Lue keskustelun säännöt.
Vapaaehtoinen lapsettomuus vai ei?
10.05.2023 |
Olen 30 v nainen ja täytän kesällä 31 v. En ole koskaan ollut kiinnostunut vanhemmuudesta, lasten kasvatuksesta tai lapsiperhe-elämästä. Multa puuttuu kai sellainen sisäinen halu tai vauvakuume, jota muilla tuttavillani on. Toisaalta olen jättänyt vaihtoehdon vielä avoimeksi, enkä tehnyt lopullista päätöstä. En oikeastaan keksi hirveästi syitä, miksi lapsia pitäisi hankkia. Tuntuu, että lasten kasvatukseen liittyy niin paljon negatiivisia asioita, kuten oman ajan puute, jatkuva saatavilla olo, huolet, kotitöiden ja velvollisuuksien lisääntyminen, spontaaniuden väheneminen, melu, sotku ja unen puute. Äidillä on riskit raskauden ja synnytyksen osalta, jotka myös pelottaa. Isyys on niin paljon helpompaa, sillä edelleen äiti on usein päävastuussa ja isä apurin roolissa. En oikeastaan haaveile vauvasta, taaperosta, koululaisesta tai teinistäkään. Lisäksi lapsi voi olla sairas, vammainen tai erityislapsi, enkä tiedä olisiko mulla voimavaroja hoitaa tällaista lasta. Aikuiset lapset olisivat varmaan ihan kivoja, mutta nekin yleensä harvoin käyvät ja eikö olisi sama asia vain panostaa sosiaalisiin suhteisiin ja hankkia enemmän kavereita? Ainoa vanhemmuuteen liittyvä positiivinen asia on rakkaus, josta muut puhuu. Mutta toisaalta ei sekään ole taattua. Ehkä vähän huono syy hankkia lapsia? En myöskään koe elämääni merkityksettömäksi.
Olemme päätymässä eroon kumppanini kanssa, koska hän haluaa varmasti lapsia ja itse en tiedä/en todennäköisesti halua. Mies haluaa lapsia, koska on "sellainen tunne" ja koska olisi makeeta seurata lapsen kehitystä. Kuitenkin se lapsiperhearki ja lapsen hoito olisi hänen mielestään perseestä, mutta kuulemma se olisi eri asia, kun kyseessä olisi oma lapsi. Hän ei pysty konkreettisesti puhumaan lasten hoidon järjestämisestä tai vanhemmuudesta (esim. Yöheräily, kuka jää kotiin lapsen kanssa ja kuinka pitkäksi aikaa jne) ja ärsyyntyy kun olen yrittänyt jutella. Kyllä ne sitten oman lapsen kohdalla hoituu. Hän kokee, että yritän käännyttää häntä tai kyseenalaistaa hänen haaveitaan. Musta tuntuu, että hänellä ei ole kauhean realistista käsitystä siitä arjesta. Tuntuu, että joutuisin itse kuitenkin hoitamaan kaiken.
Voinkohan tässä iässä ajatella, että jos ei ole missään vaiheessa ollut selkeitä haluja lapsiin niin ei niitä enää tulekaan? On aika vaikeaa parisuhdemarkkinoilla tulevaisuudessa, kun ihmiset haluavat tietysti heti tietää kannan lapsiin. Tuntuu aika raskaalta vatkoa vuosikausia tätä asiaa. Olen ainakin 24 v asti tätä miettinyt eikä kauheasti ole enää aikaakaan.
Kommentit (140)
Joo ei, jos vaikka jossain mielen sopukoissa ihan pienesti harkitsisitkin lasta, niin älä missään tapauksessa ainakaan nykyisen miehesi kanssa. Kyllä se hoituu on kuultu myös muutaman oman kaveripiirin miespuolisen suusta, ja jokaisessa tapauksessa vastuu on kaatunut äidin niskaan. Se, ettei mies halua keskustella käytännön tasolla siitä, kuka hoitaa mitäkin, on niin iso varoitusmerkki, etten lähtisi kokeilemaan onneani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko, että miehesi pystyy kenenkään muun kanssa/ylipäätään lapsiperhe-elämään. Taitaa olla ruusuinen kuva, jos ei konkreettisesti osaa suunnitella, miten käytännössä asioita hoidettaisiin.
Mutta joo, älä tee itse lapsia.
Helppo elämä ei välttämättä ole palkitsevinta: helpoin työ, helpoimmat ihmissuhteet jne. Kiva olis löhötä sohvallakin, mutta salille tulee lähdettyä itseään kehittämään. Ihmisen elämänkaaren todistaminen ja jakaminen on mielenkiintoista ja sekin kehittää. Mä kuulun niihin, jotka vain järjettömästi rakastaa lapsiaan. Työmäärä tuleekin jo sillä kuitatuksi. Tiedän jo, että jotkut velat täällä alapeukuttaa sormet punaisina. Itse puolestani kunnioitan velojenkin päätöstä, sillä ajattelen, että jokainen päättääköön itse.
