Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata uhriutua. Menneisyys ei määrittele tulevaisuuttasi.
Mieti millainen haluat olla ja miten sinne pääsee. Ala pikkuhiljaa olemaan tuo ihminen joka haluat olla.
Positiivisuutta kehiin.
Miten sinä olet parantanut jaksamistasi? Se on ainakin minulla se suurin haaste. Yritän hoitaa asioita kuten pitää, mutta voimat eivät tunnu oikein siihen riittävän.
Miksi ne eivät riitä? Oletko fyysisesti huonossa kunnossa tai sairaana vai oletko vain laiska ihminen? Voimat ei riitä jos valittaa, uhriutuu ja hakee huomiota eikä koskaan pääse eteenpäin. Sitä laiskistuu, se on vanha totuus. On sitten heitä jotka tällä marinalla hakevat avustuksia koska niitäkin saa. Mikä on siis sun tilanne? Ohitte tästä.
Et taida paljon ymmärtää aiheesta, jota tulit tänne kommentoimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee huomattua, tässä kun yrittää alkaa tapailemaan miestä, joka saattaisi oikeasti olla kunnollinen eikä vain pilden perässä. Saa nähdä kuinka käy.
Oma äitisuhde, koulukiusaaminen ja lopuksi vielä hyväksikäyttävät ja/tai valehtelevat seurustelukumppanit ovat kyllä jättäneet jälkensä. Vaikeinta on se, ettei yhtään tiedä, mihin uskoa. Onko totta, ettei minua voi kukaan rakastaa, vai joku traumaperäinen harha? Jos uskaltaa mennä tuota ajatusta vastaan, niin saako siinä pidemmän päälle vain turpaansa?
Töiden hakeminen on myös raskasta, kun ei ole mitään uskoa itseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata uhriutua. Menneisyys ei määrittele tulevaisuuttasi.
Mieti millainen haluat olla ja miten sinne pääsee. Ala pikkuhiljaa olemaan tuo ihminen joka haluat olla.
Positiivisuutta kehiin.
Miten sinä olet parantanut jaksamistasi? Se on ainakin minulla se suurin haaste. Yritän hoitaa asioita kuten pitää, mutta voimat eivät tunnu oikein siihen riittävän.
Miksi ne eivät riitä? Oletko fyysisesti huonossa kunnossa tai sairaana vai oletko vain laiska ihminen? Voimat ei riitä jos valittaa, uhriutuu ja hakee huomiota eikä koskaan pääse eteenpäin. Sitä laiskistuu, se on vanha totuus. On sitten heitä jotka tällä marinalla hakevat avustuksia koska niitäkin saa. Mikä on siis sun tilanne? Ohitte tästä.
Et taida pal
Päinvastoin. Ottiko koville taas totuudet elämästä? Osaatte oikein hienosti saada kaiken kuulostamaan pahemmalta kuin todellisuus on ihan uhriutumalla sekä kertomalla asiat tietyllä tavalla. Ei mikään ihme kun mistään ei tule koskaan mitään parempaa tai onnellista. Sivu.
Vierailija kirjoitti:
Tulee huomattua, tässä kun yrittää alkaa tapailemaan miestä, joka saattaisi oikeasti olla kunnollinen eikä vain pilden perässä. Saa nähdä kuinka käy.
Oma äitisuhde, koulukiusaaminen ja lopuksi vielä hyväksikäyttävät ja/tai valehtelevat seurustelukumppanit ovat kyllä jättäneet jälkensä. Vaikeinta on se, ettei yhtään tiedä, mihin uskoa. Onko totta, ettei minua voi kukaan rakastaa, vai joku traumaperäinen harha? Jos uskaltaa mennä tuota ajatusta vastaan, niin saako siinä pidemmän päälle vain turpaansa?
Töiden hakeminen on myös raskasta, kun ei ole mitään uskoa itseen.
