Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Auttaisiko sua, jos kirjoittaisit kirjeen vanhemmillesi? Ja sen jälkeen aktiivisesti surisit pois sen vanhempiesi kyvyttömyyden ja hyväksyisit sen, että vanhempasi eivät ymmärrä eivätkä ole kyvykkäitä auttamaan. Jos et sure ja hyväksy, on tavallaan riski jäädä siihen kiinni lopuksi elämää.

Jos kaupasta on näpistetty paljon tavaraa ymmärrän varsin hyvin toiveen. Itse ottaisin repusta lompakon, avaimet ja kännyn ja jättäisin repun sinne minne käsketään. Aika pieni vaiva itselle. Jos reppu olisi täynnä arvotavaraa kysyisin varmaan kuka vastaa, jos se katoaa. Itse en jaksa tällaisten asioiden takia vetää herneitä nenään.

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko sua, jos kirjoittaisit kirjeen vanhemmillesi? Ja sen jälkeen aktiivisesti surisit pois sen vanhempiesi kyvyttömyyden ja hyväksyisit sen, että vanhempasi eivät ymmärrä eivätkä ole kyvykkäitä auttamaan. Jos et sure ja hyväksy, on tavallaan riski jäädä siihen kiinni lopuksi elämää.

Lisään vielä: suuttuminen ja vihakin vanhempiasi ja elämän epäreiluutta kohtaan on tärkeää läpikäydä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttaisiko sua, jos kirjoittaisit kirjeen vanhemmillesi? Ja sen jälkeen aktiivisesti surisit pois sen vanhempiesi kyvyttömyyden ja hyväksyisit sen, että vanhempasi eivät ymmärrä eivätkä ole kyvykkäitä auttamaan. Jos et sure ja hyväksy, on tavallaan riski jäädä siihen kiinni lopuksi elämää.

Lisään vielä: suuttuminen ja vihakin vanhempiasi ja elämän epäreiluutta kohtaan on tärkeää läpikäydä.

Ymmärrän mitä tarkoitat. Itselläni on todellakin riski jäädä tähän kaikkeen kiinni. Niin vanhempiini liittyviin asioihin kuin kiusaamisen tuomiin juttuihin. Niin kuin yhdessä viestissä todettiin myöskin niin minullakaan ei ole läheisiä muuten. Vanhemmat vain. Näin en pysty erottautumaan heistä ja en tiedä haluankokaan. Tietysti tämäkin on ristiriitaista. Tuollainen kirje olisi silti toisaalta aivan turha siinä mielessä, että se veisi loputkin ja minä en ikävästi sanoen kuitenkaan toivo heille mitään pahaa ja ymmärrän miksi kaikki on mennyt niin miten meni. Katson heidän lapsuuttaan ja vanhempiaan sekä kaikkea kokemaansa. Samoin en minäkään ole täydellinen. Toisaalta olin kiltti nuori. Samalla herkkä ja jotenkin "vääränlainen" tähän perheeseen. Ei minulla varmaan helppoa olisi ollut muutenkaan. Ikävät jutut vaan veivät loputkin.

Joku kirjoitti, että vasta vanhemman kuolema auttoi yms. Itse en kuitenkaan ole sillä asteella, vaikka viestini ehkä kertoo muuta. Isäni kanssa ollut vaikeaa lapsesta asti. Olen miellyttänyt häntä. Silti hän ei kaiken käytöksensä takanakaan ole mikään väkivaltainen tai edes tarkoita käytöksellään pahaa yms joten en voi liikaakaan silti häntäkään syyttää jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Hän on enemmänkin adhd tyyppinen koheltaja hyvin vahvalla persoonalla.

Äitini taas on minulle tärkeä kaikesta kirjoittamastani huolimatta. Hän on minulle tärkein. Tämä, vaikka meillä on ollut hyvin vaikeita hetkiä. Äitini on ollut ehkä avuton ja sellainen miten sen nyt sanoisi, liian kädetön monissa jutuissa. Näin en kaikesta huolimatta kuulu niihin jotka tuntisivat silti kovin suurta vihaa vanhempiaan kohtaan.

Minulla se on ehkä pettymystä ja surua aina välillä. Olen pettynyt siihen miten nuoruuteni meni ja siihen miten kaikki on nyt. Myös yksinäisyys ja häpeä elämästäni vaivaa välillä. Ehkä menneisyyden asiat ja nykyisetkin ikävät jutut ovat vaan käsittelemättä että ne pyörivät päässäni jatkuvasti ja samalla koko persoonani yms on jäänyt jotenkin vajaaksi. Olen myös niin yksinäinen. Toki jos miettii tätä tilannetta niin en vaan enää uskalla tutustua. Ei vaikka kuinka tahtoisin. Minulta on vähän kuin viety ilo siitä ihmisten kanssa olosta.

