Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Minä olen kirjoittanut tänne, vaikka on niitä parempiakin viikkoja ollut elämässä. Ne asiat kuitenkin ovat olleet olemassa ja tulevat vielä jossain muodossa takaisinkin, kun oma paraneminen on kesken. 

Tuo on kyllä todella yleistä lapsuuden c-ptsd ihmisille, että ollaan niin varovaisia, ettei vaan häirittäisi ketään, että ei viitsi tännekään kirjoittaa, ettei vaan veisi liikaa tilaa tai olisi vaivaksi. Siitä on kyllä lupa opetella pois! Itse olen jo aika pitkällä sen asian suhteen, koska elämässä on ollut paljon vahvistavia tilanteita tuon suhteen. Nyt osaan jo ottaa tilaani paremmin enkä koe siitä syyllisyyttä. 

"Kun sanotaan, että lapset aistii, milloin asiat ei ole hyvin, vaikka eivät ymmärrä vielä kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Niin meillä oli tästä sellainen versio, että aistittiin siskon kanssa, että äiti tarkoittaa nimenomaan HYVÄÄ, mutta ei vaan osaa aina toimia ollenkaan oikein. Niinpä en pystynyt silloin lapsena enkä pysty vieläkään olemaan kauhean vihainen äidille. Syy huonoihin kokemuksiin on oikeastaan enemmän hänet kasvattaneiden isovanhempieni, jotka puolestaan ovat kuolleet jo hyvän aikaa sitten.

Minua on aina ärsyttänyt myös kaikki "kärsimys vahvistaa" -tyyliset väitteet. Se mitään vahvista. Mutta sen kokeminen voi silti opettaa olemaan aiheuttamatta sitä toisille. Äitini yritti mutta epäonnistui osittain pahasti. Minä yritän myös ja toivottavasti onnistun niin paljon paremmin, että omien lasteni ei enää edes tarvitse yrittää."

Lainasin tästä viestistä kaksi kohtaa. Ensimmäisestä tuli mieleen omatkin ajatukset. Jos mietin vanhempiani niin heilläkin ehkä se ajatus, että tarkoittivat hyvää. Samoin ymmärrän heidän omien vanhempiensa vaikutuksen. Isäni suurperheestä ja oikeastaan ollut omillaan aina. Ei mitään oikeaa tukea ja köyhä perhe. Äitini taas muuten varsin in oman äitinsä kanssa ollut huonoissa väleissä. Ymmärrän sen ja mummuni oli kaikesta hyvästäkin huolimatta (anteeksi kun kirjoitan kuolleesta ikävästi) melkoinen ihminen välillä.

Yrittivät olla parempia kuin he ja toimia kanssani eri tavalla. Äitini aina sanookin etteivät hänen vanhempansa esim välittäneet hänen koulutuksestaan. Äitini olisi voinut päästä pidemmälle toisessa perheessä. Silti, kun se välittäminen kääntyy sitten siihen, että minun pitää pärjätä koulussa ja onnistua. Minulle tavallaan luotiin niitä paineita. Se verhottiin siihen välittämiseen, että he ainakin seuraavat numeroitani ja haluavat minun pärjäävän. Siitä tuli sitten minulle yksi jännityksen aihe. Olenko tarpeeksi hyvä tai onnistunko. Sitten, kun oikeasti en edes pärjännyt kaikissa aineissa niin se sai taas tavallaan häpeämään itseäni. En ollutkaan niin hyvä. He taas eivät osanneet sitten auttaa, kun olisin apua kaivannut. Eivät koulujutuissa eivätkä muutenkaan. Jäin omilleni.

Samoin ymmärrän sen kuinka moni ei varmaan ole edes päässyt harrastuksiin yms. Näin voisi miettiä mitä oikein valitan. Silti, kun harrastukset olivat vanhempien päätöksen tulosta ja minä melkein väkisin kävin taas ajatuksella, että on pakko pärjätä ja onnistua niin kaikki kääntyi itseään vastaan. Jännitin sitä kaikkea ja ahdisti. Jonkinlaista uniongelmaa oli jo lapsena. Tämä kaikki heijastui myös kouluun. Jos kotona oli tottunut tottelemaan ja olemaan kiltti niin ei se koulussa muuttunut. Se johti sitten huonoon itsetuntoon ja kiusaamiseen. Toisaalta niinkuin kirjoitit vanhempani yrittivät mielestään hyvää. Niin koulun kuin "hyvien" harrastusten myötä. Tarkoitus oli ehkä karaista minua ja tehdä minusta rohkeampi. Heille en vaan oikein kelvonnut ujona ja "heikompana". He ajattelivat "tehdä" minusta sellaisen joka pärjää. Lopulta en vaan pysynyt olemaan oma itseni ja kokenut, että kelpaan tälläisenä. Tuohon loppuun vielä kiitän sinua, että yrität lastesi kanssa. Tämä on tärkeää. Itsekin mietin aina etten haluaisi monenkaan kokevan tiettyjä juttuja mitä olen itse kokenut. Silti itse en koskaan edes halua lapsia. Yksi syy on se, että olen itse hukassa itseni kanssa enkä koe, että voisin kasvattaa ketään.

Vierailija kirjoitti:

"Kun sanotaan, että lapset aistii, milloin asiat ei ole hyvin, vaikka eivät ymmärrä vielä kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Niin meillä oli tästä sellainen versio, että aistittiin siskon kanssa, että äiti tarkoittaa nimenomaan HYVÄÄ, mutta ei vaan osaa aina toimia ollenkaan oikein. Niinpä en pystynyt silloin lapsena enkä pysty vieläkään olemaan kauhean vihainen äidille. Syy huonoihin kokemuksiin on oikeastaan enemmän hänet kasvattaneiden isovanhempieni, jotka puolestaan ovat kuolleet jo hyvän aikaa sitten.

Minua on aina ärsyttänyt myös kaikki "kärsimys vahvistaa" -tyyliset väitteet. Se mitään vahvista. Mutta sen kokeminen voi silti opettaa olemaan aiheuttamatta sitä toisille. Äitini yritti mutta epäonnistui osittain pahasti. Minä yritän myös ja toivottavasti onnistun niin paljon paremmin, että omien lasteni ei enää edes tarvitse yrittää."

Lainasin tästä viestistä kaksi kohtaa. Ensimmäisestä tuli mieleen omatkin ajatukset. Jos mietin vanhempiani niin heilläkin ehkä se ajatus, että tarkoittivat hyvää. Samoin ymmärrän heidän omien vanhempiensa vaikutuksen. Isäni suurperheestä ja oikeastaan ollut omillaan aina. Ei mitään oikeaa tukea ja köyhä perhe. Äitini taas muuten varsin in oman äitinsä kanssa ollut huonoissa väleissä. Ymmärrän sen ja mummuni oli kaikesta hyvästäkin huolimatta (anteeksi kun kirjoitan kuolleesta ikävästi) melkoinen ihminen välillä.

