Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
https://askelterveyteen.com/mita-opittu-avuttomuus-tarkoittaa/
Joskus kannattaa oppia pois siitä opitusta avuttomuudesta. Itselleni tuo parantuminen on koko elämän mittainen projekti. En käytä siihen yhteiskunnan varoja. Enkä anna avuttomuuden ottaa valtaa itsestäni. Olen aina parhaani mukaan mukautunut eri elämäntilanteisiin. Sosiaalisesti on mennyt aika huonosti, mutta muuten ihan ok, sillä jos haluaa, pystyy olemaan funktionaalinen ihminen. En myöskään ota petollisia SSRI-nappeja, mutta tryptofaania nappailen silloin tällöin. Tämänkin oppi ihan itse tutkimalla. Eikä Käypä Hoitoa raamattuna lukevalle (lääkeyhtiöiden juoksupoika) lääkärille valittamalla. Aina kun luotat johonkin toiseen ihmiseen, niin et saa täyttä takuuta että saat oikeanlaista palvelua. Sen sijaan kun itse hoidat asiasi, niin panostat luultavasti asiaan enemmän, koska jokainen varmaan haluaa itselleen hyvinvointia. Tällä tavalla myös oppii oikeasti itsenäiseksi ihmiseksi ja pois siitä opitusta avuttomuudesta.
"Minä, minä, minä..." Olet ihan oma tapauksesi. Et tiedä toisten kokemuksista etkä siitä, mikä muita auttaa.
"Sen sijaan kun itse hoidat asiasi, niin panostat luultavasti asiaan enemmän, koska jokainen varmaan haluaa itselleen hyvinvointia." Väärin. Moni traumatisoitunut ihminen on itsetuhoinen. Myös se, että kykenee luottamaan ja tukeutumaan vain itseensä, voi olla traumojen seurausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo mies-40 vai mikä olikaan nimimerkkinsä on klassinen esimerkki alkoholistiperheen traumatisoineesta lapsesta aikuisena.
Empatiaköyhä, vaativa, vain itseensä luottava ja niin edelleen. Ironisesti kiistää traumojen vaikutuksen itseensä vaikka manifestoi niitä jokaisessa viestissään.
Valitettavasti huonon itsetuntemuksensa ja selviytymiskeinona kehittämänsä supermies -narratiivin vuoksi siirtää traumaansa myös eteenpäin läheisilleen, koska ei kykene kohtaamaan muidenkaan vajavaisuutta tai heikkouksia ilman agressiivista torjuntareaktiota.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Tuo mies-40 vai mikä olikaan nimimerkkinsä on klassinen esimerkki alkoholistiperheen traumatisoineesta lapsesta aikuisena.
Empatiaköyhä, vaativa, vain itseensä luottava ja niin edelleen. Ironisesti kiistää traumojen vaikutuksen itseensä vaikka manifestoi niitä jokaisessa viestissään.
Valitettavasti huonon itsetuntemuksensa ja selviytymiskeinona kehittämänsä supermies -narratiivin vuoksi siirtää traumaansa myös eteenpäin läheisilleen, koska ei kykene kohtaamaan muidenkaan vajavaisuutta tai heikkouksia ilman agressiivista torjuntareaktiota.
-eri
Naulan kantaan. Eikä edes peukalo jäänyt väliin.
Vierailija kirjoitti:
mies alle 40v kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"vaan silti olen ammatillisesti erittäin menestynyt, sekä onnistunut kasvattamaan lapset siten, että ovat onnellisia, pystyviä ja traumattomia."
No sinullahan menee sitten paremmin kuin minulla, kun kerran sinulla on suhde (ainakin ollut) ja lapsiakin ja ERITTÄIN menestynyt ammatillisesti. Mikä oikeutus teillä pariutuneilla on toimia "portinvartijana" siinä kenellä asiat on huonosti ja kenellä ei, kuka on traumatisoitunut ja kuka ei? Jos biologinen tarve on onnistunut ja työt kunnossa, niin mikä sulla nyt muka on niin huonosti? Ärsyttää lukea uutisistakin noita "X:llä oli suhde ja paljon kavereita, mutta silti hän koki masennusta..." ym. schaibaa. Ihan narsismiahan tuo on jotenkin nokka pystyssä pistää itsensä paremmaksi kuin toinen ja samalla väittää olevansa huonompiosaisempi kuin itseään huonompiosainen ihminen ja syytellä sit sitä huonompiosaista kaikesta mitä sille on tapahtunut ja vähätellä hänen omia ansioitaan, mitä sinä ja nuo muut teette. Narsuja olette. Mieti nyt: Parisuhde, menestynyt työelämässä, lapsia, terapiaa. Olet etuoikeutettu.
Sinähän tässä juuri yritit toimia portinvartijana määritellen, millä perusteella toisilla menee hyvin ja kuka "saa valittaa".
Vasta sen jälkeen kun parrasvalossa koko ketjun ajan paistatelleet narsistit tulivat vähättelemään minun kokemuksiani ja haukkumaan minua. Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Ja toinpahan asiaan vähän muutakin perspektiiviä mitä tässä kaikukammiossa oli ennen tuloani.
