Lue keskustelun säännöt.
En uskalla "elää". En viitsi lähteä mihinkään ihmisten ilmoille. Olen niin yksinäinen nykyään ja olen jumittunut kotiin.
25.05.2023 |
Käyn töissä ja olen sosiaalinen kyllä. Sellainen kiva tunnollinen tyyppi. Ahkerakin ja itselle hieman liian kriittinen.
Kun pääsen kotiin niin en oikein syty mistään. Minä olen kuin elävä kuollut jossain osassa sisäistä maailmaani. Ei ole mitään intohimoja mihinkään suuntaan.
Käyn kyllä kävelyllä, treenaan, hoidan asioitani, suunnittelen tulevaisuutta, luen kirjoja ja teen ruokaa. Joskus herkuttelen tylsyyteen. Joskus itken.
Alkoholia en juo (olen jo nähnyt sen puolen elämästä) enkä oikein tiedä miten jaksan kamalasti mitään ihmisiäkään.
Minun elämä yksin täällä pienessä yksiössäni on aika hiljaista. Elän jotain ihan omaa maailmaani ja joskus tuntuu, että olen vieraantunut todellisesta elämästä.
Kommentit (33)
Harrastuksen aloitus kuulostaa varmasti kliseiseltä. Voisitko harkita taide porukoihin liittymistä? Facessa pyörii runo,-novelli ja piirrustusryhmiä. Välillä järkkäävät livemiittejä.
Tontulle ehdotettiin tuossa päiväseltään jyrsijän hankkimista ja näyttelyharrastuksen aloittamista jakamalla Tiktokkiin kohokohtia. Koita löytää oma juttusi. Lajeja kyllä riittää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ollaan melko samanlaisia, tosin itse en kaipaa ketään tai mitään. Kavereille joiden kanssa olin aiemmin paljon tekemisissä elämäni tuntuu olevan isompi ongelma.
Joskus olen tätä mieltä myös ja olen ihan helpottunut ettei ole kovin sitoutunut mihinkään suuntaan.
Toisaalta on päiviä kun tuntuu että kaipaisi myös toisia. Välillä en tiedä yhtään mitä haluan ja mitä muilta odotan. En tavallaan mitään mutta silti sitä haaveilee matkustelusta tai hauskoista hetkistä, joissa olisi toinen ihminen mukana.
Ap
Seekingistä voi hakea matkaseuraa.
Itsekin olen miettinyt omaa yksinäisyyttä ja ehkä minulla taas vaihteeksi menee tämä vaihe päälle, että hengailen kenen tahansa kanssa vain siksi, että olen jälleen kerran uskotellut itselleni yksinäisyyden johtuvan minusta.
Ehkä se oikeasti johtuukin. En tiedä varmasti. Kuormitun tietyntyyppisestä käytöksestä ja minun on jostain syystä vaikea antaa anteeksi sitä, kun se jossain kohtaa tapahtuu. Toivon muilta arvokasta käytöstä ja asiallista, kiireetöntä kielenkäyttöä ja olemista tässä ja nyt. Toisaalta saatan yksinkertaisesti vain tylsistyäkin näihin mielestäni ok-tyyppisiin ihmisiin.
Miksi minun pitää olla näin vaikea. :D
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen miettinyt omaa yksinäisyyttä ja ehkä minulla taas vaihteeksi menee tämä vaihe päälle, että hengailen kenen tahansa kanssa vain siksi, että olen jälleen kerran uskotellut itselleni yksinäisyyden johtuvan minusta.
Ehkä se oikeasti johtuukin. En tiedä varmasti. Kuormitun tietyntyyppisestä käytöksestä ja minun on jostain syystä vaikea antaa anteeksi sitä, kun se jossain kohtaa tapahtuu. Toivon muilta arvokasta käytöstä ja asiallista, kiireetöntä kielenkäyttöä ja olemista tässä ja nyt. Toisaalta saatan yksinkertaisesti vain tylsistyäkin näihin mielestäni ok-tyyppisiin ihmisiin.
Miksi minun pitää olla näin vaikea. :D
Ehkä oot hieman liian vaativa.
Kannatan miettimään niitä itsellesi ehdottoman tärkeitä arvoja ystävyydessä ja unohtamaan nuo pienet asiat. Esim. Se että ystävä kuuntelee vastavuoroisesti on tärkeää, mutta haittaako jos hän innostuneena joskus puhuu liikaa ja liian nopeasti, jos kuitenkin osaa kuunnellakin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ollaan melko samanlaisia, tosin itse en kaipaa ketään tai mitään. Kavereille joiden kanssa olin aiemmin paljon tekemisissä elämäni tuntuu olevan isompi ongelma.
Tämä!
Mulle tulee usein yhteydenottoja ihmisiltä, jotka olen halunnut karistaa kannoiltani. Miksei voi vain antaa olla? Minä en ole kaivannut heitä.
Ovat pitäneet sinusta enemmän kuin sinä heistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävä hyvä, älä niputa kaikkia autisteja "aidoiksi ja hyväsydämiksi". Meitäkin on niin moneen eri junaan, että kaikista puhuminen vain yhtenä yksittäisenä massana ei tunnu ollenkaan kivalta.
Mutta asiaan, itsekään en ole pitkään aikaan uskaltanut "elää", vaikka olen vielä nuori ja joka paikassa toitotetaan, että nyt nimenomaan pitäisi haalia niitä kokemuksia ja solmia jatkuvasti uusia ihmissuhteita. Mitään palavia intohimoja minulla ei ole koskaan ollutkaan, mutta vaiheittain elämäni on oikeasti muuttunut sellaiseksi kädenlämpöistäkin valjummaksi epäelämäksi, jossa sitä nyt vaan sattuu olemaan olemassa. Olen sosiaalisesti ahdistunut ja hieman kömpelö, joten en enää juuri uskalla lähestyä uusia ihmisiä, joten minunkin elämäni on hiljaista ja yksinäistä pienessä yksiössäni. Mitenhän sitä saisi puhtia?
