Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin voi kehittyä vain tiettyyn pisteeseen asti ja sen jälkeen tarvittaisiin kyllä turvallista toista.

Turvallinen ympäristö ja läheiset ystävät?

Koettu trauma vaikuttaa sen käsittelyyn, joistain traumoista on helpompi puhua kuin toisista.

Mikäli traumaa ei kykene muistamaan tai persoonallisuus on kehittynyt traumaattisissa olosuhteissa on se monimutkaisempi. Luultavasti sellaiset traumat ovat vaikeampia käsitellä, missä on koettu kaltoinkohtelua samalta taholta, mistä on ollut riippuvainen?

Olisipa kyky muodostaa niitä läheisiä ystävyyssuhteita. Taidan olla traumoineni turhan outo.

Tuntuuko susta, että sun on vaikea tutustua kehenkään tai luottaa kehenkään vai että muut ei jostain syystä halua tai yritä tutustua suhun?

Jälkimmäinen. Ihmissuhteet eivät vain syvene sille tasolle kuin toivoisin. Yritän kyllä aktiivisesti tutustua ihmisiin ja ehdottaa ja järjestää yhteistä tekemistä. Alkuun voi vaikuttaa ihan hyvältä, sitten koko juttu tyssää. Monelle tuntuu riittävän hyvin se, että vaihdellaan satunnaisesti pari mitä kuuluu -viestiä. Kaipaisin itse oikeita tapaamisia. En jaksa olla kovin pitkään kiinnostunut muiden elämästä, jos tapaamisia ei juurikaan ole.

Joskus olen kuvitellut päässeeni mukaan johonkin kaveriporukkaan. Aika nopeasti olen kuitenkin tippunut yleensä niistä pois siinä vaiheessa, kun muun porukan yhteydenpito syvenee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin voi kehittyä vain tiettyyn pisteeseen asti ja sen jälkeen tarvittaisiin kyllä turvallista toista.

Turvallinen ympäristö ja läheiset ystävät?

Koettu trauma vaikuttaa sen käsittelyyn, joistain traumoista on helpompi puhua kuin toisista.

Mikäli traumaa ei kykene muistamaan tai persoonallisuus on kehittynyt traumaattisissa olosuhteissa on se monimutkaisempi. Luultavasti sellaiset traumat ovat vaikeampia käsitellä, missä on koettu kaltoinkohtelua samalta taholta, mistä on ollut riippuvainen?

Olisipa kyky muodostaa niitä läheisiä ystävyyssuhteita. Taidan olla traumoineni turhan outo.

Tuntuuko susta, että sun on vaikea tutustua kehenkään tai luottaa kehenkään vai että muut ei jostain syystä halua tai yritä tutustua suhun?

Jälkimmäinen. Ihmissuhteet eivät vain syvene sille tasolle kuin toivoisin. Yritän kyllä aktiivisesti tutustua ihmisiin ja ehdottaa ja järjestää yhteistä tekemistä. Alkuun voi vaikuttaa ihan hyvältä, sitten koko juttu tyssää. Monelle tuntuu riittävän hyvin se, että vaihdellaan satunnaisesti pari mitä kuuluu -viestiä. Kaipaisin itse oikeita tapaamisia. En jaksa olla kovin pitkään kiinnostunut muiden elämästä, jos tapaamisia ei juurikaan ole.

Joskus olen kuvitellut päässeeni mukaan johonkin kaveriporukkaan. Aika nopeasti olen kuitenkin tippunut yleensä niistä pois siinä vaiheessa, kun muun porukan yhteydenpito syvenee.

Minä en oikein osaa olla osana kaveriporukkaa. He ovat aina jotenkin läheisempiä ja minä hangaround. Tykkäänkin kyllä enemmän läheisistä ystäväsuhteista kuin kaverisuhteista. Jos on porukka niin sitten mielellään todella löyhä esim. työpaikka tai naapurusto, mutta ei mitään tarkkarajaista Seija, Minna, Taru, Katja ja Sari + minä siinä jotenkin häälymässä.

Mulla kanssa.