Kukaan ei ole haukkunut sinua eikä vähätellyt kokemuksiasi. Kyllä täällä alapeukkuja on muutkin saaneet, ei sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti.
Eikä ole ok alkaa sitten kostoksi sivallella ympäriinsä.
"En alapeukuttanut. Mutta säälin pätemisen tarvettasi. Ja niitä ihmisiä, jotka sinun kanssasi joutuvat tekemisiin."
"Ei sun juttuja sen takia alapeukuteta, että kuvitellaan että omat ongelmat olisi isompia tms. Vaan sen takia, että sä puhut koko ajan asioista, joista et oikeasti tiedä mitään."
Kannattaisko katsoa peiliin, ennen kuin alkaa vähättelemään toisen ongelmia ja pitämään omia ongelmia kaikista uniikeimpina ja pahimpina? Sillä tuosta se keskustelu lähti liikkeelle. Minä kerroin tarinani, jonka jälkeen minulle v*ttuiltiin. Sen jälkeen argumentoin v*ttuilijoille vastaan ja nyt väität, ettei minua vastaan olla rikottu? Tämä on just samaa kuin mitä kiusaajat tekevät. Eka aloittavat. Sitten kun joku pistää vastaan, niin uhriutuvat. Ja myöhemmin väittävät etteivät mitään ole tehneet, koska eivät osaa ottaa vastuuta teoistaan. TE ette osaa ottaa vastuuta.
mies alle 40v kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mies alle 40v kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"vaan silti olen ammatillisesti erittäin menestynyt, sekä onnistunut kasvattamaan lapset siten, että ovat onnellisia, pystyviä ja traumattomia."
No sinullahan menee sitten paremmin kuin minulla, kun kerran sinulla on suhde (ainakin ollut) ja lapsiakin ja ERITTÄIN menestynyt ammatillisesti. Mikä oikeutus teillä pariutuneilla on toimia "portinvartijana" siinä kenellä asiat on huonosti ja kenellä ei, kuka on traumatisoitunut ja kuka ei? Jos biologinen tarve on onnistunut ja työt kunnossa, niin mikä sulla nyt muka on niin huonosti? Ärsyttää lukea uutisistakin noita "X:llä oli suhde ja paljon kavereita, mutta silti hän koki masennusta..." ym. schaibaa. Ihan narsismiahan tuo on jotenkin nokka pystyssä pistää itsensä paremmaksi kuin toinen ja samalla väittää olevansa huonompiosaisempi kuin itseään huonompiosainen ihminen ja syytellä sit sitä huonompiosaista kaikesta mitä sille on tapahtunut ja vähätellä hänen omia ansioitaan, mitä sinä ja nuo muut teette. Narsuja olette. Mieti nyt: Parisuhde, menestynyt työelämässä, lapsia, terapiaa. Olet etuoikeutettu.
Sinähän tässä juuri yritit toimia portinvartijana määritellen, millä perusteella toisilla menee hyvin ja kuka "saa valittaa".
Vasta sen jälkeen kun parrasvalossa koko ketjun ajan paistatelleet narsistit tulivat vähättelemään minun kokemuksiani ja haukkumaan minua. Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Ja toinpahan asiaan vähän muutakin perspektiiviä mitä tässä kaikukammiossa oli ennen tuloani.
Kukaan ei ole haukkunut sinua eikä vähätellyt kokemuksiasi. Kyllä täällä alapeukkuja on muutkin saaneet, ei sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti.
Eikä ole ok alkaa sitten kostoksi sivallella ympäriinsä.
"En alapeukuttanut. Mutta säälin pätemisen tarvettasi. Ja niitä ihmisiä, jotka sinun kanssasi joutuvat tekemisiin."
"Ei sun juttuja sen takia alapeukuteta, että kuvitellaan että omat ongelmat olisi isompia tms. Vaan sen takia, että sä puhut koko ajan asioista, joista et oikeasti tiedä mitään."Kannattaisko katsoa peiliin, ennen kuin alkaa vähättelemään toisen ongelmia ja pitämään omia ongelmia kaikista uniikeimpina ja pahimpina? Sillä tuosta se keskustelu lähti liikkeelle. Minä kerroin tarinani, jonka jälkeen minulle v*ttuiltiin. Sen jälkeen argumentoin v*ttuilijoille vastaan ja nyt väität, ettei minua vastaan olla rikottu? Tämä on just samaa kuin mitä kiusaajat tekevät. Eka aloittavat. Sitten kun joku pistää vastaan, niin uhriutuvat. Ja myöhemmin väittävät etteivät mitään ole tehneet, koska eivät osaa ottaa vastuuta teoistaan. TE ette osaa ottaa vastuuta.
Sulla voi mennä helposti sukset ristiin ja tulla kokemuksia kiusaamisesta, koska on vähän haasteita kommunikaatiossa. Sinä ilmaiset asiat niin, että toiset ottavat ne niin, että sinä opetat heitä ja asetut yläpuolelle besserwisseröimään. Jos tuntuu siltä, että aina joutuu jonkun vitt*ilun kohteeksi, suosittelisin kiinnittämään huomiota tuohon tapaan ilmaista asiat.