Yrittivät olla parempia kuin he ja toimia kanssani eri tavalla. Äitini aina sanookin etteivät hänen vanhempansa esim välittäneet hänen koulutuksestaan. Äitini olisi voinut päästä pidemmälle toisessa perheessä. Silti, kun se välittäminen kääntyy sitten siihen, että minun pitää pärjätä koulussa ja onnistua. Minulle tavallaan luotiin niitä paineita. Se verhottiin siihen välittämiseen, että he ainakin seuraavat numeroitani ja haluavat minun pärjäävän. Siitä tuli sitten minulle yksi jännityksen aihe. Olenko tarpeeksi hyvä tai onnistunko. Sitten, kun oikeasti en edes pärjännyt kaikissa aineissa niin se sai taas tavallaan häpeämään itseäni. En ollutkaan niin hyvä. He taas eivät osanneet sitten auttaa, kun olisin apua kaivannut. Eivät koulujutuissa eivätkä muutenkaan. Jäin omilleni.

Samoin ymmärrän sen kuinka moni ei varmaan ole edes päässyt harrastuksiin yms. Näin voisi miettiä mitä oikein valitan. Silti, kun harrastukset olivat vanhempien päätöksen tulosta ja minä melkein väkisin kävin taas ajatuksella, että on pakko pärjätä ja onnistua niin kaikki kääntyi itseään vastaan. Jännitin sitä kaikkea ja ahdisti. Jonkinlaista uniongelmaa oli jo lapsena. Tämä kaikki heijastui myös kouluun. Jos kotona oli tottunut tottelemaan ja olemaan kiltti niin ei se koulussa muuttunut. Se johti sitten huonoon itsetuntoon ja kiusaamiseen. Toisaalta niinkuin kirjoitit vanhempani yrittivät mielestään hyvää. Niin koulun kuin "hyvien" harrastusten myötä. Tarkoitus oli ehkä karaista minua ja tehdä minusta rohkeampi. Heille en vaan oikein kelvonnut ujona ja "heikompana". He ajattelivat "tehdä" minusta sellaisen joka pärjää. Lopulta en vaan pysynyt olemaan oma itseni ja kokenut, että kelpaan tälläisenä. Tuohon loppuun vielä kiitän sinua, että yrität lastesi kanssa. Tämä on tärkeää. Itsekin mietin aina etten haluaisi monenkaan kokevan tiettyjä juttuja mitä olen itse kokenut. Silti itse en koskaan edes halua lapsia. Yksi syy on se, että olen itse hukassa itseni kanssa enkä koe, että voisin kasvattaa ketään.

Lukekaa postauksia tästä linkistä! Te molemmat kirjoittajat. 

https://www.youtube.com/@patrickteahanlicswtherapy/community

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.

Vertaa: "Minä lensin kolarissa tuulilasin läpi eikä käynyt mitenkään. Jos joku toinen vammautuu sellaisessa tilanteessa niin voi selvästikin syyttää vain itseään. Tiedän ihan kokemuksesta."

Juuri näin. Ei kukaan voi sanoa toiselle, että jokin hänelle vaikea ja kipeä asia on vain asenne- ja valintakysymys. Tottakai on järkevää hakea apua ja nimenomaan valita rakentaa itselleen mahdollisimman turvallinen ja hyvä loppuelämä, mutta fakta on, että traumat valitettavasti vaikuttaa, välillä enemmän ja välillä onneksi vähemmän ja arvet eivät välttämättä lähde ikinä pois vaan jopa aukeavat esimerkiksi jonkin triggerin takia uudelleen ihan tuoreiksi haavoiksi.

Minäkin olen tavallaan monina hetkinä tottunut tuohon, että asioita vähätellään. Oikeastaan en ole vielä kohdannut sitä hetkeä, että joku näkisi asiat niin että olen selvinnyt paljosta. Mieluummin se menee siihen, että joku muu on ollut se vahva ja kestänyt paljon. Minä taas olen myös kestänyt paljon, mutta kun olen samalla ollut "heikko" ja elämäni ei ole mitään verrattuna jonkun pärjäävän ihmisen elämään. Tämä siis muiden silmin nähtynä. Tavallaan minun pitäisi sitten oikeasti saavuttaa jotain, että saisin tavallaan "heikkouteni" anteeksi joissakin asioissa.

Mietin tänään millainen olisin ilman traumoja. Oikeastaan kysyisin samaa muilta, että millainen kuvittelette, että voisitte olla ja miten voisitte tänään ilman traumoja. Itsestäni ajattelen, että olisin varmaan melko ujo ja varovainen joka tapauksessa. Olisin silti ehkä itsevarmempi, rennompi ja onnellisempi. Ehkä elämääni olisi jäänyt jotain lapsuuden iloa minkä kadotin vähitellen. Samalla olisin elänyt elämääni monissa tilanteissa toisin. Joskus kuvittelen miten kulkisin hymyillen ja pysyisin nauttimaan elämästä. Olen kuitenkin kaiken jälkeenkin välillä melko iloinen monista asioista. Sen vuoksi jos elämäni ja kokemukseni olisivat parempia niin varmaan olisin melko onnellinen ihminen. Jos nytkin yritän sitä, vaikka juuri tuotakin tapahtuu mistä kirjoitit eli trauma aktivoituu uudestaan. Tällä hetkellä olen esim ääniherkkä. Säpsyn kovia ääniä ja kovaa puhetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuule, kyllä se on aikaa sitten käsitelty. Eikä millään loputtomalla lässytyksellä terapiassa, vaan ihan sillä ett rakentaa oman hyvän elämän, ja jättää menneisyyden sinne menneeseen. Hoitaa sen oman perheen ja opinnot ja työt kunnolla, eikä siten kuten omassa lapsuudessa elettiin.

Se on ihan mahdollista, mutta alkuun pääsee vasta kun lakkaa säälimästä itseä ja miettimässä että kuinka paljon takamatkalta muihin verrattuna aloittaakaan. Moni ei koskaan pääse siihen vaiheeseen, vaan jatkaa sitä passiivista oleilua, kun "maailmassa on virhe ja epäreiluus ja noi muut pääsee helpommalla". No niin on, takamatkalta pitää vaan yrittää vielä kovemmin, eikä miettiä niitä traumoja ja miten kaikki hyvä muka olisi ihan  mahdotonta saavuttaa, koska lapsuus ja traumat.

Ymmärrän kyllä että ärsyttää ajatus, että toisin itse asennoitumalla niistä traumoista olisi jo voinut  päästä ohi. Etenkin, jos oma elämä on mennyt samaa rataa kun niiden kelvottomien vanhempiensa, ja on vain siirtänyt trauman seuraavaan sukupolveen moniongelmaisia.

Et tunnu lainkaan ymmärtävän/ottavan huomioon, että traumat muuttavat ihmistä/voivat estää normaalin kasvun. "Hyvää elämää" on mahdotonta rakentaa, kun ei edes tiedä, mitä se tarkoittaa. Ei koe ansaitsevansa elämässä mitään, voi jopa haluta vain kuolla jo pois kärsimästä. Ei ole omaa identiteettiä, ei tiedä, mitä elämältä haluaa tai että ylipäänsä voisi haluta jotain, että olisi edes oikeutta elää. On voinut parikymmentäkin pitkää vuotta vain keskittyä siihen, että selviytyy hengissä. Ei pysty luottamaan toisiin eikä itseensä. Ei ole koskaan saanut oppia, miten "normaalia elämää" eletään. Voi olla kehittynyt persoonallisuushäiriötä, addiktioita tms. jotka hitaasti tuhoavat ihmistä.