Se töiden hakeminen voi olla raskasta mutta töitä on haettava kuitenkin. Etsit ahkerasti kaikenlaista ja varmasti onni sinuakin potkaisee. Työ voisi auttaa sinua itsevarmemmaksi jälleen sillä on ymmärrettävää että joskus tulee epävarmuuksia. Luota vain siihen että sinullekin löytyy työtä.
Kannattaa vain keskustella mieltäsi painavat asiat potentiaalisen kumppaniehdokkaan kanssa läpi jotta pääset epävarmuuksistasi ja tiedät mikä on tilanne välillänne. Monet ymmärtävät epävarmuustekijöitä, ne ovat täysin normaaleja asioita. Uusi ihminen voi olla myös jännittävä asia. Mieti myös miksi sinua ei voisi rakastaa kukaan? Oletko ollut ilkeä, paha-aikeinen, epäluotettava tai jotakin muuta. Muista olla aidosti liikkeellä sillä epäaitous työntää helposti luota pois. Sellaisia apuja sinulle, toivon mukaisesti näistä voisi olla muillekin lukijoille hyötyä.
Minua on auttanut se, että olen sulkenut elämästäni traumoja aiheuttavat tai ylläpitävät tai liian triggeröivät ihmiset.
Lisäksi olen käynyt terapiassa (yksilö- ja ryhmä), jossa on saanut tietoa siitä, mitä traumatisoituminen tekee aivoille ja hermostolle ja miten voi itse tunnistaa niitä tiloja ja siirtää itseään niistä nykyhetkeen ja saa muutettua mielentilan tai vireystilan nopeammin.
Lisäksi trauman aiheuttama masennus tai ahdistus on hoidettu ihan lääkkeillä. Niin kauan kun on masentunut, ei ole energiaa eikä kykyä käsitellä niitä traumoja menneisyyteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tulee huomattua, tässä kun yrittää alkaa tapailemaan miestä, joka saattaisi oikeasti olla kunnollinen eikä vain pilden perässä. Saa nähdä kuinka käy.
Oma äitisuhde, koulukiusaaminen ja lopuksi vielä hyväksikäyttävät ja/tai valehtelevat seurustelukumppanit ovat kyllä jättäneet jälkensä. Vaikeinta on se, ettei yhtään tiedä, mihin uskoa. Onko totta, ettei minua voi kukaan rakastaa, vai joku traumaperäinen harha? Jos uskaltaa mennä tuota ajatusta vastaan, niin saako siinä pidemmän päälle vain turpaansa?
Töiden hakeminen on myös raskasta, kun ei ole mitään uskoa itseen.
Miksiköhän tämä vastaus tässä ketjussa sai 10 alapeukkua? :D Erikoista. Ehkä täällä on mammat vaan mässäilemässä sillä, että muilla menee huonosti, jotenkin ajattelin että täällä olisi vertaisia jakamassa kokemuksia rehellisesti.
Vierailija kirjoitti:
Tulee huomattua, tässä kun yrittää alkaa tapailemaan miestä, joka saattaisi oikeasti olla kunnollinen eikä vain pilden perässä. Saa nähdä kuinka käy.
Oma äitisuhde, koulukiusaaminen ja lopuksi vielä hyväksikäyttävät ja/tai valehtelevat seurustelukumppanit ovat kyllä jättäneet jälkensä. Vaikeinta on se, ettei yhtään tiedä, mihin uskoa. Onko totta, ettei minua voi kukaan rakastaa, vai joku traumaperäinen harha? Jos uskaltaa mennä tuota ajatusta vastaan, niin saako siinä pidemmän päälle vain turpaansa?
Töiden hakeminen on myös raskasta, kun ei ole mitään uskoa itseen.
Olen käynyt työhaastatteluissa sillä ajatuksella, että olen aivan paska, mutta yritän siitä huolimatta. Se on ollut henkisesti raskasta, mutta tuottanut tuloksia. Työnhakuunkin rutinoituu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee huomattua, tässä kun yrittää alkaa tapailemaan miestä, joka saattaisi oikeasti olla kunnollinen eikä vain pilden perässä. Saa nähdä kuinka käy.