Opettele puhumaan vain itsestäsi, silloin kun puhut vain itsestäsi. Pehmennä ilmaisua. Ei kannata leikkiä asiantuntijaa asiassa, jossa ei ole asiantuntija. Voi kertoa, että tämä auttoi minulle, mutta ei voi vetää johtopäätöksiä, että se auttaisi kaikkia muita, etenkin kun on ihan ilmeistä, että ne traumat vaivaavat sinua edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo mies-40 vai mikä olikaan nimimerkkinsä on klassinen esimerkki alkoholistiperheen traumatisoineesta lapsesta aikuisena.
Empatiaköyhä, vaativa, vain itseensä luottava ja niin edelleen. Ironisesti kiistää traumojen vaikutuksen itseensä vaikka manifestoi niitä jokaisessa viestissään.
Valitettavasti huonon itsetuntemuksensa ja selviytymiskeinona kehittämänsä supermies -narratiivin vuoksi siirtää traumaansa myös eteenpäin läheisilleen, koska ei kykene kohtaamaan muidenkaan vajavaisuutta tai heikkouksia ilman agressiivista torjuntareaktiota.
-eri
Ei selviytyminen ja sopeutuminen ole mitään rakettitiedettä. Vaikeaa ja epätäydellistä kyllä, mutta saattaa onnistua, jos haluaa yrittää. Minulla on jonkun verran epätäydellisiä ystäviä ja tuttuja, mutta annan heidän tehdä omat valintansa, kuten minäkin teen omani. Jos he kus*vat asiansa, niin ei se minua haittaa, enkä päsmäröi mitä heidän pitäisi tehdä paremmin. Joskus olen hienovaraisesti neuvonut ja itse asiassa läheisiäni olen auttanut todella usein. Mutta en pakota ketään mihinkään, en halua kontrolloida toisten päätöksiä. Siinä vähän esimerkkiä kyökkipsykologille.
mies alle 40v kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo mies-40 vai mikä olikaan nimimerkkinsä on klassinen esimerkki alkoholistiperheen traumatisoineesta lapsesta aikuisena.
Empatiaköyhä, vaativa, vain itseensä luottava ja niin edelleen. Ironisesti kiistää traumojen vaikutuksen itseensä vaikka manifestoi niitä jokaisessa viestissään.
Valitettavasti huonon itsetuntemuksensa ja selviytymiskeinona kehittämänsä supermies -narratiivin vuoksi siirtää traumaansa myös eteenpäin läheisilleen, koska ei kykene kohtaamaan muidenkaan vajavaisuutta tai heikkouksia ilman agressiivista torjuntareaktiota.
-eri
Ei selviytyminen ja sopeutuminen ole mitään rakettitiedettä. Vaikeaa ja epätäydellistä kyllä, mutta saattaa onnistua, jos haluaa yrittää. Minulla on jonkun verran epätäydellisiä ystäviä ja tuttuja, mutta annan heidän tehdä omat valintansa, kuten minäkin teen omani. Jos he kus*vat asiansa, niin ei se minua haittaa, enkä päsmäröi mitä heidän pitäisi tehdä paremmin. Joskus olen hienovaraisesti neuvonut ja itse asiassa läheisiäni olen auttanut todella usein. Mutta en pakota ketään mihinkään, en halua kontrolloida toisten päätöksiä. Siinä vähän esimerkkiä kyökkipsykologille.
Tunnen erittäin hyvin tuon sinun ajatusmaailman ja tiedän että uskot vilpittömästi kaiken sanomasi. En ole täällä tuomitsemassa sinua, kunhan toin ulkopuolisena esiin näkemykseni käytöksestäsi ja sen syistä. Toivon sinulle kaikkea hyvää jatkoon. -tuo jota lainasit
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Pystytkö lyhyesti kuvailemaan (tai tietysti saa pitkästikin), miten pääsit terapiassa tuohon asti, että sait purettua raivon ja miten se konkreettisesti tapahtui?
Yritän :) Terapia oli pitkälti hahmoterapiaa. Ikään kuin rakensimme uudestaan traumaattisia tilanteita/tapahtumia elämäni varrelta ja asetuin niissä olevien hahmojen osaan ilmaisten, mitä tunteita ja ajatuksia tilanteet herättivät. Siinä samalla tuli vähän kerrassaan purettua myös kehoon varastoitunutta vihaa ja raivoa. Lisäksi itsenäisesti purin paljon tunteitani kirjoittamalla, musiikin kautta sekä piirtämällä, toki myös puhumalla läheisimmille ystäville, mutta yritin olla heitä kuitenkaan liikaa kuormittamatta.
mies alle 40v kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mies alle 40v kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"vaan silti olen ammatillisesti erittäin menestynyt, sekä onnistunut kasvattamaan lapset siten, että ovat onnellisia, pystyviä ja traumattomia."
