Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentaa tänään(kin) tosi paljon. Olen elämässäni ollut tosi vähän töissä ja suurimman osan ajasta vain erinäisillä sairaus-ym. tuilla. Eikä tilanne näin keski-ikäisenä ainakaan parane. Ei ole omaa perhettä tai ystäviä, vain vanhemmat jotka on tämän tilanteen lapsuuden kaltoinkohtelulla aiheuttaneet. Tunnen olevani totaalisen epäonnistunut luuseri ja täysin jumissa elämässäni.
They set you for a failure. En äkkiseltään keksi hyvää suomenkielistä vastinetta. Sulla ei ollut mahdollisuutta muuhun. Toivottavasti vielä tulevaisuudessa olisi. Minunkin aito paranemisen alkaminen vaati vanhemman kuoleman. Totaalisesti poissa.
Jep, luulen että heistä on vain mukavaa että olen heistä riippuvainen. Etenkin koska olen työkyvytön ja tukien varassa. Ja yksinäinen. Kaameassa loukussa siis. Välillä mietin että muutan jonnekin Lappiin pikku paikkakunnalle niin olisi edes luontoa lähellä vaikka elämä muuten kurjaa olisikin.
Sun pitäisi ihan oikeasti päästä irti heidän vaikutuspiiristään ja rakentaa itsellesi oma vapaa minuus ja elämä. Toivottavasti se vielä tapahtuu! Oma isänikin olisi halunnut minusta luuserin kotiorjan.
Haaveilen aina lottovoitosta että voisin hankkia oman elämän. Yritin kyllä kouluttautua ja käydä töissä jne mutta ne yritykset loppuu aina burnoutteihin
Mulla sama. Aiotko vielä silti yrittää paluuta työelämään? Mä en tiedä tuleeko musta enää valmista siihen.
Olen eri, mutta minä toivon voivani vielä yrittää paluuta työelämään. Tällä hetkellä se ei ole ihan varmaa.
Saako kysyä minkä ikäinen olet? Itse olen jo 45.
Olen 50. Olen pystynyt sinnittelemään töissä keski-ikäiseksi asti. Nyt on seinä vastassa. Mutta jos se siitä vielä menisi, en yhtään tiedä tällä hetkellä. Sain työstä kuitenkin tyydytystä, arvostusta, hyviä hetkiä ja rahaa. Vaikka pari burn outia myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No niin, eli tänä päivänä minulla on elämä ihan hyvin, on työpaikka, jopa avovaimo, harrastuspuuhia, paljon sellaisia normaaleja asioita. Kun katson elämääni kuuluneita lukuisia asioita paperilla, se näyttää ulospäin jopa siltä, kuin se olisi jonkun reippaan ja rohkean tyypin elämä. Kun tarkastelee asioita yksitellen, ne ovat kuitenkin jokainen olleet kohdallani täynnä pään hakkaamista seinään. Olen traumatisoitunut loputtomasta kiusaamisesta, nöyryytyksestä ja surullinen ja vihainen siitä, että elämäni on ollut päivittäistä taistelua lapsesta asti.
Mitä haluan tässä oikein sanoa... tarkastellen taaksepäin sitkeys on varmaan ollut hyvä asia, koska väkisin olen muuttunut normommaksi. Hengailemalla väen väkisin normaalien ihmisten kanssa ja tekemällä saman kuin muutkin jännityksestä ja jähmeydestä huolimatta huomaan näin vuosikymmenten päästä, että olen hiljalleen muokkautunut kohti normaaliutta. Kun menen jonnekin tapahtumaan tai tekemään jotain, saan yhä vähemmän niitä oudoksuvia katseita. Töissä ja harrastuksissa minuun on alettu tottua, kun tietävät jo, etten lähde kulumallakaan. Kun on hakannut päätä miljoona kertaa tiiliseinään ja mennyt siitä lopulta läpi, alkaa huomata, että se seinähän oli ihan paperia tai pikemminkin savuverho omassa mielessä vaan. Asioista tulee helpompia ja nykyään tuntuu, ettei perusarjessa enää edes ole juuri seiniä vastassa.
Siihen kun on tottunut, että aina on seinä vastassa päivittäin, tietyllä tapaa nauttikin siitä haasteesta kuopia siinä maata hetken kuin joku härkä ja ottaa vauhtia puskeakseen haastetta päin. Siitä se sitten ratkesi monesti, kun sitä pelkoa päin ryntää. Toivon, että ehkä joku teistä uskaltaisi kokeilla samaa taktiikkaa. Älkää antako periksi, tarkkailkaa, onko se vastus loppujen lopuksi niin kummoinen kuitenkaan. En osaa neuvoa enempää ja neuvoni kuulostavat kornilta muutenkin. Toivon kaikkea hyvää kaikille elämän nujertamille, älkää nyt ainakaan vaan luovuttako elämän suhteen millään tasolla.
Mielenkiintoista ja kiitos, että jaksoit kirjoittaa. Itse olen ollut se kömpelö tyttö ja pohtinut mahdollista aspergeriä.
Kai meistä jokainen on törmännyt tapaiseesi tyyppiin. Hienoa, että olet jaksanut yrittää ja pärjännyt!