Käyn hoidossa psykiatrian avohoidossa, mutta, miten luottaa ja käydä hoidossa saman tahon luona, josta suurin osa traumoistasi on peräisin ja on ne aiheuttanut.

Voin kertoa traumani, äitini yritti itsemurhaa kun olin alaikäinen, tätä ennen elämäni oli aika suojattua. Mutta hän toipui. Ja tämä on ainoa traumani, jossa psykiatrinen hoito ei ole ollut osallisena? Paitsi onhan se tavallaan, kun äitini sai siellä hoitoa ja toipui.

Toinen traumani on, että jouduin neuroleptilääkitykselle, vaikken ollut edes psykoottinen.

Kolmas traumani on jokaikinen pakkohoito.

Neljäs traumani on se, että äitini masentui uudestaan, kun minä voin pahoin, hän syytti siitä itseään, masentui ja yritti taas itsemurhaa? Syytän tästä psykiatriani, joka syyllisti äitiäni tilanteestani.

Ja minä syytin äitiäni, koska hänen isällään oli psykoosi ja hän teki itsemurhan. Mutta se ei ollut äitini vika, eikä minun olisi pitänyt syyttää häntä siitä.

Mutta, jos äitini ei olisi sanonut psykiatreille, että meidän suvussa on ollut psykoosia, ehkä minunkin tilannettani olisi voitu katsoa inhimillisemmästä näkökulmasta. Se ei ole äitini vika, mutta tavallaan hänen mt-historia ja isänsä itsemurha tekivät minun kohtalon, ilman, että sain itse vaikuttaa siihen.

Sen takia minulle haluttiin aloittaa psykoosilääke, sen takia minua vaadittiin suurennuslasin kanssa eikä minulle annettu mitään mahdollisuutta normaaliin elämään, joka on ainoa asia minkä koskaan halusin.

Viides traumani on se, että kaiken tämän jälkeen, joudun edelleen käydä avohoidossa? Joka on psykoosipoliklinikalla? Vaikka opiskelin ammatin? Ja minulla on työpaikka? Ja minulla on vuokra-asunto? Ja olen sisältä täysin kuollut ja tyhjä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla kanssa.

Käyn hoidossa psykiatrian avohoidossa, mutta, miten luottaa ja käydä hoidossa saman tahon luona, josta suurin osa traumoistasi on peräisin ja on ne aiheuttanut.

Voin kertoa traumani, äitini yritti itsemurhaa kun olin alaikäinen, tätä ennen elämäni oli aika suojattua. Mutta hän toipui. Ja tämä on ainoa traumani, jossa psykiatrinen hoito ei ole ollut osallisena? Paitsi onhan se tavallaan, kun äitini sai siellä hoitoa ja toipui.

Toinen traumani on, että jouduin neuroleptilääkitykselle, vaikken ollut edes psykoottinen.

Kolmas traumani on jokaikinen pakkohoito.

Neljäs traumani on se, että äitini masentui uudestaan, kun minä voin pahoin, hän syytti siitä itseään, masentui ja yritti taas itsemurhaa? Syytän tästä psykiatriani, joka syyllisti äitiäni tilanteestani.

Ja minä syytin äitiäni, koska hänen isällään oli psykoosi ja hän teki itsemurhan. Mutta se ei ollut äitini vika, eikä minun olisi pitänyt syyttää häntä siitä.

Mutta, jos äitini ei olisi sanonut psykiatreille, että meidän suvussa on ollut psykoosia, ehkä minunkin tilannettani olisi voitu katsoa inhimillisemmästä näkökulmasta. Se ei ole äitini vika, mutta tavallaan hänen mt-historia ja isänsä itsemurha tekivät minun kohtalon, ilman, että sain itse vaikuttaa siihen.

Sen takia minulle haluttiin aloittaa psykoosilääke, sen takia minua vaadittiin suurennuslasin kanssa eikä minulle annettu mitään mahdollisuutta normaaliin elämään, joka on ainoa asia minkä koskaan halusin.

Viides traumani on se, että kaiken tämän jälkeen, joudun edelleen käydä avohoidossa? Joka on psykoosipoliklinikalla? Vaikka opiskelin ammatin? Ja minulla on työpaikka? Ja minulla on vuokra-asunto? Ja olen sisältä täysin kuollut ja tyhjä.