No sinullahan menee sitten paremmin kuin minulla, kun kerran sinulla on suhde (ainakin ollut) ja lapsiakin ja ERITTÄIN menestynyt ammatillisesti. Mikä oikeutus teillä pariutuneilla on toimia "portinvartijana" siinä kenellä asiat on huonosti ja kenellä ei, kuka on traumatisoitunut ja kuka ei? Jos biologinen tarve on onnistunut ja työt kunnossa, niin mikä sulla nyt muka on niin huonosti? Ärsyttää lukea uutisistakin noita "X:llä oli suhde ja paljon kavereita, mutta silti hän koki masennusta..." ym. schaibaa. Ihan narsismiahan tuo on jotenkin nokka pystyssä pistää itsensä paremmaksi kuin toinen ja samalla väittää olevansa huonompiosaisempi kuin itseään huonompiosainen ihminen ja syytellä sit sitä huonompiosaista kaikesta mitä sille on tapahtunut ja vähätellä hänen omia ansioitaan, mitä sinä ja nuo muut teette. Narsuja olette. Mieti nyt: Parisuhde, menestynyt työelämässä, lapsia, terapiaa. Olet etuoikeutettu.
Sinähän tässä juuri yritit toimia portinvartijana määritellen, millä perusteella toisilla menee hyvin ja kuka "saa valittaa".
Vasta sen jälkeen kun parrasvalossa koko ketjun ajan paistatelleet narsistit tulivat vähättelemään minun kokemuksiani ja haukkumaan minua. Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Ja toinpahan asiaan vähän muutakin perspektiiviä mitä tässä kaikukammiossa oli ennen tuloani.
Kukaan ei ole haukkunut sinua eikä vähätellyt kokemuksiasi. Kyllä täällä alapeukkuja on muutkin saaneet, ei sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti.
Eikä ole ok alkaa sitten kostoksi sivallella ympäriinsä.
"En alapeukuttanut. Mutta säälin pätemisen tarvettasi. Ja niitä ihmisiä, jotka sinun kanssasi joutuvat tekemisiin."
"Ei sun juttuja sen takia alapeukuteta, että kuvitellaan että omat ongelmat olisi isompia tms. Vaan sen takia, että sä puhut koko ajan asioista, joista et oikeasti tiedä mitään."Kannattaisko katsoa peiliin, ennen kuin alkaa vähättelemään toisen ongelmia ja pitämään omia ongelmia kaikista uniikeimpina ja pahimpina? Sillä tuosta se keskustelu lähti liikkeelle. Minä kerroin tarinani, jonka jälkeen minulle v*ttuiltiin. Sen jälkeen argumentoin v*ttuilijoille vastaan ja nyt väität, ettei minua vastaan olla rikottu? Tämä on just samaa kuin mitä kiusaajat tekevät. Eka aloittavat. Sitten kun joku pistää vastaan, niin uhriutuvat. Ja myöhemmin väittävät etteivät mitään ole tehneet, koska eivät osaa ottaa vastuuta teoistaan. TE ette osaa ottaa vastuuta.
Toi mun säälikommenttini ei ollut hattuilua. Mutta ymmärrän, miksi sen sellaisena näet. Näet kiusaajia kaikkialla. Ja oletat että olet ainoa kiusattu. Ja oletat tietäväsi, mitä meidän muiden päässä liikkuu.
Suurimman virheen teet kuitenkin siinä, että kuvittelet päässeesi eroon traumoistasi. Et ole. Se näkyy kaikesta sanomastasi. Eikä tämäkään ole hattuilua. Vain ja ainoastaan ystävällinen kehotus tarkastella tilannetta uudestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Pystytkö lyhyesti kuvailemaan (tai tietysti saa pitkästikin), miten pääsit terapiassa tuohon asti, että sait purettua raivon ja miten se konkreettisesti tapahtui?
Yritän :) Terapia oli pitkälti hahmoterapiaa. Ikään kuin rakensimme uudestaan traumaattisia tilanteita/tapahtumia elämäni varrelta ja asetuin niissä olevien hahmojen osaan ilmaisten, mitä tunteita ja ajatuksia tilanteet herättivät. Siinä samalla tuli vähän kerrassaan purettua myös kehoon varastoitunutta vihaa ja raivoa. Lisäksi itsenäisesti purin paljon tunteitani kirjoittamalla, musiikin kautta sekä piirtämällä, toki myös puhumalla läheisimmille ystäville, mutta yritin olla heitä kuitenkaan liikaa kuormittamatta.
Heh. Mulla kävi jo mielessä, että tuolla jossain on mustelmien kauttaaltaan peittämä terapeutti.
Hyvä että näin päin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Pystytkö lyhyesti kuvailemaan (tai tietysti saa pitkästikin), miten pääsit terapiassa tuohon asti, että sait purettua raivon ja miten se konkreettisesti tapahtui?