Parisuhteissa traumatisoituneena kalskahti korvaan tuo avovaimo, kun itseä on vaurioittanut juuri se, etten olekaan ollut mitenkään erityinen vaan avovaimoesine. Toivottavasti arvostat häntä aidosti itsenään ja henkilönä tai otat sen seuraavaksi projektiksesi.
Kaikkea hyvää sinulle, pidä lippu korkealla!
Elin lapsuuteni lestadiolaisessa perheessä todella tiukan kurin alla. Koin jo tuolloin, etten kuulu koko uskontoon ja olin varmaan siksi ns väliinputoaja ja juureton joka paikassa. Koulukavereiden kanssa ei syntynyt sellaista syvää ystävyyttä, koska minulta oli kielletty kaikki normaalit asiat kuten tv, musiikki, koulun diskot ja muut. Yhteisiä puheenaiheita oli siis todella vähän ja jäin kaikessa ulkopuoliseksi. Lisäksi sosiaaliset taitoni olivat sen suljetun elämän vuoksi hiukan kömpelöt.
Tuo ulkopuolisuuden tunne on jatkunut aikuisuuteen asti ja vaikka olen ihan menestynyt elämässä, vaikutan ulospäin suuntautuneelta ja minusta pidetään, se syvä ystävyys jää aina syntymättä ja koen herkästi itseni ulkopuoliseksi.
Uskoon pakottaminen on jättänyt jotain trauman jälkiä vaikka nykyään lähisukukaan ei kuulu enää samassa mittakaavassa uskoon. Joskus mietin miten erilaista elämä olisi jos olisin saanut osallistua kaikkeen siihen mihin halusin ja elää samanlaista lapsuutta ja nuoruutta kuin muutkin. Olen salaa toivonut, että ne ketkä pitivät minusta mutta ei löydetty tarpeeksi yhdstäviä tekijöitä tuolloin, palaisivat elämääni ja voisimme tutustua uudelleen eri lähtökohdista.
Tuo traumakäsite on hiukan eri kuin se että esim kasvatus on ollut jonkinlaista ja sen seurauksena meistä on tullut tietynlaisia.
Esim jos kasvatus ja omat vanhemmat (erityisen merkittävää on oman äidin luonne ja kiintymyssuhde) on ollut kylmä, etäinen ja tunteita ei ole saanut näyttää ja sen seurauksena lapsesta tulee aikuisena samanlainen, niin se ei varsinaisesti ole trauma.
Toisaalta nykykasvatuksen tuloksena voimakkaan itseriittoiset, yksilökeskeiset, piittaamattomat ja empatiakyvyttömät itseään täynnä olevat ihmiset eivät ole trauman seurausta vaan oman aikakautensa kasvatuksen tuloksia.
Ja kukapa meistä olisi täydellinen?
Millainen ihminen on täydellinen ja oikeanlainen?
Vierailija kirjoitti:
Tuo traumakäsite on hiukan eri kuin se että esim kasvatus on ollut jonkinlaista ja sen seurauksena meistä on tullut tietynlaisia.
Esim jos kasvatus ja omat vanhemmat (erityisen merkittävää on oman äidin luonne ja kiintymyssuhde) on ollut kylmä, etäinen ja tunteita ei ole saanut näyttää ja sen seurauksena lapsesta tulee aikuisena samanlainen, niin se ei varsinaisesti ole trauma.
Toisaalta nykykasvatuksen tuloksena voimakkaan itseriittoiset, yksilökeskeiset, piittaamattomat ja empatiakyvyttömät itseään täynnä olevat ihmiset eivät ole trauman seurausta vaan oman aikakautensa kasvatuksen tuloksia.
Ja kukapa meistä olisi täydellinen?
Millainen ihminen on täydellinen ja oikeanlainen?
Mihin perustat väitteesi ettei etäinen suhde vanhempiin olisi traumaattinen kokemus lapselle? Suhteeseen on silloin todennäköisesti lapsen näkökulmasta kuulunut paljon vaikeita hylätyksi tulon kokemuksia, vaikka vanhemman näkökulmasta kyse olisi voinut olla lapsen "karaisemisesta".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo traumakäsite on hiukan eri kuin se että esim kasvatus on ollut jonkinlaista ja sen seurauksena meistä on tullut tietynlaisia.
Esim jos kasvatus ja omat vanhemmat (erityisen merkittävää on oman äidin luonne ja kiintymyssuhde) on ollut kylmä, etäinen ja tunteita ei ole saanut näyttää ja sen seurauksena lapsesta tulee aikuisena samanlainen, niin se ei varsinaisesti ole trauma.
Toisaalta nykykasvatuksen tuloksena voimakkaan itseriittoiset, yksilökeskeiset, piittaamattomat ja empatiakyvyttömät itseään täynnä olevat ihmiset eivät ole trauman seurausta vaan oman aikakautensa kasvatuksen tuloksia.
Ja kukapa meistä olisi täydellinen?
Millainen ihminen on täydellinen ja oikeanlainen?
Trauman voi käsittää, että lapsen psyykkinen sietokyky ylittyy ja säännöllisesti. Kysymys on rankasta asiasta ja se joka on traumatisoitunut tuntee sen psyykessään että ruumiissaan.