Kyllä minä ymmärrän myös sen, että yleensäkin kaikki tämä pitäisi käsitellä. Häpeän itseäni ja elämääni. Suren ilkeitä ihmisiä ja ikäviä kokemuksia. Vanhempien kanssa omat juttunsa. Elämäni ei etene tai muutu. Minulta menee voimat ja ilo vähitellen. Ei kukaan tahtoisi elää näin. En vaan näe useinkaan toivoa elämässäni. Tuntuu että olen jotenkin vankina tässä kaikessa. Samalla tietysti pitäisi surra ja läpikäydä kaikki. En tiedä vaan kuka minua siinä auttaisi jos minä en siihen jotenkin pysty tai jos yrittäisin niin menisikö sitten kaikki loputkin voimat. Voin joskus vuosia sitten niin huonosti, että päätin etten enää halua kokea sellaista enää. Minulle on tuttua se kuinka tavallaan elän sulkien ikäviä asioita pois elämästäni. Olen mennyt näin edes jotenkin eteenpäin. Nyt tuo kynnys on vaan ylitetty on sattunut niin paljon kaikkea etten enää oikein pysty unohtamaan niitä asioita. Kiitos sinulle viestistä.

Sinun olisi elettävä murrosikä, vaikka olisit vanhempiesi kanssa. Muodostettava suhde uudelleen, uudenlaiseksi. Niin kaikki terveet ovat tehneet.

Mietipä sitä hetkeä, kun et ole asianmukaisesti kasvanut aikuiseksi ja vanhempasi ovat elämäsi lähimmät ja he kuolevat. Niin kävi minulle. Yksi trauma lisää. Ihan hirveä identiteetittömyys ja irrallisuudentunne. Kuka sitä on. Ilman vanhempien vaikutusta? Ja miten ei-aikuistunut minä kestää tilanteen - reagoi vahvasti kuin hylätty lapsi.

Pitää vielä edelliseen kirjoittaa se, että itse olen liikaa kiinni kaikessa kokemassani. Se vie jotenkin koko persoonani mukanaan. Minulla on esim sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Se taas johtuu paljolti kokemuksistani. Toki ujoutta on ollut muutenkin. Silti, kun koko persoonaani määrittää häpeä ja epäonnistuminen sekä sellainen ajatus, että olen ihan arvoton ja huono niin se vie pohjan kaikelta.

Samalla minulla ei ole varsinkaan enää rohkeutta kohdata ihmisiä. Olen yksinäinen, mutta silti mikään yksinäisyys ei tavallaan saa minua lähestymään muita ainakaan syvällisemmin. Lisäksi niin kuin joku kirjoitti ketjuun ja minäkin jo yhden viestin aiheeseen liittyen aiemmin niin minullahan ei ole mitään "elämää" ja oikeastaan kaikki asiat olisivat vaikeita puhua. Moni toiselle tavallinen asia on itselleni jotenkin häpeällinen tai vaikea puhua. En tahtoisi paljastaa näitä asioita.

En myöskään halua olla mikään uhri tai kaipaa sääliä. En hae sellaista. Olen vaan surullinen ja pettynyt siihen miten kaikki on mennyt ja kuinka tuntuu kuin koko minä olisi hävinnyt jonnekin tai persoonani olisi ihan jossain hukassa. Tämä tyyppi ei tavallaan ole se minä joka tahtoisin olla. Olen myös helposti stressaava ihminen ja kun ikäviä juttuja sattuu niin ne vievät mukanaan nykyisin nopeasti. En meinaa jaksaa sitä. Samalla en enää meinaa kestää epävarmuutta yhtään. Olen jotenkin stressannut niin paljon ja jokainen ikävä kokemus lisää kuormaa.

Tarvisin jonkun sanomaan, että nyt menee edes vähän aikaa hyvin ja elämä on rauhallista. Jotain takuuta jostain hyvästä. Toisaalta eihän se elämä vaan mene niin ja ymmärrän sen. Silti joillakin on parempi ja helpompi tie. Jokaisella on myös erilaiset voimavarat. Itselle ehkä vähän liian raskas tie ollut jo tämä. Vielä jatkona. Kiitos jos joku lukee näitäkin. Tämä ollut tälläinen päivä, kun asiat mielessä.

1466 siis viestiin 1464.

Vierailija kirjoitti:

Sinun olisi elettävä murrosikä, vaikka olisit vanhempiesi kanssa. Muodostettava suhde uudelleen, uudenlaiseksi. Niin kaikki terveet ovat tehneet.

Mietipä sitä hetkeä, kun et ole asianmukaisesti kasvanut aikuiseksi ja vanhempasi ovat elämäsi lähimmät ja he kuolevat. Niin kävi minulle. Yksi trauma lisää. Ihan hirveä identiteetittömyys ja irrallisuudentunne. Kuka sitä on. Ilman vanhempien vaikutusta? Ja miten ei-aikuistunut minä kestää tilanteen - reagoi vahvasti kuin hylätty lapsi.

Ymmärrän tämän. Vanhemmat ovat silti vain yksi syy miksi olen hukassa. Toinen puoli on kiusaaminen ja muut ikävät kokemukset. Jälkimmäinen ehkä määrittää minua vieläkin enemmän kuin vanhempien vaikutus. Sillä on suurempi vaikutus ollut elämääni miten suhteeni muihin ja koko ns sosiaalinen elämä on mennyt näin. Oikeastaan se on vienyt minulta paljon ja olen jäänyt paitsi tavallisista suhteista. Nyt olen kirjoittanyt jo varmaan liikaakin.

Et ole kirjoittanut liikaa, ainakaan minun mielestäni.