Yritän :) Terapia oli pitkälti hahmoterapiaa. Ikään kuin rakensimme uudestaan traumaattisia tilanteita/tapahtumia elämäni varrelta ja asetuin niissä olevien hahmojen osaan ilmaisten, mitä tunteita ja ajatuksia tilanteet herättivät. Siinä samalla tuli vähän kerrassaan purettua myös kehoon varastoitunutta vihaa ja raivoa. Lisäksi itsenäisesti purin paljon tunteitani kirjoittamalla, musiikin kautta sekä piirtämällä, toki myös puhumalla läheisimmille ystäville, mutta yritin olla heitä kuitenkaan liikaa kuormittamatta.
*hahmo- ja kehoterapiaa, vielä tarkennuksena. Olen lukenutkin monien kokemuksia, että traumoihin ei ole pelkkä puheterapia tepsinyt, vaan myös keho ja siihen varastoitunut trauma on pitänyt ottaa huomioon. Itse olen pienestä pitäen kärsinyt monenlaisista vaikeista, invalidisoivistakin somaattisista oireista, joihin terapia sekä oma työ on lopulta auttanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä tunnen yhden alkoholistiperheen kasvatin joka on nyt sairaanhoitaja ja vieläpä esimiesasemassa. Hänen juttuja kun kuuntelee niin sääliksi käy potilaita ja työtovereita. Sävy on sellainen, että jos jokin menee pieleen, niin aina on syy vähintäänkin osittain siinä jolle käy huonosti. Aina olisi voinut tehdä niin tai näin, olla selvännäkijä, niin sitten ei olisi sairastunut tai tullut burnouttia.
Tunnen myös toisen joka syyllistää ja vastuuttaa perhettään ihan kaikesta mikä menee vikaan. Hänelle ei uskalla sanoa edes jos päätä särkee, koska alkaa saarnaamaan mistä omasta mokasta se todennäköisesti johtuu. Kun hänen seurassaan joku itkee tai on hädissään, tyyppi menee ihan lukkoon ja alkaa tylysti vaatimaan rauhoittumista ja "ylireagoinnin" lopettamista. Jopa suuttuu. Seuraava turvattomasti kiintynyt sukupolvi kasvatetaan juuri noin.
mies alle 40v kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo mies-40 vai mikä olikaan nimimerkkinsä on klassinen esimerkki alkoholistiperheen traumatisoineesta lapsesta aikuisena.
Empatiaköyhä, vaativa, vain itseensä luottava ja niin edelleen. Ironisesti kiistää traumojen vaikutuksen itseensä vaikka manifestoi niitä jokaisessa viestissään.
Valitettavasti huonon itsetuntemuksensa ja selviytymiskeinona kehittämänsä supermies -narratiivin vuoksi siirtää traumaansa myös eteenpäin läheisilleen, koska ei kykene kohtaamaan muidenkaan vajavaisuutta tai heikkouksia ilman agressiivista torjuntareaktiota.
-eri
Ei selviytyminen ja sopeutuminen ole mitään rakettitiedettä. Vaikeaa ja epätäydellistä kyllä, mutta saattaa onnistua, jos haluaa yrittää. Minulla on jonkun verran epätäydellisiä ystäviä ja tuttuja, mutta annan heidän tehdä omat valintansa, kuten minäkin teen omani. Jos he kus*vat asiansa, niin ei se minua haittaa, enkä päsmäröi mitä heidän pitäisi tehdä paremmin. Joskus olen hienovaraisesti neuvonut ja itse asiassa läheisiäni olen auttanut todella usein. Mutta en pakota ketään mihinkään, en halua kontrolloida toisten päätöksiä. Siinä vähän esimerkkiä kyökkipsykologille.
Niinpä. Selviytyminen ja sopeutuminen eivät ole rakettitiedettä ja siihen varmaan suurin piirtein jokainen traumatisoitunut on löytänyt jossain kohtaa elämää omat keinonsa, millaisia kullakin.
Lue kuitenkin uudelleen nuo sanat. Selviytyminen. Sopeutuminen. Aito paraneminen ei ole selviytymistä eikä sopeutumista. Selviytyminen ja sopeutuminen tapahtuu silloin, kun se trauma on edelleen päällä, hoitamattomana.
Minun lääkärini ja terapeuttini tavoite ei ole luoda minulle uusia keinoja selviytyä ja sopeutua vaan auttaa minua hoitamaan itseni sellaiseen kuntoon, ettei minun tarvitse enää selviytyä ja sopeutua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on omalla polullani ollut keskeistä, että olen uskaltanut ja saanut olla myös vihainen siitä kaltoinkohtelusta, jota koin. Vanhempieni taustat tuntien ymmärrän täysin, miksi he ovat rikkinäisiä ihmisiä, mutta huonoa kohtelua ei silti tarvitse hyväksyä. En koe omaksikaan oikeudekseni satuttaa toisia, koska minua satutettiin, vaan velvollisuudekseni käsitellä traumani ja opetella toimimaan paremmin. Oli todella vapauttavaa, kun terapiassa sai turvallisesti purkaa sen suoranaisen raivon, jota olin kantanut ja hautonut sisällä pikkulapsesta asti yrittäen vain ymmärtää ja myötäillä vanhempiani. Kun sallin tuon vihan itselleni, opin samalla myös tunnistamaan omat rajani sekä puolustamaan niitä. Enää niiden yli ei kävellä.