Mietin itse sitä, että minulle tulee välillä jopa ajatuksia etten haluaisi olla nainen. Jotenkin jos miettii esim kiusaamista ja ilkeitä puheita niin melkein se kaikki on ollut ns seksuaalisuuteen perustuvaa. Jos olisin mies niin en olisi voinut kokea vastaavaa. Ehkä olisi muista asioista pilkattu ja puhuttu pahaa, mutta tälläistä vastaavaa kauheaa koko sukupuoleen liittyvää ikävyyttä ei olisi ollut. Ymmärrän sen, että myös pojilla ja miehillä on omat ns riskinsä joutua kokemaan vastaavaa jossain muussa jutuissa. En kiellä sitä.
Silti kaiken tämän jälkeen mietin miten tavallaan pystyn arvostamaan itseäni enää naisena tai näenkö enää hyviä puolia naisena olemisessa. Toisaalta ymmärrän sen, että nämä kaikki ajatukset ovat itselläni tulleet enimmäkseen ikävistä kokemuksista ja eivät liity muuhun. Välillä oikein ikävänä päivänä olen vaan väsynyt olemaan nainen josta saa puhua pahaa.
Tähän kaikkeen liittyen mietin aina sitä millainen esim isä puhuu jostain vieraasta naisesta pahaa (esim minusta) jos itselläänkin on tytär. Jotenkin se on hyvin ristiriitaista. Näitä hetkiä on ollut ja olen kuullut niitä puheita. Ehkä he eivät ole tienneet minun kuulevan tai eivät ole edes välittäneet. Ehkä se jonkinlaista naisvihaa omalla tavallaan. Tai että antaa lastensa puhua pahaa jostakin ja vielä uskoo heitä, kun mukamas tietävät asiosta.
Minun on vaikeaa kirjoittaa tänne elämästäni, kun en voi kertoa tarkasti. Olen joitakin viestejä kirjoittanut, mutta siis tiivistettynä kaikki meni näin. Olin ensin kiusattu nuoruudessa sillä paikkakunnalla. Sitten sain sattumalta tietää kuinka ikävät puheet olivat levinneet aiemmalle paikkakunnalle. Myöhemmin muutin muualle ja täälläkin on puhuttu pahaa. Joku tietysti pitäisi minua jo hulluna, mutta olen järjissäni. Eräs läheiseni tietää myös kaikesta. Toki hänen empatian yms ymmärryksen tasonsa on melko heikko. Kuitenkin tämä kaikki on jatkuvasti elämässäni mukana. Aina välillä on rauhallisempaa. Sitten taas kuulen sattumalta jotain ikävää puhetta tai huutelua.
Jatkuu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkoa
Ehkä sattumalta, mutta monesti tarkoituksella. Eihän kukaan tavallinen ihminen ymmärtäisi sitä miten kaikki voi mennäkin näin. Itse olin siis vaan kiusattu ja yksinäinen. Ehkä lopussa yritin vastustaa pari kertaa ja oli pari tilannetta ja suututin jotakin ihmisiä enemmän. Se kaikki johti sitten myöhemmin tähän kaikkeen. Se loukkaa myös minua, kun puhutaan itseni olevan esim seksuaalisesti löyhä ja kaikkien kanssa oleva. Siinä menee oma arvo ihan alas. Oikeasti en ole ikinä seurustellut tai harrastanut seksiä. Nyt olen puheissa kuin joku aivan toinen ihminen. En usko, että monellekaan käy näin. Monet pääsevät eroon siitä kaikesta myöhemmin.
Mietin myös millaisia ihmisiä siellä taustalla on. Ei ole ihan normaalia jos joku jaksaa pyörittää sitä kaikkea todella pitkään. Olen huomannut sen, että nuorempia tyyppejä on myös mukana. Oikeastaan tuntuu kuin aina uudet ikäluokat yms tulevat mukaan tähän kaikkeen. Tämä kaikki saa minut myös menettämään toivoni elämään tai vie viimeisen luoton ihmisiin. Välillä tunnen suurta vihaa ja mietin kuinka tämä on väärin.
Silti kukaan täälläkään ei varmasti pysty auttamaan minua tai tietysti jokainen hyvä sana auttaa. Tarkoitan vaan ettei tähän tilanteeseeni ole ratkaisua. En pysty pysäyttämään tuota kaikkea. Mietin myös sitä uskoisiko joku terapeutti yms vastaava tätä kaikkea, että tavallinen kiusattu joutuu myöhemmin mukaan tälläiseen. Alkaisiko hän epäillä minua ja miettisi kuinka olen itse sairas tai käyttäytynyt itse jotenkin niin, että olen antanut aihetta kaikkeen. Sekin on ollut mielessäni. Poliisi yms ei varmasti auta ja ei minulla ole todisteita. Se kaikki on kuitenkin sellaista huomaamatonta ja en tiedä taustalla olevia tyyppejä. Tiedän lähtökohdat yms tähän kaikkeen, mutta en sitä miten kaikki on levinnyt ja kuka on myöhemmin ollut mukana.