Siis noita kirjeitä voi kirjoittaa myös vain itsensä takia eli kirjoitat kirjeen vanhemmillesi ja vaikka kiusaajillesi, purat suodattamatta niihin kaikki, mutta et anna kirjeitä vaan vaikka revit ne, jos et halua säästää niitä myöhempää varten. Minä olen kirjoittanut monia kirjeitä tällä tavalla ja minua ne on auttaneet tunteiden läpikäymisessä ja purkamisessa. Kannattaa ainakin harkita tätä menetelmää.

Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä edelliseen kirjoittaa se, että itse olen liikaa kiinni kaikessa kokemassani. Se vie jotenkin koko persoonani mukanaan. Minulla on esim sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Se taas johtuu paljolti kokemuksistani. Toki ujoutta on ollut muutenkin. Silti, kun koko persoonaani määrittää häpeä ja epäonnistuminen sekä sellainen ajatus, että olen ihan arvoton ja huono niin se vie pohjan kaikelta.

Samalla minulla ei ole varsinkaan enää rohkeutta kohdata ihmisiä. Olen yksinäinen, mutta silti mikään yksinäisyys ei tavallaan saa minua lähestymään muita ainakaan syvällisemmin. Lisäksi niin kuin joku kirjoitti ketjuun ja minäkin jo yhden viestin aiheeseen liittyen aiemmin niin minullahan ei ole mitään "elämää" ja oikeastaan kaikki asiat olisivat vaikeita puhua. Moni toiselle tavallinen asia on itselleni jotenkin häpeällinen tai vaikea puhua. En tahtoisi paljastaa näitä asioita.

En myöskään halua olla mikään uhri tai kaipaa sääliä. En hae sellaista. Olen vaan surullinen ja pettynyt siihen miten kaikki on mennyt ja kuinka tuntuu kuin koko minä olisi hävinnyt jonnekin tai persoonani olisi ihan jossain hukassa. Tämä tyyppi ei tavallaan ole se minä joka tahtoisin olla. Olen myös helposti stressaava ihminen ja kun ikäviä juttuja sattuu niin ne vievät mukanaan nykyisin nopeasti. En meinaa jaksaa sitä. Samalla en enää meinaa kestää epävarmuutta yhtään. Olen jotenkin stressannut niin paljon ja jokainen ikävä kokemus lisää kuormaa.

Tarvisin jonkun sanomaan, että nyt menee edes vähän aikaa hyvin ja elämä on rauhallista. Jotain takuuta jostain hyvästä. Toisaalta eihän se elämä vaan mene niin ja ymmärrän sen. Silti joillakin on parempi ja helpompi tie. Jokaisella on myös erilaiset voimavarat. Itselle ehkä vähän liian raskas tie ollut jo tämä. Vielä jatkona. Kiitos jos joku lukee näitäkin. Tämä ollut tälläinen päivä, kun asiat mielessä.

Olen itse monella tavalla aivan samanlainen kuin sinä, joten en sano tätä mitenkään loukatakseni, vaan herätelläkseni sinussa mahdollisesti ajatuksia (koska itselleni tämä näkökulma on ollut avuksi): Kuvailemasi perusteella, valtaosa kärsimyksestäsi aiheutuu omista ajatuksistasi, ei varsinaisista tapahtumista.

Eli vaikka oletkin joutunut kokemaan kovia, nuo kokemukset ovat jo menneisyydessä. Olet ymmärrettävästi kärsinyt silloin kun sinua on satutettu, mutta nykyinen kärsimyksesi rakentuu lähinnä omille ajatuksellesi niistä aiemmista kokemuksista ja kärsimyksistä. Se on vähän sama, kuin joku ventovieras yllättäen haukkuisi sinua kadulla rumaksi. Luonnollisesti saattaisit loukkaantua ja ihmetellä asiaa hetken, tuntisit jotakin negatiivista tunnetta, koska olet ihminen. Mutta, kun tunne menee ohi, niin voisi kärsimyskin mennä, ellet itse jatka sitä alkamalla vatvomaan tapahtumaa edes takaisin.

Eli se ensimmäinen kärsimys on sellaista jolle et voi mitään, mutta siitä seuraava kärsimys on sinun itsesi "aiheuttamaa", mikäli et päästä ajatuksistasi irti. Tiedän, että asia on monimutkainen ja vaikea (!) mutta jos mietit sitä avoimin mielin ja ilman puolustautumista, niin uskon että ymmärrät mitä tarkoitan. Buddhalaisuuden opetuksista tämä ammennettu.

Ja tuohon, että olisi helpompaa jos elämässä olisi joku takuu, samaistun sataprosenttisesti! Epävarmuus on sietämätöntä. Itseäni on auttanut sellainen ajattelumalli, että hyväksyn tuon epävarmuuden ja sen, että pahin mahdollinen saattaa tapahtua koska tahansa. Muistutan itselleni, että vaikka kuolisin minuutin kuluttua, niin se on ok, koska elämä planeetalla jatkuu ja minä vain palaan luonnon kiertokulkuun kasvumateriaalina, tiedottomana ja siten ilman kärsimystä.