Hienoa, että sinä olet selviytynyt kamalista kokemuksistasi vain jättämällä ne taakse, mutta en ymmärrä, miksi sua noin korventaa se, että joku toinen tarvitsee selviytyäkseen muiden apua. Kirjoitat oman perheen hoitamisesta kunnolla, mutta tarkoittaako se sulle sitä, että inhoat ja sätit läheisiäsi, kun heillä on vaikeaa ja tarvitsevat tukea?

Tämä on hyvä viesti. Sivusta tähän kirjoitan. Tuli omakin elämäni mieleen. Minäkin olen vähän kuin vailla identiteettia ja jännitän kaikkea. En tiedä mitä haluan ja jos tiedän niin koen ettei minusta kuitenkaan ole siihen. Keskityin vuosia siihen, että toipuisin. Samalla vähän kuin unohtaen itseni ja elin kuplassani. Sitten yksi tilanne voi muuttaa kaiken enkä oikeasti ole edes toipunut. Vaikka elämäni menisi eteenpäin ja näennäisesti pärjäisin jotenkin niin se ei ole totuus. Todellisuudessa elämäni menee edelleen monissa asioissa trauman sanelimassa raameissa. En sillä tavalla elä tavallista elämää mitä moni muu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.

Vertaa: "Minä lensin kolarissa tuulilasin läpi eikä käynyt mitenkään. Jos joku toinen vammautuu sellaisessa tilanteessa niin voi selvästikin syyttää vain itseään. Tiedän ihan kokemuksesta."

Juuri näin. Ei kukaan voi sanoa toiselle, että jokin hänelle vaikea ja kipeä asia on vain asenne- ja valintakysymys. Tottakai on järkevää hakea apua ja nimenomaan valita rakentaa itselleen mahdollisimman turvallinen ja hyvä loppuelämä, mutta fakta on, että traumat valitettavasti vaikuttaa, välillä enemmän ja välillä onneksi vähemmän ja arvet eivät välttämättä lähde ikinä pois vaan jopa aukeavat esimerkiksi jonkin triggerin takia uudelleen ihan tuoreiksi haavoiksi.

Minäkin olen tavallaan monina hetkinä tottunut tuohon, että asioita vähätellään. Oikeastaan en ole vielä kohdannut sitä hetkeä, että joku näkisi asiat niin että olen selvinnyt paljosta. Mieluummin se menee siihen, että joku muu on ollut se vahva ja kestänyt paljon. Minä taas olen myös kestänyt paljon, mutta kun olen samalla ollut "heikko" ja elämäni ei ole mitään verrattuna jonkun pärjäävän ihmisen elämään. Tämä siis muiden silmin nähtynä. Tavallaan minun pitäisi sitten oikeasti saavuttaa jotain, että saisin tavallaan "heikkouteni" anteeksi joissakin asioissa.

Mietin tänään millainen olisin ilman traumoja. Oikeastaan kysyisin samaa muilta, että millainen kuvittelette, että voisitte olla ja miten voisitte tänään ilman traumoja. Itsestäni ajattelen, että olisin varmaan melko ujo ja varovainen joka tapauksessa. Olisin silti ehkä itsevarmempi, rennompi ja onnellisempi. Ehkä elämääni olisi jäänyt jotain lapsuuden iloa minkä kadotin vähitellen. Samalla olisin elänyt elämääni monissa tilanteissa toisin. Joskus kuvittelen miten kulkisin hymyillen ja pysyisin nauttimaan elämästä. Olen kuitenkin kaiken jälkeenkin välillä melko iloinen monista asioista. Sen vuoksi jos elämäni ja kokemukseni olisivat parempia niin varmaan olisin melko onnellinen ihminen. Jos nytkin yritän sitä, vaikka juuri tuotakin tapahtuu mistä kirjoitit eli trauma aktivoituu uudestaan. Tällä hetkellä olen esim ääniherkkä. Säpsyn kovia ääniä ja kovaa puhetta.

Tämä on äärimmäisen valaiseva video, katso se. Siinä mainitaan myös nuo kovat äänet. 

https://www.youtube.com/live/QNKnQqs3Mo4?si=R7tVG88BQ1Yrhrqn

Joskus suren elämääni paljon. Mielessä myös ajatus, että haen mielessäni aina välillä jotain ihmistä joka sanoisi, että kaikki on hyvin. Kaipaan jotain sellaista tyyppiä joka oikeasti sanoisi ettei ole mitään hätää. Olen lapsesta saakka tavallaan hakenut sellaista. Omat vanhempani eivät ole olleet todellakaan niitä pahimpia ja oikeastaan uskon, että moni olisi iloinen jo heistäkin. Niin kuin yhdessä viestissä kirjoitettiinkin, että he yrittivät, mutta yrittivät väärin, kun eivät osanneet muuta. Kirjoitinkin jo tästä kaikesta.

Kuitenkin jo lapsuudessa muistan sen kuinka olisin kaivannut rauhallisuutta ja sitä, että minun kanssani olisi käsitelty vaikeita asioita. Jännitin kaikkea paljon ja olisi pitänyt pystyä purkamaan se kaikki. Kilpailuhenkiset harrastukset vielä lisäsivät sitä. Jo silloin jokin henkilö jonka kanssa olisi voinut puhua kaikesta olisi voinut auttaa. Minulla ei vaan ollut sellaista läheistä. Totuin siihen, että piti miettiä mitä voi puhua. Edelleen myös ajatuksenani on se, ettei minulla ole edelleenkään sellaista ihmistä. No, eihän se ihme, kun ei ole muutenkaan ketään.

Samalla ymmärrän sen, ettei toisen tarvitse kannatella toista. Samoin tiedän sen, ettei sellaista tyyppiä niin vaan löydy joka oikeasti jaksaisi kannustaa ja rauhoitella toista eri jutuissa. Silti kaipaan jotakin "tunnustusta", että voin olla tälläinen kuin olen ja se on ok. Tai jotain hyvää sanaa, ettei maailma romahda huomenna. Olen tavallaan vanhempieni kanssa tottunut siihen, ettei mikään ole hyvin ja aina jotain on väärin tai jostain paasataan. Elämä ei ole ollut levollista ja minulle ei ole tullut rauhallista oloa. Tietysti jokainen voi yrittää "rauhoittaa" itse itsensä. Silti mietin välillä kumpa joku sanoisi oikeat sanat minulle. Olisi se sitten kumppani, ystävä tai muu läheinen. Toki tämäkin on vain omaa ajatusta.