Ei tälläistä vaan satu monille. Vähän katkerana mietin jos joku kirjoittaa saaneensa upean elämän kiusaamisen jälkeen. Toki hyvä hänelle. Minun tapauksessani tilanne on ehkä vaan pahentunut. En tiedä enää ketä ns varoa tai kuka on mukana tässä. Lisäksi monet ovat aikuisia ja sekin on pelottavaa jos aikuinen vielä ryhtyy tuollaiseen. En ole itsekään enää mikään parikymppinen. Ehkä kirjoitan jo liikaakin, mutta vaikka jollekin tämä todellisuus on jo vierasta niin minulla asiat ovat vaan menneet näin. Jos jollekin tulee ajatuksia mieleen yms niin kiitos.
Pahoittelen myös pitkää viestiä. Se vaan on niin raskasta. Olen kuin esim rikollinen joka onkin syytön. Toki eihän ketään saisi pilkata. Pelkää, että tämä kaikki vie voimani ja toivoni, vaikka moni tietysti kokee pahempaakin. Itse en vaan tiedä enää kuka on ns hyvä ja kuka ei ja alkaa olla epämiellyttävää kulkea täällä edes sitä vähää mitä kuljen.
Vierailija kirjoitti:
Tuo traumakäsite on hiukan eri kuin se että esim kasvatus on ollut jonkinlaista ja sen seurauksena meistä on tullut tietynlaisia.
Esim jos kasvatus ja omat vanhemmat (erityisen merkittävää on oman äidin luonne ja kiintymyssuhde) on ollut kylmä, etäinen ja tunteita ei ole saanut näyttää ja sen seurauksena lapsesta tulee aikuisena samanlainen, niin se ei varsinaisesti ole trauma.
Toisaalta nykykasvatuksen tuloksena voimakkaan itseriittoiset, yksilökeskeiset, piittaamattomat ja empatiakyvyttömät itseään täynnä olevat ihmiset eivät ole trauman seurausta vaan oman aikakautensa kasvatuksen tuloksia.
Ja kukapa meistä olisi täydellinen?
Millainen ihminen on täydellinen ja oikeanlainen?
Mitä oikein selität, kyseessähän on nimenomaan kiintymyssuhdetrauma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä onko minulla traumoja. Ei kovin helppoa ainakaan. Isä oli sodissa 6 vuotta. Äiti kuoli, kun olin alaikäinen. Opiskelun kanssa oli vaikeuksia. Työpaikat eivät olleet pitkäikaisia. 7 vuotta työttömyyttä. 60-vuotiaana pantiin töistä pois, josta sitten eläkkeelle. Kaksi avioeroa, 2 lasta joista toiseen välit poikki ja toiseen huonot välit. Suurin pelko on, että minut viedään väkisin johonkin lääkäriin. Lääkäri määrää sellaiset lääkkeet, joilla minut pidetään hengissä vielä vähintään 30 vuotta. Lääkärit kun nimittäin saavat huonon omantunnon, jos eivät suojele minun elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentaa tänään(kin) tosi paljon. Olen elämässäni ollut tosi vähän töissä ja suurimman osan ajasta vain erinäisillä sairaus-ym. tuilla. Eikä tilanne näin keski-ikäisenä ainakaan parane. Ei ole omaa perhettä tai ystäviä, vain vanhemmat jotka on tämän tilanteen lapsuuden kaltoinkohtelulla aiheuttaneet. Tunnen olevani totaalisen epäonnistunut luuseri ja täysin jumissa elämässäni.
They set you for a failure. En äkkiseltään keksi hyvää suomenkielistä vastinetta. Sulla ei ollut mahdollisuutta muuhun. Toivottavasti vielä tulevaisuudessa olisi. Minunkin aito paranemisen alkaminen vaati vanhemman kuoleman. Totaalisesti poissa.
Jep, luulen että heistä on vain mukavaa että olen heistä riippuvainen. Etenkin koska olen työkyvytön ja tukien varassa. Ja yksinäinen. Kaameassa loukussa siis. Välillä mietin että muutan jonnekin Lappiin pikku paikkakunnalle niin olisi edes luontoa lähellä vaikka elämä muuten kurjaa olisikin.
Tuo pikkupaikkakunnalle luonnon lähelle muuttaminen voisi olla todella hyvä ajatus. Saisit myös olla ihan oma itsesi ja elää itsesi näköistä elämää. Voisit saada uusia tuttaviakin. Kotipaikkakunnalla koin itse jotenkin aina alitajuisesti edustavani vanhempiani ja miettiväni, mikä on sopivaa, miten voin näyttäytyä ja käyttäytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelottavinta mulle nykyään on ajatus, että mun olo ja elämä ei koskaan parane tästä. Myös mulla ollut kauan tosi masentunutta oloa ja ahdistusta. Kesä meni niin sanotusti penkin alle, oli vaikea ja huono, mutta nyt olen vielä surullisempi, kun "kesä on ohi"; lapseni palasi lukioon ja miesystävä ja sisarukset töihin. Minun elämässäni ei tapahdu mitään konkreettista, pelkkää pahaa oloa, jaksamattomuutta, vanhoja kauhuja ja yksinäisyyttä.