Terveethän eivät usko, että juuri heille voisi kovin huonosti käydä, joten heidän ei tarvitse asiaa ennen vanhuutta kovinkaan paljon miettiä. Meidänlaisten saattaa siis olla hyödyllistä hyväksyä mahdollisimman pessimistinen lopputulos lähes stoamaisesti jo etukäteen, ja sillä tavoin vähentää stressiä.

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä edelliseen kirjoittaa se, että itse olen liikaa kiinni kaikessa kokemassani. Se vie jotenkin koko persoonani mukanaan. Minulla on esim sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Se taas johtuu paljolti kokemuksistani. Toki ujoutta on ollut muutenkin. Silti, kun koko persoonaani määrittää häpeä ja epäonnistuminen sekä sellainen ajatus, että olen ihan arvoton ja huono niin se vie pohjan kaikelta.

Samalla minulla ei ole varsinkaan enää rohkeutta kohdata ihmisiä. Olen yksinäinen, mutta silti mikään yksinäisyys ei tavallaan saa minua lähestymään muita ainakaan syvällisemmin. Lisäksi niin kuin joku kirjoitti ketjuun ja minäkin jo yhden viestin aiheeseen liittyen aiemmin niin minullahan ei ole mitään "elämää" ja oikeastaan kaikki asiat olisivat vaikeita puhua. Moni toiselle tavallinen asia on itselleni jotenkin häpeällinen tai vaikea puhua. En tahtoisi paljastaa näitä asioita.

En myöskään halua olla mikään uhri tai kaipaa sääliä. En hae sellaista. Olen vaan surullinen ja pettynyt siihen miten kaikki on mennyt ja kuinka tuntuu kuin koko minä olisi hävinnyt jonnekin tai persoonani olisi ihan jossain hukassa. Tämä tyyppi ei tavallaan ole se minä joka tahtoisin olla. Olen myös helposti stressaava ihminen ja kun ikäviä juttuja sattuu niin ne vievät mukanaan nykyisin nopeasti. En meinaa jaksaa sitä. Samalla en enää meinaa kestää epävarmuutta yhtään. Olen jotenkin stressannut niin paljon ja jokainen ikävä kokemus lisää kuormaa.

Tarvisin jonkun sanomaan, että nyt menee edes vähän aikaa hyvin ja elämä on rauhallista. Jotain takuuta jostain hyvästä. Toisaalta eihän se elämä vaan mene niin ja ymmärrän sen. Silti joillakin on parempi ja helpompi tie. Jokaisella on myös erilaiset voimavarat. Itselle ehkä vähän liian raskas tie ollut jo tämä. Vielä jatkona. Kiitos jos joku lukee näitäkin. Tämä ollut tälläinen päivä, kun asiat mielessä.

Onko sinulla lääkitys ja terapia? Haluaistko kasvaa vai onko nykyinen olotila se, jossa näet itsesi tulevaisuudessa?

Olen todella pahoillani, että sinulle on käynyt noin.

Uskon kuitenkin, että vanhemmillasi on sinuun paljon suurempi vaikutus kuin uskotaan. Olet liian lähellä nähdäksesi. Katso sen Patrick Teahanin julkaisuja kanavalta, kirjallisia, jos vaikka joku osuisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä edelliseen kirjoittaa se, että itse olen liikaa kiinni kaikessa kokemassani. Se vie jotenkin koko persoonani mukanaan. Minulla on esim sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Se taas johtuu paljolti kokemuksistani. Toki ujoutta on ollut muutenkin. Silti, kun koko persoonaani määrittää häpeä ja epäonnistuminen sekä sellainen ajatus, että olen ihan arvoton ja huono niin se vie pohjan kaikelta.

Samalla minulla ei ole varsinkaan enää rohkeutta kohdata ihmisiä. Olen yksinäinen, mutta silti mikään yksinäisyys ei tavallaan saa minua lähestymään muita ainakaan syvällisemmin. Lisäksi niin kuin joku kirjoitti ketjuun ja minäkin jo yhden viestin aiheeseen liittyen aiemmin niin minullahan ei ole mitään "elämää" ja oikeastaan kaikki asiat olisivat vaikeita puhua. Moni toiselle tavallinen asia on itselleni jotenkin häpeällinen tai vaikea puhua. En tahtoisi paljastaa näitä asioita.

En myöskään halua olla mikään uhri tai kaipaa sääliä. En hae sellaista. Olen vaan surullinen ja pettynyt siihen miten kaikki on mennyt ja kuinka tuntuu kuin koko minä olisi hävinnyt jonnekin tai persoonani olisi ihan jossain hukassa. Tämä tyyppi ei tavallaan ole se minä joka tahtoisin olla. Olen myös helposti stressaava ihminen ja kun ikäviä juttuja sattuu niin ne vievät mukanaan nykyisin nopeasti. En meinaa jaksaa sitä. Samalla en enää meinaa kestää epävarmuutta yhtään. Olen jotenkin stressannut niin paljon ja jokainen ikävä kokemus lisää kuormaa.

Tarvisin jonkun sanomaan, että nyt menee edes vähän aikaa hyvin ja elämä on rauhallista. Jotain takuuta jostain hyvästä. Toisaalta eihän se elämä vaan mene niin ja ymmärrän sen. Silti joillakin on parempi ja helpompi tie. Jokaisella on myös erilaiset voimavarat. Itselle ehkä vähän liian raskas tie ollut jo tämä. Vielä jatkona. Kiitos jos joku lukee näitäkin. Tämä ollut tälläinen päivä, kun asiat mielessä.

