Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Traumoihin liittyen ajattelen masennuksen olevan pohjimmiltaan häpeäsairaus. Yleensä ihmiselle on käynyt jotain ikävää. Muiden on vaikea suhtautua tällaisiin kokemuksiin ja lopulta ihminen oppii sen sisäistäneenä piilottelemaan itseään.

Miettimään todella tarkasti mitä sanoo missäkin seurassa ja kertooko itsestään ylipäätään mitään. Tämä käytös vahvistaa entisestään tunnetta, että olet muiden seuraan vääränlainen, koska olet kokenut jotain sellaista, mistä ihmiset eivät kestä kuulla.

Ainoastaan kokemus ei ole pielessä, välttelevien reaktioiden perusteella tuntuu kuin myös sinussa olisi jotain pielessä. Vaatii todella paljon voimia ihmiseltä yrittää tulla vaikeiden kokemusten kanssa näkyväksi, kun toisten reaktioihin ei voi vaikuttaa.

Juuri tämä mietin itsekin. Häpeän itseäni ja elämääni niin paljon. Mietin myös monesti miten minunlaiseni ihminen voi kunnolla koskaan tutustua muihin. Jos pitää peitellä niin paljon asioita. Samalla en sillä tavalla ole elänyt normaalia elämää kuin moni muu. Täällä joku kirjoitti (ei tässä ketjussa), että jos yrittää tutustua ihmisiin niin ei saa näyttää mitään ikäviä juttuja itsestään tai kertoa vaikeuksista tms. Ymmärrän sen, mutta samalla minun pitäisi piilottaa itsestäni niin paljon, etten tiedä pystynkö siihen. Olisi kuormittavaa miettiä mitä voi puhua ja mistä yleensä puhuisi. Joku mainitsisi kouluvuodet ja itse joutuisin jättämään sen aiheen melkein väliin yms. Samalla tiedän sen, ettei kukaan toinen yleensä jaksa kuunnella ikäviä juttuja. Näin sitä tavallaan pitää itseään piilossa. Ei ole helppoa tutustua ihmisiin. Tämä sitten lisää yksinäisyyttä. Minullakaan ei ole ystäviä. Parisuhdetta en myös osaa koskaan itselleni tosissani ajatella. Se, kun vaatisi vielä enemmän kuin ystävien saaminen. Niin tutustumisessa kuin vaikka luottamuksessa. Toisen pitäisi oppia tuntemaan minut ja minä en pystyisi avautumaan. Jotkut kirjoittavat, että jos yksinäisyys ei ole todellinen ongelma niin sitten ihminen ns tyytyy yksinäisyyteen. Minä taas ajattelen, että pettymys ihmisiin saa minut suojelemaan itseäni. Jos oikeasti tulisi taas pahaa jälkeä ihmisten kanssa niin en ehkä kestäisi sitä. Se kaikki saa jättäytymään yksinäisyyteen. Toisaalta ei muutenkaan mahdollisuudet tavata ihmisiä ole korkealla ja harvoin olisi edes mahdollista löytää ketään.

Ulkona liikkumisen ongelmat ovat kyllä kuluttavia. Mäkin muutin pienelle paikkakunnalle saadakseni edes vähän enemmän rauhaa, mutta yhtä paljon mua täällä pelottaa. Sentään täällä ei tarvitse hävetä itseään ihan niin paljoa, kun on vähemmän vastaantulijoita.

Tuosta nimiasiasta. Jokunen vuosi sitten jouduin oikein hokea omaa nimeä ja miettiä, että onko tää todella mun nimi. Mulla se liittyi vierauden tunteeseen, mitä koen itseäni kohtaan ajoittain. No peilistä katsoo aina vieraan näköinen nainen. Myöskään ikääni en tunne omakseni. Depersonalisaatiosta kärsin usein.

Jos omaan nimeen liittyy vain negatiivista, voisiko sille tehdä jotain? Alkaa liittää miellyttäviä mielikuvia omaan nimeensä tai vastaavaa, en tiedä toimisiko. Nimen vaihtaminenkin on ymmärrettävää.