Ei pidä käsittää väärin; olen toki kiitollinen parisuhteestani, mutta olen myös siinä suhteessa yksinäinen, puhumattakaan muista ongelmista mitä suhteessa on kummankin traumataustasta johtuen. Joku voisi sanoa, että sentään minulla on lapsi ja sisaruksia, mutta esimerkiksi vanhemmuus on usein _todella_ kuormittavaa ja joskus pelottavaakin; en kai ole siirtänyt traumataakkaani eteenpäin jne. Ja kaikki se hirveä ja kaiken nielevä syyllisyyden tunne, kun en jaksa olla aktiivinen ja esimerkillinen äiti, vaan olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja makoilen paljon. Monesti olen halunnut sairaalaan, mutta en ole uskaltanut tilanteeni takia.
No, olen tänä vuonna havahtunut siihen, että en ole koskaan pelännyt elämää ja esimerkiksi työelämää niin valtavasti kuin nyt pelkään. Ja sitä pelkään, että tämä ei enää koskaan muutu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentaa tänään(kin) tosi paljon. Olen elämässäni ollut tosi vähän töissä ja suurimman osan ajasta vain erinäisillä sairaus-ym. tuilla. Eikä tilanne näin keski-ikäisenä ainakaan parane. Ei ole omaa perhettä tai ystäviä, vain vanhemmat jotka on tämän tilanteen lapsuuden kaltoinkohtelulla aiheuttaneet. Tunnen olevani totaalisen epäonnistunut luuseri ja täysin jumissa elämässäni.
They set you for a failure. En äkkiseltään keksi hyvää suomenkielistä vastinetta. Sulla ei ollut mahdollisuutta muuhun. Toivottavasti vielä tulevaisuudessa olisi. Minunkin aito paranemisen alkaminen vaati vanhemman kuoleman. Totaalisesti poissa.
Jep, luulen että heistä on vain mukavaa että olen heistä riippuvainen. Etenkin koska olen työkyvytön ja tukien varassa. Ja yksinäinen. Kaameassa loukussa siis. Välillä mietin että muutan jonnekin Lappiin pikku paikkakunnalle niin olisi edes luontoa lähellä vaikka elämä muuten kurjaa olisikin.
Sun pitäisi ihan oikeasti päästä irti heidän vaikutuspiiristään ja rakentaa itsellesi oma vapaa minuus ja elämä. Toivottavasti se vielä tapahtuu! Oma isänikin olisi halunnut minusta luuserin kotiorjan.
Haaveilen aina lottovoitosta että voisin hankkia oman elämän. Yritin kyllä kouluttautua ja käydä töissä jne mutta ne yritykset loppuu aina burnoutteihin
Mulla sama. Aiotko vielä silti yrittää paluuta työelämään? Mä en tiedä tuleeko musta enää valmista siihen.
Olen eri, mutta minä toivon voivani vielä yrittää paluuta työelämään. Tällä hetkellä se ei ole ihan varmaa.
Saako kysyä minkä ikäinen olet? Itse olen jo 45.
Olen 50. Olen pystynyt sinnittelemään töissä keski-ikäiseksi asti. Nyt on seinä vastassa. Mutta jos se siitä vielä menisi, en yhtään tiedä tällä hetkellä. Sain työstä kuitenkin tyydytystä, arvostusta, hyviä hetkiä ja rahaa. Vaikka pari burn outia myös.
Kiitos vastauksesta! Toivottavasti pääset työelämään siis vielä.
Minulla on menossa jo viides sairausloma enkä tiedä mihin tulen pystymään enkä tiedä edes mitä haluaisin. Yritän elää läsnä hetkessä, mutta epäonnistun siinä joka päivä työelämään liittyvien tunkeutuvien ajatusten takia. Olen kohdannut työelämässäkin seksuaalista häirintää ja kiusaamista ja ahdistaa ajatuskin siitä, että voin joutua uudelleen sellaiselle alttiiksi. Tai edes tavallisimmille ilmiöille kuten toisten kyräilylle ja ilkeille ajatuksille. Olen ihmissuhdetyössä eikä se ole helppoa, vaikka parhaimmillaan minäkin sain onnistumisia, arvostusta ja tyydytystä. Rahasta puhumattakaan. Toisaalta elämäni näinkin on hirveää enkä jaksaisi olla kotonakaan. Missään ei ole hyvä. Anteeksi vuodatus. Tsemppiä kuitenkin sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pelottavinta mulle nykyään on ajatus, että mun olo ja elämä ei koskaan parane tästä. Myös mulla ollut kauan tosi masentunutta oloa ja ahdistusta. Kesä meni niin sanotusti penkin alle, oli vaikea ja huono, mutta nyt olen vielä surullisempi, kun "kesä on ohi"; lapseni palasi lukioon ja miesystävä ja sisarukset töihin. Minun elämässäni ei tapahdu mitään konkreettista, pelkkää pahaa oloa, jaksamattomuutta, vanhoja kauhuja ja yksinäisyyttä.
