Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokin "trauma" voi olla joillekin tekosyy juomiseen tai muiden aineiden käyttöön. Se myös voi syy olla ottamatta itseään ns. niskasta kiinni ja ryhdistäytymättä sekä tekemästä muutosta elämässään. Toki riippuu "traumasta".

Miten joku ei vielä vuonna 2023 tiedä, että tollaisia "neuvoja" ei ikinä pidä antaa mielenterveyden häiriöstä kärsivälle. Noloa.

Ai muutokseen ja ryhdistäytymiseen ei saa kannustaa?

Iän myötä tulee armollisemmaksi myös omia traumoja kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko ajatella, että luopuisit vihdoin niistä traumoista ja alkaisit elämään oikeaa elämään? Vai etkö uskalla?

Joo. Itse ajattelen sitä joka päivä. Mulla on ihan huippuja hoitohenkilöitä ja hyvät lääkkeet. Sulla on jotain vielä korkeampaa osaamista tähän alueeseen? Mihin vastaanotollesi voi tulla?

En ole terapeutti enkä huijaa ihmisten rahoja. Käytä tervettä järkeä. Vaatii vain tahdonlujuutta ja luopumista rakkaasta traumasta. Tiedän ihmisiä, jotka mässäilevät näillä "traumoilla" koko ikänsä ja pilaavat sen ihan itse.

Ei tupakasta eikä alkoholistakaan kukaan muu ihmistä vierota kuin ihminen itse. Päätös on sinun annatko jonkin lapsuudessa koetun vääryyden hallita loppuelämääsi.

No, tätä ei koettu lapsuudessa (sieltä C-PTSD, joka ei mitenkään tunkeudu mieleen päivittäin vaan ehkä hidastaa ja vaikeuttaa elämää ja on muovannut vääriä käytös - ja tunnemalleja).

Tämä akuutti, työkyvyn vienyt väkivalta tapahtui muutama vuosi sitten. Ei sekään enää nouse päivittäin mieleen, mutta mieleni ei ole onnistunut nousemaan kokemuksesta. On käsittelemättä se, miten avuttomaksi itseni tunsin ja miten haavoituin. Tämä on vaikeaa, koska ympärillä ei ole turvallisia läheisiä. Kovaksi kusipääksi en halua "parantua", kiitos vaan.

Mitä muuten teet tässä ketjussa, olet epätoivottu häiriötekijä. Jospa menisit juttelemaan vaikka perhokalastuksesta tai uudesta hallituksesta.

Pitäisikö olla empaattinen "ymmärtäjä"? Eikö toisinajattelijaa sallitakaan. Oi, saan kohta trauman.

Toisinajattelu on perseestä silloin, kun se on omaa mutuilua eikä perustu faktaan ja kyseessä on vakava asia, ei tosin sinulle.. Lisäksi paheksuttavan siitä tekee se, että kohdistat provokaatiosi ihmisiin, joiden sinä koet olevan itseäsi heikompia.

Näillä tosiseikoilla pidän sinua häiriintyneenä ja raukkamaisena kiusaajana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokin "trauma" voi olla joillekin tekosyy juomiseen tai muiden aineiden käyttöön. Se myös voi syy olla ottamatta itseään ns. niskasta kiinni ja ryhdistäytymättä sekä tekemästä muutosta elämässään. Toki riippuu "traumasta".

Kannattaisiko vaan olla hiljaa, jos ei edes tiedä asioista tarpeeksi? Osoitit eläväsi vanhan ja väärän tiedon varassa ja tulet tänne viisastelemaan ja nolaamaan itsesi.

Et voi väittää, etteikö näin olisi. Sanoivat "tutkimukset" mitä tahansa. Enkä tunne itseäni nolatuksi. Enkä aio traumatisoitua kommentistasi vaikka melkein purskahdin itkuun.

Se, että sinulta puuttuu kyky nolostua, ei tarkoita, etteivätkö muut huomaisi, että loit itsellesi nolon tilanteen. Vrt myymälävaras, joka ei tunne syyllisyyttä, mutta on faktisesti silti varas tunti mitä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä edelliseen kirjoittaa se, että itse olen liikaa kiinni kaikessa kokemassani. Se vie jotenkin koko persoonani mukanaan. Minulla on esim sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Se taas johtuu paljolti kokemuksistani. Toki ujoutta on ollut muutenkin. Silti, kun koko persoonaani määrittää häpeä ja epäonnistuminen sekä sellainen ajatus, että olen ihan arvoton ja huono niin se vie pohjan kaikelta.

Samalla minulla ei ole varsinkaan enää rohkeutta kohdata ihmisiä. Olen yksinäinen, mutta silti mikään yksinäisyys ei tavallaan saa minua lähestymään muita ainakaan syvällisemmin. Lisäksi niin kuin joku kirjoitti ketjuun ja minäkin jo yhden viestin aiheeseen liittyen aiemmin niin minullahan ei ole mitään "elämää" ja oikeastaan kaikki asiat olisivat vaikeita puhua. Moni toiselle tavallinen asia on itselleni jotenkin häpeällinen tai vaikea puhua. En tahtoisi paljastaa näitä asioita.