Vierailija kirjoitti:

Jos mä pystyisin tehdä vielä uraa ja opiskella tai olla edes töissä, kärsisin ehkä murto-osan siitä häpeästä mitä nyt määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä kärsin. Kaipaan aikaa, kun jaksoin vielä ylisuorittaa, vaikka ei sekään tervettä ole. Silti se oli paljon parempaa kuin nykyinen alisuorittaminen. Häpeän määrä on valtava.

Minäkin kärsin siitä etten pysty johonkin asiaan mihin haluaisin pystyä. Häpeän itseäni ja elämääni. Oikeastaan jos mietin niin lukioon asti kaikki meni melko hyvin. Olin ainakin sillä "tiellä", että voisin opiskella ja saisin jonkun tutkinnon. Tykkään itse aina lukea kaikkea ja oppia uutta. Kuitenkaan ei elämä ole mennyt niin. Voimat loppuivat ja yritin vaan selvitä eteenpäin. Hoidin koirani ja itseni siinä sivussa jotenkin ja muutin maaseudulle. Se ehkä pelasti minut. Sain aikaa toipua kaikesta.

Samalla lähes syrjäudyin tänne. Eihän täällä oikeastaan ole minulle mitään. Koiraakaan ei enää ole ja se kun oli myös syy tulla tänne vuokralle. Toisaalta lähteminen täältä ei ole helppo ajatus. En tiedä kestäisinkö sitä. Moni varmasti ehdottaisi muuttoa, mutta itselle muutto voi olla kuin jokin tuomio. Jos kaikki menisi pieleen niin en tiedä miten kestäisin. Tarvitsen tätä rauhaa ja hiljaisuutta sekä tuttuja paikkoja ja reittejä. Olen ulkona todella paljon ja saan olla täällä omassa rauhassa. Näin kaupunkiin muutto tuntuu tuomiolta.

Moni nuori taas lähtee täältä iloisena pois. Itsellä päinvastainen suunta ollut jo aiemmin. Samalla eihän tämä elämä etene. Nyt yritän ehkä saada jonkun ammatin viimein. Eräs amis jäi kesken ja yritän nyt monimuodolla toista, että saisin asua täällä, mutta samalla tutkinnon. Hassua sinänsä, että melkein joka voisi olen silti käynyt yliopiston kokeissa. Silti, vaikka tosissani sinne pääsyä jopa pelkään. Minua, kun ei oikein saisi kaupunkiin asumaan. Täältä taas niin pitkä matka lähes kaikkialle etten pääse mihinkään korkeakouluun kulkemaan. Tai edes amikseen joka päivä. Joku ei ehkä ymmärrä tätä kaikkea ja miettii, että minulla jää elämä elämättä. Samoin kyllä itsekin välillä suren tätä kaikkea. Silti muutto tuntuu liian suurelta asialta. Se lähtee itsellä niin nopeasti lapasesta kaikki sitten, kun voin huonosti. En nuku ja laihdun sekä näännytän itseni. En haluaisi enää miettiä kuolemaa yms. Silti välillä synkät ajatukset jopa täällä ns rauhallisessa ympäristössä. Sen vuoksi pelkään kuormitusta ja muutoksia.

Vierailija kirjoitti:

Ulkona liikkumisen ongelmat ovat kyllä kuluttavia. Mäkin muutin pienelle paikkakunnalle saadakseni edes vähän enemmän rauhaa, mutta yhtä paljon mua täällä pelottaa. Sentään täällä ei tarvitse hävetä itseään ihan niin paljoa, kun on vähemmän vastaantulijoita.

Tuosta nimiasiasta. Jokunen vuosi sitten jouduin oikein hokea omaa nimeä ja miettiä, että onko tää todella mun nimi. Mulla se liittyi vierauden tunteeseen, mitä koen itseäni kohtaan ajoittain. No peilistä katsoo aina vieraan näköinen nainen. Myöskään ikääni en tunne omakseni. Depersonalisaatiosta kärsin usein.

Jos omaan nimeen liittyy vain negatiivista, voisiko sille tehdä jotain? Alkaa liittää miellyttäviä mielikuvia omaan nimeensä tai vastaavaa, en tiedä toimisiko. Nimen vaihtaminenkin on ymmärrettävää.