Ei pidä käsittää väärin; olen toki kiitollinen parisuhteestani, mutta olen myös siinä suhteessa yksinäinen, puhumattakaan muista ongelmista mitä suhteessa on kummankin traumataustasta johtuen. Joku voisi sanoa, että sentään minulla on lapsi ja sisaruksia, mutta esimerkiksi vanhemmuus on usein _todella_ kuormittavaa ja joskus pelottavaakin; en kai ole siirtänyt traumataakkaani eteenpäin jne. Ja kaikki se hirveä ja kaiken nielevä syyllisyyden tunne, kun en jaksa olla aktiivinen ja esimerkillinen äiti, vaan olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja makoilen paljon. Monesti olen halunnut sairaalaan, mutta en ole uskaltanut tilanteeni takia.
No, olen tänä vuonna havahtunut siihen, että en ole koskaan pelännyt elämää ja esimerkiksi työelämää niin valtavasti kuin nyt pelkään. Ja sitä pelkään, että tämä ei enää koskaan muutu.
Minulla meni myös tämä kesä kuin ohi. Mietin haikeana viime kesää, kun kaikesta huolimatta voin paremmin. Jaksoin iloita pienistä asioista ja olin läsnä hetkessä. Oli jopa rento ja melko rauhallinen olo. Tähänkin aikaan olin koronassa viime elokuussa. Silti voin melko hyvin ja muistan kuinka oli lämmintä ja ulkona istuin. Tämä kesä on taas mennyt kuin ohi. Olen stessannut elämääni ja tulevaisuuttani. Samalla ihmisten osalta kaikkea ikävää ollut. Kamalaa pilkkaa yms.
En näin ole päässyt lainkaan rauhalliseen olotilaan. Ehkä ikäkin tekee osansa ja vähitellen vuosien jälkeen alan itsekin pelätä, että muuttuuko mikään. Olenko aina tässä tilanteessa tai puhuuko joku aina pahaa. Elokuu on muille kaiken jatkumisen aikaa. Moni jatkaa koulua tai töitä tai aloittaa uutta. Minä pyörin samoissa jutuissa ja en ole edes osa mitään. Mikään ei muutu. Sekin ahdistaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentaa tänään(kin) tosi paljon. Olen elämässäni ollut tosi vähän töissä ja suurimman osan ajasta vain erinäisillä sairaus-ym. tuilla. Eikä tilanne näin keski-ikäisenä ainakaan parane. Ei ole omaa perhettä tai ystäviä, vain vanhemmat jotka on tämän tilanteen lapsuuden kaltoinkohtelulla aiheuttaneet. Tunnen olevani totaalisen epäonnistunut luuseri ja täysin jumissa elämässäni.
They set you for a failure. En äkkiseltään keksi hyvää suomenkielistä vastinetta. Sulla ei ollut mahdollisuutta muuhun. Toivottavasti vielä tulevaisuudessa olisi. Minunkin aito paranemisen alkaminen vaati vanhemman kuoleman. Totaalisesti poissa.
Jep, luulen että heistä on vain mukavaa että olen heistä riippuvainen. Etenkin koska olen työkyvytön ja tukien varassa. Ja yksinäinen. Kaameassa loukussa siis. Välillä mietin että muutan jonnekin Lappiin pikku paikkakunnalle niin olisi edes luontoa lähellä vaikka elämä muuten kurjaa olisikin.
Sun pitäisi ihan oikeasti päästä irti heidän vaikutuspiiristään ja rakentaa itsellesi oma vapaa minuus ja elämä. Toivottavasti se vielä tapahtuu! Oma isänikin olisi halunnut minusta luuserin kotiorjan.
Haaveilen aina lottovoitosta että voisin hankkia oman elämän. Yritin kyllä kouluttautua ja käydä töissä jne mutta ne yritykset loppuu aina burnoutteihin
Mulla sama. Aiotko vielä silti yrittää paluuta työelämään? Mä en tiedä tuleeko musta enää valmista siihen.
Olen eri, mutta minä toivon voivani vielä yrittää paluuta työelämään. Tällä hetkellä se ei ole ihan varmaa.
Saako kysyä minkä ikäinen olet? Itse olen jo 45.
Olen 50. Olen pystynyt sinnittelemään töissä keski-ikäiseksi asti. Nyt on seinä vastassa. Mutta jos se siitä vielä menisi, en yhtään tiedä tällä hetkellä. Sain työstä kuitenkin tyydytystä, arvostusta, hyviä hetkiä ja rahaa. Vaikka pari burn outia myös.
Kiitos vastauksesta! Toivottavasti pääset työelämään siis vielä.
Minulla on menossa jo viides sairausloma enkä tiedä mihin tulen pystymään enkä tiedä edes mitä haluaisin. Yritän elää läsnä hetkessä, mutta epäonnistun siinä joka päivä työelämään liittyvien tunkeutuvien ajatusten takia. Olen kohdannut työelämässäkin seksuaalista häirintää ja kiusaamista ja ahdistaa ajatuskin siitä, että voin joutua uudelleen sellaiselle alttiiksi. Tai edes tavallisimmille ilmiöille kuten toisten kyräilylle ja ilkeille ajatuksille. Olen ihmissuhdetyössä eikä se ole helppoa, vaikka parhaimmillaan minäkin sain onnistumisia, arvostusta ja tyydytystä. Rahasta puhumattakaan. Toisaalta elämäni näinkin on hirveää enkä jaksaisi olla kotonakaan. Missään ei ole hyvä. Anteeksi vuodatus. Tsemppiä kuitenkin sinulle!