Mielenkiintoinen kysymys pohtia millainen olisin ilman traumojani. Veikkaisin, että olisin parisuhteessani seksuaalisesti vapautuneempi, koska en saisi takaumia hyväksikäytöstä ja oliein ehkä vailla psykosomaattisia kipuja. Jaksaisin paremmin ylipäänsä arjessa ja todennäköisesti olisin tehnyt paljon enemmän töitä, koska aikaani ei olisi mennyt niin paljon masentuneena ja ahdistuneena sairauslomilla. Ja itsetuntoni olisi mahdollisesti parempi enkä syyllistyisi perusteettomasti niin helposti. Mutta toisaalta, menneisyyteni on tehnyt minusta ymmärtäväisemmän muita kärsiviä kohtaan, tuonut lempeyttä ja sallivuutta. Ainakin tärkeimmät läheiseni muistavat aina sanoa kuinka helppo minun kanssani on jutella, koska en tuomitse heitä ja ymmärrän asioita laajemmin taustani vuoksi. Että vaikka taakkani onkin ollut välillä todella raskasta kantaa, haluaisinko ottaa riskin, että en olisi kokenut sitä mitä olen ja olisin mahdollisesti huonompi puoliso ja ystävä? Enpä taitaisi haluta.

Vierailija kirjoitti:

Traumojen takia elämästä ei myöskään voi kertoa muille kovin avoimesti, koska ihmiset alkavat hylkiä sinua, jos ahdistuvat kuulemastaan. Päällä on jatkuva itsesensuuri, koska pelkää muuten tulevansa taas kerran kokonaan hylätyksi.

Miksi sinä koet tarvetta kertoa elämästäsi yhtään mitään? Ei ihmiset yleensä selitä koko elämänhistoriaa, vaan pysyvät tässä hetkessä. Niillä mennään, missä nyt ollaan. Menneille tapahtumille ei kukaan pysty yhtään mitään. Ne pitää vain hyväksyä ja jatkaa eteenpäin.

Se on näissä oman elämänsä synkkiin vesiin rämpimään jääneissä ihmisissä on kaikkein turhauttavinta, kun omaa käytöstä tai sanomisia analysoidaan jollain asialla 20 vuoden takaa. Jos tunnistat reaktion ja triggerin, niin sitten siihen voit vaikuttaa - tai edes yrittää sitä. Kovin monella se on kuitenkin sitä, että muiden pitäisi ymmärtää ja joustaa. En yhtään ihmettele, mikäli tällaisen ihmisen ympäriltä ihmiset kaikkoaa. Se on aika raskasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumojen takia elämästä ei myöskään voi kertoa muille kovin avoimesti, koska ihmiset alkavat hylkiä sinua, jos ahdistuvat kuulemastaan. Päällä on jatkuva itsesensuuri, koska pelkää muuten tulevansa taas kerran kokonaan hylätyksi.

Miksi sinä koet tarvetta kertoa elämästäsi yhtään mitään? Ei ihmiset yleensä selitä koko elämänhistoriaa, vaan pysyvät tässä hetkessä. Niillä mennään, missä nyt ollaan. Menneille tapahtumille ei kukaan pysty yhtään mitään. Ne pitää vain hyväksyä ja jatkaa eteenpäin.

Se on näissä oman elämänsä synkkiin vesiin rämpimään jääneissä ihmisissä on kaikkein turhauttavinta, kun omaa käytöstä tai sanomisia analysoidaan jollain asialla 20 vuoden takaa. Jos tunnistat reaktion ja triggerin, niin sitten siihen voit vaikuttaa - tai edes yrittää sitä. Kovin monella se on kuitenkin sitä, että muiden pitäisi ymmärtää ja joustaa. En yhtään ihmettele, mikäli tällaisen ihmisen ympäriltä ihmiset kaikkoaa. Se on aika raskasta.

Kyllä normaaleihin ihmissuhteisiin kuuluu se, että jossain vaiheessa kerrotaan myös siitä, mistä on tultu tähän pisteeseen ja mitä on koettu. Kurjaa, jos joutuu silottelemaan ja peittelemään hylkäämisen pelossa. Jotkut ihmiset eivät vaan kestä kuulla mitään negatiivista, mutta se ei toki ole traumatisoituneen syy vaikka hän valitettavasti hylkäämisestä sitten kärsiikin.

Eihän sitä voi olla läheinen kenenkään kanssa eikä tuntea tulevansa hyväksytyksi omana itsenään, jos peittää itsensä. Narsisti peittää itsensä tahallaan. Joku muu siksi, ettei ole paikkaa, jossa olla aito haavoittunut itsensä.

Kasvoin lahkoksi määriteltävän uskonnon oppeja noudattavassa perheessä jossa vanhempani opettivat aivan pienestä pitäen mm. että maailmanloppu on tulossa, kaikki muut paitsi heidän uskoaan harjoittavat kuolevat eikä näiden muiden kanssa saanut olla tekemisissä, jumala tarkkailee jopa ajatuksia ja rangaistus tulee jos ajatteleekin väärintekoja, kummituksia eli demoneita on olemassa ja niitä voi manata luokseen näillä em. ajatusrikkeillä.

En mukautunut uskonnon normeihin ja oppeihin joten minut potkaistiin kotoa jo 17-vuotiaana oman onneni nojaan. Suku & perhe katkaisi välit. 

Olen onnistunut rakentamaan itselleni menestyksekkään uran, saamaan kaksi lasta, luomaan elämän joka ulkopuolisen silmissä on varsin ihailtava. Ihmissuhteeni - olen ollut kaksi kertaa naimisissa ja eronnut kaksi kertaa- eivät kestä, sillä kärsin vahvasta hylkäämisenpelosta sekä sairaalloisesta kontrollintarpeesta. Toivon ettei traumani pilaa lapsiani, kuten ne ovat pilanneet minut.

N40

Vierailija kirjoitti:

Kasvoin lahkoksi määriteltävän uskonnon oppeja noudattavassa perheessä jossa vanhempani opettivat aivan pienestä pitäen mm. että maailmanloppu on tulossa, kaikki muut paitsi heidän uskoaan harjoittavat kuolevat eikä näiden muiden kanssa saanut olla tekemisissä, jumala tarkkailee jopa ajatuksia ja rangaistus tulee jos ajatteleekin väärintekoja, kummituksia eli demoneita on olemassa ja niitä voi manata luokseen näillä em. ajatusrikkeillä.

En mukautunut uskonnon normeihin ja oppeihin joten minut potkaistiin kotoa jo 17-vuotiaana oman onneni nojaan. Suku & perhe katkaisi välit. 

Olen onnistunut rakentamaan itselleni menestyksekkään uran, saamaan kaksi lasta, luomaan elämän joka ulkopuolisen silmissä on varsin ihailtava. Ihmissuhteeni - olen ollut kaksi kertaa naimisissa ja eronnut kaksi kertaa- eivät kestä, sillä kärsin vahvasta hylkäämisenpelosta sekä sairaalloisesta kontrollintarpeesta. Toivon ettei traumani pilaa lapsiani, kuten ne ovat pilanneet minut.

N40

Kaikkea hyvää sinulle ja lapsillesi.

Minulla oli periaatteessa ihan hyvä lapsuudenkoti, sanotaan nyt että "turvallinen" vaikka se on vähän tulkinnanvarainen sana. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin, vanhemmat ei riidelleet eikä heidän eroamistaan tarvinnut pelätä, alkoholia ei käytetty jne.