Minä kirjoitin lähes samasta muutto asiasta tuohon edelliseen viestiin. Oli vaan pakko päästä muutamaan rauhalliseen paikkaan. Minua kiusattiin nuorena niin paljon edellisellä paikkakunnalla. Pakenin sitten koirani kanssa tänne nykyiselle. Se toi mukanaan hyviä asioita, mutta muuten suren elämääni. Maalla on rauhallisuus ja ihmisten vähäinen määrä plussaa. Toisaalta täällä on melko vaikeaa edes yrittää tutustua muihin. Monet ihmiset myös tietävät sinut (olet se uusi tyyppi), mutta sinä et tunne ja tiedä heitä. Tämän olen huomannut, kun joku on esim sanonut hänen tuttunsa nähneen minut "uuden tyypin" jossain paikassa. Tälläinen vähän taustalla kyttääminen ja ihmisten seurailu on välillä ikävää. Aina joku tietää sinut kuitenkin. Kaupungissa on näkymättömämpi.

Kirjoitin myös tuosta nimiasiasta. Minulla myös niitä depersonalisaatio kokemuksia. Välillä dissosiaatiota. Nyt ehkä vähän parempi tilanne. En silti tunne itseäni tai osaa kertoa mitään ihmeellistä itsestäni. Se on oikeastaan välillä hyvin ikäväkin asia. Sen lisäksi myötäilen liikaa muita. Se vie sitten loputkin persoonastani mukanaan mitä jäljellä on. Nimeäni on niin vaikeaa nähdä hyvässä valossa. Koen häpeää ja toisaalta jotain alemmuuden tunnetta tai jopa vähän jotain surkeuden tunnetta jos pitää sitä toistaa tai joku sen sanoo. En koe nimeäni omakseni jotenkin. Samalla en silti tiedä kuka olisin edes toisella nimellä. Ei siinä mielessä olisi vaihdosta hyötyä. Menisi ehkä enemmän pieleen se kaikki.

Mulla on ihan samoja ajatuksia nimen suhteen, myöskin haluaisin muuttaa maaseudulle jonkin lemmikin kanssa. Kaupungit ahdistavat tosi paljon. Mut oon jossain kroonisessa burn outissa koko ajan niin en jaksa tehdä mitään.

Mitäpä, jos te DID -diagnoosilla olettekin niitä "normaaleja"/tavallisia, ja suurin osa "normaaleista" olisivatkin vain vähemmistössä?

Se, että joku ei ole työ"elämässä", mitä, jos se kertookin siitä, ettei heillä ole elämää sen työn ulkopuolella, jos määrittävät ihmisarvon kapitalistisella maailmankuvalla?

Kuinka usein olette nähneet hoitovan tahon diagnoosit , ja ihminen, jolla ei ole diagnoosia, kenties omaa persoonallisuushäiriöiden vakavimmat asteet? (Jopa Hannu Lauerma ei aina osaa tunistaa näitä persoonallisuustyyppejä?)

Mitä on tämä absoluuttinen terveys ja diagnosoimattomuus, eikö se ole huolestuttavampaa, kuin olla keskiverto vaikkapa duunari-ADHD tapaus tai eläkkeellä DID:istä?

Mitäpä, jos te olettekin niitä tavanomaisia ja traumalapsuus on pikemminkin ollut vakio, kuin marginaaliryhmien lapsuus?

Mitäpä, jos teissä  ei ole vikaa ollut alunperinkään?

Ajattelin vaan tuoda muun näkökulman asiaan.

Minkälainen ihminen on "Normaali" uudessa normaalissa koronan jälkeisessä ajassa?

Vai olisitko keskiverto tavanomainen ihmisyksilö, vaikkapa Elon Mask sitten se diagnosoitava, vastaaviavahan ei prosentuaalisesti ole maailmanväestöstä montaakaan, joten etkö ole aika "norrmaali"/tavanomainen keskiverto 1% eliittiin verrattuna näin kärjistäen)?

Sinulla on ollut varmasti niin raskasta,ettei kukaan voi sitä täysin ymmärtää, mutta pointtini on se, että mitä, jos Bill Gates olisikin se diagnosoitu, kun kuuluu Maapallossa vähemmistöön?

Kuka on normaali, yli puolet Maapallon väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, ovatko he kaikki siis traumalapsuutensa kyseenalaistaessaan sairaita ja onko välttämättä pseudotiede psykiatria vastaus perimmäisesti teologisiin ja filosofisiin asioihin?