Saisitko terapiassa tai self helppinä muodostettua rajojasi ja niiden ystävällistä, mutta jämäkkää ilmaisemista? Se voisi auttaa työelämässä, ja toki muutenkin. Itse käytän paljon self helpiä terapian lisäksi.
Onko kenelläkään tässä ketjussa kokemusta siitä, miten traumat puretaan onnistuneesti ja turvallisesti? Olen aloittanut sitä nyt. Dissosiaatiota puretaan ja trauma nousee uusin tavoin mieleen joka päivä. Olen ihan poikki aina sen jälkeen, mieli tekee kovaa töitä.
Jotenkin sitä toivoo, että tämä auttaisi ja sen saisi oikeasti käsiteltyä. Tällä hetkellä käytökseni on sellaista, mitä en ole koskaan kokenut. Kyseenalaistan tapahtunutta, tarve hakea varmistusta todellisuudesta. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni olen tuntenut itseni myös turvalliseksi jonkun ihmisen kanssa ja siitä on ihan uudella tavalla seurannut tarve varmistaa, ettei hän jätä minua, vaikka olisin hankala.
Toisaalta kasvan aikuisemmaksi joka päivä ja viikko taantuneesta ja keskenjääneestä minästäni. Kuten aiemmilla sivuilla, nyt liian teiniltä näyttävät jutut hävettävät ja kaipaan muuta. Katson ikäisiäni mielestäni kivannäköisiä naisia ja yritän imeä tyylivinkkejä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentaa tänään(kin) tosi paljon. Olen elämässäni ollut tosi vähän töissä ja suurimman osan ajasta vain erinäisillä sairaus-ym. tuilla. Eikä tilanne näin keski-ikäisenä ainakaan parane. Ei ole omaa perhettä tai ystäviä, vain vanhemmat jotka on tämän tilanteen lapsuuden kaltoinkohtelulla aiheuttaneet. Tunnen olevani totaalisen epäonnistunut luuseri ja täysin jumissa elämässäni.
They set you for a failure. En äkkiseltään keksi hyvää suomenkielistä vastinetta. Sulla ei ollut mahdollisuutta muuhun. Toivottavasti vielä tulevaisuudessa olisi. Minunkin aito paranemisen alkaminen vaati vanhemman kuoleman. Totaalisesti poissa.
Jep, luulen että heistä on vain mukavaa että olen heistä riippuvainen. Etenkin koska olen työkyvytön ja tukien varassa. Ja yksinäinen. Kaameassa loukussa siis. Välillä mietin että muutan jonnekin Lappiin pikku paikkakunnalle niin olisi edes luontoa lähellä vaikka elämä muuten kurjaa olisikin.
Tuo pikkupaikkakunnalle luonnon lähelle muuttaminen voisi olla todella hyvä ajatus. Saisit myös olla ihan oma itsesi ja elää itsesi näköistä elämää. Voisit saada uusia tuttaviakin. Kotipaikkakunnalla koin itse jotenkin aina alitajuisesti edustavani vanhempiani ja miettiväni, mikä on sopivaa, miten voin näyttäytyä ja käyttäytyä.
Itselläni on vähän sama tilanne ja vanhemmat ovat liian "voimakkaita" minuun nähden. On vaikea olla oma itsensä heidän kanssaan, kun aina pitäisi olla jotenkin parempi tai vahvempi. Ei saisi ikävissäkään jutuissa reagoida oikein mitenkään. Se on kyllä raskasta ja mietin välillä sitä miten olemmekin niin erilaisia. Näin on vaikeaa edes keskustella niin että toinen ymmärtäisi. Ehkä jossakin tavallisissa jutuissa tämä toimii. Sitten jos heidän pitäisi esim ymmärtää tunteitani tai vaikeita asioita elämässäni niin ei se vaan toimi.
Oikeastaan kiusaamisen kokemukset yms olisivat varmasti olleet helpompia kestää ja niistä olisi selviytynyt paremmin jos olisin voinut normaalisti puhua kaikesta. Moni vanhempi tahtoo tietää kiusaamisesta ja on valmis tekemään mitä vaan, että se loppuu. Minun tapauksessani tuntui, että olin rasite, kun edes kerroin mitään tai jos kerroin niin ajatus olisi se, että kestän vaan kaiken.
En ole esim ikinä unohtanut kuinka nuoruudessa äitinikin todisti ainakin jollakin tasolla (näki sen tilanteen, ei ehkä kuullut sanoja) yhtä ikävää hetkeä, kun minua pilkattiin, eikä reagoinut siihen mitenkään. Kun itse sitten kerroin mitä minulle oltiin sanottu yms niin hän oli täysin reagoimaton. Itse itkien ja raivoten yritin vaan miettiä miten kamalaa oli kokea sellaista tilannetta ja äitini on vieressä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Samalla kyllähän hän jotain hyvääkin ehkä sanoi, mutta ei saa välittää tai pitää olla vahva tyyliin. Oikeastaan ei oikein reagoinut paljonkaan. Samalla olisin kaivannut tukea ja jotain hyviä sanoja silloin.