Olen itse monella tavalla aivan samanlainen kuin sinä, joten en sano tätä mitenkään loukatakseni, vaan herätelläkseni sinussa mahdollisesti ajatuksia (koska itselleni tämä näkökulma on ollut avuksi): Kuvailemasi perusteella, valtaosa kärsimyksestäsi aiheutuu omista ajatuksistasi, ei varsinaisista tapahtumista.

Eli vaikka oletkin joutunut kokemaan kovia, nuo kokemukset ovat jo menneisyydessä. Olet ymmärrettävästi kärsinyt silloin kun sinua on satutettu, mutta nykyinen kärsimyksesi rakentuu lähinnä omille ajatuksellesi niistä aiemmista kokemuksista ja kärsimyksistä. Se on vähän sama, kuin joku ventovieras yllättäen haukkuisi sinua kadulla rumaksi. Luonnollisesti saattaisit loukkaantua ja ihmetellä asiaa hetken, tuntisit jotakin negatiivista tunnetta, koska olet ihminen. Mutta, kun tunne menee ohi, niin voisi kärsimyskin mennä, ellet itse jatka sitä alkamalla vatvomaan tapahtumaa edes takaisin.

Eli se ensimmäinen kärsimys on sellaista jolle et voi mitään, mutta siitä seuraava kärsimys on sinun itsesi "aiheuttamaa", mikäli et päästä ajatuksistasi irti. Tiedän, että asia on monimutkainen ja vaikea (!) mutta jos mietit sitä avoimin mielin ja ilman puolustautumista, niin uskon että ymmärrät mitä tarkoitan. Buddhalaisuuden opetuksista tämä ammennettu.

Ja tuohon, että olisi helpompaa jos elämässä olisi joku takuu, samaistun sataprosenttisesti! Epävarmuus on sietämätöntä. Itseäni on auttanut sellainen ajattelumalli, että hyväksyn tuon epävarmuuden ja sen, että pahin mahdollinen saattaa tapahtua koska tahansa. Muistutan itselleni, että vaikka kuolisin minuutin kuluttua, niin se on ok, koska elämä planeetalla jatkuu ja minä vain palaan luonnon kiertokulkuun kasvumateriaalina, tiedottomana ja siten ilman kärsimystä.

Terveethän eivät usko, että juuri heille voisi kovin huonosti käydä, joten heidän ei tarvitse asiaa ennen vanhuutta kovinkaan paljon miettiä. Meidänlaisten saattaa siis olla hyödyllistä hyväksyä mahdollisimman pessimistinen lopputulos lähes stoamaisesti jo etukäteen, ja sillä tavoin vähentää stressiä.

Osasit kirjoittaa hyvin. Juuri samaa ajattelin, siksi kysyin lääkityksestä ja terapiasta.

Vaikeimmat henkiset traumat tulevat yleensä kotoa. Ehkä se herättää juuri vihaa ja aiheuttaa surua kun ajattelee miten itselle rakkaat ihmiset voivat tehdä niin. Pyrin antamaan anteeksi ja muistamaan, että vaikka jalkani vammautui ja oli kovin kipeä ennen kuin parani ainakin melkein, niin monen muunkin jalka on voinut vammautua ja tietysti toivoisin, että sellaiset vammautuneet voisivat antaa anteeksi ja löytää rakkauden muita kohtaan ja ilon elämäänsä. Vaikka he olisivat esim. Suomessa sodan aikana vammautuneita vankeja tms. Kaikkia pitää rakastaa. Sellainen satuttaminen aiheuttaa samalla myös henkisen trauman. Ja altistaa taas uusille traumoille. Pyrin kuitenkin tekemään jotakin hyödyllistä toisten hyväksi tässä elämässä ja olen siksi valmis kuolemaan kun sen aika koittaa. En silti aina pysty ohittamaan tapahtuneita, vaikka olen niihin hoitoa saanutkin ja pyrin oikein ajattelemaan asiat. Joskus ne pakkaavat muistuttamaan maailman pahuudesta kuin nilkkavamma, joka yhtäkkiä äityy kipuilemaan tai näin vanhemmiten kipuilee nivelrikkoa. Silloin ei ehkä aina voi voittaa pelkojaan, mutta pieni hetki peloille saattaa taas saada asiat luistamaan. Kun tekee muiden hyväksi jotain saa itsekin apua. Ja elämähän on jatkuvaa uusien asioiden oppimista. Kannattaa kuitenkin keskittyä siihen, mitä tekee ja tehdä se hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikeimmat henkiset traumat tulevat yleensä kotoa. Ehkä se herättää juuri vihaa ja aiheuttaa surua kun ajattelee miten itselle rakkaat ihmiset voivat tehdä niin. Pyrin antamaan anteeksi ja muistamaan, että vaikka jalkani vammautui ja oli kovin kipeä ennen kuin parani ainakin melkein, niin monen muunkin jalka on voinut vammautua ja tietysti toivoisin, että sellaiset vammautuneet voisivat antaa anteeksi ja löytää rakkauden muita kohtaan ja ilon elämäänsä. Vaikka he olisivat esim. Suomessa sodan aikana vammautuneita vankeja tms. Kaikkia pitää rakastaa. Sellainen satuttaminen aiheuttaa samalla myös henkisen trauman. Ja altistaa taas uusille traumoille. Pyrin kuitenkin tekemään jotakin hyödyllistä toisten hyväksi tässä elämässä ja olen siksi valmis kuolemaan kun sen aika koittaa. En silti aina pysty ohittamaan tapahtuneita, vaikka olen niihin hoitoa saanutkin ja pyrin oikein ajattelemaan asiat. Joskus ne pakkaavat muistuttamaan maailman pahuudesta kuin nilkkavamma, joka yhtäkkiä äityy kipuilemaan tai näin vanhemmiten kipuilee nivelrikkoa. Silloin ei ehkä aina voi voittaa pelkojaan, mutta pieni hetki peloille saattaa taas saada asiat luistamaan. Kun tekee muiden hyväksi jotain saa itsekin apua. Ja elämähän on jatkuvaa uusien asioiden oppimista. Kannattaa kuitenkin keskittyä siihen, mitä tekee ja tehdä se hyvin. 