Pystytkö lyhyesti kuvailemaan (tai tietysti saa pitkästikin), miten pääsit terapiassa tuohon asti, että sait purettua raivon ja miten se konkreettisesti tapahtui?
Yritän :) Terapia oli pitkälti hahmoterapiaa. Ikään kuin rakensimme uudestaan traumaattisia tilanteita/tapahtumia elämäni varrelta ja asetuin niissä olevien hahmojen osaan ilmaisten, mitä tunteita ja ajatuksia tilanteet herättivät. Siinä samalla tuli vähän kerrassaan purettua myös kehoon varastoitunutta vihaa ja raivoa. Lisäksi itsenäisesti purin paljon tunteitani kirjoittamalla, musiikin kautta sekä piirtämällä, toki myös puhumalla läheisimmille ystäville, mutta yritin olla heitä kuitenkaan liikaa kuormittamatta.
Niin. Mietin itsekin, että pelkkä keskustelu tuskin riittää. Jotain muutakin täytyy olla, että saa itsensä sellaiseen tilaan, että voi purkaa kaikkea, tehdä ikään kuin kehollisen ja sielullisen suursiivouksen: hankkiutua turhasta vanhasta eroon ja sen jälkeen hankkia puuttuvien tavaroiden tilalle uudet.
mies alle 40v kirjoitti:
Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.
Vierailija kirjoitti:
mies alle 40v kirjoitti:
Ihmettelen näitä mustavalkoisia iki-traumaantuneita ja myös noita jotka muka pääsivät yli "traumastaan". Itse en koskaan ole ollut missään yhteisössä mikään suosittu ja kaveripiirikin on välillä aika petollinen/raaka. Tutustuin siis kavereihini joskus peruskoulun jälkeen suurimmalti osin ja sen jälkeen ei ole juurikaan pitkäaikaisia kavereita tullut. Ala-aste meni vielä ok, mutta juuri kriittisin, elikä yläaste, meni kiusattuna ollessa. Asiaahan ei auta yhtään se, että opettajat eivät tehneet asialle yhtään mitään ja pakottivat talvellakin ulos välitunnille, jossa joutui lumipallo-pommitukseen kiusaajien taholta. Aikuisena on tullut huomattua, ettei poliisikaan auta, heihinkään ei voi luottaa. Elikä luotto tähän valtioon on lähellä nollaa. Isä on koko elämänsä ollut funktionaalinen juoppo, joka alkoholin vuoksi on muuttunut uhriutuvaksi narsistiksi ainakin osittain. Ja ollut sellainen kontrollihaluinen muutenkin, niin osittain siksi kehitykseni on estynyt, kun isä on tyrkyttänyt "apua" joka asiaan, vaikkei pyytäisikään. Joku luulisi tuon olevan hyväkin asia, mutta eipä tajua ettei olekaan kun kyse on kontrollista jossa toiseen ei luoteta ja ei juurikaan avustamisesta. On myös ollut pihi koko ikänsä ja rahaa makaa tilillä ja menettää arvoaan. Toki vaatteita sun muuta häneltä löytyy varmaan 10 ihmisen edestä. No, lukio meni sitten yksin kun yläasteen jälkeen en enää luottanut ihmisiin. Menin sit kuitenkin johonkin töihin lukion jälkeen kun silloin ekaa kertaa töitä sai. Myöhemmin selvisi, että sielläkin oli minua nimitelty selkäni takana. No väliäkö sillä kun pahempaakin on kokenut. 3. asteen koulussa oli kavereita muutamia (mutta en ole pitkään aikaan heistä kuullut) ja se oli ihan ok kokemus, mutta opiskelijabileissä en käynyt kun siellä syrjittiin. Aina sama juttu. Tietenkin joku nyt haluaa syyttää minua kun just minulle tällaista tapahtuu, mutta enpä taida olla ainut. En kuitenkaan ole ns. uhriutunut, vaan olen käynyt jo parikymppisestä lähtien salilla ja aina tehnyt töitä ja en ole koskaan sossutukia nostanut. Jotain yhden yön juttuja oli viime vuosikymmenellä ja hieman aiemmin, mutta mikään ei ole muuttunut suhteeksi, vaikka olen yrittänyt noihin naisiin tutustua. Yritä siinä sitten. Ovat nuo traumat pilanneet elämääni, mutta minkäs teet. Ja miten todistan, etten itse ole se syypää kaikkeen...no 2020 kun alkoi tämä "Cerveza Sickness", niin se paljasti 80 % ihmisistä olevan hyväuskoisia/tyhmiä. Silloin varmaan moni muukin kuin minä joutui kiusatuksi, jos ei totellut tiettyjä asioita...varmaan sellaisetkin ihmiset, joita aiemmin ei ole ollut kiusattu/syrjitty. Itsehän toki hyödyin tilanteesta kun 2020 pohjilla ostin osakkeita yms. ja nyt vaikka ovat taas laskeneet, niin eivät ole enää sillä tasolla kuin 2020. Ja osa ei ole laskenut juuri yhtään. Mutta tosiaan tämä 2020 alkanut pellemaailma poisti siteen silmiltäni, koska huomasin suurimman osan ihmisistä olevan pelkureita bääbää-lampaita, jotka eivät uskalla tehdä muuta kuin vain sitä mitä muutkin, koska "ryhmäpaine". Jostain kumman syystä en itse sairastunut ollenkaan, mutta vaurastuin hieman 2020 tapahtumien ansiosta. Aina kannattaa nähdä onni onnettomuudessa, eikä jäädä itkemään asioita. Joskus sitä voi onnistaa, vaikka muut eivät sinuun uskoisikaan.