Oma äitisuhde, koulukiusaaminen ja lopuksi vielä hyväksikäyttävät ja/tai valehtelevat seurustelukumppanit ovat kyllä jättäneet jälkensä. Vaikeinta on se, ettei yhtään tiedä, mihin uskoa. Onko totta, ettei minua voi kukaan rakastaa, vai joku traumaperäinen harha? Jos uskaltaa mennä tuota ajatusta vastaan, niin saako siinä pidemmän päälle vain turpaansa?
Töiden hakeminen on myös raskasta, kun ei ole mitään uskoa itseen.
Miksiköhän tämä vastaus tässä ketjussa sai 10 alapeukkua? :D Erikoista. Ehkä täällä on mammat vaan mässäilemässä sillä, että muilla menee huonosti, jotenkin ajattelin että täällä olisi vertaisia jakamassa kokemuksia rehel
Ahh, ookoo. Joillakin on jännät harrastukset. Kiitos.
Kuntoutuspsykoterapiassa olen käynyt kolme vuotta joitakin vuosia sitten (n. 2015-2018), jokin lyhytterapiajakso pitäisi ehkä TK:sta saada kaveriksi näitä parisuhdejuttuja yms. kelpaamattomuutta miettiessä. Edellinen oli psykoanalyyttista jossa minä lähinnä jaoin ja sain asioita purettua, nyt olisi ehkä hyötyä kognitiivisemmasta suhtautumisesta. En tosin tiedä onko sellaisiin ihan kamalat jonot, pitää kysyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee huomattua, tässä kun yrittää alkaa tapailemaan miestä, joka saattaisi oikeasti olla kunnollinen eikä vain pilden perässä. Saa nähdä kuinka käy.
Oma äitisuhde, koulukiusaaminen ja lopuksi vielä hyväksikäyttävät ja/tai valehtelevat seurustelukumppanit ovat kyllä jättäneet jälkensä. Vaikeinta on se, ettei yhtään tiedä, mihin uskoa. Onko totta, ettei minua voi kukaan rakastaa, vai joku traumaperäinen harha? Jos uskaltaa mennä tuota ajatusta vastaan, niin saako siinä pidemmän päälle vain turpaansa?
Töiden hakeminen on myös raskasta, kun ei ole mitään uskoa itseen.
Olen käynyt työhaastatteluissa sillä ajatuksella, että olen aivan paska, mutta yritän siitä huolimatta. Se on ollut henkisesti raskasta, mutta tuottanut tuloksia. Työnhakuunkin rutinoituu.
Työhaastattelut ovatkin mielestäni ihan OK, raskaampi osuus on se hakukirjeiden spammaaminen milloin kenellekin. Erityisesti uskonpuutteessa harmittaa se, että pelkään hakea erityisesti oman alani töitä (olen aikuisopiskelija), koska koen riittämättömyyden tunnetta niissä. Ja toisaalta taas juuri niihin haluaisin, enkä taas yhteen puhelinasiakaspalvelukeskukseen, vaikka kyllä nekin työt hoituu jos paikan saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taas lähti trollilla uusi päivä käyntiin. On se hyvä, että sentään jotain tekemistä löytyy. Ajatella, mitä kaikkea voisikaan saada aikaan, jos spämmäämiseen kuluvan energian käyttäisi johonkin hyödylliseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lobotomia auttaa traumoihin.
Sinulla vaikuttaa olevan sangen ajantasaiset tiedot aiheesta. Itsekö teit ja säästit?
Traumat ja niiden vaikutus elämään on yksilöllistä kuten uuden oppiminenkin.
Toiset jatkaa elämää ja toiset jää makaamaan itsesäälin takia omiin ongelmiinsa ja hakevat muilta lisää sääli pisteitä itsetunto ja mielenterveys ongelmiinsa.
Millaiset traumat on kyseessä ei aloittajan tekstistä käy ilmi.
Jos on pettynyt itse suhde ongelmien kautta ja surkuttelee täällä omaa kohtaloaan, että ne haittaavat työn ym tekemistä kannattaa hakeutua psykiatriselle osastolle. Eiköhän siellä pumpata keho täyteen pillereitä ja olo paranee kun ei aivot enää toimi.