Älä hanki lapsia, jos et pysty saamaan syntymättömiltä lapsilta suostumusta niiden synnyttämiseen. Ja kun et sellaista suostumusta voi saada, on aina moraalisesti väärin tuottaa uutta tietoisuutta vaikka hyvin tietää mikä jokaista tässä maailmassa odottaa. Vaikka itse eläisi kuinka onnellista elämää, ei lasten terveyttä ja onnellisuutta voi millään tavalla varmistaa. Uutta kärsimystä ei pidä tuottaa tuottamalla lisää kärsijöitä.
Vierailija kirjoitti:
Helppo elämä ei välttämättä ole palkitsevinta: helpoin työ, helpoimmat ihmissuhteet jne. Kiva olis löhötä sohvallakin, mutta salille tulee lähdettyä itseään kehittämään. Ihmisen elämänkaaren todistaminen ja jakaminen on mielenkiintoista ja sekin kehittää. Mä kuulun niihin, jotka vain järjettömästi rakastaa lapsiaan. Työmäärä tuleekin jo sillä kuitatuksi. Tiedän jo, että jotkut velat täällä alapeukuttaa sormet punaisina. Itse puolestani kunnioitan velojenkin päätöstä, sillä ajattelen, että jokainen päättääköön itse.
En koe tarvetta alapeukutella kommenttiasi, vaikka vela olenkin, sillä mielestäni se on täysin asiallinen ja hyvä näkökulma.
Totta, esim salilla tai jossakin lajissa kehittyminen tai haastava, mutta henkisesti palkitseva työ josta todella pitää, tuovat mielenkiintoa elämään ja kehittävät ihmistä. Silloin siitä vähemmän helposta nauttii, kun se on oikeasti itsestä mielenkiintoista ja sen vuoksi on valmis vähän kärvistelemään ja uhraamaan.
Tässä kai se velojen ja lapsia haluavien/ saaneiden ajatusmaailman ero onkin, eli minkä asian vuoksi on valmis tekemään töitä ja minkä kokee palkitsevaksi ja mielekkääksi. Ehkä ajatusmaailmassa ei ole niin suurta eroa vaan siinä kohteessa.
Vela ei ole kiinnostunut lapsen elinkaaren seuraamisesta ja lapsen kasvatuksesta, siksi hän kokee sen asian elämää rajoittavana ja jopa jotkut täysin vastenmielisenä, koska se ei herätä mitään mielenkiintoa eikä koe saavansa siitä iloa, pelkkää harmia elämäänsä.
Tottakai lapsettoman on mahdotonta täysin kuvitella, mitä se lapsen kasvattaminen vaikkapa tunnetasolla olisi, mutta valistuneen arvauksen perusteella ei siihen lähde. Olisi vähän myöhäistä sitten lapsen saatuaan todeta olleensa oikeassa omalla kohdallaan, eli että oli virhe.
Minusta on täysin ymmärrettävää, kun moni lapsia saanut sanoo lasten olevan paras osa elämää ja heidän vuokseen tekee kaikkensa ja on valmis tekemään työtä ja uhraamaan. Näinhän toimitaan, jos jostain todella välittää. Kirjoitit että työmäärä onkin sillä rakkauden määrällä kuitattu, se on kauniisti sanottu ja uskon monen vanhemman kohdalla olevan totta enkä halua vähätellä sitä tunnetta kenenkään kohdalla, se on varmasti valtava, jopa luonnonvoima.
Ehkä hölmö vertaus minulta, mutta velalle se voi olla vaikka ura, joka samankaltaisia ajatuksia tuo.
Eli lopulta kysymys on vain siitä, mihin asioihin eri ihmiset ovat valmiita satsaamaan ja mikä tuo heille iloa. Mielestäni velat- lapselliset sotakirveen voisi haudata, kyse on pohjimmiltaan vain erilaisista kiinnostuksen kohteista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syntymä on kuolemantuomio :(
Ei kukaan pysty hillitsemään sikiämistään.
Vierailija kirjoitti:
Ainoa vanhemmuuteen liittyvä positiivinen asia on rakkaus, josta muut puhuu. Mutta toisaalta ei sekään ole taattua. Ehkä vähän huono syy hankkia lapsia?
Rakkaimmat lapset jäävät hankkimatta.