En myöskään halua olla mikään uhri tai kaipaa sääliä. En hae sellaista. Olen vaan surullinen ja pettynyt siihen miten kaikki on mennyt ja kuinka tuntuu kuin koko minä olisi hävinnyt jonnekin tai persoonani olisi ihan jossain hukassa. Tämä tyyppi ei tavallaan ole se minä joka tahtoisin olla. Olen myös helposti stressaava ihminen ja kun ikäviä juttuja sattuu niin ne vievät mukanaan nykyisin nopeasti. En meinaa jaksaa sitä. Samalla en enää meinaa kestää epävarmuutta yhtään. Olen jotenkin stressannut niin paljon ja jokainen ikävä kokemus lisää kuormaa.

Tarvisin jonkun sanomaan, että nyt menee edes vähän aikaa hyvin ja elämä on rauhallista. Jotain takuuta jostain hyvästä. Toisaalta eihän se elämä vaan mene niin ja ymmärrän sen. Silti joillakin on parempi ja helpompi tie. Jokaisella on myös erilaiset voimavarat. Itselle ehkä vähän liian raskas tie ollut jo tämä. Vielä jatkona. Kiitos jos joku lukee näitäkin. Tämä ollut tälläinen päivä, kun asiat mielessä.

Olen itse monella tavalla aivan samanlainen kuin sinä, joten en sano tätä mitenkään loukatakseni, vaan herätelläkseni sinussa mahdollisesti ajatuksia (koska itselleni tämä näkökulma on ollut avuksi): Kuvailemasi perusteella, valtaosa kärsimyksestäsi aiheutuu omista ajatuksistasi, ei varsinaisista tapahtumista.

Eli vaikka oletkin joutunut kokemaan kovia, nuo kokemukset ovat jo menneisyydessä. Olet ymmärrettävästi kärsinyt silloin kun sinua on satutettu, mutta nykyinen kärsimyksesi rakentuu lähinnä omille ajatuksellesi niistä aiemmista kokemuksista ja kärsimyksistä. Se on vähän sama, kuin joku ventovieras yllättäen haukkuisi sinua kadulla rumaksi. Luonnollisesti saattaisit loukkaantua ja ihmetellä asiaa hetken, tuntisit jotakin negatiivista tunnetta, koska olet ihminen. Mutta, kun tunne menee ohi, niin voisi kärsimyskin mennä, ellet itse jatka sitä alkamalla vatvomaan tapahtumaa edes takaisin.

Eli se ensimmäinen kärsimys on sellaista jolle et voi mitään, mutta siitä seuraava kärsimys on sinun itsesi "aiheuttamaa", mikäli et päästä ajatuksistasi irti. Tiedän, että asia on monimutkainen ja vaikea (!) mutta jos mietit sitä avoimin mielin ja ilman puolustautumista, niin uskon että ymmärrät mitä tarkoitan. Buddhalaisuuden opetuksista tämä ammennettu.

Ja tuohon, että olisi helpompaa jos elämässä olisi joku takuu, samaistun sataprosenttisesti! Epävarmuus on sietämätöntä. Itseäni on auttanut sellainen ajattelumalli, että hyväksyn tuon epävarmuuden ja sen, että pahin mahdollinen saattaa tapahtua koska tahansa. Muistutan itselleni, että vaikka kuolisin minuutin kuluttua, niin se on ok, koska elämä planeetalla jatkuu ja minä vain palaan luonnon kiertokulkuun kasvumateriaalina, tiedottomana ja siten ilman kärsimystä.

Terveethän eivät usko, että juuri heille voisi kovin huonosti käydä, joten heidän ei tarvitse asiaa ennen vanhuutta kovinkaan paljon miettiä. Meidänlaisten saattaa siis olla hyödyllistä hyväksyä mahdollisimman pessimistinen lopputulos lähes stoamaisesti jo etukäteen, ja sillä tavoin vähentää stressiä.

Kiitän viestistäsi. Kirjoitat hyvin ja viestisi antoi miettimisen aihetta. Lainasin viestistäsi yhden kohdan.

"Eli vaikka oletkin joutunut kokemaan kovia, nuo kokemukset ovat jo menneisyydessä. Olet ymmärrettävästi kärsinyt silloin kun sinua on satutettu, mutta nykyinen kärsimyksesi rakentuu lähinnä omille ajatuksellesi niistä aiemmista kokemuksista ja kärsimyksistä. Se on vähän sama, kuin joku ventovieras yllättäen haukkuisi sinua kadulla rumaksi. Luonnollisesti saattaisit loukkaantua ja ihmetellä asiaa hetken, tuntisit jotakin negatiivista tunnetta, koska olet ihminen. Mutta, kun tunne menee ohi, niin voisi kärsimyskin mennä, ellet itse jatka sitä alkamalla vatvomaan tapahtumaa edes takaisin."