On olemassa muitakin traumoja jotka on haitallisia mutta ei elämää haittaavia suoraan.
Välttely niihin tapahtuu automaattisen hermoston kautta ja siksi niihin ei hakeudu ihan suosiolla koskaan.
Pakene tai taistele refleksi on itsesuojeluvaiston kautta kehittynyt jo lapsuudessa ja silläkin on merkitystä.
En kuitenkaan ala traumojani täällä avaamaan joita viranomaiset toimillaan aiheuttivat vuosikymmenen ajan.
Pärjään ilman sääliä ja heitä paremmin kuitenkin kaikilla elämän aloilla.
Ei traumat siis kaikkiin vaikuta samalla tavalla. He pelkäävät enemmän sitä mitä paljastan heistä ja se pitää heidät poissa kimpustani hyvin tehokkaasti.
En alistunut heidän valheisiin ja mielivaltaan vaan taistelin. Nyt ne pelkäävät enemmän minua kuin minä heitä. Kokemusta, osaamista, uusien taktiikoiden ym takia heidän toimensa paljastuu pikkuhiljaa kuitenkin.
Elämä lastenkodissa opetti puolustautumaan kun sitä ei kukaan ulkopuolinen tehnyt eikä ketään muukaan. Selviytyminen perustuu sekä älyyn että lahjoihin ja oppiin mikä vallitsi toimijan puolelta. Järjestäytynyt viranomaisrikollisuus ja joukkotuhoa tuottava toiminta on hyvin laajaa. Ei siis mikään helppo nakki. Mutta selvisin siitä useita kertoja ja se osoittaa heillekin paikan ettei pidä ärsyttää tai alkaa uhkailemaan enää missään asiassa minua. Siinä menee heillä työpaikka ja elämä helvetiksi sen jälkeen kun aloitan vasta toimet.
Ei tarvitse siis olla koulutusta paljoa kun on älyä ja järkeä annettu paljon.
Sitä ei heillä ole ollut riittävästi edes isossa joukossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äänellä itkeminen ja perinteen elpyminen 2000-luvulla:
Itkuvirsiperinteen juuret ovat syvällä muinaiskarjalaisessa kansankulttuurissa. Se säilyi osittain vielä 1900-luvulle asti, kunnes viimeistään toinen maailmansota hajotti perinteisen karjalaisen elämänmuodon. Suomessa itkuvirsiä alettiin tallentaa ja tutkia 1800-luvulla. Venäjän Karjalassa itkuja on tallennettu 1970-luvulle asti.
2000-luvulle tultaessa historiallinen, suulliseen traditioon perustuva itkuvirsi on muovautunut suomalaiseksi nykyitkuksi. Se vaalii karjalaista itkuperintöä soveltaen vanhaa ilmaisumuotoa itkijän omalle (nyky)kielelle modernien yhteisöjen tarpeisiin. Ikivanha äänellä itkemisen taito taipuu edelleen ihmisten murheiden purkamiseen. Äänellä itku sitoo muinaisten itkettäjien, eilisen itkuäitien sekä nykyitkijöiden polut eläväksi ketjuksi.
Tuli noista itkujutuista mieleen, että mä itken hirveän harvoin. Yleensä silloinkin "lasiseinän takana", jos tiedätte mitä tarkoitan. Haluaisin itkeä useammin, koska se voisi auttaa. En vain tiedä miten sitä herättelisin.
Auttaako itkeminen teitä muita? Mikä muu teitä auttaa? Mua lähinnä päiväkirjaan kirjoittaminen ja reippaat kävelylenkit. Traumaterapiaprosessi on ihan hemmetin raskas ja muitakin apuja tarvitsisin.
Ps. Trolli, katsopa, annat meille ideoita spämmäämiselläsi.
Vierailija kirjoitti:
Tuli noista itkujutuista mieleen, että mä itken hirveän harvoin. Yleensä silloinkin "lasiseinän takana", jos tiedätte mitä tarkoitan. Haluaisin itkeä useammin, koska se voisi auttaa. En vain tiedä miten sitä herättelisin.