Rakastan lastani niin paljon että se menee oman lisääntymistarpeeni edelle. Pahempaa on lapsen kärsimys siitä että lisäännyin kuin oma kärsimys siitä etten lisääntynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse 36-vuotias, ja myöskin vapaaehtoisesti lapseton. Olen aina tiennyt, etten halua lapsia, joskin näin "hedelmällisyyden loppusuoralla" olen vielä perusteellisesti pohtinut asiaa. Ja kyllä, päätös pitää. Tämä maailma on aidosti valtavan epävakaa. Hyvästä ja tasapainoisesta tulevaisuudesta ei ole mitään takeita, joten en halua synnyttää lasta tällaiseen epävarmuuteen. Elämä on myös itselleni ollut ajoittain raskas, joten tuntisin oloni itsekkääksi, jos synnyttäisin lapsen vain omien päivieni piristykseksi ajattelematta, voisinko aidosti tarjota lapselle kaiken sen turvan ja rakkauden, mitä hän ansaitsisi.
Jaksan yhä nykyäänkin ihmetellä, miksi vapaaehtoista lapsettomuutta pidetään lähes automaattisesti itsekkäänä tekona. Näkisin, että se voi olla päinvastoin jopa hyvin epäitsekäs valinta..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.
Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.
Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.
Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä
Ap
Olen eri.
Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.
Mitkä asiat siis konkreettisesti tuovat iloa? Ihan uteliaisuudesta kysyn, koska en pysty kuvittelemaan sitä. Itse olen vaativassa työssä terveydenhuollossa, joka tuo merkityksellisyyden tunnetta ja pääsen auttamaan ja osallistumaan yhteiskuntaan. Mulla on uralleni ollut tavoitteita, mutta haaveissa ei koskaan ole ollut erityisemmin lapset. Olen aiemmin työskennellyt lasten kanssa, enkä välitä lasten seurasta. En siis inhoakaan mutta en nauti. Vapaa-ajalla menen salille treenaamaan töiden jälkeen tai ulkoilen. Tykkään matkustella, käydä uusissa paikoissa ja käydä patikoimassa. Näen ystäviä. Näistä kivoista harrastuksistani joutuisin luopumaan tai ainakin rankasti vähentämään. Tekemäni matkat ei myöskään ole lapsiperheiden matkoja. Lisäksi kuormitun herkästi ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Onko vanhemmuus kaiken tuon arvoista? Ap
Miksi joutuisit luopumaan tai edes karsimaan? En mä vaan luopunut mistään. Ekan lapsen sain 32-vuotiaana ja toisen 34-vuotiaana. Matkustellaan ja harrastetaan ihan normaalisti, töistä toki olen ollut pääosin poissa lukuunottamatta nyt 6 vuotta, mutta enpä mä niitä kaipaa.
Omasta ajasta.
Miksi? Ja mistä omasta ajasta? Tv:n katselusta? Ei lapset estä sua harrastamasta tai matkustamasta tai mitään muutakaan.
En ole tuo edellinen vastaaja mutta tottahan tuo on. Oma aika vähenee. Ei lapsen kanssa matkustelu ole samanlaista kuin ilman lapsia. Noille vaellusretkille pitäisi sitten pakata lapselle vaipat ja ruokaa mukaan ja elää lapsen rytmissä. Ei se tunnu lomalta vaan työmaalta. Tähän vielä lapsen itkut ja kiukuttelut. Ja voi olla vaarallistakin. Me mennään molemmat treenaamaan töiden jälkeen. Lapsen kanssa pitäisi sopia, että kuka vie ja hakee hoidosta ja tulla kotiin tekemään ruokaa. Ei voi mennä suoraan töistä. Viikonloppuisin pitää herätä aikaisin lasta vahtimaan, ei voi nukkua enää univelkoja esim viikolta pois. Ap
Kommentoin jo aiemmin ja olen myös siis edelleen ainakin toistaiseksi lapseton myös. Mutta sanoisin että turha yliajatella noita mainitsemiasi asioita. JOS haluaisit hankkia lapsen, niin monen kiinnostuksen kohteet ja arvomaailma muuttuu. Sanon vaan kokemuksella mitä olen nähnyt lähipiirissä. Ja eihän se lapsi ole pikkulapsi-iässä kuin pari vuotta.
Silti siis kannustan kuuntelemaan omaa sydäntä, mutta mielestäni on turha maalata etukäteen piruja seinille. Ne omat treenit ja muu jotka ovat tärkeitä asioita itsellenikin ovat aina lopulta järjestelykysymyksiä. Tärkeintä olisi että lapsen isä olisi oikeasti osallistuva vanhempi.