Yhdessä duunissa itse asiassa oli eräs narsisti työpaikkakiusaaja, joten tiedän kyllä täysin mitä narsistit ovat. Jostain syystä otti kohteekseen minut ja alkoi haukkumaan ja kritisoimaan melkein kaikkea mitä tein. Tein valituksen esihenkilölle ja narsu lopetti ainakin melkein ällöttävän käytöksensä. Hyvinvointini parani huomattavasti heti kun tuo narsu vaihtoi toiseen työpaikkaan. Tuon tyypin narsuiluun auttoi parhaiten kun naureskeli sen läpille ja muuten oli mahdollisimman vähän sen kanssa tekemisissä. Itse en yhdessäkään duunissa ole sellaisia "pelejä" pelannut kuin mitä narsut, vaan keskittynyt työhön ja yhteen hiileen puhaltamiseen. Monelle tuntuu olevan vaikeaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalta jää nyt huomaamatta, että jos vaan luovuttaa niin pieleen se elämä menee joka tapauksessa. Vaikka ei olisi mitään traumoja.
Ja että aniharvalla ei ole mitään traumaa. En tunne ketään, kenen lapsuus olisi pelkkää iloa ja auvoa, KAIKILLE on sattunut epäreiluja ja kurjia asioita. Voi sitten vaan valita, että miten sen elämänsä elää, niitä on vain yksi eikä sitä kannata käyttää vertailuun, että kenellä on kaikkein kurjinta.
Nyt puhutaan ihan sellaisesta invalidisoivan tason traumasta. Sellaisia ei ole jokaisella, ei edes jokaisella sodassa olleella tai lapsena hyväksikäytetyllä.
Se, että lapsuudessa tapahtuu kurjia asioita ja epäreiluja, on ihan normaalia eikä siitä kuulukaan traumatisoitua. Traumatisoituminen ei kuitenkaan ole ihmisen oma valinta. Tässäkin ketjussa varmaan aika moni olisi valinnut toisin ja on YRITTÄNYT valita toisin tahdonvoimalla.
Ja kuka täällä on edes vertaillut, kenellä on kurjinta. En ole huomannut sellaista lainkaan. Taitaa olla sinun mielikuvituksessasi se vertailu? Sinua harmittaa, kun joku on traumatisoitunut ja se on sinulta pois, koska sinä et traumatisoitunut? Toisaalta, tuskin oli edes aihetta traumaan, jos lapsuutesi oli ihan normaali iloineen ja suruineen.
Minä olen havainnut sekä irl että tätä ketjua lukiessani, että jotkut kuvittelevat traumatisoituneiden saavan ekstrahuomiota ja päänsilityksiä sillä, että puhuvat traumoistaan avoimesti. Ja että se on pois heiltä, jotka eivät mitään traumatisoivaa ole kokeneet. Aivan kuin he olisivat suorastaan kateellisia siitä, että jotkut ovat traumatisoituneet menneiden kokemusten seurauksena. Mitä vertailuun tulee, niin sitä harrastavat yleensä nämä samat henkilöt. Malliin "sotatraumoja kokeneilla on oikeus valittaa, mikään koulukiusaaminen ei ole siihen verrattuna mitään!". Niin...heille kipeistä asioista puhuminen on aina valittamista. Parempi vaihtoehto olisi varmaan tarttua pulloon ja laittaa vahinko kiertämään vaikka perheväkivallan tai työpaikkakiusaamisen muodossa?
Tämä on itselläkin ollut mielessä. Oikeastaan, kun se kaikki menee ihan toisin eli harvoin traumoja kokenut saa mitään sympatiaa tai ymmärrystä muilta. Toisaalta en itsekään edes hae sellaista, mutta kuitenkin jossakin asiassa olisi kiva, että toinen ymmärtäisi. Silti sen vaan aina huomaa, kuinka olisi vaan parempi olla puhumatta mitään ikävistä asioista. Joku ei ymmärrä, toinen ei taas jaksa "valitusta", joku vähättelee tai sitten henkilö on itse kokenut jotain kauheaa mikä taas estää häntä puolestaan puhumasta asioista. Oikeastaan harvoin on edes hyvä hetki puhua mistään ikävästä.