Vierailija kirjoitti:
Ystävä hyvä, älä niputa kaikkia autisteja "aidoiksi ja hyväsydämiksi". Meitäkin on niin moneen eri junaan, että kaikista puhuminen vain yhtenä yksittäisenä massana ei tunnu ollenkaan kivalta.
Mutta asiaan, itsekään en ole pitkään aikaan uskaltanut "elää", vaikka olen vielä nuori ja joka paikassa toitotetaan, että nyt nimenomaan pitäisi haalia niitä kokemuksia ja solmia jatkuvasti uusia ihmissuhteita. Mitään palavia intohimoja minulla ei ole koskaan ollutkaan, mutta vaiheittain elämäni on oikeasti muuttunut sellaiseksi kädenlämpöistäkin valjummaksi epäelämäksi, jossa sitä nyt vaan sattuu olemaan olemassa. Olen sosiaalisesti ahdistunut ja hieman kömpelö, joten en enää juuri uskalla lähestyä uusia ihmisiä, joten minunkin elämäni on hiljaista ja yksinäistä pienessä yksiössäni. Mitenhän sitä saisi puhtia?
Niin, tulipa yleistyttyä. Korjaan tuon. Sanotaan, että nämä autistit joiden elämää olen seurannut dokumenteissa, niin vaikuttavat aivan ihanilta.
Voin samaistua tekstiisi täysin.
Näinkään ei ole hyvä mutta puhtia ei ole lähteä sitä omaa mahdollisia hengenheimolaisia etsimään.
Pitäisi varmaan jättää nämä laitteet pois niin ei pääsisi tänne korvaamaan olemattomia ihmissuhteita. Haluaisi ehkä lähteä enemmän oikeiden ihmisten pariin.
Tsemppiä. Ehkä elämämme on hyvin erilaista jo vuoden tai kymmenen päästä.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mee töihin!
Luit sitten vain otsikon? Se varsinainen postaus alkaa nimittäin sanoilla Käyn töissä Suosittelen tosiaan lukemaan aina myös itse postauksen niin kommentit osuu paremmin asiaan.
Elämässä on erilaisia kausia. Nyt sinulla on tuollainen hiljaiselon kausi meneillään, näin ajattelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen miettinyt omaa yksinäisyyttä ja ehkä minulla taas vaihteeksi menee tämä vaihe päälle, että hengailen kenen tahansa kanssa vain siksi, että olen jälleen kerran uskotellut itselleni yksinäisyyden johtuvan minusta.
Ehkä se oikeasti johtuukin. En tiedä varmasti. Kuormitun tietyntyyppisestä käytöksestä ja minun on jostain syystä vaikea antaa anteeksi sitä, kun se jossain kohtaa tapahtuu. Toivon muilta arvokasta käytöstä ja asiallista, kiireetöntä kielenkäyttöä ja olemista tässä ja nyt. Toisaalta saatan yksinkertaisesti vain tylsistyäkin näihin mielestäni ok-tyyppisiin ihmisiin.
Miksi minun pitää olla näin vaikea. :D
Ehkä oot hieman liian vaativa.
Kannatan miettimään niitä itsellesi ehdottoman tärkeitä arvoja ystävyydessä ja unohtamaan nuo pienet asiat. Esim. Se että ystävä kuuntelee vastavuoroisesti on tärkeää, mutta haittaako jos hän innostuneena joskus puhuu liikaa ja liian nopeasti, jos kuitenkin osaa kuunnellakin?
Ei periiaatteessa, toisinaan olen tullut surulliseksi siitä, että toinen on sitten äänessä koko ajan ja keskeyttää armotta. En saa tällöin itse puhua asiaa auki tarpeeksi ja toinen vaikuttaa kyllästyneeltä, kun ei saa itse puhua. Liian yksipuolinen keskustelu on uuvuttavaa. Kiva kun näkee jo toisen silmistä, ettei se edes kuuntele vaan miettii jo seuraavia sanomisiaan. Kädet ja ilmeet nykii jo siihen malliin, että räjähtää, jos ei pääse värisyttämään äänihuuliaan. Huoh. :D
Jotenkin kuulostaa introvertin elämältä. Haluat merkityksellisiä
kohtaamisia ihmisten kanssa, mutta ehkä pelkäät sosiaalisesti kuormittuvasi
tilanteissa. Tai sitten olet vain ujo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ollut samanlainen olo kun erosin pitkästä avoliitosta. Tuntuu että yksin ollessani en ole oikeasti olemassa vaan odotan jotain ulkopuolista "pelastusta" omasta elämästäni.
En osaa järjestää itselleni mitään tekemistä josta kokisin iloa tai onnellisuutta yksin.
En kuitenkaan osaa olla hyvä ystävä kenellekään, kuormitun siitä kun toinen kaipaisi seuraani silloin kun en itse ole siihen valmistautunut.
Ehkä joku harrastusporukka olisi hyvä idea, sellainen että kokisi kuuluvansa johonkin, mutta ei tarvitse liian syvällisesti viettää aikaa vain yhden ihmisen kanssa.
Joskus olen tätä mieltä myös ja olen ihan helpottunut ettei ole kovin sitoutunut mihinkään suuntaan.
Toisaalta on päiviä kun tuntuu että kaipaisi myös toisia. Välillä en tiedä yhtään mitä haluan ja mitä muilta odotan. En tavallaan mitään mutta silti sitä haaveilee matkustelusta tai hauskoista hetkistä, joissa olisi toinen ihminen mukana.
Ap