halusin, työpaikka, purjevene, talo ja puutarha löytyy. Kuten myös hyvä parisuhde, sitä en osannut suunnitellakaan. Ja aika monta kissaa puutarhassa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä kuvittelin että minusta tulee kohtuullisen menestynyt ja keskimääräistä paremmin toimeentuleva, kun käyn kouluni hyvin. Kuvittelin että minulla on vaimo ja koira ja iso talo lähiössä. Että olisi varsin uusi perheauto, jonka veisin aina huoltoon joka lampun vaihdon takia.
20 vuotta myöhemmin - palkka on mediaanissa, joten voisi mennä huonomminkin, mutta myös paremmin. Vaimo on, koira on. Iso talo lähiössä onkin nyt pieni talo maaseudulla. Autokin on 20 vuotta vanha, ja korjaan itse mitä pystyn.
Vähän sama homma, kuvittelin että hyvä koulumenestys siivittäis muutenkin menestykseen työelämässä. Perheestä en haaveillut. Ja kodiksi toivoin jotain tyylikästä keskusta-asuntoa ja autoksi jotain uutta ja hienoa.
No, mediaanipalkka täälläkin. Omakotitalo laitakaupungilla, Toyotalla ajelen, mies on ja kaksi lasta. Et eihän tässä niin huonostikaan mene, mutta ei kyllä ihan sillä tavallakaan kuin teininä kuvittelin.
Ajattelin, että käyn tekemässä jonkun korkeakoulututkinnon ja muutan pois korikaupingistani, työllistyn johonkin keskipalkkaiseen hyvin työllistävään hommaan ja päädyn lopulta yhteen jonkun nörttipojan kanssa. Jossain kohtaa ostetaan ehkä oma kämppä.
No, muuten aika lailla meni oikein, mutta palkka on parempi, asuntoja on pari omistuksessa ja olen päässyt mm. Asumaan ulkomailla. Teen myös paljon siistimpiä juttuja vapaa-ajalla ja töissä kuin oletin. Niin ja no pidän itsestäni enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitään kovin ihmeellisiä en teininä aikuiselämästäni kuvitellut, mutta todellakaan ei käynyt edes mielessä että tästä tällaista pskaa ja jatkuvaa vastoinkäymistä tulisi jossa kaikki ns normiasiat jää saavuttamatta.
Kyllä ne asiat mitä itselleen kertoo voi hyvinkin toteutua, siksi kannattaakin olla tarkkana. Minulla on toteutuneet haaveet, mutta myös pelot. Ei olis kannattanut siis maalailla piruja seinille ihan niin huolella.
Eli opinnot tietyllä alalla, matkailut sekä työhaaveet osui aikas kohdilleen, tosin ehkä hitaammassa aikataulussa kuin olisi toivonut. Nyt asun Suomen kaupungissa, jonne ajattelinkin asettuvani ulkomailta palattuani.
Mutta vastoinkäymisinä sitten on ollut terveysongelmia ja epäonnea rakkaudessa. Näistä tuskin kukaan haaveilee, mutta ehkä sitten pitää alkaa vaan haaveilemaan näiden ongelmien ratkeamisesta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haaveilin että elän vapaaehtoisesti lapsettomana ja ehkä sinkkuna, omistan koiran tai pari ja olen tehnyt harrastuksesta ammatin.
No, nyt on kolme lasta ja neljäs tulossa, perheeseen kuuluu kaksi kissaa. Harrastuksesta olen opiskellut ammatin mutta en ole juuri sitä tehnyt työkseni.
Kuvittelin, että olen opiskellut akateemisen tutkinnon ja asun pk-seudulla omakotitalossa yhdessä aviomiehen kanssa. Kuvittelin, että menen naimisiin noin 28-30v iässä ja saan ensimmäisen lapsen samoihin aikoihin alle 30-vuotiaana. Haaveissa ollut 3 lasta sekä koira. Ajattelin, että taloudellinen tilanteeni on hyvä ja matkustelen paljon ja nautin perhe-elämästä.
Todellisuus nyt 33v naisena. Opiskelen toista akateemista tutkintoa, ensi vuonna valmistun juristiksi. Haaveeni akateemisesta tutkinnosta ja hyvästä taloudellisesta tilanteesta on siis toteutunut. Olen myös matkustellut erittäin paljon. Mutta. Erosin 4.5v sitten pitkästä parisuhteesta eikä sen jälkeen ole uutta löytynyt. Asun omistusasunnossa hyvällä sijainnilla Helsingissä ja omistan koiran. Jokseenkin toiveet siis toteutuneet, vaikkakin kerrostalossa asun. Vaikka koen elämäni muilta osin olevan haaveideni mukaista on suurin haaveeni perheestä ja lapsista jäänyt ainakin tässä vaiheessa vielä toteutumatta. Toivon, että senkin haaveen vielä saavutan niin olisin erittäin onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutsi oli alkoholisti ja lapsuus meni selviytyessä. En oppinut ikinä haaveilemaan, koska hyvin varhaisessa vaiheessa huomasin sen olevan joutavaa haihattelua. En sano, etteikö haaveilu olisi hyvä asia, mutta omiin kokemuksiin perustuen tuntui aika turhalta sellainen. En uskonut haaveisiin, enkä itseeni. Olen ajelehtinut elämässä päämäärättömästi. Eipä tullut sitten pettymyksenä elämän eteen heittämät ongelmat, joita on paljon.