Mutta vanhempien asenteet oli moneen kaveriini verrattuna aika kivikautiset. Oli sääntöjä ja rajoja, joista sinänsä suurin osa aikuisen näkökulmasta oli ihan perusteltuja tai jopa välttämättömiä. Mutta niitä ei juuri perusteltu lapselle saati että niistä oltaisiin neuvoteltu tai joustettu edes poikkeustapauksissa. "Lapsen pitää oppia, että teoilla on seuraukset" oli toistuva iskulause, ja ne seuraukset haettiin herkästi sieltä asteikon yläpäästä. Ei ollut mitenkään tavatonta olla esim. viikko arestissa omassa huoneessa, jos oli vähänkin myöhästynyt määrätystä kotiintuloajasta, vaikka lapsella oli jo puhelin johon olisi voinut soittaa ja kysyä missä lapsi on. Karkkipäivä tai viikkoraha saattoi palaa pahimmillaan jo pelkästä vastaan sanomisesta, jos vanhemmalla oli huono päivä.

Molemmat vanhemmat myös olivat olleet lapsia siinä nykyään jo kadonneessa maailmassa, jossa oli ihan tavallista että lapsia rangaistiin myös tukistamalla, luunapeilla ja koivunoksilla. Ja pitivät sitä oikeana ja oikeutettuna tapana kasvattaa. Ala-asteikäisenä jos tein jotain aidosti pahaa ja erikseen kiellettyä, niin sain itse käydä etsimässä pihalta koivunoksan, sitten housut pois ja poikkipäin mahalleen äidin syliin, ja persaukset lätisi. Toki vain jotain 1-2 kertaa vuodessa, mutta muistan jokaisen niistä kerroista vieläkin.

Seuraus aikuisuudessa on se, että jos esim. ihmissuhteissa teen toiselle vääryyttä tai kohtelen häntä epäoikeudenmukaisesti, niin en pysty pyytämään häneltä anteeksi tai ajattelemaan, että minun pitäisi jotenkin erikseen hyvittää hänelle se mitä tein. Tämä on vähän kierosti seurausta yhdestä nimenomaan hyvästä asiasta, joka lapsuuteeni liittyi. Eli meillä hölmöilyt unohdettiin heti kun ne oli kertaalleen käsitelty loppuun. Rangaistuksen kärsittyään tiesi saaneensa tekonsa täysin anteeksi ja asiaan ei palattu enää koskaan. (Joidenkin kaverieni vanhemmat muistuttivat lastensa vanhoista tyhmistä teoista vielä pitkän ajan jälkeen, jopa lasten kaverien kuten minun kuullen, ja muistan kuinka väärältä ja vieraalta tämä tuntui jo silloin lapsena.) Mutta nyt ei tietenkään ole ketään enää pitämässä minulle kuria. Jos sanon työkaverille pahasti tai vaikka vitsailen jollain toiselle ihmiselle kipeällä asialla, niin isä ei tule ja vie minua tukasta huoneeseeni miettimään oliko järkeä. Välillä sitä tulee mietittyä kyllä ihan oma-aloitteisesti, ja kaduttua ja hävettyä, mutta yleensä vasta niin pitkän viiveen jälkeen, että asiaan palaaminen sen vääryyttä kokeneen osapuolen kanssa vain pahentaisi asiaa.

Eli olen siis vähän niin kuin jäänyt lapseksi tiettyjen tunne-elämäni osien suhteen. Jos ei ole ulkopuolista valta-asemassa olevaa ihmistä asettamassa rajoja, niin en saa asetettua niitä itse itselleni, niin kuin aikuisten oletetaan jo saavan. Pystyn puhumaan asiasta tällä tavalla kuin esin. nyt tässä, koska ei ole mikään "tilanne päällä" juuri parhaillaan, mutta kun se tilanne on päällä, huomaan etten pysty silloin samalla tavalla ottamaan sitä hallintaani.

Tänä vuonna täytin 30, ja nyt olen kohta kymmenen vuotta miettinyt, uskallanko perustaa perheen ja saada lapsia, vai pelkäänkö liikaa sitä että kasvatan heitä samalla tavalla vinoon. Sehän voi tapahtua myös sitä kautta, että menen liian pitkälle päinvastaiseen suuntaan ja pelkään asettaa lapsille rajoja. Seurustelusuhteita on ollut muutama, ja ihan hyvältä tuntuviakin, mutta ei ehkä kuitenkaan toistaiseksi sellaista jonka kanssa olisi tuntunut siltä, että voi yrittää heittäytyä siihen loppuelämäkseen.

Monesti tulee sellainen olo, että täytyyhän kaikilla olla traumoja, kun itselle niitä on kertynyt monessa elämänvaiheessa. Tietenkään se ei ole totta ja ilmeisesti vähemmistö ihmisistä on traumatisoituneita. Mutta miten satumaisen onnekas sellainen ihminen on, jonka elämään ei ole missään vaiheessa osunut traumaattisia asioita! Sitä on melkein mahdoton edes käsittää.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli periaatteessa ihan hyvä lapsuudenkoti, sanotaan nyt että "turvallinen" vaikka se on vähän tulkinnanvarainen sana. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin, vanhemmat ei riidelleet eikä heidän eroamistaan tarvinnut pelätä, alkoholia ei käytetty jne.

Mutta vanhempien asenteet oli moneen kaveriini verrattuna aika kivikautiset. Oli sääntöjä ja rajoja, joista sinänsä suurin osa aikuisen näkökulmasta oli ihan perusteltuja tai jopa välttämättömiä. Mutta niitä ei juuri perusteltu lapselle saati että niistä oltaisiin neuvoteltu tai joustettu edes poikkeustapauksissa. "Lapsen pitää oppia, että teoilla on seuraukset" oli toistuva iskulause, ja ne seuraukset haettiin herkästi sieltä asteikon yläpäästä. Ei ollut mitenkään tavatonta olla esim. viikko arestissa omassa huoneessa, jos oli vähänkin myöhästynyt määrätystä kotiintuloajasta, vaikka lapsella oli jo puhelin johon olisi voinut soittaa ja kysyä missä lapsi on. Karkkipäivä tai viikkoraha saattoi palaa pahimmillaan jo pelkästä vastaan sanomisesta, jos vanhemmalla oli huono päivä.

Molemmat vanhemmat myös olivat olleet lapsia siinä nykyään jo kadonneessa maailmassa, jossa oli ihan tavallista että lapsia rangaistiin myös tukistamalla, luunapeilla ja koivunoksilla. Ja pitivät sitä oikeana ja oikeutettuna tapana kasvattaa. Ala-asteikäisenä jos tein jotain aidosti pahaa ja erikseen kiellettyä, niin sain itse käydä etsimässä pihalta koivunoksan, sitten housut pois ja poikkipäin mahalleen äidin syliin, ja persaukset lätisi. Toki vain jotain 1-2 kertaa vuodessa, mutta muistan jokaisen niistä kerroista vieläkin.