Minulla siis liittyy kiusaamiseen tämä pahanpuhumisen yms pilkan kierre. Tähän liittyy juuri sitä, että minulle ns tuntematon ihminen (joka kuitenkin ilkeästä puheista tietää minut) saattaa huudella jotain tai puhua niin lujaa minun kuulleni että tajuan mistä on kyse. Ja tämä kaikki liittyy siihen aiempaan kiusaamiseen. Näin tuo kaikki oikeasti jatkuu tietyssä määrin edelleen. En voi kirjoittaa tänne kaikkea, mutta jos esim olen ollut muiden puheissa h (tähän ikävä sana) niin kyllähän se vaikuttaa jos toisellakin paikkakunnalla moni pilkkaa minua ja puhuu pahaa niin, että tietää taustani. Tämä vaikka en itse tuntisi niitä ihmisiä. Kyllähän se satuttaa ja pelottaakin, kun en tiedä ketä siinä on mukana. Oikeastaan enempää en voi enää kirjoittaa aiheeseen liittyen ja kirjoitan ehkä liiankin tarkasti jo. Kysynkin muilta miten sitten itse suhtautuisitte asiaan. Kestäisittekö sen kaiken. Itselle, kun ajatus tietysti oli, että kaikki ikävä loppuu. Se ei vaan mennyt niin. Olen tännekin kirjoittanut. Parille viime sivullekin aiheesta. Ymmärrän tietysti, että rääkkään vaan itseäni, mutta kun se kaikki ei ole loppunut kuitenkaan. Eihän tänne voi koko elämäänsä kirjoittaa.

Uskon sua. Mulle on käynyt ihan sama juttu. Olin rankasti koulukiusattu jo ala-asteella. Jatkui koko yläasteen. Koko kylä tiesi minut mutta itse en tuntenut ketään. Lukiossa minusta tehtiin sketsi. Kaikki nauroivat ja vilkuilivat minua. Minua kohti syljettiin. En päässyt edes kävelemään kadulle, autosta saatettiin huudella minulle. Pakenin tätä toiselle paikkakunnalle mutta jopa sinne asti ulottui kiusaajieni valta. Olin jo päälle parikymppinen ja jatko-opinnoissa, yksi kiusaajistani oli samassa koulussa. Kiusaajani pilasivat maineeni levittelemällä kummallisia tarinoita. Tottakai ihmiset uskoivat.

Kiitän sinua viestistäsi ja olen pahoillani, että olet kokenut samaa kuin minä. On oikeasti tärkeää, että joku uskoo mitä olen kirjoittanut. Se on varmasti pahinta, että mielessään muistaa jokaisen tähän kaikkeen liittyvän jutun ja joku vielä epäilee kaikkia. Silloin tuntee kuinka jää ihan yksin. Näin en tärkeää, että saisi ymmärrystä. Ihmiset oikeasti puhuvat pahaa ja jos joku levittää sitä kaikkea niin monet liittyvät siihen mukaan. En itsekään olisi uskonut tätä kaikkea tapahtuvaksi, vaikka pieni pelko minulla olikin. Se vaan osoittautui oikeaksi epäilyksi. Sen tajuaa sitten jos itse kokee tai esim läheinen kokee samaa. Ensin ehkä huomaamattomampaa, mutta myöhemmin jo näkyvää. Toki itse tiesin alusta alkaen, että puhuvat minusta. Ei jäänyt sanojen yms myötä epäselvyyttä.

Mietin itse sitä, että jos teille tulee tunne ettette enää näe ns järkeä elämässä niin mikä saa tiedät tavallaan unohtamaan sen tunteen. En tarkoita mitään harmia itseään kohtaan vaan enemmänkin jotain kauheaa tyhjyyden ja väsymisen yms tunnetta. Sellaista oloa, ettei enää näe järkeä missään. Tai kuinka ei tekisi enää mieli tehdä mitään, kun se tuntuu turhalta. Mikä saa tiedät nousemaan ja tekemään. Kyselen tätä kaikkea myös näitä oloja kokeneena. Itsellä on ehkä tähän asti toiminut se, että jos teen jotain niin se voi parantaa oloa. Tämä saa vielä toimimaan.

Vierailija kirjoitti:

Mietin itse sitä, että jos teille tulee tunne ettette enää näe ns järkeä elämässä niin mikä saa tiedät tavallaan unohtamaan sen tunteen. En tarkoita mitään harmia itseään kohtaan vaan enemmänkin jotain kauheaa tyhjyyden ja väsymisen yms tunnetta. Sellaista oloa, ettei enää näe järkeä missään. Tai kuinka ei tekisi enää mieli tehdä mitään, kun se tuntuu turhalta. Mikä saa tiedät nousemaan ja tekemään. Kyselen tätä kaikkea myös näitä oloja kokeneena. Itsellä on ehkä tähän asti toiminut se, että jos teen jotain niin se voi parantaa oloa. Tämä saa vielä toimimaan.

Lääkitys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokin "trauma" voi olla joillekin tekosyy juomiseen tai muiden aineiden käyttöön. Se myös voi syy olla ottamatta itseään ns. niskasta kiinni ja ryhdistäytymättä sekä tekemästä muutosta elämässään. Toki riippuu "traumasta".

Miten joku ei vielä vuonna 2023 tiedä, että tollaisia "neuvoja" ei ikinä pidä antaa mielenterveyden häiriöstä kärsivälle. Noloa.

Ai muutokseen ja ryhdistäytymiseen ei saa kannustaa?

"Ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy"? Se ei toimi ja vaan syventää toisen ahdinkoa. Ihan niinkuin sitä ei olisi kaikki, jotkut jopa vuosia, yrittänyt, mutta kun se ei ole se apukeino, mikä toimisi, niin käy päinvastoin ja se vain pahentaa asiaa. Ihan yleinen ja jo vanha neuvo on, että älä ikinä sano mm. masentuneelle, että ota itseäsi niskasta kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Mietin itse sitä, että jos teille tulee tunne ettette enää näe ns järkeä elämässä niin mikä saa tiedät tavallaan unohtamaan sen tunteen. En tarkoita mitään harmia itseään kohtaan vaan enemmänkin jotain kauheaa tyhjyyden ja väsymisen yms tunnetta. Sellaista oloa, ettei enää näe järkeä missään. Tai kuinka ei tekisi enää mieli tehdä mitään, kun se tuntuu turhalta. Mikä saa tiedät nousemaan ja tekemään. Kyselen tätä kaikkea myös näitä oloja kokeneena. Itsellä on ehkä tähän asti toiminut se, että jos teen jotain niin se voi parantaa oloa. Tämä saa vielä toimimaan.

Ironisesti ekat 15 vuotta selvisin riippuvuuden avulla. Oli joku syy elää. Kun siitä tuli aika luopua (en tiedä miksi tai mikä muuttui, jotenkin olikin vain yhtäkkiä valmis, vaikka aiemmin ei onnistunut millään) niin aloin harrastaa erästä asiaa ja nyt se on se mikä saa nousemaan. Ja siis kesti todella kauan löytää toimiva harrastus. Jos siihen kyllästyn niin pitää keksiä muuta, mutta toistaiseksi toimii.

Ps Ärsyttää nämä jotka kuvittelee tietävänsä miten riippuvuudet toimii. Ne on pelastusrenkaita joista ei edes voi kestävällä tavalla luopua, ennen kuin mieli on valmis kohtaamaan todellisuuden. Ja oma mahdollisuus vaikuttaa on kaikilla erilainen ja eri elämäntilanteissa vaihteleva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin itse sitä, että jos teille tulee tunne ettette enää näe ns järkeä elämässä niin mikä saa tiedät tavallaan unohtamaan sen tunteen. En tarkoita mitään harmia itseään kohtaan vaan enemmänkin jotain kauheaa tyhjyyden ja väsymisen yms tunnetta. Sellaista oloa, ettei enää näe järkeä missään. Tai kuinka ei tekisi enää mieli tehdä mitään, kun se tuntuu turhalta. Mikä saa tiedät nousemaan ja tekemään. Kyselen tätä kaikkea myös näitä oloja kokeneena. Itsellä on ehkä tähän asti toiminut se, että jos teen jotain niin se voi parantaa oloa. Tämä saa vielä toimimaan.

Ironisesti ekat 15 vuotta selvisin riippuvuuden avulla. Oli joku syy elää. Kun siitä tuli aika luopua (en tiedä miksi tai mikä muuttui, jotenkin olikin vain yhtäkkiä valmis, vaikka aiemmin ei onnistunut millään) niin aloin harrastaa erästä asiaa ja nyt se on se mikä saa nousemaan. Ja siis kesti todella kauan löytää toimiva harrastus. Jos siihen kyllästyn niin pitää keksiä muuta, mutta toistaiseksi toimii.

Ps Ärsyttää nämä jotka kuvittelee tietävänsä miten riippuvuudet toimii. Ne on pelastusrenkaita joista ei edes voi kestävällä tavalla luopua, ennen kuin mieli on valmis kohtaamaan todellisuuden. Ja oma mahdollisuus vaikuttaa on kaikilla erilainen ja eri elämäntilanteissa vaihteleva.

Ja jatkan vielä, että ärsyttää myös jopa joidenkin terapeuttien odotukset tai lupailut, että sitten elämä alkaa hymyillä kun pääsee riippuvuudesta. Ei pidä paikkaansa, ei ainakaan läheskään kaikilla. Jos niitä vaurioita ei voi korjata mitkä sen riippuvuuden on aiheuttanut, eikä ole resursseja esimerkiksi päästä johonkin unelma-alalle töihin joka tarjoaisi säännöllisen flow tilan, niin aikamoista selviytymistä se elämä on ilman riippuvuuttakin. Siihen on vain harjautuneempi ja siksi pärjää paremmin, plus että sen riippuvuuden haitat ei tuo lisäongelmia ja vaikeuskerrointa. Perusongelmat jää edelleen kaveriksi rajoittamaan elämää, kuten esimerkiksi ahdistus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokin "trauma" voi olla joillekin tekosyy juomiseen tai muiden aineiden käyttöön. Se myös voi syy olla ottamatta itseään ns. niskasta kiinni ja ryhdistäytymättä sekä tekemästä muutosta elämässään. Toki riippuu "traumasta".

Miten joku ei vielä vuonna 2023 tiedä, että tollaisia "neuvoja" ei ikinä pidä antaa mielenterveyden häiriöstä kärsivälle. Noloa.

Ai muutokseen ja ryhdistäytymiseen ei saa kannustaa?

"Ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy"? Se ei toimi ja vaan syventää toisen ahdinkoa. Ihan niinkuin sitä ei olisi kaikki, jotkut jopa vuosia, yrittänyt, mutta kun se ei ole se apukeino, mikä toimisi, niin käy päinvastoin ja se vain pahentaa asiaa. Ihan yleinen ja jo vanha neuvo on, että älä ikinä sano mm. masentuneelle, että ota itseäsi niskasta kiinni.

Itsekin olen kuullut paljon tätä lausetta. Olen myös aiemmin mennyt nuoruudessa eteenpäin sillä asenteella, että on pakko kestää. Tuo kaikki vaan aiheuttaa pidemmällä mittakaavalla vahinkoa. Toisaalta jos vaan jotenkin pystyn niin yritän pitää esim rutiineista kiinni. Roikun niissä, koska jos en tee sitä niin sitten koko elämä romahtaa lopullisesti. Näin yritän ns pitää itseäni edes jollakin tavalla kunnossa.

Minulle myös ajoittain tulee se tunne, että minäpä nyt muutan elämääni ja teen itsestäni paremman version, enkä enää esim pelkää eri juttuja tai rajoita elämääni. Hetken aikaa jaksan uskoa siihen ja minulla on voimia sekä luottoa elämääni. Sitten sattuu jotain ikävää tai voimani häviävät sekä ymmärrän olevani omillani. Sen jälkeen tuo edellinen ajatus kaiken muuttamisesta ei olekaan realistinen vaihtoehto.

Ymmärrän myös sen, että kehenkään ihmiseen ei saa nojata ja rakentaa mitään toisen varaan. Silti odotan typerästi edelleen jotain hyvää muilta tai että edes joku olisi minun elämässäni ja minun puolellani. Tavallaan saisin kokea olevani hyväksytty ja kuuluisin johonkin. Tätä ihan kaikkeen ihmisiin liittyen enkä kirjoita vaan esim perheestä. Meillä omat juttumme ja välit ok, mutta en saa sellaista tukea mitä tarvisin. Tämä viesti nyt lähti vähän väärään suuntaan, mutta siis odotan ihmisiltä jotain sellaista mitä en ole saanut eli hyväksyntää ja jotain hyvää. Kun tavallaan kasvaa ja tottuu siihen, ettei kuulu minnekään tai kelpaa mihinkään. En tiedä mikä tämänkään viestin tarkoitus on, mutta nyt vaan kaikki ajatukset mielessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin itse sitä, että jos teille tulee tunne ettette enää näe ns järkeä elämässä niin mikä saa tiedät tavallaan unohtamaan sen tunteen. En tarkoita mitään harmia itseään kohtaan vaan enemmänkin jotain kauheaa tyhjyyden ja väsymisen yms tunnetta. Sellaista oloa, ettei enää näe järkeä missään. Tai kuinka ei tekisi enää mieli tehdä mitään, kun se tuntuu turhalta. Mikä saa tiedät nousemaan ja tekemään. Kyselen tätä kaikkea myös näitä oloja kokeneena. Itsellä on ehkä tähän asti toiminut se, että jos teen jotain niin se voi parantaa oloa. Tämä saa vielä toimimaan.

Ironisesti ekat 15 vuotta selvisin riippuvuuden avulla. Oli joku syy elää. Kun siitä tuli aika luopua (en tiedä miksi tai mikä muuttui, jotenkin olikin vain yhtäkkiä valmis, vaikka aiemmin ei onnistunut millään) niin aloin harrastaa erästä asiaa ja nyt se on se mikä saa nousemaan. Ja siis kesti todella kauan löytää toimiva harrastus. Jos siihen kyllästyn niin pitää keksiä muuta, mutta toistaiseksi toimii.

Ps Ärsyttää nämä jotka kuvittelee tietävänsä miten riippuvuudet toimii. Ne on pelastusrenkaita joista ei edes voi kestävällä tavalla luopua, ennen kuin mieli on valmis kohtaamaan todellisuuden. Ja oma mahdollisuus vaikuttaa on kaikilla erilainen ja eri elämäntilanteissa vaihteleva.

Ja jatkan vielä, että ärsyttää myös jopa joidenkin terapeuttien odotukset tai lupailut, että sitten elämä alkaa hymyillä kun pääsee riippuvuudesta. Ei pidä paikkaansa, ei ainakaan läheskään kaikilla. Jos niitä vaurioita ei voi korjata mitkä sen riippuvuuden on aiheuttanut, eikä ole resursseja esimerkiksi päästä johonkin unelma-alalle töihin joka tarjoaisi säännöllisen flow tilan, niin aikamoista selviytymistä se elämä on ilman riippuvuuttakin. Siihen on vain harjautuneempi ja siksi pärjää paremmin, plus että sen riippuvuuden haitat ei tuo lisäongelmia ja vaikeuskerrointa. Perusongelmat jää edelleen kaveriksi rajoittamaan elämää, kuten esimerkiksi ahdistus.