Jäi vielä oikeastaan mainitsematta mikä kaikessa opiskelussa ja ammattien saannissa on vaikeinta itselleni. Lukiossa pystyi vielä melko itsenäisesti tekemään kaiken. Ei myöskään ollut mitään työharjoitteluja yms. Amiksessa taas kaikki alkaa viimeistään kaatua noihin harjoitteluihin. En meinaa uskaltaa edes hakea niitä paikkoja. Jännitän ihmisten kanssa toimimista ja uusia tilanteita. Lisäksi jo se ajatus, että olen siellä arvioitavana ja toisten ohjattavana saa minut pelkäämään, että teen väärin tai olen vääränlainen. Stressaan ihan hirveästi tuosta kaikesta. Sitten joku vielä erehtyy sanomaan minun olevan ujo tai arka (mikä ei liity työnkuvaan yms) niin soppa on valmis ja jännitän taas kaikkea enemmän ja tarkkailen itseäni. Varsinaisesta töihin haussa tai töissä olosta viitsi edes kirjoittaa, kun mitään mainitsemisen arvoista ei ole.

Hyvässä tilanteessa pystyn käymään koulussa ja ryhmä on sellainen missä edes jotenkin pärjään. Silti jos käy huono tuuri niin mieluummin käyn sellaista koulutusta missä ei tarvitse olla joka päivä paikalla ja voi etänäkin käydä. Toisaalta jos ei saa harjoitusta muiden kanssa olosta ja totuttelua taas siihen niin sitten on entistä enemmän pihalla ja jännittynyt. AMK:ssa varmasti monesti sama meininki ja harjoitteluja. Ryhmä työt myös yksi ikävä juttu. Ei sen vuoksi etten tekisi niitä, mutta ne vaan stressaavat niin paljon. Murehdin, että teen taas väärin tai joku ei pidä jostain mitä ehdotan. Tai teen jonkun mielestä liian vähän tai likaa. Tai ettei joku oikeasti edes halunnut minua ryhmäänsä tai otti pakosta. Teen mieluummin itse kaiken ja välttääkseni sen kaiken stressin. Yliopistossa ehkä vähän itsenäisempää, mutta en toisaalta tiedä selviäisinkö ikinä niistä opinnoista. Asiaa pahentaa ehkä vanhempani jotka ovat duunaritaustastaan huolimatta korostaneet aina koulun käyntiä ja opiskelua. Tunnen tavallaan, että minun pitää lunastaa ne lupaukset ja edetä edes jotenkin. Eivät toisaalta vaadi mitään korkeakoulua yms käymään, mutta muuten ns pärjäämään elämässä. Heille, kun elämä on yhtä opiskelua ja työtä. Ei mitään muuta. Nyt minusta ei ole ollut edes ammattia itselleni saamaan. Näin koen tästäkin huonommuutta. Asiaa pahentaa se, kun olemme kuin eri maata. He eivät ymmärtäneet kuinka huonosti voin, eivätkä auttaneet esim kiusaamisen kanssa. Eivät ymmärrä kuinka asiat ovat minulle vaikeita. Yritän aina esittää "parempaa ja rohkeampaa" mitä olen. Se "älä välitä" ei oikein auta. Ainakaan minulla ikävien juttujen kanssa. Pahoittelut, kun kirjoitan näin paljon. On vaan nyt aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä, jos te DID -diagnoosilla olettekin niitä "normaaleja"/tavallisia, ja suurin osa "normaaleista" olisivatkin vain vähemmistössä?

Se, että joku ei ole työ"elämässä", mitä, jos se kertookin siitä, ettei heillä ole elämää sen työn ulkopuolella, jos määrittävät ihmisarvon kapitalistisella maailmankuvalla?

Kuinka usein olette nähneet hoitovan tahon diagnoosit , ja ihminen, jolla ei ole diagnoosia, kenties omaa persoonallisuushäiriöiden vakavimmat asteet? (Jopa Hannu Lauerma ei aina osaa tunistaa näitä persoonallisuustyyppejä?)

Mitä on tämä absoluuttinen terveys ja diagnosoimattomuus, eikö se ole huolestuttavampaa, kuin olla keskiverto vaikkapa duunari-ADHD tapaus tai eläkkeellä DID:istä?