Seuraus aikuisuudessa on se, että jos esim. ihmissuhteissa teen toiselle vääryyttä tai kohtelen häntä epäoikeudenmukaisesti, niin en pysty pyytämään häneltä anteeksi tai ajattelemaan, että minun pitäisi jotenkin erikseen hyvittää hänelle se mitä tein. Tämä on vähän kierosti seurausta yhdestä nimenomaan hyvästä asiasta, joka lapsuuteeni liittyi. Eli meillä hölmöilyt unohdettiin heti kun ne oli kertaalleen käsitelty loppuun. Rangaistuksen kärsittyään tiesi saaneensa tekonsa täysin anteeksi ja asiaan ei palattu enää koskaan. (Joidenkin kaverieni vanhemmat muistuttivat lastensa vanhoista tyhmistä teoista vielä pitkän ajan jälkeen, jopa lasten kaverien kuten minun kuullen, ja muistan kuinka väärältä ja vieraalta tämä tuntui jo silloin lapsena.) Mutta nyt ei tietenkään ole ketään enää pitämässä minulle kuria. Jos sanon työkaverille pahasti tai vaikka vitsailen jollain toiselle ihmiselle kipeällä asialla, niin isä ei tule ja vie minua tukasta huoneeseeni miettimään oliko järkeä. Välillä sitä tulee mietittyä kyllä ihan oma-aloitteisesti, ja kaduttua ja hävettyä, mutta yleensä vasta niin pitkän viiveen jälkeen, että asiaan palaaminen sen vääryyttä kokeneen osapuolen kanssa vain pahentaisi asiaa.

Eli olen siis vähän niin kuin jäänyt lapseksi tiettyjen tunne-elämäni osien suhteen. Jos ei ole ulkopuolista valta-asemassa olevaa ihmistä asettamassa rajoja, niin en saa asetettua niitä itse itselleni, niin kuin aikuisten oletetaan jo saavan. Pystyn puhumaan asiasta tällä tavalla kuin esin. nyt tässä, koska ei ole mikään "tilanne päällä" juuri parhaillaan, mutta kun se tilanne on päällä, huomaan etten pysty silloin samalla tavalla ottamaan sitä hallintaani.

Tänä vuonna täytin 30, ja nyt olen kohta kymmenen vuotta miettinyt, uskallanko perustaa perheen ja saada lapsia, vai pelkäänkö liikaa sitä että kasvatan heitä samalla tavalla vinoon. Sehän voi tapahtua myös sitä kautta, että menen liian pitkälle päinvastaiseen suuntaan ja pelkään asettaa lapsille rajoja. Seurustelusuhteita on ollut muutama, ja ihan hyvältä tuntuviakin, mutta ei ehkä kuitenkaan toistaiseksi sellaista jonka kanssa olisi tuntunut siltä, että voi yrittää heittäytyä siihen loppuelämäkseen.

Ei pahenna vaan parantaa asiaa, jos pahoittelet vaikka kymmenien vuosien jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli periaatteessa ihan hyvä lapsuudenkoti, sanotaan nyt että "turvallinen" vaikka se on vähän tulkinnanvarainen sana. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin, vanhemmat ei riidelleet eikä heidän eroamistaan tarvinnut pelätä, alkoholia ei käytetty jne.

Mutta vanhempien asenteet oli moneen kaveriini verrattuna aika kivikautiset. Oli sääntöjä ja rajoja, joista sinänsä suurin osa aikuisen näkökulmasta oli ihan perusteltuja tai jopa välttämättömiä. Mutta niitä ei juuri perusteltu lapselle saati että niistä oltaisiin neuvoteltu tai joustettu edes poikkeustapauksissa. "Lapsen pitää oppia, että teoilla on seuraukset" oli toistuva iskulause, ja ne seuraukset haettiin herkästi sieltä asteikon yläpäästä. Ei ollut mitenkään tavatonta olla esim. viikko arestissa omassa huoneessa, jos oli vähänkin myöhästynyt määrätystä kotiintuloajasta, vaikka lapsella oli jo puhelin johon olisi voinut soittaa ja kysyä missä lapsi on. Karkkipäivä tai viikkoraha saattoi palaa pahimmillaan jo pelkästä vastaan sanomisesta, jos vanhemmalla oli huono päivä.

Molemmat vanhemmat myös olivat olleet lapsia siinä nykyään jo kadonneessa maailmassa, jossa oli ihan tavallista että lapsia rangaistiin myös tukistamalla, luunapeilla ja koivunoksilla. Ja pitivät sitä oikeana ja oikeutettuna tapana kasvattaa. Ala-asteikäisenä jos tein jotain aidosti pahaa ja erikseen kiellettyä, niin sain itse käydä etsimässä pihalta koivunoksan, sitten housut pois ja poikkipäin mahalleen äidin syliin, ja persaukset lätisi. Toki vain jotain 1-2 kertaa vuodessa, mutta muistan jokaisen niistä kerroista vieläkin.

Seuraus aikuisuudessa on se, että jos esim. ihmissuhteissa teen toiselle vääryyttä tai kohtelen häntä epäoikeudenmukaisesti, niin en pysty pyytämään häneltä anteeksi tai ajattelemaan, että minun pitäisi jotenkin erikseen hyvittää hänelle se mitä tein. Tämä on vähän kierosti seurausta yhdestä nimenomaan hyvästä asiasta, joka lapsuuteeni liittyi. Eli meillä hölmöilyt unohdettiin heti kun ne oli kertaalleen käsitelty loppuun. Rangaistuksen kärsittyään tiesi saaneensa tekonsa täysin anteeksi ja asiaan ei palattu enää koskaan. (Joidenkin kaverieni vanhemmat muistuttivat lastensa vanhoista tyhmistä teoista vielä pitkän ajan jälkeen, jopa lasten kaverien kuten minun kuullen, ja muistan kuinka väärältä ja vieraalta tämä tuntui jo silloin lapsena.) Mutta nyt ei tietenkään ole ketään enää pitämässä minulle kuria. Jos sanon työkaverille pahasti tai vaikka vitsailen jollain toiselle ihmiselle kipeällä asialla, niin isä ei tule ja vie minua tukasta huoneeseeni miettimään oliko järkeä. Välillä sitä tulee mietittyä kyllä ihan oma-aloitteisesti, ja kaduttua ja hävettyä, mutta yleensä vasta niin pitkän viiveen jälkeen, että asiaan palaaminen sen vääryyttä kokeneen osapuolen kanssa vain pahentaisi asiaa.

Eli olen siis vähän niin kuin jäänyt lapseksi tiettyjen tunne-elämäni osien suhteen. Jos ei ole ulkopuolista valta-asemassa olevaa ihmistä asettamassa rajoja, niin en saa asetettua niitä itse itselleni, niin kuin aikuisten oletetaan jo saavan. Pystyn puhumaan asiasta tällä tavalla kuin esin. nyt tässä, koska ei ole mikään "tilanne päällä" juuri parhaillaan, mutta kun se tilanne on päällä, huomaan etten pysty silloin samalla tavalla ottamaan sitä hallintaani.

Tänä vuonna täytin 30, ja nyt olen kohta kymmenen vuotta miettinyt, uskallanko perustaa perheen ja saada lapsia, vai pelkäänkö liikaa sitä että kasvatan heitä samalla tavalla vinoon. Sehän voi tapahtua myös sitä kautta, että menen liian pitkälle päinvastaiseen suuntaan ja pelkään asettaa lapsille rajoja. Seurustelusuhteita on ollut muutama, ja ihan hyvältä tuntuviakin, mutta ei ehkä kuitenkaan toistaiseksi sellaista jonka kanssa olisi tuntunut siltä, että voi yrittää heittäytyä siihen loppuelämäkseen.