Sivusta tähän. Olen tuo joka laittoi tuon viestin missä biisi mukana. Oikeastaan se juuri kuvaa ajatuksiani hyvin. Minulla ei ole riippuvuutta, mutta muuten tuttuja ajatuksia. Voin esim vaihtaa tilalle masennuksen. Jos tavallaan luovun tuskasta niin mitä saan tilalle. Olen sen verran viisas ihminen kuitenkin, että ymmärrän elämän raakuuden kuitenkin. Ei elämäni olisi edes ns hyvissä kantimissa ollut helppoa. Oikeastaan kaiken olisi pitänyt mennä ihan nappiin jos olisin selvinnyt hyvin. Tarkoitan siis esim persoonaani ja resursseja elämääni liittyen. Nyt sitten, kun kaikki ikävää on ollut ja vaikeuksia nuoruudesta lähtien sekä oma persoona (mitä minulla nyt onkaan, kun olen hukassa itseltänikin) on mitä on ja ei ainakaan auta tässä elämässä missä pitäisi olla toisenlainen kestääkseen enemmän. Samalla tiedän sen, että vaikka joku muuttaa koko elämänsä niin itselläni on hyvin rajalliset keinot tehdä muutoksia. Jokin pieni asia auttaa, mutta juuri tuo sinun mainitsemasi "hyvän elämän" saaminen on monelle vaikeaa ja mahdotonta. Jos esim haaveilen omasta kodista ja näillä resursseilla on varmaan koskaan sitä saa niin kyllähän se todellisuus pitää ymmärtää. Tai haluaisin hyvän työn, mutta todellisuudessa en pääse minnekään yms.

Kirjoitit hyvin myös tuon "ennen kuin mieli on valmis kohtaamaan todellisuuden". Itse olen tavallaan nyt viimein kohdannut sen todellisuuden ja se on ollut melkoinen herätys. Sitä ennen on jokin "haavemaailma" suojannut minua. Nyt vasta kunnolla ymmärrän mitä minulle on tapahtunut ja mikä tilanteeni on. Se kuluttaa myös voimia ja vaikeaa kestää sitä kaikkea, kun tuntee liikaa ja toisaalta on jotenkin katkera ja vihainen. Pahoittelen myös, kun kirjoitan vähän aiheesta ohi, enkä tietä sinun elämästäsi tai riippuvuudestasi joten voin kirjoittaa mitä sattuu. Tuli vaan nämä asiat mieleen. Välillä itse meinaan hajota siihen etten voi puhua kenellekään. Tuntuu, että katoan kohta ihmisenä täysin, kun olen niin irrallinen kaikesta. On hyvä olla yksin, mutta epätodellinen olo yms pahenee.

Minulta ei ole traumat pilanneet mitään, sen sijaan luulotelluissa "traumoissaan" vellovat ihmiset kyllä ovat. Olenkin ottanut sen linjan, että poistan elämästäni välittömästi kaikki sellaiset ihmiset, jotka kuormittavat läheisiään "traumoillaan". On osoittautunut toimivaksi taktiikaksi, nykyään tuttavapiiriini kuuluu vain ihmisiä, joiden seura antaakin minulle jotain, eikä ainoastaan ota. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin itse sitä, että jos teille tulee tunne ettette enää näe ns järkeä elämässä niin mikä saa tiedät tavallaan unohtamaan sen tunteen. En tarkoita mitään harmia itseään kohtaan vaan enemmänkin jotain kauheaa tyhjyyden ja väsymisen yms tunnetta. Sellaista oloa, ettei enää näe järkeä missään. Tai kuinka ei tekisi enää mieli tehdä mitään, kun se tuntuu turhalta. Mikä saa tiedät nousemaan ja tekemään. Kyselen tätä kaikkea myös näitä oloja kokeneena. Itsellä on ehkä tähän asti toiminut se, että jos teen jotain niin se voi parantaa oloa. Tämä saa vielä toimimaan.

Ironisesti ekat 15 vuotta selvisin riippuvuuden avulla. Oli joku syy elää. Kun siitä tuli aika luopua (en tiedä miksi tai mikä muuttui, jotenkin olikin vain yhtäkkiä valmis, vaikka aiemmin ei onnistunut millään) niin aloin harrastaa erästä asiaa ja nyt se on se mikä saa nousemaan. Ja siis kesti todella kauan löytää toimiva harrastus. Jos siihen kyllästyn niin pitää keksiä muuta, mutta toistaiseksi toimii.

Ps Ärsyttää nämä jotka kuvittelee tietävänsä miten riippuvuudet toimii. Ne on pelastusrenkaita joista ei edes voi kestävällä tavalla luopua, ennen kuin mieli on valmis kohtaamaan todellisuuden. Ja oma mahdollisuus vaikuttaa on kaikilla erilainen ja eri elämäntilanteissa vaihteleva.

Ja jatkan vielä, että ärsyttää myös jopa joidenkin terapeuttien odotukset tai lupailut, että sitten elämä alkaa hymyillä kun pääsee riippuvuudesta. Ei pidä paikkaansa, ei ainakaan läheskään kaikilla. Jos niitä vaurioita ei voi korjata mitkä sen riippuvuuden on aiheuttanut, eikä ole resursseja esimerkiksi päästä johonkin unelma-alalle töihin joka tarjoaisi säännöllisen flow tilan, niin aikamoista selviytymistä se elämä on ilman riippuvuuttakin. Siihen on vain harjautuneempi ja siksi pärjää paremmin, plus että sen riippuvuuden haitat ei tuo lisäongelmia ja vaikeuskerrointa. Perusongelmat jää edelleen kaveriksi rajoittamaan elämää, kuten esimerkiksi ahdistus.