Eikö sinulla siis ole mahdollisuutta keskeyttää hoitoa? Olen luullut että se on aina avohoidossa mahdollista, vaikka tietysti hoidon nopeaa päättämistä ei yleensä suositella.

Tässä nukahtamis- ja rauhoittumismusiikkia tähän iltaan

Vierailija kirjoitti:

Tajusin juuri taas kristallinkirkkaasti sen, että nuorena sitä jaksoi, kun oli fokuksena poispääsy. Ajattelin aina, että aikuisena minulla on koti, jossa kaikilla on hyvä olla (siis siinä mielessä, että emme aiheuta toisillemme kurjaa oloa), ovet ovat avoinna ihmisille ja on miellyttävää ja rauhallista. Että aikuisena saan oikeita perheenjäseniä, kun lapsena sain vain kaksi hahmoa. 

Se isoin voimien romahdus tuli siinä vaiheessa, kun tajusin, etten enää ehdi saada omia lapsia ja tuskin saan puolisoakaan. Että ensin meni parikymmentä vuotta yksin lapsuuskodissa ja sitten parikymmentä vuotta yksin yksinasujana ja haaveeni kotoisasta rivitaloasunnosta tai omakotitalosta hyvine fiiliksineen ja lapsine ja ystävineen ja vieraineen oli jäänyt vain haaveeksi, jonka voimalla jaksoin eteen päin.

On minulla kyllä harmoninen koti, jossa mieli ja silmä lepää ja on turvallista. Mutta siellä on kovin yksinäistä. 

Koskaan ei ole liian myöhäistä luoda merkityksellisiä  yhteyksiä muihin <3 Trauma on siitä piru, että se eristää niin tehokkaasti. Sitä kokee olevansa niin yksin... kuin lasin takana tarkkailemassa muita. Ja ne pienet yritykset kurkottaa muihin voivat mennä mönkään ainakin aluksi, ja kierre on valmis. Suosittelen jokaiselle Brene Brownin kirjoja, ne ovat olleet itselleni todella silmiä avaavia. Kuinka on vain näytettävä omaa haavoittuvaisuuttaan...

Halaus sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin välillä tosi huonosti. Äsken sain tärinäkohtauksen enkä voinut syödä mitään.

Pahat muistot tulivat.

Kaverini näki miten voin, jo aiemmin itkin.

Pystytkö kertomaan kaverille siitä mikä sua vaivaa? Jos pystyt ja kaveri on tukena niin hyvä.

Kyllä, mieskaveri.

Mä olen paljastanut omaa haavoittuvuutta ja se tuntuu mahtavalta, mutta on ihmisiä, joille sellainen on liikaa. Aika paljonkin. Ei sitä sitten tee enää mieli paljastaa, kun muut on niin pihalla siitä.

Vierailija kirjoitti:

En kykene koskaan vain olemaan. Kotona ollessa mietin pakonomaisesti siivoamista, remontointia ja kaikkia keskeneräisiä töitä vaikka en niitä edes tekisi. Töissä paahdan sata lasissa vastuullisissa tehtävissä, ohjaan useita alaisia ja valmistelen samalla jatko-opintoja tohtoriohjelmaan.

Tuntuu, että katson välillä omaa tekemisteni ikään kuin ulkopuolelta. Erityisesti silloin, jos pitäisi asettaa rajoja ylitöille, kotitöiden kasautumiselle itselle tai naapurin mummon auttamiselle. Tiedostan, että tässä kohtaa pitäisi sanoa ei mutta en koskaan kykene niin tekemään.

Taustalla on pitkäaikaista traumatisoitumista (henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa isän taholta, äiti piilotteli kaiken). Varsinaista väkivaltaa pahemmalta tuntui silti se, ettei äitini koskaan halannut minua takaisin vaikka yritin itkien tukeutua häneen. Hän vain roikotti käsiään sivuillaan ja vetäytyi kuin inhoten.