Mitäpä, jos te olettekin niitä tavanomaisia ja traumalapsuus on pikemminkin ollut vakio, kuin marginaaliryhmien lapsuus?

Mitäpä, jos teissä  ei ole vikaa ollut alunperinkään?

Ajattelin vaan tuoda muun näkökulman asiaan.

Minkälainen ihminen on "Normaali" uudessa normaalissa koronan jälkeisessä ajassa?

Vai olisitko keskiverto tavanomainen ihmisyksilö, vaikkapa Elon Mask sitten se diagnosoitava, vastaaviavahan ei prosentuaalisesti ole maailmanväestöstä montaakaan, joten etkö ole aika "norrmaali"/tavanomainen keskiverto 1% eliittiin verrattuna näin kärjistäen)?

Sinulla on ollut varmasti niin raskasta,ettei kukaan voi sitä täysin ymmärtää, mutta pointtini on se, että mitä, jos Bill Gates olisikin se diagnosoitu, kun kuuluu Maapallossa vähemmistöön?

Kuka on normaali, yli puolet Maapallon väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, ovatko he kaikki siis traumalapsuutensa kyseenalaistaessaan sairaita ja onko välttämättä pseudotiede psykiatria vastaus perimmäisesti teologisiin ja filosofisiin asioihin?

Ei ole tuota diagnoosia, mutta periaatteessa voisi kai jonkinasteisena olla. 

Minulle on ihan sama kuka on vähemmistöä ja kuka ei, mutta jos en pysty tällä hetkellä suoriutumaan töistäni niin ei se siitä muutu, mikä diagnoosi on tai onko mitään. Tätä ennen en suoriutunut vapaa-ajastani. Aina joku pallo pysyy ilmassa ja muut tipahtavat. 

Ei haittaa, että kirjoitat paljon hyvä vain. Minullakin on muutosta kahtalaisia tunnelmia. Toisaalta aiheutin muutolla osittaisen syrjäytymisen ja hetkittäin koen pieniä välähdyksiä, jolloin mietin mitä ihmettä täällä teen ja miten ihmeessä muutin tänne! Kaipaan aiempaa asuinpaikkaa. Toisaalta siellä taas tulin jatkuvasti muistutetuksi traumaattisista tapahtumista. Esim ruokakauppaan mennessä ohitin aina yhden rapun, minkä kellaritasolla minut pahoinpideltiin. Tai siis jättämäni mies pahoinpiteli, kun sai kiinni. Ja olihan siellä myös vanhempani, jotka ovat iso osa ongelmaa. Sitten aina mietin, että ehkä täällä on kuitenkin parempi vaikka nyt koenkin yksinäisyyttä varmaan enemmän kuin koskaan ennen.

Sitten tuohon toiseen jonkun viestiin. En tiedä onko täällä kellään DID:iä. Mulla on ptsd ja terapeutin mielestä tarkemmin määrittämätön dissosiaatiohäiriö. Meni vähän hiusten halkomiseksi. Oikeasti piti kiittää uudesta näkökulmasta. Mitä tosiaan edes on "normaali".. ehkemme ole lopulta niin epänormaaleja. Olisipa huojentavaa kokea noin.

Todellakin

Mutta rn ala tässä sen tarkemmin erittelemään, koska on niin henkilökohtaisia asioita jotka ei kuulu vauvapalstan hörhöille

Se pitää vielä lisätä, että terapeuttini on traumapuolen "guruja" Suomessa ja hänen mukaansa dissosiaatiohäiriö on todella yleinen. Moni ei tiedosta itsellään olevan se.

Onko kenelläkään tapana ns hukuttaa murheitaan johonkin asiaan? Itsellä huomaan, että on aina joku yleensä parin kuukauden innostus johonkin asiaan millä yritän unohtaa menneisyyden kokemukset sekä saada sisältöä elämään. En tarkoita itseni kohdalla mitään alkoholin käyttöä tai esim pelaamista. Toki ymmärrettävää on myös jos joku esim alkoholista hakee sellaista.