Tuli vielä mieleen esim vanhempieni asenne. Olin siis itse pitkään kiusattu. Silti vanhempien puheessa on toistunut sanat "ihmisten takia". Isäni sanoi että muutin "ihmisten takia", kun minun oli itseni takia viimein pakko päästä muutamaan muualle paikkakunnalta missä kiusattiin. Hänestä minun olisi vielä pitänyt asua siellä, vaikka kuinka pitkään etten vaan olisi "ihmisten takia" muuttanut. Minun vaan oli pakko päästä pois hinnalla millä hyvänsä ja oikeasti olisi pitänyt päästä jo paljon aiemmin. Pääsin pois, mutta sen ratkaisun tuomia asioita käyn vieläkin läpi ja jos minun ei olisi aikoinaan tarvinnut tehdä nopeaa päätöstä ja muuttaa ns minne sattuu niin olisin varmaan pystynyt miettimään paremmin. Silloin ei ollut aikaa ja vaihtoehtoja. Se vaikutti elämääni hyvin paljon ja vaikuttaa edelleen. Oikeasti ymmärrän hyvin ihmisiä joiden pitää etsiä huonoista päätöksistä jokin vaihtoehto. Joskus on vaan pakko valita. Äitini on ymmärtäväisempi, mutta hänelläkin korostuu liikaa ajatus, että "kyllä minä ainakin menen tai teen". Jos esim sanon etten haluaisi mennä johonkin kauppaan tai jokin paikka missä on nuorisoporukoita ahdistaa yms niin äitini ei ymmärrä "rajoituksiani" tai tuntemaani ahdistusta. Hän menee ja tekee ja minun pitäisi ollakseni "hyvä" vaan toimia samoin. Silloin aina mietin sitä, kuinka kaipaan viereeni välillä ihmistä joka ymmärtäisi ja minun ei tarvisi esittää vahvaa ja sellaista mitä mikään ei hetkauta.
Selvisin itse tästä kesästä jotenkin. Oli hyvin vaikea kesä pitkään aikaan. Nyt alkaa vähitellen helpottaa. Olen jo nyt miettinyt etten kestä seuraavaa kesää jos en pääse lepäämään esim jollekin mökille uusiin maisemiin. Tästäkin äitini on sitä mieltä, että onhan se mukavaa vaihtelua yms. Tottahan sekin, mutta kun en etsi mökkiä vaan vaihtelun takia vaan senkin vuoksi etten kestä enää yhtään kesää ns samalla kaavalla ja samoissa maisemissa. Minun on siis itseni takia jo nyt pakko miettiä erilaisia suunnitelmia. Joku voi tietysti miettiä, että tämäkin on typerää, mutta en oikeasti ole ollut kesäisin missään ja viime kesä oikeasti kaikista syistä ihan kamala. Näin en enää kestäisi vastaavaa. Näin otan tuon mökin haun vakavasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalta jää nyt huomaamatta, että jos vaan luovuttaa niin pieleen se elämä menee joka tapauksessa. Vaikka ei olisi mitään traumoja.
Ja että aniharvalla ei ole mitään traumaa. En tunne ketään, kenen lapsuus olisi pelkkää iloa ja auvoa, KAIKILLE on sattunut epäreiluja ja kurjia asioita. Voi sitten vaan valita, että miten sen elämänsä elää, niitä on vain yksi eikä sitä kannata käyttää vertailuun, että kenellä on kaikkein kurjinta.
Ah, ONNEKSI tätä elämää on vain tämä yksi. Ei tarvitse useampaa kertaa elää kaikenlaisten vi**upas*ojen seurassa.
Näin mietin itsekin. Toisaalta samalla suren, että minulla on vaan yksi elämä ja tilaisuus täällä. Jos nyt elämä menee miten sattuu ja tapahtuu kaikkea ikävää niin se on sitten vaan se yksi yritys.
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiva, jos ketju pysyisi hengissä. Itsellä ei juuri nyt tule mieleen aihetta, mistä kirjoitella, mutta tulisiko jollain muulla? Tai onko aihetta, mistä voisimme yhdessä kirjoitella?
Itse olen valehtelematta käynyt täällä päivittäin nyt kesän ja syksyn aikana. Sitä ennenkin monta kertaa viikossa. On ollut tärkeä ketju purkaa ajatuksiani. Kiitän, että tämä on olemassa. Minullekaan ei aina tule mieleen mitä voisin enää kirjoittaa. Monesti jonkun viestistä saattaa sitten tulla ajatuksia mieleen omaankin elämään liittyen. En silti aina viitsi kirjoittaa itsestäni. Näin olisi ehkä mukavampaa jos olisi jokin aihe mistä jokainen kertoisi omia ajatuksiaan. Toivon myös itse, että ketju pysyisi vilkkaana. Toisaalta mietin aina, että kun joku "katoaa" täältä niin ehkäpä hän miettii mukavia asioita ja kokee jotain kivoja hetkiä. Hänellä on ehkä parempia aikoja elämässään. Näin haluan ajatella.
Kukaan ei ole haukkunut sinua eikä vähätellyt kokemuksiasi. Kyllä täällä alapeukkuja on muutkin saaneet, ei sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti.
Eikä ole ok alkaa sitten kostoksi sivallella ympäriinsä.