Sivusta tähän. Olen tuo joka laittoi tuon viestin missä biisi mukana. Oikeastaan se juuri kuvaa ajatuksiani hyvin. Minulla ei ole riippuvuutta, mutta muuten tuttuja ajatuksia. Voin esim vaihtaa tilalle masennuksen. Jos tavallaan luovun tuskasta niin mitä saan tilalle. Olen sen verran viisas ihminen kuitenkin, että ymmärrän elämän raakuuden kuitenkin. Ei elämäni olisi edes ns hyvissä kantimissa ollut helppoa. Oikeastaan kaiken olisi pitänyt mennä ihan nappiin jos olisin selvinnyt hyvin. Tarkoitan siis esim persoonaani ja resursseja elämääni liittyen. Nyt sitten, kun kaikki ikävää on ollut ja vaikeuksia nuoruudesta lähtien sekä oma persoona (mitä minulla nyt onkaan, kun olen hukassa itseltänikin) on mitä on ja ei ainakaan auta tässä elämässä missä pitäisi olla toisenlainen kestääkseen enemmän. Samalla tiedän sen, että vaikka joku muuttaa koko elämänsä niin itselläni on hyvin rajalliset keinot tehdä muutoksia. Jokin pieni asia auttaa, mutta juuri tuo sinun mainitsemasi "hyvän elämän" saaminen on monelle vaikeaa ja mahdotonta. Jos esim haaveilen omasta kodista ja näillä resursseilla on varmaan koskaan sitä saa niin kyllähän se todellisuus pitää ymmärtää. Tai haluaisin hyvän työn, mutta todellisuudessa en pääse minnekään yms.

Kirjoitit hyvin myös tuon "ennen kuin mieli on valmis kohtaamaan todellisuuden". Itse olen tavallaan nyt viimein kohdannut sen todellisuuden ja se on ollut melkoinen herätys. Sitä ennen on jokin "haavemaailma" suojannut minua. Nyt vasta kunnolla ymmärrän mitä minulle on tapahtunut ja mikä tilanteeni on. Se kuluttaa myös voimia ja vaikeaa kestää sitä kaikkea, kun tuntee liikaa ja toisaalta on jotenkin katkera ja vihainen. Pahoittelen myös, kun kirjoitan vähän aiheesta ohi, enkä tietä sinun elämästäsi tai riippuvuudestasi joten voin kirjoittaa mitä sattuu. Tuli vaan nämä asiat mieleen. Välillä itse meinaan hajota siihen etten voi puhua kenellekään. Tuntuu, että katoan kohta ihmisenä täysin, kun olen niin irrallinen kaikesta. On hyvä olla yksin, mutta epätodellinen olo yms pahenee.

Mulla ihan sama kokemus että nyt vasta olen tajunnut miten karmeaa ja epänormaalia elämäni on ollut ja on edelleen.. Tosiaan joku haavemaailma on aikaisemmin ollut suojana.

Mietin vielä sitä, että tietenkään hyvä elämä ei tarkoita mitään varallisuutta eikä raha ole takuu onnesta. Silti rahan avulla voi parantaa elämäänsä. Voi esim lomailla eri paikoissa, ostaa jonkun haluamansa jutun tai syödä hyvin. Tai juuri mennä terapiaan yms purkamaan näitä traumojaan. Itseä ainakin on jo nuoresta lähtien stressannut paljon tämä varattomuus. Ensin perheeni kautta ja vanhempien jatkuvan riitelyn ja kaikkien vaikeuksien kautta. Nyt taas omassa elämässä. Se vie loputkin elämän parantamistoiveet. Olisi tärkeää esim päästä välillä lomalle tai uuteen ympäristöön. Nyt en voi tehdä tätä. Toisaalta rahakaan ei poista masennusta yms ja muita vaikeita kokemuksia. Rahan kanssa voisi tulla omat vaikeutensa. Silti se varmasti toisi myös rauhaa ja voisi keskittyä parantamaan elämäänsä paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko ajatella, että luopuisit vihdoin niistä traumoista ja alkaisit elämään oikeaa elämään? Vai etkö uskalla?

Mielelläni luopuisinkin. Tähän mennessä en ole vain löytänyt keinoa, jolla tapahtuneista jatkuvasti muistuttavat painajaiset loppuisivat. Myös päiväsaikaan ne tunkeutuvat päähän, halusin tai en.

Eli voisitko antaa vinkkejä, joilla tuon mainion ehdotuksesi voisin toteuttaa?

Jonkinlainen iso muutos elämässä voisi auttaa. Muutto ulkomaille, työpaikan vaihdos, uusi ihmisuhde tms.

Sivusta tähän. Kun juuri näihin isoihin muutoksiin ei ole mahdollisuutta. Ei ole resursseja muuttaa edes kotimaassa ja miten vaihtaa työtä jos ei pääse edes töihin yms. Ja ihmiset. Jos on ihan yksin eikä ketään ystävää. Pienet muutokset toki auttavat, mutta eivät lopulta riitä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on taivaanlahja, olen luullut että olen ainoa joka kamppailee tällaisten ongelmien kanssa! Kiitos kaikille rohkeille ihmisille jotka ovat jakaneet tarinansa.