Itseänikin ahdistaa oman ajan menetys, unien vähyys, jopa ansionmenetys. Mutta läheltä olen nähnyt miten lapsen vuoksi (esimerkiksi omakin äitini) siirtää vuoria joten uskon etten lapsettomana pysty täysin kuvittelemaan millaista se uusi arki ja elo sitten olisikaan. Itselläni muuten isoin pelko ei liity pikkulapsiaikaan vaan siihen että lapseni olisi hirviö kuten veljeni. Enkä hirviöllä viittaa lapseen vaan kamalaan manipuloivaan, moniongelmaiseen aikuiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu ei missään nimessä ainakaan tuon miehen kanssa. Päädyt katkeraksi yksinhuoltajaksi ja ex-miehesi saa rusinat pullasta iskäviikonloppujen muodossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tämä lapsettomien lynkkaus alkaa täällä aina heti? Ei kaikki lapsettomat halua istua baarissa, mä en ole sitä kaivannut koskaan. Villi vapaus on mulle sitä, että saa tehdä mitä tykkää. Tai olla tekemättä, jos haluaa. Mutta jos huolehdit toisesta ihmisestä, niin eihän se ole vapautta. Kun se lapsi on riippuvainen vanhemmastaan aika pitkään. Ja kyllä mulle 16v on tosi pitkä aika! Ei se mene siinä sivussa, kuin muukin elämä. Se, että on velvollinen huolehtimaan toisen kaikista perustarpeista alkaen syöminen, juominen, lämpö, turvallisuus, terveys, tasapainoinen kehitys ja vaikka mitä muuta, ei ole vapautta. Vapautta on, että on vastuussa vain itsestään. Voin maata sohvalla jos haluan, voin lähteä keikalle jos haluan. Voin rempata kämpän jos haluan tai samoja metsässä. Kun ottaa näihin mukaan jonkun, josta pitää huolehtia, elämä muuttuu työksi.
No tämä. Ja en ymmärrä tuota ainaista itsekkääksi haukkumista. Me eletään vain kerran, joten jos haluaa elää elämänsä tietyllä tavalla, mitä pahaa siinä on? Eläähän lapsia hankkinutkin elämänsä haluamallaan tavalla. Jos joku haluaa olla töiden jälkeen yksin omassa rauhassaan, maata sohvalla, mennä salille, spontaanisti metsäretkelle niin mitä pahaa ja itsekästä siinä tosiaan on? Ja kyllä, ihmisillä voi olla sellainen työ, joka on niin rasittavaa tai vaihtelevat työajat tai muuten unettomuutta, eli sitä univelkaa on saatava nukkua viikonloppuisin rauhassa pois, muuten hajoaa.
On aivan päivänselvää, jos haluaa omaa rauhaa ja vapautta, ei siihen kuvioon lapsi sovi mitenkään. Onneksi ei ole kenenkään pakko lähteä lasta sellaiseen edes sovittamaan vaan saa valita elämänsä.Vastareaktio nouseekin kommentteihin, joissa sanotaan että lapset estää oman ajan ja harrastukset jne. Kukaan väitö vastaan, jos sanoo että mulla ei ole lapsia, koska elän elämääni tavalla x.
Eikö se oma aika ja harrastukset juuri ole sitä, että elää elämäänsä tavalla x?
Riippuu paljon ihmisestä, kuinka paljon omaa aikaa tarvitsee ja minkälaisia ne harrastukset ovat.
Täällä on ollut kommentteja ihmisistä, jotka haluavat olla työpäivän jälkeen tunteja itsekseen tai osan viikonlopusta itsekseen. Mihin ne ihmiset pääsisivät pakoon (karu ilmaisu) lapsiaan?
Työ rasittaa ihmisiä eri tavalla ja on introvertteja, jotka todella tarvitsevat sitä omaa rauhaa. He eivät välttämättä edes halua asua kumppaninsa kanssa saman katon alla tai kumppaneilla on yhteisessä kodissa asiaan jokin järjestely. Järjestely on helpompi sopia aikuisen kumppanin kanssa kuin lapsen, jolle voi tulla ajatus, että miksi äiti ei halua olla mun kanssa nyt. Oma aika ei välttämättä ole Paratiisihotellin tai jonkun muun toljottamista telkkarista, voi olla vaikka kirjan lukua tai vaatteiden suunnittelua ja ompelua, ihan mitä vain rauhaisaa.
Harrastuksissa vaikuttaa se, ovatko ne jotain mitä voi omalla aikataululla ja lähellä kotia/ kotona toteuttaa. Jos asiaan liittyy tietty aikataulu, joukkue, leirejä tai iso osa harrastuksesta tapahtuu ulkomailla, tuo semmoisen järjestäminen lapsen ollessa kuviossa ongelmia. Harva leireilee tai matkaa ulkomaille joka viikko, mutta niillä kerroilla pitäisi se lapsenhoito järjestää, eli hyvin tärkeää puolison osallistumiskyky ja halu sekä muu turvaverkko, jota kaikilla ei edes ole.