Kyllä saa olla samalla vihainen ja ihan mitä tahansa. Tunteet ovat viestintuojia eikä niiden tuomia viestejä kannata repiä vaan lukea ihan jokaisen tunteen tuoma viesti. Ja jos se ei mene ekalla kerralla jakeluun, lukea vielä muutaman kerran uudelleen ja sitten noudattaa sen tunteen perimmäisen viestin sanomaa. 

On aina vaara toksiselle anteeksiantavuudelle ja positiivisuudelle. Olen itse sellaisella sotkenut oman tunne-elämäni ja aiheuttanut sille suuria ongelmia. 

Minusta tuntuu että haluaisin puhua jonkun kanssa, sniif 😢

Tänään on taas kamala päivä. Olen jäänyt niin paljosta paitsi ja vaille koko ikäni. Ensin lapsena ja nuorena normaaleista vanhemmista ja perhe-elämästä, sitten jo parikymppisenä mieleltäni sairastuttua vaille normaaleja ihmissuhteita ja työ-ja opiskelukokemuksia (sain joka paikassa vain kuulla olevani outo ja taitamaton). Nyt sitten nelikymppisenä ei ole jäljellä mitään, pelkkää minituilla elämistä yksinäisyydessä ties kuinka monta vuosikymmentä. Kun ongelmani ei ole vain traumat vaan olen jotenkin skitsokirjoinen, pää ei toimi normaalisti. Tunteet on latteat, koko ajan ahdistaa/masentaa, välillä kuulen ääniä, maailma ja ihmiset on epätodellisia jne. Minua siis luonnollisesti vältellään ja vieroksutaan. Elämä tuntuu painajaiselta josta ei koskaan herää. Ja elämä vain vaikeutuu iän myötä kun mukaan tulee kaikki vanhuuden vaikeudetkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä edelliseen kirjoittaa se, että itse olen liikaa kiinni kaikessa kokemassani. Se vie jotenkin koko persoonani mukanaan. Minulla on esim sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Se taas johtuu paljolti kokemuksistani. Toki ujoutta on ollut muutenkin. Silti, kun koko persoonaani määrittää häpeä ja epäonnistuminen sekä sellainen ajatus, että olen ihan arvoton ja huono niin se vie pohjan kaikelta.

Samalla minulla ei ole varsinkaan enää rohkeutta kohdata ihmisiä. Olen yksinäinen, mutta silti mikään yksinäisyys ei tavallaan saa minua lähestymään muita ainakaan syvällisemmin. Lisäksi niin kuin joku kirjoitti ketjuun ja minäkin jo yhden viestin aiheeseen liittyen aiemmin niin minullahan ei ole mitään "elämää" ja oikeastaan kaikki asiat olisivat vaikeita puhua. Moni toiselle tavallinen asia on itselleni jotenkin häpeällinen tai vaikea puhua. En tahtoisi paljastaa näitä asioita.

En myöskään halua olla mikään uhri tai kaipaa sääliä. En hae sellaista. Olen vaan surullinen ja pettynyt siihen miten kaikki on mennyt ja kuinka tuntuu kuin koko minä olisi hävinnyt jonnekin tai persoonani olisi ihan jossain hukassa. Tämä tyyppi ei tavallaan ole se minä joka tahtoisin olla. Olen myös helposti stressaava ihminen ja kun ikäviä juttuja sattuu niin ne vievät mukanaan nykyisin nopeasti. En meinaa jaksaa sitä. Samalla en enää meinaa kestää epävarmuutta yhtään. Olen jotenkin stressannut niin paljon ja jokainen ikävä kokemus lisää kuormaa.

Tarvisin jonkun sanomaan, että nyt menee edes vähän aikaa hyvin ja elämä on rauhallista. Jotain takuuta jostain hyvästä. Toisaalta eihän se elämä vaan mene niin ja ymmärrän sen. Silti joillakin on parempi ja helpompi tie. Jokaisella on myös erilaiset voimavarat. Itselle ehkä vähän liian raskas tie ollut jo tämä. Vielä jatkona. Kiitos jos joku lukee näitäkin. Tämä ollut tälläinen päivä, kun asiat mielessä.