Ihan kamalaa tämä, kun aina pitää olla vertaamassa. Ihmettelen, miten noin vaikeita traumoja kokenut on voinut jaksaa edetä ura-asioissa noin pitkälle. Vau. Itse en ole koskaan saanut opintojani loppuun häilyvän mielenterveyteni takia, vaikka älyä riittäisi. Mitään järjellistä työuraa ei ole. En vain jaksa, enkä taida osata olla ihmisten kanssa. Tai jotenkin kai tämä reppanuuteni näkyy olemuksessani, kun ei mua palkata, vaikka miten yrittäisin. Se on kamalaa, kun koko ajan tuntee olevansa jotenkin vääränlainen... Mutta, yritän olla vertaamatta. Me ihmiset olemme niin erilaisia, toisella voi olla edes yksi voiman antava tekijä, tai sitten vain syntymätemperamentiltaan sellainen, että jaksaa, vaikka kantaa tuhannen kilon taakkaa koko ajan, siinä missä toinen olisi jo luhistunut. 

Tsemppiä sinulle! Toivottavasti löydät itsearvostuksen myös muualta kuin suorittamisesta, ja opit terveiden rajojen pitämisen!

Vierailija kirjoitti:

Mä olen paljastanut omaa haavoittuvuutta ja se tuntuu mahtavalta, mutta on ihmisiä, joille sellainen on liikaa. Aika paljonkin. Ei sitä sitten tee enää mieli paljastaa, kun muut on niin pihalla siitä.

Miten sä sen teet? Kerrot tuttaville elämästäsi..? Hienoa, että olet saanut myös mahtavia kokemuksia, toivottavasti opit jättämään huomiotta ne, joille se on liikaa, tai vaihtoehtoisesti tunnistamaan ne.

Itselleni tuo on jotenkn niin mahdoton ajatus. Miten tuollaista ottaisi edes puheeksi, kun ei ole ystäviä, ei kavereita, vain tuttavia? En yksinkertaisesti löydä ystäviä, vaikka haluan ja yritän. En vain osaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kykene koskaan vain olemaan. Kotona ollessa mietin pakonomaisesti siivoamista, remontointia ja kaikkia keskeneräisiä töitä vaikka en niitä edes tekisi. Töissä paahdan sata lasissa vastuullisissa tehtävissä, ohjaan useita alaisia ja valmistelen samalla jatko-opintoja tohtoriohjelmaan.

Tuntuu, että katson välillä omaa tekemisteni ikään kuin ulkopuolelta. Erityisesti silloin, jos pitäisi asettaa rajoja ylitöille, kotitöiden kasautumiselle itselle tai naapurin mummon auttamiselle. Tiedostan, että tässä kohtaa pitäisi sanoa ei mutta en koskaan kykene niin tekemään.

Taustalla on pitkäaikaista traumatisoitumista (henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa isän taholta, äiti piilotteli kaiken). Varsinaista väkivaltaa pahemmalta tuntui silti se, ettei äitini koskaan halannut minua takaisin vaikka yritin itkien tukeutua häneen. Hän vain roikotti käsiään sivuillaan ja vetäytyi kuin inhoten.

Ihan kamalaa tämä, kun aina pitää olla vertaamassa. Ihmettelen, miten noin vaikeita traumoja kokenut on voinut jaksaa edetä ura-asioissa noin pitkälle. Vau. Itse en ole koskaan saanut opintojani loppuun häilyvän mielenterveyteni takia, vaikka älyä riittäisi. Mitään järjellistä työuraa ei ole. En vain jaksa, enkä taida osata olla ihmisten kanssa. Tai jotenkin kai tämä reppanuuteni näkyy olemuksessani, kun ei mua palkata, vaikka miten yrittäisin. Se on kamalaa, kun koko ajan tuntee olevansa jotenkin vääränlainen... Mutta, yritän olla vertaamatta. Me ihmiset olemme niin erilaisia, toisella voi olla edes yksi voiman antava tekijä, tai sitten vain syntymätemperamentiltaan sellainen, että jaksaa, vaikka kantaa tuhannen kilon taakkaa koko ajan, siinä missä toinen olisi jo luhistunut. 

Tsemppiä sinulle! Toivottavasti löydät itsearvostuksen myös muualta kuin suorittamisesta, ja opit terveiden rajojen pitämisen!