Matkustamisesta. Jos ei kiinnosta turistikohteiden bamseklubit, vaan haluaa reppureissata varaillen hostelleja ja airbnb:tä vähän syrjäkyliltä ja liikkua vailla suunnitelmaa, ei se lapsen kanssa helppoa varmaankaan ole. Tai mites lähdet vaikka Ibizalle käymään eri dj:den keikat lapsen kanssa, et mitenkään. Rantaloma jossakin Miamissakin vähän huono, eihän lasta voi pitää rannalla koko päivää. Alpeille retkeilemään ja kiipeilemään, ei ole pienen lapsen paikka sekään. Eli kyllä tietyntyyppinen matkustaminen loppuu kuin seinään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosi samalaisia ajatuksia itselläkin, olen pian 33v nainen. En ole mikään synnynnäinen vela, joka on aina tiennyt ettei lapsia halua, vaan on tätä pitänyt pohtia ja pitää vaihtoehdot avoimena. Olen myös joskus puoliksi vitsillä ajatellut että voisin olla isä, mutta en äiti. Äidin vastuu näyttää myllynkiveltä kaulassa, isillä se kaikki on usein jotenkin kevyempää.
25-vuotiaana pohdin asiaa paljonkin, kun eksäni alkoi tivaamaan kantaani lapsiasiaan, että kai olen varma että edes joskus haluan lapsia. No en ollut, mistä sen voi muka tietää. Erosin, ja ajattelin että kai sen sitten huomaa jos lasta alkaa haluta. Olen ymmärtänyt että se halu on todella selkeä ja suorastaan huutava joillain. Itse en koe sitä edelleenkään.
En kaipaa kotiini vauvaa, en taaperoa, enkä koululaista tai teiniä. Vanhana olisi toki hauska tuntea nuoria aikuisia, jotka pitäisivät vähän kärryillä nykymaailman menosta ja kävisivät kerran kuussa kylässä. Tämä ei taida olla riittävä syy lapsen hankkimiseen, joten taitaapa olla niin että jätän väliin. Ei tämä maailmantilannekaan suoranaisesti houkuttele lisääntymään.
Pari pointtia mitä itselle tulee mieleen. Läheskään kaikille EI tule vahvaa tarvetta hankkia lapsia, ns. biologinen kello. Tai sitten sen ääni ei vain kuulu ja ihminen hankkiikin koiranpennun tai harrastuksen. Itse kävin ihan samanlaiset kelat läpi kuin ap, enkä koskaan osannut sanoa varmaksi että ehdottomasti haluan lapsen.
Ajan myötä vain ajatus kääntyi ennemmin niin, että haluanko jäädä ilman kokemusta lapsesta. Vaikka eläisi kuinka täyttä elämää, niin vuosikymmenet "sitä samaa" ei kuitenkaan tuntunut oikealta. Päädyimme hankkimaan lapsen, ja yllätti todella paljon, miten valmis sitä olikin solahtamaan siihen ennen kahleelta tuntuneeseen lapsiperhe-elämään, ja kuinka paljon sitä nauttii lapsen kasvamisesta ja sen seuraamisesta. Rakkauden määrä on niin suuri, että jo siitä saa voimaa.
En kiellä, tulee raskaitakin aikoja eikä lapsi aina "vastaa odotuksia" luonteeltaan, kyvyiltään, kiinnostuksen kohteiltaan jne. Mutta se on opettavaista, ja siitä huolimatta en vaihtaisi takaisin entiseen. Tee työtä sen eteen, että voit pitää edellisestä elämästä mieluisia asioita, ja keksi lisää elämäntilanteeseen sopivia lennosta. Eikä lapsen/lasten kanssa reissaminen ole hirveää - ainakaan isompana, jos nyt vauva tai taapero sattuukin olemaan haastavampaa sorttia.
Lapsen saaminen on hyppy tuntemattomaan, mutta kannattavaa, minun mielestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Bulgariassa sterin saa 400e. Pitkin poikin Itä-Eurooppaa klinikat tarjoaa kohtuu hinnalla munasolujen testauksia,säilöntää ja tarvittaessa valmiiksi siemennyksen h-hetkeä varten.
Tällä tavoin saat aikaa miettiä.
Vierailija kirjoitti:
Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.
Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.
Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.
Minusta on ihan hirveä ajatus, että 30-vuotiaana pitäisi pistää oma elämä ja oma aika täysin jäihin ja että siitä saisi nauttia vasta viisikymppisenä kun lapsi on lentänyt pesästä. 20 vuotta ilman omaa aikaa, omaa rauhaa ja headspacea tappaisi minut. En ymmärrä, miten kukaan suostuu tuollaiseen enkä sitä, miksi suosittelet lisääntymistä ap:lle, joka ei selvästikään ole valmis ja tai edes halukas äidiksi.