Minulla on kyse esim liikunnasta, jostain opiskelusta, tai vaikka kirppispaikan ottamisesta. Teen niiden eteen paljon. Sitten vähän ajan päästä ne eivät enää merkitsemään enää oikein mitään. Sellainen into häviää. Se vaikuttaa myös sitoutumista pidempiaikaisiin juttuihin. Melko harva asia on elämäni varrella pysynyt mukana ja jaksan edelleen kiinnostua niistä. Ehkä musiikki, maantiede sekä lukeminen ovat ainoita. Kävelen myös paljon. Oikeastaan koin joskus kävelynkin hyvin ikävänä eräiden ihmisten toimesta (liittyi kiusaamiseen vapaa-ajalla ja paikkakuntaan yleisesti), mutta lenkitin silti koirani. Tavallaan se halu olla ulkona ja koirani tarvitsemat lenkit voittivat sen pelon mennä niitä polkuja siellä metsässä tai jännityksen pääsenkö kotiin sitä ja sitä reittiä ilman eräiden tuloa vastaan. Ymmärrän silti muiden pelkoja. Itse en vaan voi luopua ulkoilusta. Se on viimeinen asia mistä tulen pitämään kiinni.

Silti tuo kiinnostuksen lopahtaminen asioihin sekä elämän täyttäminen jollakin projektilla aina uuden perään on melko ikävää. En pääse eteenpäin ja välillä pieni kateus jos joku löytää sen oman juttunsa mistä saa iloa pitkäksi aikaa. Jopa loppuelämäksi. Minusta ei voisi esim tulla urheilijaa koskaan. En näkisi siinä elämässä järkeä, vaikka urheilua seuraankin ja omaan jopa lapsuudesta taustaa urheiluun. Tähän kaikkeen varmasti vaikuttaa myös koko tilanteeni. En koe aina hirveän suurta elämänhalua muutenkaan. Olen varmaan vuosia ollut jo vähän alamaissa. Välillä voiden huonommin. Joku toinen nauttii yleisesti elämästään enemmän. Minullakin on kaikki nyt paremmin kuin joskus. En silti ole onnellinen, vaikka osaan arvostaa tätä hetkeä.

Vierailija kirjoitti:

Se pitää vielä lisätä, että terapeuttini on traumapuolen "guruja" Suomessa ja hänen mukaansa dissosiaatiohäiriö on todella yleinen. Moni ei tiedosta itsellään olevan se.

Voisiko tähän mainita traumapuolen hyvien terapeuttien nimiä. Olisin kiitollinen. 

Vierailija kirjoitti:

Todellakin

Mutta rn ala tässä sen tarkemmin erittelemään, koska on niin henkilökohtaisia asioita jotka ei kuulu vauvapalstan hörhöille

Voi rakas, älä puhu itsestäsi noin ikävästi. Et sinä mikään hörhö ole, vaikka olet kokenut kovia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se pitää vielä lisätä, että terapeuttini on traumapuolen "guruja" Suomessa ja hänen mukaansa dissosiaatiohäiriö on todella yleinen. Moni ei tiedosta itsellään olevan se.

Voisiko tähän mainita traumapuolen hyvien terapeuttien nimiä. Olisin kiitollinen. 

Minä en valitettavasti tiedä kuin näitä eläkkeelle jääneitä/jääviä, jotka ei ota enää uusia asiakkaita. Traumaterapiakeskuksen sivuilta löytää ainakin jotain nimiä.

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään tapana ns hukuttaa murheitaan johonkin asiaan? Itsellä huomaan, että on aina joku yleensä parin kuukauden innostus johonkin asiaan millä yritän unohtaa menneisyyden kokemukset sekä saada sisältöä elämään. En tarkoita itseni kohdalla mitään alkoholin käyttöä tai esim pelaamista. Toki ymmärrettävää on myös jos joku esim alkoholista hakee sellaista.

Minulla on kyse esim liikunnasta, jostain opiskelusta, tai vaikka kirppispaikan ottamisesta. Teen niiden eteen paljon. Sitten vähän ajan päästä ne eivät enää merkitsemään enää oikein mitään. Sellainen into häviää. Se vaikuttaa myös sitoutumista pidempiaikaisiin juttuihin. Melko harva asia on elämäni varrella pysynyt mukana ja jaksan edelleen kiinnostua niistä. Ehkä musiikki, maantiede sekä lukeminen ovat ainoita. Kävelen myös paljon. Oikeastaan koin joskus kävelynkin hyvin ikävänä eräiden ihmisten toimesta (liittyi kiusaamiseen vapaa-ajalla ja paikkakuntaan yleisesti), mutta lenkitin silti koirani. Tavallaan se halu olla ulkona ja koirani tarvitsemat lenkit voittivat sen pelon mennä niitä polkuja siellä metsässä tai jännityksen pääsenkö kotiin sitä ja sitä reittiä ilman eräiden tuloa vastaan. Ymmärrän silti muiden pelkoja. Itse en vaan voi luopua ulkoilusta. Se on viimeinen asia mistä tulen pitämään kiinni.