Teininä olin optimistinen elämän suhteen ja iloinen ja tykkäsin tutustua uusiin ihmisiin. Pidin selvänä että lapsia tulee aikuisena olemaan ja ennen 30v ikää jo tehtynä 2-3 lasta. Ja tottakai ydinperhe. Kissoja halusin myös. Haaveammattia ei isommin ollut enkä oikeastaan edes uskaltanut haaveilla että pääsisin esim yliopistoon, kun ajattelin että liian hankalaa. Mutta oli monia aloja kuitenkin mitkä kiinnosti.
Nyt olen 33v. Mies löytyy, mutta parisuhde ollut pitkään väljähtänyt minun (yksipuolisista) yrityksistä huolimatta ja teen tästä pikkuhiljaa lähtöä mahdollisimman kivuttomasti. Kissoja on kotona 3. Valmistuin yliopistosta 6v sitten alalle, jonka opintoihin oli todella hankala päästä sisään. Tulot on ihan hyvät, töitä riittää. Olen oikeastaan ihan tyytyväinen elämään näinkin ja en enää tiedä haluanko lapsia, koska tykkään niin paljon omasta ajasta ja elämästä löytyy paljon mielenkiintoisia asioita. Luonnekin itsellä muuttui niin että en oo enää niin sosiaalinen kuin ennen, ennemminkin haaveilen erakoitumisesta Lappiin :D
Vierailija kirjoitti:
Mutsi oli alkoholisti ja lapsuus meni selviytyessä. En oppinut ikinä haaveilemaan, koska hyvin varhaisessa vaiheessa huomasin sen olevan joutavaa haihattelua. En sano, etteikö haaveilu olisi hyvä asia, mutta omiin kokemuksiin perustuen tuntui aika turhalta sellainen. En uskonut haaveisiin, enkä itseeni. Olen ajelehtinut elämässä päämäärättömästi. Eipä tullut sitten pettymyksenä elämän eteen heittämät ongelmat, joita on paljon.
Jaa, mä kyllä haaveilin vaikka vanhemmat alkkareita. Haaveilin juuri siitä kodista, jossa kukaan ei ryyppää eikä rällää. Ja sain sen, kuten paljon muuta hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutsi oli alkoholisti ja lapsuus meni selviytyessä. En oppinut ikinä haaveilemaan, koska hyvin varhaisessa vaiheessa huomasin sen olevan joutavaa haihattelua. En sano, etteikö haaveilu olisi hyvä asia, mutta omiin kokemuksiin perustuen tuntui aika turhalta sellainen. En uskonut haaveisiin, enkä itseeni. Olen ajelehtinut elämässä päämäärättömästi. Eipä tullut sitten pettymyksenä elämän eteen heittämät ongelmat, joita on paljon.
Jaa, mä kyllä haaveilin vaikka vanhemmat alkkareita. Haaveilin juuri siitä kodista, jossa kukaan ei ryyppää eikä rällää. Ja sain sen, kuten paljon muuta hyvää.
No jaa, mä en haaveillut, kun tiesin sen olevan turhaa. Lähdin kotoa heti, kun kynnelle kykenin ja alisuoriuduin opinnoissa. Ryhdyin parisuhteeseen ihan liian nuorena, saatiin lapsia ja elämä oli hyvää, mutta sairastuin psyykkisesti ja puoliso sai aivoinfarktin. Kaikki siihen asti rakennettu romahti ja siitä asti elämä on ollut jälleen pelkkää selviytymistä, niin taloudellisesti kuin muutenkin. Enpä onneksi pudonnut korkealta.
Ei todellakaan toteutunut. En voinut kuvitella, että minusta tulisi pitkäaikaistyötön. En tiennyt sellaisia olevan olemassakaan. Teininä ollessani yleisesti luultiin, että jos vähänkin kouluttautuu, saa kyllä töitä. Minäkin luulin, että sitä vain päätetään mikä ammatti halutaan, hankitaan se ja mennään töihin.
Mulla ei ollut mitään kuvitelmia. Elämä on vaan kuljettanut ja olen saanut kaiken mitä olen halunnut. On mies, 2lasta, 2koiraa, omakotitalo ja farmariauto 😁 Töitä jossa viihdyn. Olen kiitollinen mitä mulla on
Ajattelin, että minulla olisi aviomies ja kaksi lasta, asuisin omakotitalossa ja kävisin töissä. No, aviomies on, lapsia on peräti kolme, oma koti on luhtitalossa, enkä käy töissä.
Suurin ero noihin teini-iän kuvitelmiini on terveys: ajattelin, että olisin nelikymppisenä ihan ok kunnossa. En olisi ikinä arvannut, kuinka huonona olen jo tässä iässä.