Vierailija kirjoitti:
Tosi samalaisia ajatuksia itselläkin, olen pian 33v nainen. En ole mikään synnynnäinen vela, joka on aina tiennyt ettei lapsia halua, vaan on tätä pitänyt pohtia ja pitää vaihtoehdot avoimena. Olen myös joskus puoliksi vitsillä ajatellut että voisin olla isä, mutta en äiti. Äidin vastuu näyttää myllynkiveltä kaulassa, isillä se kaikki on usein jotenkin kevyempää.
25-vuotiaana pohdin asiaa paljonkin, kun eksäni alkoi tivaamaan kantaani lapsiasiaan, että kai olen varma että edes joskus haluan lapsia. No en ollut, mistä sen voi muka tietää. Erosin, ja ajattelin että kai sen sitten huomaa jos lasta alkaa haluta. Olen ymmärtänyt että se halu on todella selkeä ja suorastaan huutava joillain. Itse en koe sitä edelleenkään.
En kaipaa kotiini vauvaa, en taaperoa, enkä koululaista tai teiniä. Vanhana olisi toki hauska tuntea nuoria aikuisia, jotka pitäisivät vähän kärryillä nykymaailman menosta ja kävisivät kerran kuussa kylässä. Tämä ei taida olla riittävä syy lapsen hankkimiseen, joten taitaapa olla niin että jätän väliin. Ei tämä maailmantilannekaan suoranaisesti houkuttele lisääntymään.
Hyvin sama tilanne täällä, itse olen 40-vuotias nainen. Olen miettinyt myös, että isäksi voisin tässä yhteiskunnassa ja sen ilmapiirissä alkaa, mutta en äidiksi.
Nuorempana ajattelin kyllä, että haluaisin lapsia. Kun ystäväpiirissä lapsiuutisia alkoi tulla, oma sisäinen reaktio muuttui ajan mittaan ihmetteleväksi, että miksi he hankkivat lapsen kun heillä oli kaikki minun silmiin niin hyvin? Aloin sitten ajatella omia toiveitani sen kautta, että kenelle olen kateellinen ja miksi. En pahantahtoisesti kateellinen vaan niin, että minäkin haluaisin tuollaista. En ollut kateellinen kenellekään äidille.
Minusta on aivan ihanaa olla täti. Saan olla ihanien lasten kanssa ja pysyn kärryillä nuorempien maailmasta. Toivottavasti saan olla sisarusteni lasten elämässä jossain määrin aina. Pidän ihmisistä, en vain lapsista.
Toisaalta ymmärrän kauhean hyvin heitä, jotka haluavat lapsia. Sisältä kumpuava halu on usein tosi voimakas. Ja lapsitoive on olennainen lajin selviytymisen kannalta. Toivon, että kaikki lapsia kaipaavat heitä saisivat. Ja toivon, että tämä maailma olisi lapsille hieman pehmeämpi paikka kuin se tällä hetkellä on. Omalta osaltani teen sen eteen töitä erityisopetuksen parissa.
Olisipa mukavaa kun tässä keskustelussa näkynyt ymmärrys erilaisuutta kohtaan lisääntyisi. Se tuntuu välillä keskustelupalstoilla olevan harvassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko suorituskeskeinen? Lapset hoituu loppujen lopuksi yllättävän vähällä vaivalla ja koko ajan muuttuu helpommaksi, kun lapset kasvavat ja oppivat omatoimisuutta. Muutama ensimmäinen vuosi on vaikeimmat. Sitten tietysti tulee uhmaikiä yms. mutta loppujen lopuksi riittää kun pitää lapset ruuissa, vaatetettuina ja koulussa. Teini-ikäisille riittää kun täyttää jääkaappia koska he ovat jo mieluummin omissa oloissaan huoneissaan. Todennäköisesti kaikki sujuu helpommin ja aika kuluu nopeammin kuin osasit etukäteen kuvitella. Tietysti vaikeuksia ja sairauksia voi tulla kuten ilman lapsiakin.
Kehitysvammaisuuden mahdollisuus on nykyään aika pieni testauksen ansiosta ja olet vielä sen verran nuori, ettet ole riskisynnyttäjä.
Jos hankit nyt lapsen tai kaksi he aikuistuvat ennen kuin olet edes eläkeiässä. Ehdit saada talouden tasapainoon ennen eläkkeelle jäämistä ja ehdit saada jälleen omaa aikaa viisikymppisenä.
Mutta miksi nähdä tuo kaikki vaiva? Mitä tuosta siis saa itselleen? Ei tunnu, että lapsi toisi elämään juurikaan positiivista tai hyvin vähän, mutta ottaisi paljon. Nyt kun kaverit ovat saaneet lapsia, niin ovat kertoneet, että on paljon rankempaa, mitä olisivat ikinä voineet kuvitella. Itse siis jo lähtökohtaisesti ajattelen, että on rankkaa mutta jos on vielä rankempaa niin en varmaan kestäisi sitä
Ap
Olen eri.