Oletko mies?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.

Vertaa: "Minä lensin kolarissa tuulilasin läpi eikä käynyt mitenkään. Jos joku toinen vammautuu sellaisessa tilanteessa niin voi selvästikin syyttää vain itseään. Tiedän ihan kokemuksesta."

Juuri näin. Ei kukaan voi sanoa toiselle, että jokin hänelle vaikea ja kipeä asia on vain asenne- ja valintakysymys. Tottakai on järkevää hakea apua ja nimenomaan valita rakentaa itselleen mahdollisimman turvallinen ja hyvä loppuelämä, mutta fakta on, että traumat valitettavasti vaikuttaa, välillä enemmän ja välillä onneksi vähemmän ja arvet eivät välttämättä lähde ikinä pois vaan jopa aukeavat esimerkiksi jonkin triggerin takia uudelleen ihan tuoreiksi haavoiksi.

Minäkin olen tavallaan monina hetkinä tottunut tuohon, että asioita vähätellään. Oikeastaan en ole vielä kohdannut sitä hetkeä, että joku näkisi asiat niin että olen selvinnyt paljosta. Mieluummin se menee siihen, että joku muu on ollut se vahva ja kestänyt paljon. Minä taas olen myös kestänyt paljon, mutta kun olen samalla ollut "heikko" ja elämäni ei ole mitään verrattuna jonkun pärjäävän ihmisen elämään. Tämä siis muiden silmin nähtynä. Tavallaan minun pitäisi sitten oikeasti saavuttaa jotain, että saisin tavallaan "heikkouteni" anteeksi joissakin asioissa.

Mietin tänään millainen olisin ilman traumoja. Oikeastaan kysyisin samaa muilta, että millainen kuvittelette, että voisitte olla ja miten voisitte tänään ilman traumoja. Itsestäni ajattelen, että olisin varmaan melko ujo ja varovainen joka tapauksessa. Olisin silti ehkä itsevarmempi, rennompi ja onnellisempi. Ehkä elämääni olisi jäänyt jotain lapsuuden iloa minkä kadotin vähitellen. Samalla olisin elänyt elämääni monissa tilanteissa toisin. Joskus kuvittelen miten kulkisin hymyillen ja pysyisin nauttimaan elämästä. Olen kuitenkin kaiken jälkeenkin välillä melko iloinen monista asioista. Sen vuoksi jos elämäni ja kokemukseni olisivat parempia niin varmaan olisin melko onnellinen ihminen. Jos nytkin yritän sitä, vaikka juuri tuotakin tapahtuu mistä kirjoitit eli trauma aktivoituu uudestaan. Tällä hetkellä olen esim ääniherkkä. Säpsyn kovia ääniä ja kovaa puhetta.

Ainakin itsellä yksi eniten vaikuttava asia traumoista on se, että ei luota siihen, että elämä kantaa. Ei luota oikeastaan mihinkään. Ilman traumoja olisin uskaltanut tavoitella unelmiani ja elää itseni näköistä elämää. Sen menettäminen on aivan  valtava ja kaikille elämänalueille ulottuva asia. VIHAAN näitä ihmisiä jotka toistelee kliseitä kuten "se mikä ei tapa vahvistaa". Ei vahvista vaan särkee. Kun lapsena traumatisoiduin, menetin tavallaan puolet itsestäni, ja se jäljelle jäänyt puolikas puolittui kaikista seuraavista traumoista myöhemmin. Minusta on paljon vähemmän jäljellä on pitäisi. En ole se sama ihminen enää. Kun kasvaa ja elää traumatisoituneena, kasvaa erilaiseksi ihmiseksi, elää erilaista elämää. On täysin mahdotonta sanoa, millainen olisin ilman traumoja, mutta sataprosenttisen varmasti onnellisempi, eheämpi, kykenevämpi jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli periaatteessa ihan hyvä lapsuudenkoti, sanotaan nyt että "turvallinen" vaikka se on vähän tulkinnanvarainen sana. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin, vanhemmat ei riidelleet eikä heidän eroamistaan tarvinnut pelätä, alkoholia ei käytetty jne.

Mutta vanhempien asenteet oli moneen kaveriini verrattuna aika kivikautiset. Oli sääntöjä ja rajoja, joista sinänsä suurin osa aikuisen näkökulmasta oli ihan perusteltuja tai jopa välttämättömiä. Mutta niitä ei juuri perusteltu lapselle saati että niistä oltaisiin neuvoteltu tai joustettu edes poikkeustapauksissa. "Lapsen pitää oppia, että teoilla on seuraukset" oli toistuva iskulause, ja ne seuraukset haettiin herkästi sieltä asteikon yläpäästä. Ei ollut mitenkään tavatonta olla esim. viikko arestissa omassa huoneessa, jos oli vähänkin myöhästynyt määrätystä kotiintuloajasta, vaikka lapsella oli jo puhelin johon olisi voinut soittaa ja kysyä missä lapsi on. Karkkipäivä tai viikkoraha saattoi palaa pahimmillaan jo pelkästä vastaan sanomisesta, jos vanhemmalla oli huono päivä.

Molemmat vanhemmat myös olivat olleet lapsia siinä nykyään jo kadonneessa maailmassa, jossa oli ihan tavallista että lapsia rangaistiin myös tukistamalla, luunapeilla ja koivunoksilla. Ja pitivät sitä oikeana ja oikeutettuna tapana kasvattaa. Ala-asteikäisenä jos tein jotain aidosti pahaa ja erikseen kiellettyä, niin sain itse käydä etsimässä pihalta koivunoksan, sitten housut pois ja poikkipäin mahalleen äidin syliin, ja persaukset lätisi. Toki vain jotain 1-2 kertaa vuodessa, mutta muistan jokaisen niistä kerroista vieläkin.

Seuraus aikuisuudessa on se, että jos esim. ihmissuhteissa teen toiselle vääryyttä tai kohtelen häntä epäoikeudenmukaisesti, niin en pysty pyytämään häneltä anteeksi tai ajattelemaan, että minun pitäisi jotenkin erikseen hyvittää hänelle se mitä tein. Tämä on vähän kierosti seurausta yhdestä nimenomaan hyvästä asiasta, joka lapsuuteeni liittyi. Eli meillä hölmöilyt unohdettiin heti kun ne oli kertaalleen käsitelty loppuun. Rangaistuksen kärsittyään tiesi saaneensa tekonsa täysin anteeksi ja asiaan ei palattu enää koskaan. (Joidenkin kaverieni vanhemmat muistuttivat lastensa vanhoista tyhmistä teoista vielä pitkän ajan jälkeen, jopa lasten kaverien kuten minun kuullen, ja muistan kuinka väärältä ja vieraalta tämä tuntui jo silloin lapsena.) Mutta nyt ei tietenkään ole ketään enää pitämässä minulle kuria. Jos sanon työkaverille pahasti tai vaikka vitsailen jollain toiselle ihmiselle kipeällä asialla, niin isä ei tule ja vie minua tukasta huoneeseeni miettimään oliko järkeä. Välillä sitä tulee mietittyä kyllä ihan oma-aloitteisesti, ja kaduttua ja hävettyä, mutta yleensä vasta niin pitkän viiveen jälkeen, että asiaan palaaminen sen vääryyttä kokeneen osapuolen kanssa vain pahentaisi asiaa.