Auttaako itkeminen teitä muita? Mikä muu teitä auttaa? Mua lähinnä päiväkirjaan kirjoittaminen ja reippaat kävelylenkit. Traumaterapiaprosessi on ihan hemmetin raskas ja muitakin apuja tarvitsisin.
Ps. Trolli, katsopa, annat meille ideoita spämmäämiselläsi.
Mä nimenomaan halusin oppia itkemään, kun aloitin terapian. Olin jossain vaiheessa pikkulapsena lopettanut itkemisen, kun siihen joko ei reagoitu ollenkaan tai suhtauduttiin vihalla ja ivalla. Terapiassa korjattiin "sisäistä maailmaani" siten, että itkeminen alkoi tuntua turvalliselta. Itse ajattelen niin, että ihminen syntyy tuntevana olentona eivätkä tunteet ole väärin, vaan se, jos ihminen pelotellaan/pahoinpidellään hautomaan tunteet sisällään. On todellakin parempi olo, kun voi vain antaa tunteiden soljua ja kuunnella niitä. Ne kertovat, kuka ihminen on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli noista itkujutuista mieleen, että mä itken hirveän harvoin. Yleensä silloinkin "lasiseinän takana", jos tiedätte mitä tarkoitan. Haluaisin itkeä useammin, koska se voisi auttaa. En vain tiedä miten sitä herättelisin.
Auttaako itkeminen teitä muita? Mikä muu teitä auttaa? Mua lähinnä päiväkirjaan kirjoittaminen ja reippaat kävelylenkit. Traumaterapiaprosessi on ihan hemmetin raskas ja muitakin apuja tarvitsisin.
Ps. Trolli, katsopa, annat meille ideoita spämmäämiselläsi.
Mä nimenomaan halusin oppia itkemään, kun aloitin terapian. Olin jossain vaiheessa pikkulapsena lopettanut itkemisen, kun siihen joko ei reagoitu ollenkaan tai suhtauduttiin vihalla ja ivalla. Terapiassa korjattiin "sisäistä maailmaani" siten, että itkeminen alkoi tuntua turvalliselta. Itse ajattelen niin, että ihminen syntyy tuntevana olentona eivätkä tunteet ole vä
Tosi hyviä pointteja, ajattelen lopulta samalla tavalla. Hyvä, jos terapiasta oli apua itkemiseen. Ehkä mäkin voisin puhua asiasta omassa terapiassa ja ottaa tavoitteeksi. Luulen, että dissosioin vielä sen verran usein, etten saa yhteyttä suruuni siten, että kykenisin itkeä. Varsinkaan yksin ollessani en siihen kykene, joskus terapeutille puhuessa alkaa kyllä itkettää kunnolla.
Ihanan helpottavasti jotenkin kirjoitit tuon, että ollaan tuntevia olentoja eikä tunteet oo väärin, niinhän se menee. Paras olisikin, jos ne tosiaan luonnollisesti soljuisivat.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset itkee täällä "traumojaan" vähän liian kepeästi...
Sun mielipide ei kiinnosta ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset itkee täällä "traumojaan" vähän liian kepeästi...
Sun mielipide ei kiinnosta ketään.
Ei tietenkään kiinnosta sillä tRauMatIsOiTuNeiTa naisia kiinnostaa ainoastaan se oma trauma ja miten sitä voi edistää.
Lukihäiriökö riivaa, kun kirjoittaminen vaikuttaa olevan noin vaikeaa? Se ei tosin taida olla ainoa ongelma.
Miksi ne eivät riitä? Oletko fyysisesti huonossa kunnossa tai sairaana vai oletko vain laiska ihminen? Voimat ei riitä jos valittaa, uhriutuu ja hakee huomiota eikä koskaan pääse eteenpäin. Sitä laiskistuu, se on vanha totuus. On sitten heitä jotka tällä marinalla hakevat avustuksia koska niitäkin saa. Mikä on siis sun tilanne? Ohitte tästä.