Olen itse monella tavalla aivan samanlainen kuin sinä, joten en sano tätä mitenkään loukatakseni, vaan herätelläkseni sinussa mahdollisesti ajatuksia (koska itselleni tämä näkökulma on ollut avuksi): Kuvailemasi perusteella, valtaosa kärsimyksestäsi aiheutuu omista ajatuksistasi, ei varsinaisista tapahtumista.

Eli vaikka oletkin joutunut kokemaan kovia, nuo kokemukset ovat jo menneisyydessä. Olet ymmärrettävästi kärsinyt silloin kun sinua on satutettu, mutta nykyinen kärsimyksesi rakentuu lähinnä omille ajatuksellesi niistä aiemmista kokemuksista ja kärsimyksistä. Se on vähän sama, kuin joku ventovieras yllättäen haukkuisi sinua kadulla rumaksi. Luonnollisesti saattaisit loukkaantua ja ihmetellä asiaa hetken, tuntisit jotakin negatiivista tunnetta, koska olet ihminen. Mutta, kun tunne menee ohi, niin voisi kärsimyskin mennä, ellet itse jatka sitä alkamalla vatvomaan tapahtumaa edes takaisin.

Eli se ensimmäinen kärsimys on sellaista jolle et voi mitään, mutta siitä seuraava kärsimys on sinun itsesi "aiheuttamaa", mikäli et päästä ajatuksistasi irti. Tiedän, että asia on monimutkainen ja vaikea (!) mutta jos mietit sitä avoimin mielin ja ilman puolustautumista, niin uskon että ymmärrät mitä tarkoitan. Buddhalaisuuden opetuksista tämä ammennettu.

Ja tuohon, että olisi helpompaa jos elämässä olisi joku takuu, samaistun sataprosenttisesti! Epävarmuus on sietämätöntä. Itseäni on auttanut sellainen ajattelumalli, että hyväksyn tuon epävarmuuden ja sen, että pahin mahdollinen saattaa tapahtua koska tahansa. Muistutan itselleni, että vaikka kuolisin minuutin kuluttua, niin se on ok, koska elämä planeetalla jatkuu ja minä vain palaan luonnon kiertokulkuun kasvumateriaalina, tiedottomana ja siten ilman kärsimystä.

Terveethän eivät usko, että juuri heille voisi kovin huonosti käydä, joten heidän ei tarvitse asiaa ennen vanhuutta kovinkaan paljon miettiä. Meidänlaisten saattaa siis olla hyödyllistä hyväksyä mahdollisimman pessimistinen lopputulos lähes stoamaisesti jo etukäteen, ja sillä tavoin vähentää stressiä.

Sivusta kommentoin, että tää oli tosi hyvä, kiitos tästä! Mulla on juurikin noin, että mun omat ajatukset nykyään on se suurin kärsimyksen aiheuttaja. 😮 Tätä alan tutkailla enemmänkin.

- eri

Vierailija kirjoitti:

Tänään on taas kamala päivä. Olen jäänyt niin paljosta paitsi ja vaille koko ikäni. Ensin lapsena ja nuorena normaaleista vanhemmista ja perhe-elämästä, sitten jo parikymppisenä mieleltäni sairastuttua vaille normaaleja ihmissuhteita ja työ-ja opiskelukokemuksia (sain joka paikassa vain kuulla olevani outo ja taitamaton). Nyt sitten nelikymppisenä ei ole jäljellä mitään, pelkkää minituilla elämistä yksinäisyydessä ties kuinka monta vuosikymmentä. Kun ongelmani ei ole vain traumat vaan olen jotenkin skitsokirjoinen, pää ei toimi normaalisti. Tunteet on latteat, koko ajan ahdistaa/masentaa, välillä kuulen ääniä, maailma ja ihmiset on epätodellisia jne. Minua siis luonnollisesti vältellään ja vieroksutaan. Elämä tuntuu painajaiselta josta ei koskaan herää. Ja elämä vain vaikeutuu iän myötä kun mukaan tulee kaikki vanhuuden vaikeudetkin.

Voimia. 😕 Täällä myös samanlaisia olona tänään. Kai "saat" sentään eläkkeellä olla, että ei millään työttömyysetuuksilla tarvitse kituuttaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä edelliseen kirjoittaa se, että itse olen liikaa kiinni kaikessa kokemassani. Se vie jotenkin koko persoonani mukanaan. Minulla on esim sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Se taas johtuu paljolti kokemuksistani. Toki ujoutta on ollut muutenkin. Silti, kun koko persoonaani määrittää häpeä ja epäonnistuminen sekä sellainen ajatus, että olen ihan arvoton ja huono niin se vie pohjan kaikelta.

Samalla minulla ei ole varsinkaan enää rohkeutta kohdata ihmisiä. Olen yksinäinen, mutta silti mikään yksinäisyys ei tavallaan saa minua lähestymään muita ainakaan syvällisemmin. Lisäksi niin kuin joku kirjoitti ketjuun ja minäkin jo yhden viestin aiheeseen liittyen aiemmin niin minullahan ei ole mitään "elämää" ja oikeastaan kaikki asiat olisivat vaikeita puhua. Moni toiselle tavallinen asia on itselleni jotenkin häpeällinen tai vaikea puhua. En tahtoisi paljastaa näitä asioita.