Eli olen siis vähän niin kuin jäänyt lapseksi tiettyjen tunne-elämäni osien suhteen. Jos ei ole ulkopuolista valta-asemassa olevaa ihmistä asettamassa rajoja, niin en saa asetettua niitä itse itselleni, niin kuin aikuisten oletetaan jo saavan. Pystyn puhumaan asiasta tällä tavalla kuin esin. nyt tässä, koska ei ole mikään "tilanne päällä" juuri parhaillaan, mutta kun se tilanne on päällä, huomaan etten pysty silloin samalla tavalla ottamaan sitä hallintaani.

Tänä vuonna täytin 30, ja nyt olen kohta kymmenen vuotta miettinyt, uskallanko perustaa perheen ja saada lapsia, vai pelkäänkö liikaa sitä että kasvatan heitä samalla tavalla vinoon. Sehän voi tapahtua myös sitä kautta, että menen liian pitkälle päinvastaiseen suuntaan ja pelkään asettaa lapsille rajoja. Seurustelusuhteita on ollut muutama, ja ihan hyvältä tuntuviakin, mutta ei ehkä kuitenkaan toistaiseksi sellaista jonka kanssa olisi tuntunut siltä, että voi yrittää heittäytyä siihen loppuelämäkseen.

Oletko mies?

Olen. Ensin olin itsekin mainitsemassa sen, mutta sitten ajattelin, että katsotaanpa päätteleekö joku sen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli periaatteessa ihan hyvä lapsuudenkoti, sanotaan nyt että "turvallinen" vaikka se on vähän tulkinnanvarainen sana. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin, vanhemmat ei riidelleet eikä heidän eroamistaan tarvinnut pelätä, alkoholia ei käytetty jne.

Mutta vanhempien asenteet oli moneen kaveriini verrattuna aika kivikautiset. Oli sääntöjä ja rajoja, joista sinänsä suurin osa aikuisen näkökulmasta oli ihan perusteltuja tai jopa välttämättömiä. Mutta niitä ei juuri perusteltu lapselle saati että niistä oltaisiin neuvoteltu tai joustettu edes poikkeustapauksissa. "Lapsen pitää oppia, että teoilla on seuraukset" oli toistuva iskulause, ja ne seuraukset haettiin herkästi sieltä asteikon yläpäästä. Ei ollut mitenkään tavatonta olla esim. viikko arestissa omassa huoneessa, jos oli vähänkin myöhästynyt määrätystä kotiintuloajasta, vaikka lapsella oli jo puhelin johon olisi voinut soittaa ja kysyä missä lapsi on. Karkkipäivä tai viikkoraha saattoi palaa pahimmillaan jo pelkästä vastaan sanomisesta, jos vanhemmalla oli huono päivä.

Molemmat vanhemmat myös olivat olleet lapsia siinä nykyään jo kadonneessa maailmassa, jossa oli ihan tavallista että lapsia rangaistiin myös tukistamalla, luunapeilla ja koivunoksilla. Ja pitivät sitä oikeana ja oikeutettuna tapana kasvattaa. Ala-asteikäisenä jos tein jotain aidosti pahaa ja erikseen kiellettyä, niin sain itse käydä etsimässä pihalta koivunoksan, sitten housut pois ja poikkipäin mahalleen äidin syliin, ja persaukset lätisi. Toki vain jotain 1-2 kertaa vuodessa, mutta muistan jokaisen niistä kerroista vieläkin.

Seuraus aikuisuudessa on se, että jos esim. ihmissuhteissa teen toiselle vääryyttä tai kohtelen häntä epäoikeudenmukaisesti, niin en pysty pyytämään häneltä anteeksi tai ajattelemaan, että minun pitäisi jotenkin erikseen hyvittää hänelle se mitä tein. Tämä on vähän kierosti seurausta yhdestä nimenomaan hyvästä asiasta, joka lapsuuteeni liittyi. Eli meillä hölmöilyt unohdettiin heti kun ne oli kertaalleen käsitelty loppuun. Rangaistuksen kärsittyään tiesi saaneensa tekonsa täysin anteeksi ja asiaan ei palattu enää koskaan. (Joidenkin kaverieni vanhemmat muistuttivat lastensa vanhoista tyhmistä teoista vielä pitkän ajan jälkeen, jopa lasten kaverien kuten minun kuullen, ja muistan kuinka väärältä ja vieraalta tämä tuntui jo silloin lapsena.) Mutta nyt ei tietenkään ole ketään enää pitämässä minulle kuria. Jos sanon työkaverille pahasti tai vaikka vitsailen jollain toiselle ihmiselle kipeällä asialla, niin isä ei tule ja vie minua tukasta huoneeseeni miettimään oliko järkeä. Välillä sitä tulee mietittyä kyllä ihan oma-aloitteisesti, ja kaduttua ja hävettyä, mutta yleensä vasta niin pitkän viiveen jälkeen, että asiaan palaaminen sen vääryyttä kokeneen osapuolen kanssa vain pahentaisi asiaa.

Eli olen siis vähän niin kuin jäänyt lapseksi tiettyjen tunne-elämäni osien suhteen. Jos ei ole ulkopuolista valta-asemassa olevaa ihmistä asettamassa rajoja, niin en saa asetettua niitä itse itselleni, niin kuin aikuisten oletetaan jo saavan. Pystyn puhumaan asiasta tällä tavalla kuin esin. nyt tässä, koska ei ole mikään "tilanne päällä" juuri parhaillaan, mutta kun se tilanne on päällä, huomaan etten pysty silloin samalla tavalla ottamaan sitä hallintaani.

Tänä vuonna täytin 30, ja nyt olen kohta kymmenen vuotta miettinyt, uskallanko perustaa perheen ja saada lapsia, vai pelkäänkö liikaa sitä että kasvatan heitä samalla tavalla vinoon. Sehän voi tapahtua myös sitä kautta, että menen liian pitkälle päinvastaiseen suuntaan ja pelkään asettaa lapsille rajoja. Seurustelusuhteita on ollut muutama, ja ihan hyvältä tuntuviakin, mutta ei ehkä kuitenkaan toistaiseksi sellaista jonka kanssa olisi tuntunut siltä, että voi yrittää heittäytyä siihen loppuelämäkseen.

Oletko mies?

Olen. Ensin olin itsekin mainitsemassa sen, mutta sitten ajattelin, että katsotaanpa päätteleekö joku sen.

No, mun traumat on miehistä (älä käsitä väärin, en pidä sinua ja kaikkia miehiä paskiaisina) ja heidän suhteen herkät tuntosarvet.

Voit opetella ihan uudet toimintamallit, vaatii vähän vaivaa, ikään kuin henkinen kuntosali. Vanhemmat eivät muokanneet sinusta patsasta vaan pukivat sinut asuun ja nyt aikuisena voit etsiä oman tyylin, koska nuo vaatteet eivät palvele parhaalla tavalla, sinua eikä läheisiäsi.