Lasten hoito on rankkaa, mutta kyllä lapset tuovat myös iloa elämään. Omassa elämässäni lapset ovat parasta ja tärkeintä elämässäni. Toki rankkaakin, mutta myös parasta. Ja uskon, että moni äiti ja isä vastaa kanssani ihan samalla tavalla.Siihen saa varautua, että baarissa ei juosta entiseen malliin, harrastuksia jää, osa kavereista kaikkoaa ja rahaa kuluu. Mutta itse olen kokenut, että lapset ovat olleet kaiken vaivan arvoisia.
Mitkä asiat siis konkreettisesti tuovat iloa? Ihan uteliaisuudesta kysyn, koska en pysty kuvittelemaan sitä. Itse olen vaativassa työssä terveydenhuollossa, joka tuo merkityksellisyyden tunnetta ja pääsen auttamaan ja osallistumaan yhteiskuntaan. Mulla on uralleni ollut tavoitteita, mutta haaveissa ei koskaan ole ollut erityisemmin lapset. Olen aiemmin työskennellyt lasten kanssa, enkä välitä lasten seurasta. En siis inhoakaan mutta en nauti. Vapaa-ajalla menen salille treenaamaan töiden jälkeen tai ulkoilen. Tykkään matkustella, käydä uusissa paikoissa ja käydä patikoimassa. Näen ystäviä. Näistä kivoista harrastuksistani joutuisin luopumaan tai ainakin rankasti vähentämään. Tekemäni matkat ei myöskään ole lapsiperheiden matkoja. Lisäksi kuormitun herkästi ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Onko vanhemmuus kaiken tuon arvoista? Ap
Sun ikäisenä en tiennyt haluanko lapsia ja elin aikalailla kuvaamasi kaltaista elämää. Tuosta meni vielä monta vuotta ennen kuin päätös lapsen yrittämisestä syntyi. Olin 36 esikoisen syntyessä. En myöskään erityisesti pitänyt lapsista, ainoastaan ihan lähipiirin lapset koin tärkeiksi itselleni mutta koin pidemmän päälle heidänkin seuransa raskaaksi ja nautin kun pääsin oman kodin rauhaan vierailun jälkeen.
Nyt on sitten kaks omaa pientä lasta. Tuolla edellä joku kuvasi synkkiä tabuja, että vanhemmuus kaduttaa jne. Kyllä mulla käy välillä, suht useinkin. mielessä ajatuksia että lapsetonkin elämä olisi voinut olla ihan hyvä ja mulle sopiva valinta. Toki kaipaan useinkin omaa rauhaa ja sitä lapsettoman elämän vapautta ja huolettomuutta. Mun mielestä tällaiset ajatukset ei oo mitään synkkiä, vaan ihan normaali pohdintaa että mitäs jos elämä olis mennyt eri reittiä. Ajatuksia tulee ja menee. En osaa myöskään sanoa koenko mitään tajunnanräjäyttävää rakkautta lapsiani kohtaan. Rakastan heitä toki ja ovat elämässäni tärkeintä, mutta mitään todella voimakkaita tunteita en kokenut edes heidän syntyessään.
Sanon kuitenkin että he ja vanhemmuus ovat mulle kaiken vaivan arvoisia. Sitä on vaikea sanoittaa mutta kyllä lapset mulle ovat tuoneet sellaista sisältöä ja merkityksen tunnetta mitä ei aiemmin ollut. Ja kaksi uutta rakasta ihmistä. Ihan konkreettisella tasolla iloa ja hauskuutta tuo lasten kanssa hassuttelu, hauskojen asioiden tekeminen ja lasten kehityksen seuraaminen. Se kun lapsi tulee halimaan ja sanoo jotain söpöä. Kun hän näyttää ylpeänä jotain piirustusta tms. Minulle tuottaa iloa kun teen asioita, joka tekee lapset iloisiksi. Toki samaa koskee myös miestä tai ystäviä, mutta se ei tunnu samalta. Se lasten ilo ja into on eri juttu.
Mä koen nyt että se lapseton elämä matkoineen, ravintoloineen, runsaine vapaa-aikoneen tuntuisi sit kuitenkin tästä perspektiivistä tyhjemmältä. Ja kun tämä kuitenkin triggeröi, niin mainittakoon että en kokenut omaa lapsetonta elämääni lainkaan tyhjäksi, enkä ajattele että muiden lapsettomien elämä sitä olisi.