Ei se kaikki olisi myöskään ehkä koskaan mennyt siihen pisteeseen kuin meni jos olisimme yhdessä miettineet sitä kaikkea. Kun jäin tavallaan ilman tukea kiusaamisen kanssa niin se jatkua ja pahentua. Toisaalta olen monesti ajatellut, että vain muutto paljon aiemmin olisi voinut auttaa. Ikävästi sanoen muu ei olisi ehkä toiminut. Uskon, että vastustus olisi vaan pahentanut lopulta kaikkea. Ei silti saisi jäädä omilleen näissä jutuissa. Oikeastaan se on silti kamalaa jos pitää vaan kestää se kaikki ja olla kuin kaikki olisi hyvin. Ei se toimi ja kun tilanne jatkuu vuodesta toiseen.
Mietin paljon sitäkin, kuinka elän eri elämää kuin vanhempani. Minulla on kuormani mistä he eivät oikeastaan tiedä mitään ja jos tietävät niin eivät ymmärrä. Se kaikki ikävä asia vaan ns piilotellaan pois ja ollaan kuin kaikki olisi mennyt hyvin. Vieläkin jos äitini saa esim tietää ikävistä puheista niin se kaikki puhutaan kuin jostain arkipäivän jutusta keskusteltaisiin. Ei hän mieti miltä minusta tuntuu tai kuinka ikävää se on. Itsestään hän ei taas siedä puhuttavan mitään mikä ei vastaa totuutta tai halua kokea vääryyttä. Minun pitäisi silti kestää se kaikki ja olla kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Isäni on taas hyvin ailahteleva luonne. Tekee päätöksiä nopeasti ja tarkemmin miettimättä.
jatkuu
jatkoa
Isäni suuttuu myös todella helposti. Hän monesti uhoaa kaikkea kuinka hän kyllä tekee sitä ja tätä. Todellisuudessa hänen toimintansa vain pahentaa kaikkea monessa tilanteessa. Jos olisin hänelle puhunut enemmän kaikesra niin riskinä olisi ollut tilanteen paheneminen entisestään. Samoin hän aina vähän kuin turvaa oman selustansa tyyliin, ei minulle kukaan uskalla sanoa mitään yms. Sitten jättää muut pärjäämään miten pärjäävät. Hänellä myös aivan liiallisena se vahvuuden korostus. Ei vaan saa välittää.
Oikeastaan kaikesta kokemastani on nyt tullut tavallaan jokin verho minun ja vanhempien elämään. Minä olen toisella puolella ikävien kokemusten kanssa ja he toisella puolella ymmärtämättä oikeasti mitään. Joskus luen vähän katkerana muiden kokemasta kiusaamisesta ja siitä kuinka ovat saaneet tukea ja apua. Heitä on ymmärretty. Itse olen jäänyt paitsi jostain monelle normaalista asiasta eli siitä, että olisin pystynyt puhumaan ja olisin voinut luottaa, että minut otetaan myös vaikeuksien keskellä hyvin vastaan.
Oikeasti elämämme on ollut hankalaa muutenkin. Vanhemmilla jatkuvaa riitaa ja ikävä tunnelma ollut. En kuitenkaan varmasti monessa perheessä olisi tässä jamassa kuin nyt olen. Uskon, että asioita olisi selvitetty ja olisin saanut apua kaikkeen. Meillä, kun pitäisi myös ihmisen mieli vaan kestää kaiken. Minulla ei ole meinannut kestää ja en ole en ennallani muutenkaan. Toki voin paremmin kuin moni muu. Nuoruudessa silti voin huonosti välillä ja jäin parista avunpyynnöstäkin huolimatta ilman vanhempien tukea. En unohda niitä hetkiä, kun itkin ja sanoin etten jaksa enää. Piti vaan pyytää anteeksi ja kaikki jatkui ennallaan. Jaksoin eteenpäin aina jotenkin.
Pahoittelen taas pitkää viestiä. Oikeastaan tässä vaan näkee sen miten elämääni ovat vaikuttaneet nämä asiat. Se kaikki jättää jälkensä myös perhesuhteisiin. Joskus olen vihainen, että kaikki meni näin. Joskus tunnen surua. Monesti olen vaan väsynyt kaikkeen. Eivät he tule koskaan ymmärtämään minua tai myönnä kokemuksiani kunnolla. Minun pitäisi olla se pärjäävä ja rohkea ihminen.
Etsi apua vanhemmista irtautumiseen. Katso Youtubesta Patrick Teahan näin ensialkuun. Osasin hyvin samaistua osaan kokemuksistasi.
Sinun kuuluu kasvaa aikuiseksi. Murrosikä ei ole onnistunut, koska vanhempasi eivät valmistaneet sinua oikein. Nyt sinun pitää yrittää paikata heidän jättämänsä puutteet ja tehdä työ yksin tai terapeutin avulla. Ja ahkeraa self helpiä suosittelen!
Kai se tavallaan väkisin yritettävä kun laitetaan kaikenmaailman ammatillisiin kuntoutuksiin ja muihin kerta toisensa jälkeen mitkä ei ikinä johda mihinkään. Todennäköisemmin roikuskelen työkkärin toimenpiteissä työmarkkinatuella tai vastaavalla vielä toiset 20 vuotta. Mieluummin olisin kyllä eläkkeellä.