Kiitos tsempeistä ja kauniista sanoista. Opiskelu ja suorittaminen on ehkä itselleni ollut eräänlainen pakokeino kotioloista ja tapa tehdä eroa vanhempiini, joiden mielestä paperityöt eivät ole oikeita töitä.

Toivon sinulle tsemppiä yhtä lailla, löydät varmasti oman polkusi. Itsellänikin on välillä vaikeaa olla ihmisten kanssa, mutta vähin erin totuttelemalla se helpottuu.

Ymmärrän tällä monien kuvaileman traumasta johtuvan tilanteen ja tunteen että elämää tuhoavien ajattelumallien muuttaminen on mahdotonta ja niin ajattelin itsekkin vielä muutama vuosi sitten. Omalla kohdalla jooga ja meditaatio auttoi löytämään yhteyden mieleni ja kehoni välillä sekä tarkastelemaan omaa mieltä ja toistuvia ajatuksia. Tästä seurasi syvempi katsaus psykoterapiaan ja kiinnittämään huomiota reaktioihin ja alitajuntaisen käytösmalleihin joita aloin muuttamaan kohtaamalla sisäisen kriitikkoni jonka olin kääntänyt itseäni vastaan johtaen tiedostamattomaan itsetuhoisuuteni.

En ole ollut terapiassa koska koin siihen pääsyn hankalaksi ja nyt lähes kaksi vuotta myöhemmin siitä kun ensimmäisen kerran tiedostin että kokemani kärsimys johtuu lapsuuteni traumasta, pystyn hyväksymään itseni ja kokemaan joka päivän mielekkäämpänä. Tiedän että olen vasta oman paranemiseni alkuvaiheilla mutta koen traumani elämäni parhaaksi tapahtumaksi sillä muuten en olisi törmännyt kirjallisuuteen alitajunnan merkityksestä ja löytänyt hengellisemmän osan itsestäni josta löydän tukea ja voimaa vaikeina hetkinä.

https://traumainfo.fi/2020/03/06/trauma-on-kehossa/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen paljastanut omaa haavoittuvuutta ja se tuntuu mahtavalta, mutta on ihmisiä, joille sellainen on liikaa. Aika paljonkin. Ei sitä sitten tee enää mieli paljastaa, kun muut on niin pihalla siitä.

Miten sä sen teet? Kerrot tuttaville elämästäsi..? Hienoa, että olet saanut myös mahtavia kokemuksia, toivottavasti opit jättämään huomiotta ne, joille se on liikaa, tai vaihtoehtoisesti tunnistamaan ne.

Itselleni tuo on jotenkn niin mahdoton ajatus. Miten tuollaista ottaisi edes puheeksi, kun ei ole ystäviä, ei kavereita, vain tuttavia? En yksinkertaisesti löydä ystäviä, vaikka haluan ja yritän. En vain osaa.

En ole alkanut kertoa elämästäni, paitsi jos siihen on tullut sopiva hetki. Muutenkin tuo vaatii sopivia kohtia, ettei ihan rajattomasti puhu. Mutta esimerkiksi töissä saatoin sanoa, että koen vaikeana jonkun asian tai myönsin jonkun asian herättävän avuttomuutta tai olevani epävarma tms. Ryhmätilanteessa jos oltiin, oli aika kauheaa että kaikki muut olivatkin hiljaa ja jäin yksin. Mutta tilanteen jälkeen useampi tuli kahden kesken sitten myöntämään kokevansa samoin. Olen saattanut kahden kesken myöntää jollekin kärsiväni huijarisyndroomasta ja parhaimmillaan löytänyt muitakin, jotka kokevat niin (vaikkei heistä olisi uskonut). Tai sitten jos jossain tilanteessa vaikka kaupassa tai ihan missä vaan en osaa tai en tiedä jotain, sanon sen vaan ääneen. Yleensä saan apua. Kaupassa esim.sellaisen uudenlaisen hököttimen, millä otetaan tuotteista viivakoodeja, kohdalla olin avoimesti osaamaton ja sain apua eikä tarvinnut edes hävetä. Tällaisia pieniäkin tekoja teen.