En myöskään halua olla mikään uhri tai kaipaa sääliä. En hae sellaista. Olen vaan surullinen ja pettynyt siihen miten kaikki on mennyt ja kuinka tuntuu kuin koko minä olisi hävinnyt jonnekin tai persoonani olisi ihan jossain hukassa. Tämä tyyppi ei tavallaan ole se minä joka tahtoisin olla. Olen myös helposti stressaava ihminen ja kun ikäviä juttuja sattuu niin ne vievät mukanaan nykyisin nopeasti. En meinaa jaksaa sitä. Samalla en enää meinaa kestää epävarmuutta yhtään. Olen jotenkin stressannut niin paljon ja jokainen ikävä kokemus lisää kuormaa.

Tarvisin jonkun sanomaan, että nyt menee edes vähän aikaa hyvin ja elämä on rauhallista. Jotain takuuta jostain hyvästä. Toisaalta eihän se elämä vaan mene niin ja ymmärrän sen. Silti joillakin on parempi ja helpompi tie. Jokaisella on myös erilaiset voimavarat. Itselle ehkä vähän liian raskas tie ollut jo tämä. Vielä jatkona. Kiitos jos joku lukee näitäkin. Tämä ollut tälläinen päivä, kun asiat mielessä.

Olen itse monella tavalla aivan samanlainen kuin sinä, joten en sano tätä mitenkään loukatakseni, vaan herätelläkseni sinussa mahdollisesti ajatuksia (koska itselleni tämä näkökulma on ollut avuksi): Kuvailemasi perusteella, valtaosa kärsimyksestäsi aiheutuu omista ajatuksistasi, ei varsinaisista tapahtumista.

Eli vaikka oletkin joutunut kokemaan kovia, nuo kokemukset ovat jo menneisyydessä. Olet ymmärrettävästi kärsinyt silloin kun sinua on satutettu, mutta nykyinen kärsimyksesi rakentuu lähinnä omille ajatuksellesi niistä aiemmista kokemuksista ja kärsimyksistä. Se on vähän sama, kuin joku ventovieras yllättäen haukkuisi sinua kadulla rumaksi. Luonnollisesti saattaisit loukkaantua ja ihmetellä asiaa hetken, tuntisit jotakin negatiivista tunnetta, koska olet ihminen. Mutta, kun tunne menee ohi, niin voisi kärsimyskin mennä, ellet itse jatka sitä alkamalla vatvomaan tapahtumaa edes takaisin.

Eli se ensimmäinen kärsimys on sellaista jolle et voi mitään, mutta siitä seuraava kärsimys on sinun itsesi "aiheuttamaa", mikäli et päästä ajatuksistasi irti. Tiedän, että asia on monimutkainen ja vaikea (!) mutta jos mietit sitä avoimin mielin ja ilman puolustautumista, niin uskon että ymmärrät mitä tarkoitan. Buddhalaisuuden opetuksista tämä ammennettu.

Ja tuohon, että olisi helpompaa jos elämässä olisi joku takuu, samaistun sataprosenttisesti! Epävarmuus on sietämätöntä. Itseäni on auttanut sellainen ajattelumalli, että hyväksyn tuon epävarmuuden ja sen, että pahin mahdollinen saattaa tapahtua koska tahansa. Muistutan itselleni, että vaikka kuolisin minuutin kuluttua, niin se on ok, koska elämä planeetalla jatkuu ja minä vain palaan luonnon kiertokulkuun kasvumateriaalina, tiedottomana ja siten ilman kärsimystä.

Terveethän eivät usko, että juuri heille voisi kovin huonosti käydä, joten heidän ei tarvitse asiaa ennen vanhuutta kovinkaan paljon miettiä. Meidänlaisten saattaa siis olla hyödyllistä hyväksyä mahdollisimman pessimistinen lopputulos lähes stoamaisesti jo etukäteen, ja sillä tavoin vähentää stressiä.

Sivusta kommentoin, että tää oli tosi hyvä, kiitos tästä! Mulla on juurikin noin, että mun omat ajatukset nykyään on se suurin kärsimyksen aiheuttaja. 😮 Tätä alan tutkailla enemmänkin.

- eri

Tässä ketjussa varmaan osalla ei ole mitään lääkitystä, mutta minulla lääkitys muutti ajatuskulkua jo muutamassa viikossa paljon ja aloin nähdä itseni myös itseni ulkopuolelta ja haluta tehdä muutoksia. Ja aloin haaveille tulevaisuudentavoitteita. Ja muutenkin nähdä asiat realistisemmin, kun masentava sumu hälveni. Teen kyllä aktiivisesti töitäkin itsekin kanssa, koska haluan parantaa elämääni. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu että haluaisin puhua jonkun kanssa, sniif 😢

Voi ei. Googlaamalla voisi löytyä joku järjestötaho, joka antaisi ilmaista terapiaa tai vertaistukea? Ei ole ketään muuta kenelle puhua? Jos haluat, kirjoita tänne sen verran kuin järkevästi pystyy oman identiteetin salaten tekemään.