Tästä voisi kirjoittaa paljon muutakin mut saa riittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tämä lapsettomien lynkkaus alkaa täällä aina heti? Ei kaikki lapsettomat halua istua baarissa, mä en ole sitä kaivannut koskaan. Villi vapaus on mulle sitä, että saa tehdä mitä tykkää. Tai olla tekemättä, jos haluaa. Mutta jos huolehdit toisesta ihmisestä, niin eihän se ole vapautta. Kun se lapsi on riippuvainen vanhemmastaan aika pitkään. Ja kyllä mulle 16v on tosi pitkä aika! Ei se mene siinä sivussa, kuin muukin elämä. Se, että on velvollinen huolehtimaan toisen kaikista perustarpeista alkaen syöminen, juominen, lämpö, turvallisuus, terveys, tasapainoinen kehitys ja vaikka mitä muuta, ei ole vapautta. Vapautta on, että on vastuussa vain itsestään. Voin maata sohvalla jos haluan, voin lähteä keikalle jos haluan. Voin rempata kämpän jos haluan tai samoja metsässä. Kun ottaa näihin mukaan jonkun, josta pitää huolehtia, elämä muuttuu työksi.
No tämä. Ja en ymmärrä tuota ainaista itsekkääksi haukkumista. Me eletään vain kerran, joten jos haluaa elää elämänsä tietyllä tavalla, mitä pahaa siinä on? Eläähän lapsia hankkinutkin elämänsä haluamallaan tavalla. Jos joku haluaa olla töiden jälkeen yksin omassa rauhassaan, maata sohvalla, mennä salille, spontaanisti metsäretkelle niin mitä pahaa ja itsekästä siinä tosiaan on? Ja kyllä, ihmisillä voi olla sellainen työ, joka on niin rasittavaa tai vaihtelevat työajat tai muuten unettomuutta, eli sitä univelkaa on saatava nukkua viikonloppuisin rauhassa pois, muuten hajoaa.
On aivan päivänselvää, jos haluaa omaa rauhaa ja vapautta, ei siihen kuvioon lapsi sovi mitenkään. Onneksi ei ole kenenkään pakko lähteä lasta sellaiseen edes sovittamaan vaan saa valita elämänsä.Vastareaktio nouseekin kommentteihin, joissa sanotaan että lapset estää oman ajan ja harrastukset jne. Kukaan väitö vastaan, jos sanoo että mulla ei ole lapsia, koska elän elämääni tavalla x.
Voinko mä jättää lapsen keskenään viikonlopuksi kotiin, kun haluan lähteä kylpylälomalle toiselle paikkaukunnalle tai toiseen maahan ihan yksikseni tai puolison kanssa kahdestaan rentoutumaan kuten ennen lasta?
Voinko nukkua viikonloppuna yksin tai puolison vaikka klo 14 saakka ilman, että lasta tai vauvaa tarvitsee nousta vaihtamaan kuiviin tai syöttämään tai katsomaan, ettei se 5-vuotias oli repimässä keittiöstä kaikkea mahdollista ja mahdotonta lattialle ja satuttamassa itseään?
Minne laitan pienen lapsen siksi aikaa, kun haluan nyt vaan tämän illan olla yksin ja hiljaa Netflixin parissa ja en halua tulla häirityksi ennen seuraavaa aamua?
Voinko mennä nukkumaan just tällä sekunnilla vaikka 4h päikkärit ja jättää sen nelivuotiaan keskenään ihmettelemään?
Voinko lähteä töistä suoraan harrastuksiin ilman, että haen lasta päivähoidosta, kai ne siellä pitää niitä lapsia säilössä?
Voinko harrastaa pitkäaikaista intohimoani eli rotukoiria, kun lapsi on pahasti koirille allerginen? Kai se jollain tavalla siinä sivussa menee henki vinkuen? Sairaalat ja ambulanssit on olemassa.
Voinko syödä viikon vaan pelkkää leipää ja jogurttia, kun en jaksa kokata? Kyllähän se lapsikin varmaan pysyy tuolla elossa.
Keksi itse lisää.
40v huomaat että alat muuttua työpaikallasi ilmaksi. 45v ne joiden lapset on jo isoja saa ne johtopaikan tehtävät. Se mikä oli ennen innostavaa on saman toistoa ja elämän tarkoitus on hukassa, oma suorittaminen elämäntehtävänä tuntuu tyhjälle. Ex tulee vastaan koululaisen kanssa joka näyttää ihan isälleen ja mietit entä jos.
50v huomaat olevasi ulkona muiden ylioppilasjuhlista. 60v olet ulkona muiden lapsenlapsijutuista, yrität vältellä kaikkea mikä liittyy mihinkään sellaiseen koska se ihan vähän sattuu.
Tälleen meni mulla.
Tee ne lapset mutta tuo nykyinen miehesi on ääliö eli tee jonkun kanssa jonka kanssa tiedät varmasti lapsia haluavasi.
Vastareaktio nouseekin kommentteihin, joissa sanotaan että lapset estää oman ajan ja harrastukset jne. Kukaan väitö vastaan, jos sanoo että mulla ei ole lapsia, koska elän elämääni tavalla x.