Parin ystävän kanssa olen tosi avoimesti puhunut huonosta itsetunnosta ym.ja se on syventänyt ystävyyssuhteita. Toki se vaati, että he pystyivät myös lähteä avaamaan itseään.

No, tätä on vähän vaikea selittää, kun teen niin vain sopivissa kohdin. Usein on käynyt niin, että mitään vastakaikua ei tule vaan pelkkä hiljaisuus ja jään yksin. Se herättää hetkeksi häpeän, mutta se menee nopeasti ohi, kun muistutan itselleni, että haavoittuvuuden paljastaminen vaatii rohkeutta ym., mitä kaikilla ei ole. Olen sitten ollut itsekin hiljaa, jos toinen ei ole pystynyt samaan. Uskon, että jokaisella kuitenkin ne omat haavoittuvuudet on, mutta niiden paljastaminen voi olla pelottavaa. Eikä se haittaa, kukin tavallaan. Mulle se on kuitenkin ollut valtava helpotus, kun ei tarvitse enää koittaa pärjätä yksin saati esittää osaavaa ja tietävää, kuten itseriittoisessa kulttuurissamme usein tehdään.

Jos mä pystyisin tehdä vielä uraa ja opiskella tai olla edes töissä, kärsisin ehkä murto-osan siitä häpeästä mitä nyt määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä kärsin. Kaipaan aikaa, kun jaksoin vielä ylisuorittaa, vaikka ei sekään tervettä ole. Silti se oli paljon parempaa kuin nykyinen alisuorittaminen. Häpeän määrä on valtava.

Vierailija kirjoitti:

Jos mä pystyisin tehdä vielä uraa ja opiskella tai olla edes töissä, kärsisin ehkä murto-osan siitä häpeästä mitä nyt määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä kärsin. Kaipaan aikaa, kun jaksoin vielä ylisuorittaa, vaikka ei sekään tervettä ole. Silti se oli paljon parempaa kuin nykyinen alisuorittaminen. Häpeän määrä on valtava.

Ei mitään tarvitse hävetä, kun tekee parhaansa.

Ilkeiden ihmisten pitäisi hävetä.

Vierailija kirjoitti:

Mä en pysty kokemaan suoraan itseäni kohtaan empatiaa, ainakaan vielä, mutta joskus kun mietin mitä kaikkea mulle on tapahtunut, niin niistä tapahtuneista pystyn kokea empatiaa tai tajuamaan, että sellaista kokenutta kohtaan herää se empatia. En osaa kunnolla selittää tätä, jotain etäännytystä se varmasti on. Ehkä vielä joskus se kohdistuu suoraan itseeni.

Tämä on melko rankka ketju jo lukeakin. Tulee niin paljon ajatuksia mieleen. Minun on myös hyvin vaikeaa kokea empatiaa itseäni kohtaan. Yleensä koen, että jokin asia itsessäni tai "väärässä" käytöksessäni on aiheuttanut sen, ettei ihmiset pitäneet tai pidä edelleenkään minusta tai sen, että olin kiusattu niin pitkään. Tarkoitan tuolla minusta pitämisellä yms sitä, että jäin esim nuorena täysin yksin ja sen vuoksi koin ettei kukaan viihdy seurassani.

Nykyisin taas koen edelleen asiat niin, että seuranani on "huonoa" ja ei ole ihme, että olen yksin. Oikeastaan tässäkin on kyseessä silti vähän kuin molemmin puolinen tilanne. Nuorempana kiusaaminen vei yksinäisyyteen ja muut eivät monestikaan oikeasti pitäneet minusta. Samalla toisaalta jo itsekin luovutin ja jäin mieluummin yksin. Nykyisin taas voisi olla helpompaa lähestyä ihmisiä, mutta edelleenkään en vaan osaa tutustua tai luottaa. Joku saattaa sanoa, että olen esim liian ujo ja se taas tuo itselleni kokemuksen etten kelpaa. Jokainen asia mikä tavallaan kohdistuu itseeni ja persoonaani saa minut varpailleni. Minua saa esim neuvoa ja opastaa, mutta jos joku taas alkaa suoraa itseeni kohdistuen arvostelemaan niin se aina jättää jälkensä. Tarkoitan varsinkin töissä tai koulussa ollessa tätä ja sanottuna ns vierailta ihmisiltä.