Minä myös kiitän kaikkea. Jos on muutenkin yksinäinen niin helposti jää siihen ajatukseen, että muilla ei ole vastaavia kokemuksia. Samoin tulee ajatus, ettei kukaan ymmärrä. Tässä ketjussa huomasin, että joku tietää mistä kirjoitan. Se on kiva tunne. Toisaalta eihän kukaan silti toivosi muille vastaavaa mitä on kokenut. Silti tämän kaiken purkaminen auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Oikeastaan tämä biisi sanoiltaan kuvaa hyvin oloani. Cover versio. Ymmärrän, että moni varmaan välttää surullisia biisejä. Itse taas aina etsin jotain mikä kuvaa sitä mitä tunnen. Joku kirjoitti joskus, että häpeää sitä kuinka on ollut esim lapsellinen tai kuinka haluaa aikuistua. Ehkä jollekin johonkin biisiin kiintyminen ja sen sanojen pohtiminen on myös sellaista mikä jää nuoruuteen. Itse vaan käsittelen kaikkea musiikin avulla.

Miten vaikeaa sinulle olisi kuunnella joku elämäniloa pursuava oikein reipas kappale ja yrittää samaistua siihen? Ja oletko ajatellut, että pitäisi yrittää? Haluan peilata itseäni johonkin. Saa toki muutkin vastata. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Äitini kanssa yritän olla väleissä ja tämäkin liittyy yksinäisyyteeni. Sanoin hänelle joskus, että miksi puhuu vaan työstään. Hän vastasi, että kun hän ei näe muita ihmisiä. Itse mietin asiaa paljon. Minäkään en oikeastaan näe ketään ihmisiä enkä omaa ystäviä. Olen vielä työtönkin joten en näe ketään töissäkään. Silti keksisin monia puheenaiheita muutenkin. Eikä ihmisistä tarvitsisi puhua. Maailmassa on satoja ja jopa tuhansia asioita joista puhua ilman ihmisiä ja heidän tekemisiään. Äitini ei vaan omaa mitään mielenkiintoa mihinkään. Hän ei voi keskustella kuin ihmisistä jos puhuu jotain. Samalla surullista toisaalta ettei heillä ole mitään kiinnostusta oikein mihinkään. Isästäni en viitsi enää tarkemmin kirjoittaa, mutta hänellä melkein sama juttu. Molemmat oikeastaan toivoivat minulle vaan hyvää koulutusta ja että pääsisin töihin. Heille se on on jo elämä, eikä muuta tarvita. Tietysti se on jo pohja elämälle, mutta itsekään en ole edes niitä lähtökohtia vielä täyttänyt.

Ehkä kirjoitan ilkeästi, mutta minusta tuntuu monesti, että jotenkin lamaannun, kun en voi puhua mistään. Kaipaisin niin paljon ihmistä jonka kanssa puhua ja joka oli kuitenkin kiinnostunut asioista. Itsekin voin välillä huonosti, mutta jaksan silti yrittää etsiä mielenkiinnon kohteita. Joku kirjoitti joskus, että pitäisi lähteä ystävätoimintaan mukaan. Ymmärrän tietysti sen, että joku voi tykätä siitä. Silti, kun olen taas yhden päivän äitini kanssa ja puhun siitä mistä hän haluaa ja kuuntelen hänen puhettaan, eikä kysy minulta itse mitään niin mietin etten kyllä enää muille lähtisi seuraksi vaan velvollisuuden tunteesta ja puhuisi taas siitä mitä toinen tahtoo. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Sori myös ohis. Mietin vaan aina miten olen tässä tilanteessa ja miten elämäni on mennyt näin. Sen vuoksi mietin kaikkea paljon. Monesti on vaan tyhjä olo, kun miettii kaikkea. Samalla moni on todellakin elänyt paljon vaikeampia hetkiä. Tiedän sen. Päätin kirjoittaa, kun ei ole ihmisiä joille puhua. Kirjoitin tänne jo aiemminkin.

Mikä sinua kiinnostaa? Uskaltaisitko tehdä ison muutoksen? Osaatko kieliä? Jos et, mene kielikurssille? Säästä ja lähde ulkomaille?

Tai mitä vaan tarpeeksi tavallisesta poikkeavaa. Jotain millä saat etäisyyttä yksinäisen identiteettiisi, näet maailmassa jotain uutta ja mieli saa ravintoa mikä voi luoda uusia ajatuksia.

Kyllä se on niin että itseään ei pääse pakoon vaikka menisi minne. Minäkin vietän paljon aikaa haavemailmoissa ja olin haljeta onnesta kun tarjoutui unelmieni mahdollisuus muuttaa hetkeksi ulkomaille. Kävikin niin että kaikki ongelmat, traumat ja pelot triggeröityvät täysin vieraassa ympäristössä sellaisella voimalla ettei mitään rajaa, en ole ikinä voinut niin huonosti kun tämän reissun aikana. Eli sanoisin että traumataustaisen ei kannata tehdä liian suurta irtiottoa vaikka se äkkiseltään kuulostaisikin hyvälle vaihtoehdolle.