Silti tuo kiinnostuksen lopahtaminen asioihin sekä elämän täyttäminen jollakin projektilla aina uuden perään on melko ikävää. En pääse eteenpäin ja välillä pieni kateus jos joku löytää sen oman juttunsa mistä saa iloa pitkäksi aikaa. Jopa loppuelämäksi. Minusta ei voisi esim tulla urheilijaa koskaan. En näkisi siinä elämässä järkeä, vaikka urheilua seuraankin ja omaan jopa lapsuudesta taustaa urheiluun. Tähän kaikkeen varmasti vaikuttaa myös koko tilanteeni. En koe aina hirveän suurta elämänhalua muutenkaan. Olen varmaan vuosia ollut jo vähän alamaissa. Välillä voiden huonommin. Joku toinen nauttii yleisesti elämästään enemmän. Minullakin on kaikki nyt paremmin kuin joskus. En silti ole onnellinen, vaikka osaan arvostaa tätä hetkeä.

Mulla on ihan sama. Kaikki projektit aina loppuu tai jää kesken. En jaksa ylläpitää niitä lopulta pitkään. Mietin liittyykö se pohjimmiltaan masentuneisuuteen ja syvään toivottomuuteen tai merkityksettömyyteen.

Tosi hyvä, että sä ulkoilet. Mäkin pyrin siihen, mutta eipä tule yksin ulkoiltua. Pelkään kai lopulta itsenikin kohtaamista.

Instagramissa on terapeuteilla hyviä sivustoja, muun muassa drdoylesays. Kultainensulka on myös hyvä sivusto.

https://www.instagram.com/p/Csob7ozyDCo/?igshid=MTc4MmM1YmI2Ng==

Ihmiset traumoineen, terapiat, terapeutit ja kuntoutumiset eivät ole vertailtavissa olevia asioita. Muuttujia on niin paljon ja yksilöllisiä eroja monessakin mielessä. Niiden toimimisesta on kuitenkin näyttöä työkaluna toipumisessa ennemmän kuin muista hoitomuodoista. Ovat vaikeita asioita ja vaatii osuvaa ajoitusta, ja että asiat osuvat kohdalleen monellakin tapaa. Voimia uuden terapian ja/tai terapeuttien etsintään jos jonkun kanssa työskennellen asiat eivät vaikuta korjaantuvan. Myös toipumisen esteitä olisi hyvä pohtia ammattilaisten kanssa jos toipuminen ei lähde etenemään tai estyy. Ei ole kevyttä kun kohdalle osuu. Onnistua silti voi ja kannattaa siis yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset traumoineen, terapiat, terapeutit ja kuntoutumiset eivät ole vertailtavissa olevia asioita. Muuttujia on niin paljon ja yksilöllisiä eroja monessakin mielessä. Niiden toimimisesta on kuitenkin näyttöä työkaluna toipumisessa ennemmän kuin muista hoitomuodoista. Ovat vaikeita asioita ja vaatii osuvaa ajoitusta, ja että asiat osuvat kohdalleen monellakin tapaa. Voimia uuden terapian ja/tai terapeuttien etsintään jos jonkun kanssa työskennellen asiat eivät vaikuta korjaantuvan. Myös toipumisen esteitä olisi hyvä pohtia ammattilaisten kanssa jos toipuminen ei lähde etenemään tai estyy. Ei ole kevyttä kun kohdalle osuu. Onnistua silti voi ja kannattaa siis yrittää.

Olen eri. Jatkaisin tähän kommenttiin vielä sen, että jotkin osiot terapiasta voivat avautua paremmin kun terapiasta on jo aikaa. Ja vaikkei terapia olisikaan napakymppi, auttaa se yleensä kuitenkin hahmottamaan mikä omalla kohdalla voisi toimia ja mikä ei. Ei kaikille sovi samanlainen hoito.