Eksyin jo aiheestakin, kun empatiasta minun piti kirjoittaa. Jos mietin itseäni niin monesti ajattelen, että ei ole ihme jos toimin niin tai tein näin jossain tilanteessa. Ymmärrän syitä miksi asiat ovat menneet tällä tavalla. Silti yleensä aina syytän itseäni ja jotain huonoa puolta minussa. Koen olevani vääränlainen ja epäonnistunut. Olen toisaalta vähän kuin kokin tyhjä kuori. En osaa kertoa itsestäni tai aina itsekään tiedä mitä haluan tai kuka oikeasti olen. Nuoruuteni värittyi niin vahvasti ikävien asioiden ja yksinäisyyden kautta. Itsetuntoni on edelleen ihan nolla. En usko, että monikaan kokee niin kamalaa inhoa itseään kohtaan. Aina joku asia on pielessä ja en tarkoita todellakaan tällä mitään "insta-tyypin" kuvien julkaisua yms huomion hakua niin ihan sitä miten koen itseni ja persoonani joka päivä ja eri tilanteissa. Välillä ehkä löydän itseni hetkeksi, mutta muuten en tiedä mitä haluan. Empatiaa tunnen itseäni kohtaan joskus. Tänään mietin kuinka ratsastin lapsuudessa yhdellä tallilla ja mietin kuinka rohkea silloin olin. Sen jälkeen tuli hetkeksi sellainen tunne, että ajattelin itsestäni hyvää. Tai kuinka kestin jonkun todella ikävän kommentin koulun juhlassa mistä joku olisi jo murtunut ja vein sen päivän loppuun saakka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos mä pystyisin tehdä vielä uraa ja opiskella tai olla edes töissä, kärsisin ehkä murto-osan siitä häpeästä mitä nyt määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä kärsin. Kaipaan aikaa, kun jaksoin vielä ylisuorittaa, vaikka ei sekään tervettä ole. Silti se oli paljon parempaa kuin nykyinen alisuorittaminen. Häpeän määrä on valtava.

Ei mitään tarvitse hävetä, kun tekee parhaansa.

Ilkeiden ihmisten pitäisi hävetä.

Olet oikeassa. Helpommin kuitenkin sanottu kuin tehty. Mä luulen, että lapsesta saakka mun identiteetti on rakentunut suorittamisen kautta ja nyt ilman suorittamista en ole kärjistäen todeten yhtään mitään. En koe tyytyväisyyttä koskaan, kun vain olen. Alati kalvaa syyllisyyden tunne mitääntekemättömyydestä eikä koskaan ole hyvä olla.

Lapsuudesta asti tämä arvottomuuden kokemus seuraa. Äiti, myötätunnoton, on todella ahkera ja tehokas. Muistaa aina muistuttaa miten aktiivinen pitäisi olla. Masennuskin häviää, kun "menet vain kävelylle". Sekin on niin helppo sanoa. Mä pelkään yksin ulkona. Katastrofi ajattelu nousee maksimiin, kun ohi ajaa vaikka pakettiauto. Koko ajan on se pelko koska taas jotain kamalaa tapahtuu. Lenkit on pelontäyteisiä ja tosi raskaita. Tiedostan sen, että muut nauttivat niistä ja yritän joskus matkia sitä. Kohdallani kuitenkin yksi rasahdus metsästä ja tai yllättävä vastaantulija tiputtaa mut takaisin pelkoihin. Mulla on ptsd.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos mä pystyisin tehdä vielä uraa ja opiskella tai olla edes töissä, kärsisin ehkä murto-osan siitä häpeästä mitä nyt määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä kärsin. Kaipaan aikaa, kun jaksoin vielä ylisuorittaa, vaikka ei sekään tervettä ole. Silti se oli paljon parempaa kuin nykyinen alisuorittaminen. Häpeän määrä on valtava.

Ei mitään tarvitse hävetä, kun tekee parhaansa.

Ilkeiden ihmisten pitäisi hävetä.

Olet oikeassa. Helpommin kuitenkin sanottu kuin tehty. Mä luulen, että lapsesta saakka mun identiteetti on rakentunut suorittamisen kautta ja nyt ilman suorittamista en ole kärjistäen todeten yhtään mitään. En koe tyytyväisyyttä koskaan, kun vain olen. Alati kalvaa syyllisyyden tunne mitääntekemättömyydestä eikä koskaan ole hyvä olla.

Lapsuudesta asti tämä arvottomuuden kokemus seuraa. Äiti, myötätunnoton, on todella ahkera ja tehokas. Muistaa aina muistuttaa miten aktiivinen pitäisi olla. Masennuskin häviää, kun "menet vain kävelylle". Sekin on niin helppo sanoa. Mä pelkään yksin ulkona. Katastrofi ajattelu nousee maksimiin, kun ohi ajaa vaikka pakettiauto. Koko ajan on se pelko koska taas jotain kamalaa tapahtuu. Lenkit on pelontäyteisiä ja tosi raskaita. Tiedostan sen, että muut nauttivat niistä ja yritän joskus matkia sitä. Kohdallani kuitenkin yksi rasahdus metsästä ja tai yllättävä vastaantulija tiputtaa mut takaisin pelkoihin. Mulla on ptsd.

Minulla ptsd myös. Olen lopettanut lenkkeilyn muutama vuosi sitten tämän vuoksi ja ostin crosstrainerin. Jos takaa ajaa ohi hiljaa pyörä niin säikähdän ja alan kiljumaan ja pissin housuuni. Yritän kävellä missä ei ole pyörätietä mutta aina kuitenkin ajaa ohi pyörä joka ei viitsi ajaa toisella puolella katua olevalla pyörätiellä. Siksi välillä kävelen ajotiellä. Hautausmaalla on myös hyvä kävellä.

Tämän vuoksi minun piti muuttaa pois isommasta kaupungista, pelkään sentin päästä ajavia sähköpotkulautoja ja feissareita.

Tuli mieleen myös se, että onko kenenkään vaikea sanoa nimeään ja esitellä itseään? Itse koen sen olevan vaikeaa, kun koen etten ole minkään arvoinen. Esittelen itseni, mutta tuntuu kuin nimeni paikalla on vaan tyhjää. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Samalla olen ollut niin paljon yksin ettei juuri kukaan ihminen ole kutsunut minua nimelläni. Hyvin harvoin esim koulussa minua nimellä kutsuttiin ainakaan luokkalaisten toimesta. Joku taas ikävästi lyhensi nimeäni jos jotain piti minulle puhua. Näin en tavallaan ole tottunut edes siihen, että nimeni mainitaan. Yhdellä julkisuuden tyypillä on sama nimi ja hätkähdän aina, kun se mainitaan.

Tai en ole tottunut puolestaan kertomaan kuka olen. Nyt vähän aikaa sitten yhden opiskelun aloitukseen liittyvän jutun vuoksi sanoin taas nimeni ja se tuntui niin ontolta jotenkin. Varmasti moni muu oikeasti kokee nimensä ja esittelynsä ihan neutraalina. Itselle taas tulee tyhjä olo. Ei nimessä sinänsä ole vikaa, mutta se on kuin muisto menneestä ja on sen kiusatun ja yksinäinen tyypin nimi. Ehkä koen jotenkin asian niin, että nimeeni liittyy niin paljon kaikkea ikävää. Toisaalta taas jos muutenkaan en oikein tunne itseäni niin ehkä jo sen nimen sanominen on alku niihin ajatuksiin. Pitäisi osata kertoa kuka olen sen nimen takana. Joskus olin yhdellä kurssilla missä moni sanoi nimeni "kivalla" tavalla ja muutenkin mukavia ihmisiä. Se jo sai jotenkin itselleni kivemman tunteen nimestäni. Menee ehkä vähän hassuksi tämä viesti, mutta tuli nämä ajatukset nyt mieleen. Ymmärrän silti jopa nimen muutokset.